Part 5

Mutta vieraaksi tulevaa muukalaista ei pidetä ainoastaan mahdollisena hyväntekijänä, vaan myöskin mahdollisen onnettomuuden aiheuttajana. Yleensä uskotaan, että hän on taitava noita, ja etenkin hänen kirojaan peljätään. Etelä-Afrikan hererot eivät pidä mitään kiroa kovempaa onnea tuottavana kuin kiroa, jonka muukalainen sinkoaa niitä kohtaan, jotka karkoittavat hänet asunnostaan. Kreikkalaisten käsityksen mukaan oli vierailla ja avun-tarvitsevilla, kuten vanhemmilla ja kerjäläisilläkin, omat Erinnys-jumalattarensa, jotka olivat heidän kirojensa olennoita. On hyvin luultavaa, että sekin Platon mainitsema "muukalaisten suojelushenki ja jumala, joka seuraa Zeun askeleita", oli ainoastaan loukatun muukalaisen kirojen konkreettinen ilmaisumuoto; ja samallaisella tavalla voinee selittää roomalaistenkin _dii hospitales-_ eli vieras-ystävyyden jumalten synnyn. Indialaisten pyhissä kirjoissa on luku, jonka tarkoitus on teroittaa mieleen ehdottomana välttämättömyytenä, että vierasta on hoidettava hyvin, koska vieras, jos hän huomaa itseään loukattavan, voi polttaa talon vihansa liekeillä; "vieras", sanotaan, "tulee taloon kuin palava tuli".

Se seikka, että vieraaksi saapuvan muukalaisen kiroja pidetään näin peloittavina, johtuu osaksi siitä käsityksestä, että hän on puoleksi yliluonnollinen olento, mutta osaksi myöskin siitä seikasta, että hän joutuu niin läheisiin kosketuksiin isäntänsä ja hänen omaisuutensa kanssa. Jonkin toivotuksen tai kirouksen vaikutus ei riipu ainoastaan voimasta, mikä sillä alunpitäen on, eräiden lausujansa ominaisuuksien mukaan, vaan myöskin siirtävästä välineestä, — aivan samoin kuin sähköiskun voima riippuu sekä sähkövirran luontaisesta vahvuudesta että johdon laadusta. Parhaat siunausten tai kirousten johdot ovat veri, ruumiillinen kosketus, ruoka taikka juoma. Marokossa, jossa vierasvaraisuus on kansallistapa, ajatellaan, että talon tai teltan isännän on autettava oman etunsa tähden jokaista, joka etsii suojaa hänen luonaan, sillä kun turvanetsijä on hänen kodissaan, on hän joutunut aivan läheiseen kosketukseen isännän kanssa ja voi siten siirtää isäntään kirouksensa. Velvollisuus vierasta kohtaan tulee yhä sitovammaksi sitten, kun isäntä on aterioinut vieraansa seurassa; sillä jos kaksi henkilöä syö yhdessä, syntyy heidän välilleen se johto, jota kirous tarvitsee siirtyäkseen.

Kun kaksi henkilöä tahtoo Marokossa tehdä keskenään sitovan sopimuksen, lähtevät he jonkun pyhimyksen haudalle ja aterioivat siellä yhdessä. Tämän tavan tarkoituksen osoittaa lause: "ruoka kostaa" sille, joka rikkoo sopimuksen. Paikan pyhyys lisää ainoastaan ehdollisen kiron vaikutusvoimaa, mutta kirouksen sisältäjä, oikea rankaisija on syöty ruoka, sillä siinä piilee ehdollinen kirous.

Käsitykset, joihin nämä tavat perustuvat, eivät varmaankaan rajoitu ainoastaan Marokon arabialaisten ja berberien ajatusmaailmaan, vaan niitä voi pitää muidenkin samallaisten tapojen syinä, joita useilla kansoilla nähdään. Fidji-saarten alkuasukkailla vaatii tapa, että isännän on puolustettava henkensä uhallakin muukalaista, joka ehtii hänen kynnyksensä yli, mutta ennenkuin tuo muukalainen on tullut majaan tai sittenkuin hän on poistunut sieltä, on lupa hänet ryöstää tai tappaa, miten vaan haluaa. Jos kenen onnistuu Indian kandhien keskuudessa pujahtaa vihollisensa asuntoon, voi hän olla huoletta, sillä isäntä ei saa koskea vihollisensa hiuskarvaankaan niinkauan kuin vihollinen on hänen luonaan. Arabian beduiinien keskuudessa voi muukalainen asettua jonkun henkilön suojeluksen alaiseksi koskettamalla hänen telttansa köysiä. Nuo beduiinit arvelevat sitäpaitsi, että jos kaksi henkilöä, "syö suolaa" yhdessä, niin heidän välilleen syntyy ystävyyden side; mutta eräiden heimojen parissa täytyy tämä yhteinen ateria uudistaa kerta vuorokaudessa, koska suolaa, kuten he sanovat, ei enää muuten ole vatsassa.

