Part 1

language: Finnish

KALLE SARKKISEN LAPSUUDEN MUISTELMIA

Kirj.

C. O. Berg

Suomentanut Juho Reijonen

Porvoossa, Werner Söderström, 1890.

SISÄLLYS:

1. Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja särkynyt kahvikuppi. II. Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna ja hupainen uni. III. Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja. IV. Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava. Minä aion rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani. V. Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä. VII. Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden, toimitan huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me rakennumme Viaporin linnan ja minä valmistan pelottavan kanuunan kuulan — lumesta. VII. Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta, ynnä Waterloo'n tappelusta. VIII. Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta. Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä. IX. Tapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun lääkärin toimeen. Kurjan surkea kalamatka. X. Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean suulleni niiltä. XI. Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee Roobin poika Kruuse. XII. Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle. Kummallinen kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus viheriäisellä nurmikolla. XIII. Ensimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.

Ensimäinen luku.

Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja särkynyt kahvikuppi.

Isäni oli nimismies ja maanviljelijä samalla kertaa, mutta kansa kutsui häntä yleiseen "vallesmanniksi". Hän oli vakava ja tuima mies tavallisesti, mutta toisinaan oli hän hyvinkin hauska olossaan. Hänen piirinsä asukkaat pitivät hänestä paljon ja tuumailivat aina isästäni: meidän vallesmanni se ei ole mikään talonpoikain kiduttaja.

Isälläni oli paksut, tuuheat viikset ja pitkä pujoparta, jotka tekivät heidän ulkomuotonsa jokseenkin ankaran näköiseksi. — Äitini oli taas "paras äiti maailmassa", niin kuin meillä oli tapana sanoa. Hän oli perin herttainen ja niin hiljainen kuin harvat, erittäinkin oli hän ihmeteltävän kärsivällinen vallatonten lapsinulikkainsa kanssa.

Meitä lapsia oli neljä sisarusta. Lotta-sisko oli vanhin, sitte seurasi järjestyksessä Elsa ja sitte minä. Pikku Joonas oli meistä nuorin, mutta ei meillä kellään ollut väliä juuri paljon päälle vuoden. Sentähden olikin meillä, pieninä ollessamme, hyvin hupaista yhdessä ja leikkimistä sitä riitti päästään.

Luonnollisesti emme mekään aina olleet kovin hyväsopuisia, eikä ollut aivan harvinaista sekään, että me kinasimme keskenämme oikein kelpo tavalla. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että syy riitaan oli useimmiten minussa, sillä minä olin jotenkin ärtyisä luonnoltani. Kuitenkin on minun myöntäminen, että veljelläni, pikku Joonaallakin, vaikka hän oli tuskin vanhempi kahta vuotta, näytti välistä olevan hyvä taipumus kehittymään oikeaksi hirmuvaltiaaksi. Kun hän ei saanut kaikkea mitä tahtoi, heittäytyi hän lattialle pitkälle pituuttaan, alkoi parkua ja huusi, minkä vaan jaksoi. Me vanhemmatkin lapset rupesimme silloin aina keskenämme tiuskamaan ja niin nousi hirveä melu pienessä lastenkammarissamme. Silloin täytyi sävyisän äitimme heittää työnsä, rientää asettamaan myrskyä ja panemaan kaikkea taas oikealle tolalle. Se ei kuitenkaan aina ollut aivan helppoa. Me huusimme kilpaa kaikki ja koetimme sysätä syytä toistemme niskaan.

Kun me milloin olimme kovin vastuksellisia, emmekä totelleet äidin rauhoituskäskyjä, oli hänellä kumminkin muudan keino, joka ei koskaan ollut tehoton.

"Nyt minä menen pois ja pyydän isän tulemaan teidän luoksenne."

"Ei, ei hyvä äiti, älkää millään tavalla, olemmehan me jo hiljaa ja siivoja", huusimme me joukolla.

Asian laita oli näet niin, että vaikka me olisimme kuinka tahansa telmäneet, pääsi hiljaisuus aina vallalle, kuin isä tuli sisään.