Voimme nyt käsittää, että tavaton kohteliaisuus, jota vieraalle osoitetaan, ja ne etuoikeudet, jotka hänelle myönnetään, eivät johdu ainoastaan siitä, että häneltä toivotaan siunausta, vaan enemmänkin hänen vihansa pelosta. Muitakin varokeinoja noudatetaan vieraaksi tulevaa muukalaista vastaan. Joskus ei isäntä millään ehdolla huoli korvausta hoidosta, koska hän pelkää vieraan lahjoja. Mikä tietää, millaisia pahoja toivotuksia tai maagillisia voimia vieraan lahjassa piilee? Indialaiset kirjat ovat täynnä ohjeita, miten lahjat on vastaan otettava, tai kieltoja ottamasta niitä lainkaan. Kun marokkolainen antaa toiselle lahjan, supisevat sekä saaja että antaja _bismillah_, "Jumalan nimeen", tehdäkseen lahjan vahingottomaksi. Matkalla Marokon sisämaassa tarjosin kerran eräälle pojalle lantin, kun hän oli pidellyt hevostani, mutta poika kieltäysi jyrkästi huolimasta sitä. Atlas-vuoristossa lähetti muuan päällikkö, jonka vieraana olin pari päivää, saattajakseni naapuripäällikön linnaan berberiläisen, ja kun sitten annoin berberille vähän juomarahaa, otti hän tosin lahjan vastaan, mutta sylkäisi kolikkoon ennenkuin pani sen laukkuun, sillä hän arveli, että se voi, ellei tätä tee, hävittää jo ennestään hänen laukussaan olevat rahat. Eräs ranskalainen retkeilijä kertoo Annamista, että sikäläiset alkuasukkaat eivät uskalla koskaan ottaa lahjoja, koska he pelkäävät, että ne tuottavat onnettomuutta.

Myöskin tervehdysmenoissa löydämme pelon ilmauksia, jota muukalainen herättää, sekä kaikellaisia keinoja, joilla koetetaan tehdä hänet kykenemättömäksi vahinkoa tuottamaan. Eräillä Marokon seuduilla on tapana, että kun muukalainen tulee kylään, niin joku mieshenkilö ojentaa hänelle astiassa vettä. Jos hän ei tahdo vettä juoda, ei hän saa lupaa kuljeskella mielensä mukaan kylässä, vaan hänet majoitetaan kylän moskeaan. Kun kysyin, mistä syystä siellä tuo tapa on, vastattiin minulle, että se on suojeluskeino. Jos näet muukalainen veden juotuaan varastaisi tai käyttäytyisi muulla tavalla huonosti kylässä ollessaan, niin pöhöttäisi vesi ankarasti hänen polvensa, joten hän ei voisi paeta kylästä; juomaan kätkeikse näet ehdollinen kirous, joka sitoo vieraan. Nejdin arabialaisilla on tapana tervehyttää muukalaista siten, että kaatavat hänen päähänsä voisulaa, varmaan koettaen tehdä siten tehottomiksi ne vahingolliset voimat, joita hänessä saattaa piillä. Samallainen tarkoitus on luultavasti sen venäläisenkin tavan pohjana, että vieras otetaan vastaan tarjoamalla hänelle suolaa ja leipää; molemmissa näissä aineissa arvellaan näet olevan maagillisia voimia, joten ne soveltuvat puhdistusneuvoiksi. Myöskin meidän omissa tervehdystavoissamme on vielä jätteitä siltä ajalta, jolloin muukalaista kohdeltiin epäluulolla ja tervehdysmenot olivat varovaisuus-toimenpiteinä. Meidän hatunnostomme perustuu siihen keskiaikaiseen tapaan, että otettiin kypäri pois päästä sen merkiksi, ettei tervehtijä tahtonut olla vihollinen; päänsä paljastamallahan uskaltautui hengenvaaralliselle iskulle alttiiksi. Samoin on tervehtiminen kättä antamallakin luultavasti jäännös ajalta, jolloin siinä oli todellinen sisältö: kun joku ojentaa kätensä toiselle, näyttää hän, ettei hänellä ole asetta.

Matkojeni alkupuolella Marokossa hämmästyin usein, kuinka vastakohtaisen erilaisia siellä tulotervehdys ja hyvästely olivat. Kun muukalainen saapuu taloon, ei tervehdyksistä tahdo tulla loppua, ja ne verhotaan tavattomaan sanojen kukkais-asuun. Mutta kun hän lähtee pois, niin hänelle tuskin annetaan kättä hyvästiksi. On näet erikoisen tärkeää saada muukalainen heti kohta itselleen suosiolliseksi, sillä hän on vaarallisin juuri alussa. Pahansilmän teoriaan sisältyy, että ensimmäinen silmäys on myrkyllisin. Pelko vähenee sikäli kuin tuttavuus lisääntyy. Kuta enemmän muukalaiseen tottuu, sitä vähemmän yliluonnolliselta hän tuntuu, sitä vähemmän peljätään hänen kirojaan ja annetaan arvoa hänen siunauksilleen. Kun lisäksi vielä tulee käsitys, että vieraan on sopimatonta elää isäntänsä kustannuksella kauemmin kuin pakko vaatii, niin ymmärretään hyvin, miksi vierasvaraisuuden velvollisuutta kestää niin lyhyen aikaa. Anglo-sakseilla oli sääntönä: "Kaksi yötä vieras, kolmantena talon jäsen" s.o. orja. Eteläslaavilaiset sanovat, että "vieras ja kala haisevat kolmen päivän päästä". Marokossa riittää "Profeetan kestiystävyyttä" kolme päivää, ja ensimäisenä yönä on muukalainen "Jumalan vieras". Kun Atlas-vuoristossa tulin jonkin berberiläisen päällikön linnaan, tarjottiin minulle ensimäisenä iltana tavallisesti ruuaksi lammas tai useampiakin; seuraavana päivänä ei isäntäni ollut niin antelias; ja kolmantena päivänä oli viisainta lähteä taipaleelle.