"Mitä menoa te pidätte täällä, lapset?" tiedusti hän.

Heti olimme me aivan hiljaa. Me katsoimme häneen ja meistä näytti, kuin hänen viiksensä olisivat olleet toista mointa paksummat kuin tavallisesti, ja pujopartakin leuan nenässä heilui onnettomuutta ennustavalla tavalla.

"Nyt on parasta olla hiljaa", kuiskutti Lotta.

"Niin nyt on palatta olla iljaa", sopersi pikku Joonas perästä, ja hiljaa sitä oltiinkin, ainakin vähän aikaa.

Joskus kuitenkin tapahtui, että isä iltasella,, työnsä päätettyä, tuli sisään ja leikki meidän kanssamme. Niinä iltoina me saimme huutaa ja meluta, minkä vaan keuhkomme jaksoivat. Se oli hirveän hupaista. Isällä oli tapana aina silloin ottaa pikku Joonas käsivarrelleen, marssia ympäri lattiaa ja valtavalla bassoäänellänsä laulaa:

Sisällä näiden seinien, On tukala minulla olla, Mut keskellä syksyisten metsien, Tai ulkona vainiolla — Siellä rintani vapaasti henkii, Sinne mieleni hartaasti pyrkii.

Me kulimme peräkanaisin jälessä ja lauloimme myös mukana. Ei, emme me laulaneet, vaan kiljuimme, miten vaan taisimme, eikä kukaan voi uskoa, kuinka hupaista meillä oli semmoisina iltoina. Oli oikein vaikeaa keskeyttää leikki ja kiivetä vuoteelle silloin.

Maatalo, jossa me asuimme, oli nimeltään Herala. Se oli sangen suuri talo, johon kuului mylly ja tiilitehdaskin, jotka kaikki olivat isällä vuokralla. Talon omisti eräs vanha vapaaherratar, joka aina kesäisin tuli tyttärensä ja poikansa kanssa siihen muutamiksi viikoiksi asumaan. Asuinkartano oli korkea, kaksinkertainen rakennus. Sen yläkerta oli kokonaan vapaaherratarta varten ja alakerrassa asuimme me. Rakennuksen alla oli suuri vanhanaikainen kellari monine kummallisine ja pimeine käytävineen ja, kumma kyllä, kellarin etäisimmässä perukassa oli hyvä ja raitisvesinen kaivo. Siinä kellarissa oli niin pimeää ja kamalaa, että me lapset emme milloinkaan tohtineet sinne itseksemme mennä, mutta jos saimme seurata jotakuta piikaamme vettä noutamaan, niin oli meillä ilo. Minä vielä tänäkin päivänä muistan, miten ylpeä olin, voidessani kertoa siitä sankarityöstä, että olin ensi kerran käynyt kaivolla asti. Että en juuri mitään sankarimaisuutta osoittanut itse matkalla, on selvää niitä, kun pysytteleydyin niin lähellä kuin mahdollista johtajatartani, uskollista lastenpiikaamme Maija-Stiinaa, jota vavisten pitelin hameesta kiinni.

Sekä minun että sisarieni pimeässä pelkäämiseen ei suinkaan rakas Maija-Stiinamme ollut pieninnä syynä, sillä hänellä oli tapana kertoa meille joukottain kamaloita kummitusjuttuja, joka ei suinkaan ollut miksikään hyödyksi meidän vilkkaalle mielikuvituksellemme. Mutta Maija-Stiina oli muutoin hyvä tyttö. Kerran kun hän kanssani oli ulkona ja muutamia hevosia tuli juosten kartanolle, huusin minä hänelle: "Maija-Stiina, älä sinä pelkää, mutta pidä huolta minusta," Maija-Stiina, joka tuntui tulevan rohkaistuksi lohduttavista sanoistani, ottikin minut käsivarrelleen, jolla sitte istuin tyynenä ja turvassa.

* * * * *

Isä ja äiti lähtivät moniaana päivänä läheisen kauppalan markkinoille. Ilma oli kylmä, kuin ainakin talvisena päivänä Helmikuussa. Lumi säkenöi ja narisi jalasten alla ja jos paljain käsin kävi käsiksi oven lukkoon, tarttuivat sormet kiinni kylmään, rautaan. Ennen lähtemistään lupasi äiti, että jos olisimme oikein kilttiä hänen poissa ollessaan, niin saisimme jokainen markkinalahjan, kun hän saapuisi taas kotiin. Tietysti me kaikki neljä lupasimme olla siivoja ja totella Maija-Stiinaa koko päivän. Me pidimmekin lupauksemme voimaimme mukaan. Kun ilta tuli, kysyimme me Maija-Stiinalta: "olemmeko nyt, Maija-Stiina, olleet oikein kilttejä?"

"No, kylläpä jokseenkin", sanoi Maija-Stiina.

"Mutta luuletko sinä meidän olleen _niin_ kilttejä, että äiti kotiin tultuansa antaa meille markkinalahjan?"

"Kyllä minä luulen ja minä kerron, jotta, te olette olleet siivoja", vakuutti Maija-Stiina. Siihen mekin tyydyimme ja tyytyväisinä menimme vuoteillemme.

Oi, minkä palkinnon saimme hyvästä käytöksestämme! En milloinkaan ole tuntenut itseäni niin rikkaaksi, kuin markkinapäivää seuraavana aamuna. Herätessäni silloin oli pöydällä pienen vuoteeni vieressä mitä uljain puuhevonen. Minä nimitin sen heti Ruskoksi. Se oli öljyvärillä erittäin koreaksi maalattu ja sillä oli hyvin korkeat, aivan suorat jalat ja valkea laukki otsassa. 'Kaula oli yhtä suuri, kuin koko muu ruumis yhteensä ja sitte oli sillä isot pörhökorvat ja häntä oikeista jouhista. Karvaltaan oli se vaalean sininen, mutta kuitenkin kutsuin minä sen Ruskoksi, sillä sen niminen hevonen oli isälläkin. Nyt oli siis minulla oma hevonen!

Lotan ilo lahjastaan ei myöskään ollut pienempi. Häh sai kuusi paria pieniä kahvikuppia, pienen kahvikannun ja kermakulpin, jotka kaikki olivat valkoisesta posliinista.

Elsa sai sorvatun puunuken, joka oli öljyvärillä maalattu, niinkuin minun Ruskonikin. Puku sillä oli ruskeapohjainen ja keltapilkkuinen. Sen nenä oli hirveän terävä, silmät vaalean siniset ja tukka pikimusta. Oi, miten rakas se nukke Elsalle oli!

Hirmuvaltias Joonas sai pienen läkkipeltisen torven, jota hän soitti ja toitotti koko pitkän pituisen päivän.

Se' oli sanomattoman hupaisa päivä. Lotta kutsui meitä pitoihin. Pienelle pöydällemme levitettiin valkoinen liina. Kahvikannu, kermakulppi ja kupit asetettiin pöydälle ja me kolme sisarusta, jotka olimme Lotan vieraina, muka, istuuduimme pöydän ympärille. Joonaalla oli päässä paperinen kruunu, jonka täti Kustaava oli leikannut hänelle, ja hän piti nyt komentoa, kuin kuningas istuen istuimellaan.

Luonnollisesti oli Elsalla nukkensa mukana, mutta minä, joka tulin uljaalla Ruskollani ratsastaen, en ottanut hevostani kekkereihin, vaan panin sen "talliin". Ruoskan siihen sijaan pidin minä kainalossani, niinkuin olin nähnyt monon sydänmaan ukon tekevän tullessaan käymään isäni luona.

Meidän suuret kahvikekkerit alkoivat ilolla ja riemulla. Kaikki oli oivallisesti asetettu ja erinomaisen hupaista oli, kun sai olla olevinaan vieraana. Mutta:

"Itku pitkästä ilosta, parku paljon naurannasta!"