Meidän ei siis pidä kovin kadehtia muukalaisen osaa kehittymättömissä kultuurioloissa, joskin tuntunee mukavalta että meidät hetkeksi ylennetään kunniavieraaksi. Kehityksen alemmilla portailla pidetään muukalaista joskus melkeinpä yliluonnollisena olentona, joskus taas eläimen vertaisena. Vasta kultuuri on tehnyt vähitellen hänet ihmiseksi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Eri yhteiskuntain keskinäisen kosketuksen lisääntyessä on muukalainen kadottanut mystillisen hohteen, joka ympäröi kaukaisten, eroitettujen maankulmain yksinäistä vaeltajaa; mutta samalla on hän päässyt nauttimaan pysyväisiä oikeuksia, niitä, jotka lähimäinen toiselle tunnustaa.

Kuitenkin olemme vielä kaukana tämän kehitysprosessin päästä. Tapa, jolla europalaiset siirtolaiset kohtelevat värillisiä rotuja, muistuttaa usein liiankin paljon raakalaisen käyttäytymistä vierasta heimoa kohtaan. Lumholtz kertoo, että Australian nuoret uudisasukkaat viettävät joskus sunnuntainsa metsästelemällä huvikseen alkuasukkaita. "Alkuasukkaan henki", lisää hän, "on siellä halpa, varsinkin Australian pohjoisosissa, ja pari kertaa tarjoutuivat uudisasukkaat ampumaan minulle mustaihoisia, jotta saisin niiden kallot. Sivistyksen syrjämailla eivät ihmiset haikaile mustan miehen ampumisia enempää kuin koiran tappamista. Laki tosin säätää alkuasukkaan murhaamisesta kuolemanrangaistuksen, hirttotuomion, mutta ei ole toivomistakaan, että valamiehistö julistaisi syylliseksi valkean miehen mustan murhasta. Mutta toisaalta: jos mustat sattuvat tappamaan valkean miehen, niin kyllä silloin siitä koko siirtokunta huutaa."

Eikä kansalaisten ja muukalaisten eroitus ole suinkaan hävinnyt vielä sivistyneidenkään kansojen keskinäisistä suhteista. Vallalla olevat käsitykset sodan oikeutuksesta ja valtioiden valmius ja halukkuus sotaan toista valtiota vastaan ilmaisevat, että nykyaikaisessa kultuurielämässä elää yhä sen vanhan tunteen rahtunen, ettei muukalaisen henki eikä omaisuus ole yhtä pyhä kuin oman kansalaisen. Mutta vieläpä kansakuntain sisälläkin liikkuu valtavia virtauksia, joiden pohjana ovat ikivanhat rotuvaistot. Kaikkien arjalaisten kansojen valtiollinen organisatsiooni perustui alunpitäen sukulaisuuteen. Poliittisen yhteiskunnan muodostivat ne ihmiset, jotka olivat toisilleen sukua, olivat samaa kansallisuutta, — tai joiden ainakin oletettiin sitä olevan. Lisään tämän viime lauseen siksi, että myöskin vierailta mailta tulleita siirtolaisia, jopa kokonaisia kansojakin otettiin joskus poliittisen yhteiskunnan jäseniksi jonkinlaisella adoptioonilla. Vaikkeivät he synnyltään kuuluneet vallitsevaan kansakuntaan, voi pelkkä olettamus aiheuttaa, että heidän katsottiin siihen kuuluvan. He omistivat vallitsevan kansallisuuden tavat ja kielen ja sulivat siihen, joten tuo poliittinen yhteiskunta pysyi periaatteessa yhä edelleen sukuvaltiona. Tämä periaate elää yhäkin n.s. kansallisuusteoriassa.