Iloista remuamistamme ei kestänyt kaukaa, kun minä kovaksi onneksi satuin ärsyttämään Joonasta. Hän suuttui ja rupesi kohtikurkkuansa huutamaan. Vihoissaan hän vielä sysäsi pöytää niin, että yksi kuppi vatineen putosi lattialle ja meni muruiksi. Lotta pillahti itkuun. Minä tunsin itseni äärettömän noloksi ja Elsa juoksi äidin luokse kertomaan, miten ikävästi meidän iloiset pitomme olivat loppuneet.

Minun osakseni murheesta tuli se, että kotveroisen sain seista nurkassa häpeämässä. Se oli minusta kuitenkin aivan väärin, sillä enhän minä, vaan Joonashan, se oli särkenyt kupin.

Äiti käski minua pyytämään Lotalta anteeksi, mutta siihen minä en millään ehdolla suostunut. Päinvastoin tunsin minä vääryyttä kärsineeni, olin purrillani, seista jöröttelin itsekseni ja äittelehdin sekä Lotalle että Joonaalle.

Sekin päivä kuitenkin kului loppuun ja maata menon aika tuli käsiin. Me odotimme, että äiti, tavallisuuden mukaan tulisi sisään meidän luoksemme lukemaan ehtoosiunausta kanssamme, mutta äiti ei sillä kertaa sitä tehnytkään. Hän katsahti vain pikipäin ovelta ja oli sangen murheellisen näköinen sanoessaan: "hyvää yötä poika parkani."

"Mutta iltarukouksemme, äiti kulta?" kysäsin minä, nousten puoliksi ylös vuoteellani.

"Ei poikaseni", vastasi äiti surumielin. "Se ei voi Jumalaltakaan rukoilla anteeksi antamusta, joka ei tahdo tunnustaa vikaansa eikä pyytää sitä ihmisiltä anteeksi."

Sen sanottuaan meni äiti pois. Siitä sain minä kuitenkin aihetta uuteen suruun. Siunaamatta nukkuminenhan olisi ihan hirveätä. Minä koetin sen vuoksi omin päin, panin käteni ristiin ja alotin:

"Autuas ken sydämensä Antaa Herran kätehen, Suostuin Hänen mielehensä" —

Ei, ei se tahtonut käydä yhtään! Itku tarttui kurkkuun, minä tunsin itseni sangen kurjaksi ja aloin katkerasti itkeä, kuitenkin samalla, varalta, painaen kasvoni päänalaista vasten, että ei kukaan kuulisi, miten minä nyyhkytin. Sillä tavoin olin minä kotveroisen, mutta viimein jotenkin tyynnyttyäni, kuiskasin minä:

"Lotta, valvotko sinä, Lotta?"

"Valvon, mitä sinä tahdot Kalle?"

"Lotta kuulehan; kyllä se oli minun syyni oikeastaan se sinun kahvikuppisi särkyminen."

"Olipa kyllä; sinun syysi se oli", vastasi Lotta.,

"Lotta kulta, annatko sinä minulle sen anteeksi? Hyvä, hyvä Lotta annathan, sano?"

"Annan, annan varmaan", vastasi Lotta ja silloin tuntui sydämeni niin kevyeltä. Vieläkin nyyhkyttäen huusin minä äitiä:

"Ää—äiti, äiti kulta, tule tänne meidän luoksemme."

Seuraavassa tuokiossa näkyikin hän raollaan olevan oven kynnyksellä,

"Mitä sinä tahdot poikaseni?" tiedusti hän.

"Tulehan tänne viereeni äiti, niin saan minä sanoa sinulle jotakin."

Hän tuli, kuuristui puoleeni vuoteelle ja samalla kuin minä rajusti kierrälsin käteni hänen kaulaansa,, kuiskasin niinä hänen korvaansa:

"Rakas äiti, nyt minä olen pyytänyt Lotalta anteeksi."

"Se oli oikein poikaseni", vastasi äiti hellästi minua suudellen ja sitte sain minä hänen kanssaan rukoilla iltarukoukseni sekä Isä meidän ja siunauksen, että: "Herra joka lapsiasi."

Sitte kuin äiti vielä oli suudellut minua otsalle ja sanonut: "Jumala siunatkoon pientä poikaani", nukuin minä rauhallisesti kaikista, huolistani kiitollisena Jumalalle siitä, että Hänkin oli antanut minulle ilkeyteni anteeksi.

Toinen luku.

Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna ja hupainen uni.

Sen rakennuksen takana, jossa me asuimme, oli sangen iso puutarha ja siinä koko joukko omenapuita, pari korkeaa päärynäpuuta, useampia riviä karviaispensaita ja sekä viini- että siestarmarjapensaita. Puutarhan ympärillä oli korkea pisteaita ja sen sisäpuolelle oli vielä istutettu pensaita orapihlajoista. Kiusaus pilkistämään sisään puutarhaan niin pian, kuin omenanraakaleet olivat jotakuinkin kehittyneitä, oli suuri. Karviaismarjaan raakilat maistuivat meistä myös oivallisilta, mutta kun nuo herkut eivät olleet vatsallemme terveellisiä, oli meitä kielletty omin päin juoksentelemasta puutarhassa. Me saimme mennä sinne ainoastaan silloin, kuin isä tahi äiti antoivat siihen erityisen luvan.

Meillä oli myös Samuli-niminen eno. Hän hoiti ja vartioi puutarhaa ja teki sitä niin uskollisesti, kuin olisi siellä ollut mitä kalliimpia aarteita silmällä pidettävinä. Syyspuoleen, kun omenat alkoivat kypsyä, oli hänellä usein, pimeän tultua, kutsumattomina vieraina julkeita omenan varkaita. Sääliksi, käy oikein rehellinen ja sävyisä enoparkamme Kyllä hän koetti tehdä, mitä suinkin voi pidättääkseen noita kuokkavieraita loitommalla, mutta hän ontui ja siksi oli hänellä hyvin tukala aina öisin ajaa takaa noita vallattomia poikanulikoita. Tosin hän luuli itsellensä hyväksi avuksi meihin kaikkiin mieltynyttä, uskollista Jeppeämme, suurta, mustaa Newfoundlandilaista koiraa, joka olikin koko mestari vimmatusti haukkumaan ja siten pelottelemaan pois yöllisiä käypäläisiä. Yleiseen katsoen oli Jeppe kumminkin hyväluontoinen koira. Haukkua se kyllä taisi, mutta piti itsensä liian hyvänä puremaan edes omenan varasta. Nuo ilkeät pojatkin pian keksivät millainen otus kelpo Jeppemme oikeastaan oli, eivätkä sentähden enää pelänneetkään sitä. Eno mietti nyt toisen keinon, jolla hän säikähdyttäisi heitä. Oliko keino parhaita, siitä en nyt virka mitään, mutta sitä paremmin muistan, että se teki toivotun vaikutuksen. — Eno pyysi äidiltä lainaksi pari raitia. Sittekuin kaikki olivat menneet levolle, lähti eno puutarhaan. Keskellä yötä, kuin kaikki oli äänetöntä, niin hiljaista, että ei edes lehtikään tuulessa liikahtanut, silloin kuului kahinaa orapihlajapensaista maantien puolelta. Omenanvarkaat olivat, notkeina, kuni kissat kivenneet aidan ylitse ja hiipineet erään parhaan ja hedelmistä runsaimman omenapuun luokse.

Koska oli kuutama, taisi eno selvästi eroittaa ketä ne olivat. Hän istui hiljaa ja liikkumatta muutamassa lehtimajassa ja Jeppe oli salvattu sisään siksi yöksi. Omenanvarkaista tuntui sen vuoksi retkensä varsin onnistuneelta ja toinen heistä alkoi kiivetä ylös puuhun. Juuri kuin hän oli päässyt eräälle vankemmalle oksalle, katsoi hän varovasti ympärilleen. Silloin oli hän säikähdyksestä päästää kätensä irti ja pudota maahan. Pimeästä lehtimajasta näki hän valkoisen haamun tulevan esiin.