Kansallisuusteorian mukaan ei valtion vallitseva rotu tai kansallisuus voi sallia, että toiset, lukumäärältään vähäisemmät kansallisuudet, jotka mahdollisesti tahtovat elää ja asua valtion rajojen sisäpuolella, saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oma kansallisuus itse. Heikommat kansallisuudet joutuvat siten sorron uhreiksi, ja sortoa puolustetaan sillä, etteivät ne kansallisuudet oikeastaan ole valtion elimellisiä osia, vaan ne saavat ainoastaan erikoisesta armosta asua sen alueilla. Tai täytyy niiden sitten taipua toiseen alternatiiviin: jos ne haluavat nauttia samoja oikeuksia kuin vallitseva kansallisuus, joka edustaa valtiota, on niiden luovuttava omasta kansallisuudestaan ja sulauduttava vallitsevaan kansallisuuteen. Johtuu kysymään, miten se olisi mahdollista? Eihän ihminen kykene muuttamaan polveutumistaan, hänen kansallisuutensahan sanan täydessä merkityksessä määrää kerta kaikkiaan hänen syntymänsä, ja siksi ei ihminen voi muuttaa sitä toiseksi halunsa mukaan. Mutta juuri olettamus tekee kansallisuusteorian mukaan kuitenkin mahdolliseksi siirtymisen kansallisuudesta toiseen, — sama olettamus kuin oli muinaisessa valtiossa, nimittäin kielen vaihtaminen toiseen kieleen. Oikeastaan ei yksilön äidinkieli ole luonnollisestikaan mikään hänen polveutumisensa todistus, mutta kuitenkin vallitsee yleisesti se käsitys, että hänen kielensä määrää hänen kansallisuutensa, ainakin Silloin, kun hänen rotu-ominaisuutensa eivät kovin jyrkästi väitä päinvastaista, niinkuin esim. neekerien musta ihonväri. Vaikka kansallisuus ja kieli ovat ilmeisesti eri asioita, pitää yleinen tietoisuus niitä kumminkin yhteenkuuluvina, ja tämä käsitys on kansallisessa valtioteoriassakin. Heikommalle kansallisuudelle, joka asuu valtion rajamerkkien piirissä, voidaan myöntää samat oikeudet kuin ne, joita vallitseva kansallisuus nauttii, jos heikompi kansallisuus vain sulautuu vallitsevaan ottamalla omakseen sen kielen. Kieli on kansallisuuden vertauskuva, symbooli.

Tapaamme siis vielä meidänkin päivinämme sekä kansallisuusteoriassa että kansainvälisissä suhteissa sellaisten tunteiden ja mielikuvien jäännöksiä, jotka olivat vallalla silloin, kun kultuuri oli vielä kapaloissaan. Ilokseen ajattelee, että ne ovat menneiden aikain omaisuutta, eivätkä tulevaisuuden. Niissä ei ole ikuisuuden leimaa. Yksin järki ja ajatuskin vaimentavat varmaan ennemmin tai myöhemmin rotuvaistoja. Ne näyttävät kerran, että heikompien kansakuntain sortaminen on ristiriidassa niiden ominaisuuksien kanssa, joita voi vaatia paitsi jo hyvältä ihmiseltä, myöskin hyvältä isänmaanystävältä. Kansallisuusteoriaan sisältyy tietystikin sorto. Se ominaisuus, että ihminen rakastaa äidinkieltään on luontainen, ja ihmisen tunteet nousevat vastarintaan, kun vaaditaan, että hänen on vaihdettava se toiseen kieleen, jos tahtoo saada kotipaikka-oikeudet siinä maassa, jota hän ja hänen esi-isänsä sanoivat aikoinaan omakseen. Sitävastoin on se valtion omaksi hyväksi, että kansalaiset, olivatpa ne mitä kansallisuutta hyvänsä ja puhuivat mitä kieltä tahansa, ovat tyytyväisiä oloonsa, viihtyvät maassaan, tahtovat siellä elää ja vaikuttaa; ja sellainen ei saata olla se ihminen, jota omat maamiehet kohtelevat tylysti.

Mutta nekään suhteet, jotka nykyään vallitsevat valtioiden ja kansain välillä, eivät voi ajan pitkään säilyä. Ne ovat syntyneet omissa olosuhteissaan ja niidenkin on muuttuminen mikäli olosuhteet tulevat toisellaisiksi. Tätä totuutta eivät useimmat meistä kuitenkaan oivalla. Ihmisillä on yleensä pinttynyt taipumus kuvitella, että seikka, joka nykyhetkellä on vallalla, tulee olemaan vallalla aina vastakin. Keskiajan ihmiset eivät luulta vastikään voineet aavistaa aikaa, jolloin joku saman valtakunnan osa tai kaupunki lakkaisi käymästä sotaa toista valtakunnan osaa tai kaupunkia vastaan; yksityis-sota tunnustettiin oikeudeksi tuona aikana, jolloin saman valtakunnan eri osat liittyivät ainoastaan löyhästi toisiinsa eivätkä juuri olleet kosketuksissa keskenään. Samaten on nykyajan ihmisillä yleensä se käsitys, että eri kansat käyvät tulevinakin aikoina keskenään aina sotaa niinkuin nykyään. Mutta kun silmäämme menneihin, niin saatamme jossakin määrin nähdä myöskin tulevaa. Lausuin viime esitelmässäni, ettei sovi luulla, että moraalin kehityshistoria on ollut ainaista edistystä niitä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi, ja että monilla luonnonkansoilla ovat ankarammatkin käsitykset muutamista velvollisuuksista kuin meillä. Mutta eräässä sangen tärkeässä asiassa osoittaa moraalin historia, kuten olemme nähneet, kuitenkin alinomaista ja tasaista edistystä samaan suuntaan; sen käskyt ovat laajentuneet koskemaan yhä suurempia ihmis-piirejä. Ja tämä kehitys on suureksi osaksi johtunut sympatian tunteen eli altruistisen vaiston kehittymisestä sikäli, mikäli kansain keskinäinen kosketus on lisääntynyt.