"Lassi, näetkö sinä mitään?" kuiskasi hän sydän kurkussa.

"En, näetkös sinä Janne?" vastasi Lassi Oksanen silmät seljällänsä tarkistellen pimeyteen.

Niin, nyt näki hänkin ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan.

"Kummitus", kuiskasivat molemmat yhtä aikaa.' "Voi, katsos! Se suurenee suurenemistaan. Ui jui jui! Se tulee ihan' tänne!"

Eno oli näet kääriintynyt noihin kahteen raitiin ja hiljaa liikkuessaan poikia kohden, nosti vähitellen pitkällä sauvallansa raitia yhä korkeammalle ja korkeammalle päänsä päälle, joten aave näytti kasvavan pituudelleen. Pojat, ensi hervahduksestaan toinnuttua, saivat jalat alleen ja päätä pahkaa riensivät pois puutarhasta, ja juoksivat maantietä pitkin voimainsa perästä niin kauan, kuin eno voi nähdä vilahdustakaan heistä hämäränä syysyönä.

Sen seikkailun perästä ei enoa häiritty ja hän sai pitää omenansa rauhassa. Nuo molemmat omenain varkaat levittivät huhun, että Heralassa kummittelee ja puutarhassa öisin kuljeksii niin iso aave, että se ulottuu puiden latvoihin. Siitä näkyy, että paha omatunto se juuri saattaa ihmisen kummituksia pelkäämään. Sen, joka on oikealla tiellä ja tottelee Jumalan käskyjä, ei tarvitse koskaan peljätä. Tottelematon ja jumalaton vain pelkkää kahisevaa lehteäkin. Oikein sanoo raamattu: "jumalaton pakenee, eikä kukaan aja häntä takaa."

* * * * *

Joulu; lasten ja ilon juhla läheni taas. Minä olin juuri täyttänyt kuusi vuotta ja Lotalle ja minulle oli luvattu, että pääsisimme yhdessä isän ja äidin kanssa kirkkoon. Jouluna emme olleet vielä milloinkaan kirkkoon päässeet. Sen vuoksi me yhä sitä enemmän ikävöimme tuota kirkkomatkaa, kuta lähemmä joulu tuli. Kun jouluaatto viimeinkin joutui, iloitsimme me kyllä kaikki sangen paljon joulukuusesta, piparikakkutaikinasta tehdyistä joulukakuista ja joululahjoistamme; mutta enimmän kukista iloitsimme, Lotta ja minä siitä, että pääsemme kirkkoon, jossa näemme kaikki kynttilät kruunuissa, papin alttarilla koreassa messukasukassaan ja saamme kuulla koko seurakunnan, urkujen äänen kirkon kuvussa vyöryessä, laulavan:

"Kas kirkas nyt kointähtönen. Jo koittaapi —."

Salaa oli minulla myös eräs ilon syy, josta ei kukaan muu tietänyt mitään. Minä olin saanut uuden talvilakin, jossa oli korvakkeet kaniinin nahasta ja mikä oli vieläkin parempi, minä saisin ensi kerran elämässäni esiintyi pitkävartisissa saappaissa, joiden varret olivat siksi väljät, että housujen lahkeet mahtuivat niihin, ja ulottuivat ylös melkein polviin asti. Ne olivat mieluisimmat joululahjani ja se seikka, kun koko seurakunnalle sain näyttää, että en enää tytön tavoin käynyt kengissä, vaan niinkuin oikea mies muulloinkin, marssin saappaissa, joissa oli oikeat korkoraudat — se oli jotakin, joka saattoi kuusivuotisen pojan sydämen ilosta sykkimään. Ei kukaan voi aavistaakaan, kuinka korkeaksi arvasin suutari Wadman'in taiteen, sillä eihän minulla ilman sitä olisi ollut mitään saappaita, ja kuka voi käsittää, miten paljo merkitsevät pari pitkävartisia saappaita, joiden varsien suussa on kiiltonahkainen reunus! Minähän olin nyt aika mies ja katsoessani saappaitani, jotka olivat todella, eikä vaan unena olemassa, — katsoessani niihin, taisin sanoa: "kun minä olin pienenä ja kävin kengissä."

Koko jouluyönä sain tuskin silmän täyttäkään unta. Minä olin pitkälläni ja tirkistelin ulos kuun valaisemaan, avaruuteen. Tähdet vilkkuivat niin ystävällisesti taivaan kannella ja katselivat minua akkunan läpi. Silloin minä kyllä ajattelin Betlehemin tähteäkin, itämaan viisaita ja ja lasta seimessä, mutta totta puhuen, täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, että minä hyvinkin yhtä paljo ajattelin uusia saappaitani ja miltä minä niissä näyttäisin tullessani kirkkoon ja istuessani isän rinnalla miesten puolella. Varhain jouluaamuna pilkisti isä lastenkammarin ovesta herättääkseen meitä. Lotta ja minä hyökkäsimme heti ylös ja koettelimme kilpaa, kuka meistä ensin joutuisi valmiiksi. Minä ennätin todellakin ensin pukeutua, sillä minun, ei tarvinnut panna kiinni kengän nauhoja, niinkuin Lotan täytyi tehdä. Minä vaan pistin sormeni vetorakseihin ja vetäsin saappaat jalkoihin kahdella ripeällä vetäisyllä, yhden ensin, toisen sitte. Ei mikään kuningaskaan ole voinut iloita kruunustaan enämpää, kuin minä saappaistani. Minusta, oli, kuin olisin kasvanut ainakin puoli kyynärää yhtenä ainoana yönä. Niin pian, kuin olin valmis, otin minä päälleni pienen päällystakkiin, panin lakin päähäni ja juoksin ulos portaille juuri silloin, kuin Blomqvist ajoi esiin reen, jonka eteen Rusko oli valjastettu.

Tuona tuimana, kolkkona talvisena aamuna kävelin minä edestakaisin etehisen portailla, ja kopisutin raudoitetuilla koroillani niitä niin paljon, kuin suinkin jaksoin. Ja joka askeleella katsoin minä saappaitani. Minä melkein luulen, että Blomqvist ymmärsi ajatukseni, sillä hän lausui hymyillen:

"Kas hyvää huomenta, Kalle! Minä luulen sinun tulleen jo - aikamieheksi ja saaneen saappaat jalkoihisi."

"Niin, niin, sinne päin sitä ollaan menossa Blomqvist", vastasin minä perin onnellisena ja nostaen toista jalkaani lisäsin: "näkeehän Blomqvist, että niissä on oikein kantaraudatkin.

"Kyllä, kyllä siltä näyttää", nauroi Blomqvist.

Isä, äiti ja Lotta tulivat nyt ulos ja meidät istutettiin rekeen, Lotta äidin ja minä isän syliin. Minä pyysin isältä, että en tarvitsisi pistää jalkojani nahkaisiin, vaan saisin ne pitää irrallaan, niinkuin hänkin. Minä epäilen kuitenkin, että sitä en tehnyt niin paljon siksi, että olisin, niinkuin isäni, vaan paremmin saadakseni kaikille kirkkomiehille näyttää tulleeni mieheksi ja saaneeni saappaat.

Kun minä, perille tultuamme isäni kädestä pidellen, kulin hänen rinnallaan kirkkoon, en voi kehua kävelleeni hiljaa ja siivosti, niinkuin minun olisi tullut. Päinvastoin tömistelin minä kirkon kivistä lattiaa niin kovasti, kuin jaksoin. Ylpeys liikkuu valtavasti jo pienen kuusivuotisenkin rinnassa ja minä tahdoin huomauttaa koko seurakunnalle, että olin aika mies.