Altruistinen vaisto ei välttämättä ole ainoastaan samaan yhteiskuntaan kuuluvien yksilöiden ominaisuus. Yhteiskunnalliset eläimet ovat yleensä ystävällisiä jokaiselle oman rotunsa jäsenelle, se ei herätä heidän vihaansa eikä pelkoaan. Ihmissuvun altruistista vaistoa ovat rajoittaneet yhteiskunnallinen eristäytyminen, rodun, kielen, tapain ja menojen erilaisuus, vihollisuus ja epäluulo. Mutta lisääntynyt yhdysliikenne on johtanut yhä enemmän oloihin, jotka ovat tuon vaiston laajenemiselle suotuisat. Niinkuin jo Buckle huomautti, on tietämättömyys kansallisuusvihan suurin syy; "kun yhteys eri kansallisuuksien välillä lisääntyy, vähenee tietämättömyys, ja niin vähenee myöskin kansain keskinäinen viha". Eri kansallisuuksia olevat kansat tuntevat, että vaikka niillä onkin monet omat erilaisuutensa, niin on niillä kuitenkin paljon yhteistä, ja enenevä yhdysliikenne vähentää erilaisuuksia tai hävittää ne. Ei sovi epäillä rahtuakaan, ettei tällaista kehitystä jatkuisi tulevaisuudessa niinkuin tähänkin asti. Kun ajattelemme, etteivät rautatiet ole vielä sataakaan vuotta vanhat, kun ajattelemme, miten liikennelaitokset päivä päivältä kehittyvät ja yhteys siten eri kansojen välillä kasvaa, niin onhan järjetöntä uskoa, että ne kansainväliset olosuhteet, jotka ovat johtuneet suureksi osaksi kansojen eristäytymisestä, voisivat jäädä aina tällaisiksi. Eihän toki voi epäillä, että samat syyt saavat aikaan tulevinakin aikoina samallaiset seuraukset, — että altruismi yhä edelleen alaltaan laajenee, ja että ihmisten tunne-elämä on antava inhimillisen veljeyden aatteelle suurempaa tukea kuin mitä se nykyhetkellä nauttii.

VIIDES ESITELMÄ.

Elävien ja kuolleiden suhde.

Paitsi elävien keskinäiset välit järjestää tapa myöskin elävien ja kuolleiden suhteet toisiinsa.

Usko tämän olemassa-olomme jälkeiseen elämään on yleinen ihmissuvussa. Väitetään tosin eräistä luonnonkansoista, että ne uskovat sielun katoavan kuolon hetkellä tai ettei heillä ole kerrassa mitään käsitystä elämästä kuoleman jälkeen. Mutta näiden tietojen totuutta sopii epäillä. Luemme joskus samaisesta kansasta, että se kieltää kaiken olemassaolon kuoleman jälkeen ja pelkää kuitenkin kummituksia. Onhan luonnollista, että mielipiteet ovat tällaisesta kysymyksestä epäselvät. Mutta siltä näyttää kuitenkin, että kaikkein useimmat, ehkä kaikki luonnonkansat kuvittelevat jonkinlaista elämää nykyisen jälkeen, ainakin sellaista, jota kestää lyhyt aika ihmisen kuolemasta. Tämä onkin helposti selitettävää, lhmis-ymmärryksellä on taipumus olettaa, että se, mikä oli olemassa, säilyy vastakin, jollei kokemus aivan selvästi todista päinvastaista. Kun ihminen kuolee, on hänen ympäristönsä vaikeaa uskoa, että hän on todellakin kuollut, ja kun kylmä ja jäykistynyt ruumis todistaa, että muutos on tapahtunut, niin on ihmisellä luontainen taipumus käsitykseen että sielu on ainoastaan muuttanut asuinpaikkaa. Eloonjääneiden unet ja näyt, joissa vainaja näyttää ilmestyvän entisille ystävilleen, tukevat raakalaisissa tätä oletusta, että sielu jatkaa olemassa-oloaan kuoleman jälkeen. Mitäpä muuta nuo unet ja näyt merkitsisivät kuin sitä, että vainaja on hetkeksi palannut elävien ilmoille? Vainaja ei ole siis lakannut olemasta, hänen sielunsa elää vielä, vaikka hän onkin kuollut.

Sielua ajatellaan tavallisesti ihmis-hahmoiseksi, mutta kooltaan vähäpätöiseksi, laadultaan varjon tai kalvon taikka udun kaltaiseksi. Ajatellaan, että sillä on enemmän tai vähemmän samallaiset ominaisuudet kuin ne, joita sielun omistajalla oli eläessään. Sielu tuntee iloa ja tuskaa. Sen voi haavoittaa ja surmata. Sillä on nälkä ja jano, kuuma tai vilu. Se näkee, kuulee ja ajattelee. Sillä on inhimilliset intohimot ja inhimillinen tahto. Ja sillä on voima vaikuttaa eläviin ja tehdä heille sekä hyvää että pahaa. Nämä käsitykset sielun ominaisuuksista kuoleman jälkeen määräävät elävien ja kuolleiden keskinäiset suhteet.

Elävien on varottava tekemästä pahaa vainajille. Muutamat Australian heimot pitävät suuressa arvossa eräitä puita, jotka heidän mielestään ovat heidän kuolleita omaisiaan, hyvin muuttuneessa muodossa; jos kaataisi sellaisen puun, niin surmaisi sielun, joka piilee siinä. Litussa, Melanesiassa on perheenisän tapana ollut ilmoittaa kuolinvuoteellaan vaimolleen ja lapsilleen, minkälaiseen eläimeen hänen sielunsa kuoleman jälkeen asettuu asumaan, esim. perhoseen tai johonkin lintuun, eikä kukaan hänen sukulaisistaan sittemmin surmannut tai ahdistanut mainitunlaista eläintä. Monet kansat pitävät tiikereitä, apinoita, krokodiilejä ja varsinkin käärmeitä kuolleina ihmisinä, joten näille eläimille ei saa tehdä mitään pahaa. Eräät Kongon neekerit jättävät kuoleman jälkeen kokonaiseksi vuodeksi lakaisematta asumuksen, jossa ihminen kuoli, koska he uskovat, että tomu voi vahingoittaa vainajan sielua, joka oleksii yhä vielä, ainakin silloin tällöin, entisessä asuinpaikassaan. Kiinassa täytyy kuolleen perheenpään lesken ja lasten olla seitsemän päivää hänen kuolemansa jälkeen käyttämättä veitsiä ja haarukoita, jopa ruokapuikkojakin, ja syödä pelkästään sormillaan, sillä muuten voisi käydä niin, että he aterioidessaan pistäisivät tai leikkaisivat vainajaa, joka istuu kenties lautasen reunalla. Ja saksalaiset talonpojat eivät vielä tänäkään päivänä pidä oikeana lyödä kulkiessaan ovea kiivaasti kiinni, koska joku sielu parka voi juuri tulla oven rakoon ja likistyä hengiltä, kun ovea paiskataan.

Mutta elävien ei ole ainoastaan kartettava kaikkea sellaista, josta voi koitua sielulle pahaa, vaan heidän velvollisuutensa on myöskin hankkia sielulle positiivisesti viihtymystä ja ravintoa. He hommaavat monesti sielulle asunnon, joko haudaten vainajan hänen omaan taloonsa tai rakentamalla hänen haudalleen pienen majan. Eräät Australian neekerit sytyttävät tulen jonkin metrin päähän haudasta ja pitävät tulta vireillä, kunnes he voivat olettaa, että sielu on mennyt paikalta tiehensä; tai sitten he kietovat vainajan ruumiin paksuun kankaasen, jotta sielulla olisi lämmin. Saksenin talonpojista tiedetään, että vainajan ystävät panevat ruumisarkkuun usein sateensuojan ja kalossit, sillä ilmasto on kostea, ja vainaja on arka kosteudelle.

Sangen yleinen tapa on, että hautaan tai haudalle pannaan ruokia, niin ettei vainajan tarvitse nähdä nälkää; ja hyvin usein pidetään vainajille juhlia. Aseita, työkaluja ja muita tavaroita haudataan maan helmaan, ja kotieläimiä teurastetaan hautajaisissa sitä varten, että niiden sieluista olisi seuraa vainajalle, ja usein toimitetaan ihmisiäkin samaan tuonenmatkaan sentähden, ettei sielun tarvitsisi olla vaimojen tai palkollisten puutteessa tahi siksi, että veri, joka haudalle vuodatetaan, virkistäisi ja elähyttäisi vainajaa. Uhrit, jotka vainajalle viedään, ovat enimmäkseen kapineita, joita hän käytti eläessään. Alkeellisen käsityksen mukaan jatkuu omistusoikeus kuolemankin jälkeen, jonka vuoksi henkilön kuoltua osa hänen omaisuuttaan tai joskus kaikkikin pannaan hautaan hänen mukaansa. Tällöin voi käydä niin, että hänen perheensä tulee aivan köyhäksi; mutta sille ei mitään voida, sillä vainajalta ei uskalleta anastaa hänen omaisuuttaan.

Vainajalle täytyy olla myöskin hienotunteinen ja kunnioittaa häntä, ettei hänen itsetuntonsa loukkautuisi. Entiset roomalaiset sanoivat: _De mortuis nihil nisi bene_, "kuolleista ei saa sanoa muuta kuin hyvää". Kreikassa oli tapana luetella ja ylistellä vainajan hyveitä hautajais-aterialla oltaessa, ja sama tapa on monilla luonnonkansoillakin, sillä vainaja pitää kiitoksesta ja imarteluista.

Vainajat vaativat kuuliaisuutta ja tahtovat, että niitä käskyjä ja säädöksiä, joita he itse eläessään antoivat tai seurasivat, heidän eloon-jääneidensäkin on noudatettava. Tästä johtuu myöskin testamentin loukkaamattomuus; ja jokaista rikosta isiltä perittyä tapaa vastaan pidetään vainajien solvaamisena, mikä seikka säilyttää luonnollisesti osaltaan tapoja vanhoillisina. Roomalaisilla oli "esi-isäin tapa", _mos majorum_, voimasana, jota käytettiin aina, kun tahdottiin estää muuttamasta vallalla olevaa tapaa tai lakia.

Vainajain sielujen ei ajatella viettävän ainoastaan passiivista elämää, vaan ne saattavat myöskin vaikuttaa eläviin tekemällä heille palveluksia tai pahaa. Kuolema on eräissä suhteissa enentänyt heidän sielunkykyjään: he tietävät, mitä maan päällä tapahtuu, he näkevät, mitä heidän jälkeenjääneensä askaroivat. Heidän toimintavoimansakin on lisääntynyt. He voivat tehdä monenlaista, jota elävät eivät voi, he ovat yliluonnollisia olentoja tai ainakin sellaisiksi tulemaisillaan, ja maagillisia voimia ajatellaan olevan jopa heidän jäykenneillä tai maatuneilla ruumiillaankin. Heistä tulee monesti eloonjääneiden ystävien suojelushenkiä, jotka heitä suojelevat ja auttavat heitä, kun he apua tarvitsevat. Arjalaiset kansat rukoilivat sukulaisten sieluja monissa eri tilaisuuksissa. Roomalaisten _lar familiaris_, perheen suojelushenki, oli luultavasti jonkun kuolleen esi-isän sielu. Ja Böhmin talonpojat uskovat vielä nykyään, että vainajat hoitavat sukulaistensa peltoja ja karjaa sekä auttavat heitä metsästyksessä ja kalastuksessa.

Mutta kuolleet eivät palvele ilmaiseksi. Jälkeläisten on puolestaan täytettävä heitä kohtaan velvollisuutensa, muuten he saavat laiminlyönnistään rangaistuksen. Niin, silloinkaan, kun kuolleilta esi-isiltä anotaan apua, ei oleteta, että he ovat eläville pelkästään suopeita. Kreikkalaiset ja roomalaiset pelkäsivät yleensä vainajiaan suuresti. Ovidius kertoo runoissaan, mitenkä vainajain henget vaeltelevat maan päällä yönaikaan, tuottaen eläville tauteja ja kuolemaa. Kiinassakin, jossa uskonto on olennaisesti esi-isien palvelusta, on kansanluulossa vainajilla kaikkea muuta kuin hyväntahtoisia taipumuksia, mikä seikka ilmenee m.m. siitä, että samaa sanaa käytetään merkitsemään vainajan henkeä, paholaista ja muukalaista. Japanin aino-kansasta kerrotaan, että jos sen keskuudessa mies joutuu johonkin onnettomuuteen, niin hän on tavallisesti taipuisa uskomaan, että siihen on syynä hänen vaimo- tahi äitivainajansa tai kaikkein uskottavimmin hänen kuollut anoppinsa. Saattaa sanoa, että vainajia ajatellaan paljon useammin vihollisiksi kuin ystäviksi. Sellaiset kirjailijat kuin Jevons ja Grant Allen, jotka väittävät, että vainajien vihamielisyys kohdistuu enimmäkseen muukalaisiin, jotavastoin he ovat suopeita omille sukulaisilleen, ovat lausuneet olettamuksen, joka ei sovellu siihen käsitykseen, minkä minä olen saanut kansojen vainajakäsityksistä, käyttäessäni apuna huomattavassa määrin runsaampia tieto-aineksia kuin he.

Eikä ole vaikeaakaan selittää, miten käsitys kuolleiden ärtyisyydestä ja melkoisen epäystävällisestä mielenlaadusta on syntynyt. Kuolemaa pidetään kaikkialla onnettomuuksista ankarimpana, ja siksi on luonnollista, että kuolleet ovat kohtaloonsa tyytymättömiä. Alkeellisten käsitysten mukaan kuolee ihminen ainoastaan surman, joko väkivallan tai noituuden, uhrina, eikä siis sovi olettaa, että henkilö, jolta siten riistetään elämä, voi kuoltuaan muuta kuin olla pahoillaan ja hautoa kostoa. Vainaja kadehtii myöskin elävien osaa ja kaipaa entisten ystäviensä seuraa; ei ole siis ihme, että hän tuottaa eläville tauteja saadakseen heidätkin kuolemaan. Mutta käsitys, että vainaja on yleensä häijy olento ja käyttää jokaista tilaisuutta hyväkseen vahingoittaakseen eläviä, liittyy sangen läheisesti ihmisen vaistomaiseen kuolemanpelkoon. Kuulee tosin väitettävän, että eräät kansat eivät pelkää kuolemaa, vaan näyttävät monesti, että ovat täydellisiä kuolemanhalveksijoita. Mutta omassa ympäristössämme olemme kokeneet, että henkilö saattaa kyllä kuolinhetkellään alistua levollisesti kohtaloonsa, vaikka hän on koko ikänsä peljännyt kuolemaa. Kuoleman pelon saattaa näet vaimentaa ajattelemattomuus, tukehduttaa tilapäinen kiihtymys, kuten viha tai suuri innostus, taikka sitten lieventää sellainen seikka, että kuolee seurassa. Löytyy henkilöitä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi urhoollisina ihmisinä, vaan kuitenkin kammoavat rajattomasti kuolemaa. On näet ero sillä, onko joku todella kuolemaisillaan, vai kuvitteleeko hän sitä vaan mielessään; ja n.k. kuoleman-halveksuminen johtuu useinkin siitä, että käsitys kuolemasta jostakin syystä siirtyy taustalle. Ainoakaan ihminen ei liene aivan tätä kuoleman-pelkoa vailla, vaikka se onkin eri vahvuinen eri yksilöillä ja roduilla. Eräillä raakalaisheimoilla on se kehittynyt niin voimakkaaksi, etteivät ne voi sietää kuolemaa mainittavankaan. Ja tämä kuoleman-pelko on eroittamattomasti yhtynyt pelkoon kuollutta kohtaan, jota pidetään kalmantartunnan levittäjänä. Tämä seikka selviää monista tavoista, jotka liittyvät kuolemantapaukseen.

Jälkeenjääneet jättävät paikan, jossa ihminen kuoli, tai hävittävät kuolleen asunnon taikka kantavat ruumiin pois siitä niin kiireesti kuin saattavat. Elävät koettavat peloitella vainajan sielua seurastaan pyssynlaukauksilla tai nakkelemalla kiviä taakseen, kun palaavat hautaustoimituksesta, niinkuin eräillä lndian heimoilla on tapana. Itse hautaaminenkin perustuu ainakin monissa tapauksissa vainajanpelkoon. Tanskalainen retkeilijä Monrad, joka oleksi noin sata vuotta sitten neekerien parissa Ackrassa, Afrikan länsirannikolla, kertoo, että noiden alkuasukkaiden tapana oli peittää ruumis mullalla estääkseen siten vainajaa pääsemästä liikkeelle kummittelemaan; kertojamme lisää, että sama taikausko vallitsi talonpoikaisväestön keskuudessa Tanskassa. Meillä itsellämme on saman käsityksen jäännös sanassa "maahanpaniaiset". Gotlannissa kerrotaan tarua eräästä herrasta nimeltä Takstein. Hän oli julma ja korskea eläessään ja myöskin kuoltuaan kiusasi hän alustalaisiaan kummittelemalla; mutta siihen keksittiin lopulta se neuvo, että eräs noita "pani maahan" hänet, joten hän pysyi sen jälkeen alallaan. Mutta maahanpanoon yhtyy muitakin varokeinoja. Milloin puhutellaan vainajaa kauniisti ja pyydetään häntä pysymään ystävällisesti haudassaan, milloin taas samasta syystä turvaudutaan pakkoon. Ruumis naulataan kiinni arkkuun tai sidotaan sen jalat yhteen, jottei kuollut pääsisi kävelemään, tai kädet, että hän ainakin tulee vaarattomaksi. Australian alkuasukkaat leikkaavat surmatulta viholliseltaan poikki peukalon oikeasta kädestä, ettei hän voisi enää jännittää jousta, ja muinaisessa Kreikassa oli tapana hakata itsemurhaajalta pois oikea käsi ja haudata se eri paikkaan. Itsemurhaajia on yleisesti pidetty vainajista kaikkein vaarallisimpina. Englannissa ne haudattiin tienristeyksiin ja läpi ruumiin iskettiin paalu; paalun tarkoitus oli kytkeä kuollut hautaan, kun taas tienristeykseen hautaamisella lienee tahdottu hajoittaa kaikkiin ilmansuuntiin maagilliset voimat, joita ruumiilla arveltiin olevan. Melkoisen tavallinen tapa, jolla estetään haudatut kuolleet kummittelemasta, on se, että hauta ympäröidään aitauksella, kyllin korkealla, jottei vainaja voi hypätä sen ylitse; tämä tapa on huomattu esim. eräillä Siperian heimoilla, jotka eivät salaakaan, mikä sen tarkoitus on. Vielä tavallisempaa on panna haudalle raskaita kiviä, joten kuolleen nousu maan päälle tehdään mahdottomaksi. Siinä selitys, miksi kivinen hautakumpu ja hautakivet ovat tulleet käytäntöön. Pohjois-Amerikan omaha-indiaanit tekivät tavallisesti kummun vainajiensa haudoille, mutta ei sellaisten, jotka salama oli tappanut, sillä niiden ajateltiin menevän suoraa tietä kuolonvaltakuntaan häiritsemättä sitä ennen eläviä.

Eräät kansat vievät vainajansa kedolle petojen syötäväksi. Afrikan-retkeilijä Chapman kertoo, että hänen seuralaisensa, jotka olivat damara-kansaan kuuluvia alkuasukkaita, neuvoivat häntä kerran jättämään matkan varrelle kaksi sairastunutta toveriaan. "Heitä ne sinne", sanoivat he, "ja anna susien ne syödä, niin eivät sitten tule takaisin meitä hätyyttämään". Toinen keino, jolla torjutaan kuolleen vierailu, on ruumiin polttaminen. Pohjois-Indiassa on usein tapana, että kaikki alimpiin kasteihin kuuluvat henkilöt joko poltetaan tai sitten haudataan kasvoilleen, jolla tavoin heidän sielunsa estetään vaivaamasta eläviä. Muinais-skandinavialaiset kaivoivat haudasta sellaisten henkilöiden ruumiit, joiden väitettiin kummittelevan, ja polttivat ne, lopettaakseen ainaiseksi tuon heidän joutavan pahan tapansa; ja aivan samoin tehdään vielä nykyään paikoittain Albaniassa. Ruumiin polttamista pidetään siis varmempana varokeinona kuin hautaamista.