Pian sain minä kuitenkin muuta miettimistä. Mitään niin ihanaa en ollut koskaan nähnyt. Koko kirkko säteili valossa. Alttarilla oli kuusi isoa tinaista kynttiläjalkaa ja niissä paloivat mahtavat talikynttilät. Kaikissa kolmessa kruunussa kiilui niinikään kynttilät ja samoin pitkin kaikkien penkkirivien reunoja. Urkuparvellakin oli koko jono kynttilöitä. Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Yht’äkkiä pauhahtivat urkujen ensimmäiset sävelet ja koko seurakunta yhtyi kauniisen jouluvirteen. Minä katsoin alttarinpäällisen akkunan ympärille sijoitettuja enkelien päitä ja minusta melkein tuntui siltä, kuin olisivat nekin lauluun yhtyneet. Sitä miettiessäni astui provasti alttarin eteen. Hänellä oli päällään pitkä valkea paita, joka ulottui maahan asti. Sen päällä oli hänellä vielä messukasukka mustasta sametista, jonka selkäpuolella loisti leveä hopeinen risti. Mitään niin koreaa en ollut milloinkaan nähnyt.

Alttaritoimituksen päätyttyä, nousi pitäjään apulainen saarnastuoliin ja piti lyhykäisen saarnan. Sitte taas veisattiin virsi ja melkein koko seurakunta hyökkäsi heti sen perästä ulos. Lyhyen väliajan perästä kokoonnuttiin uudelleen kirkkoon jokainen paikoilleen. Silloin alkoi ulkona päivä valeta ja kynttilät sitä mukaa näyttää yhä unisemmilta. Kun laulu taas kajahti ja urat parhaillaan pauhaisivat, menivät sekä provasti että pitäjään apulainen taas alttaripöydän eteen puettuina maata viistäviin paitoihinsa ja messukasukoihin, mutta nyt oli provastin puku vieläkin koreampi kuin aamukirkonmenoissa. Messukasukka oli näet punainen, koristettu selkäpuolella kultaisella ristillä ja etupuolella oli yhtäsivuinen kolmio, silmä keskellä ja säteitä ympärillä. Ristin alapuolelle oli vuosiluku 1818 ommeltu kultalangoilla. Sillä kertaa provasti itse saarnasi, mutta katsellessani laimeasti palavia kynttilöitä, sulkeutuivat silmäni, pääni vaipui isäni käsivartta vasten ja minä pidin pienen ettoneen.

Kaiken toimituksen kirkossa loputtua, ajoimme me kotiin. Ja sitä mentiinkin aika kyytiä, sen saatte uskoa. Rusko ihan lensi pitkin tietä. Kulkuiset kilisivät, lumi narisi jalasten alla ja huurre puiden oksilla säihkyi kuin timantit. Se oli ihana jouluaamu, jota en koskaan ole voinut unhottaa: Kotiin tultuamme, tunsin itseni sekä nälkäiseksi että viluiseksi. Se oli kuitenkin pian autettu, kun sain lämmitellä ison uunivalkean edessä ja hyvä aamiainen joululeipineen ja iso kimpale joulupöystiä olivat tyydyttäneet nälkäni.

Blomqvist oli antanut isälle sukkelan joululahjan. Se oli vaatehaarukka, jonka hän itse oli valmistanut muutamasta, kummallisesta kuusipuusta. Siihen olin minä ripustanut lakkini, päällystakkini ja sisarieni nutut. Minä istahdin nyt pienelle rahillemme oikein tarkastaakseni tuota merkillistä taideteosta. Mutta juuri siinä ihmetellessäni kävivät silmäluomeni raskaiksi, ne painuivat kiinni ja minä nukahdin. Vielä unessakin näin minä kumminkin tuon kummallisen vaatehaarukan, joka nyt muuttelihe muuttelemistaan toisiin muotoihin. Lopulta muuttui se eläväksi jättiläiskorpiksi, jonka selässä minä itse istuin ratsastamasta. Oi millä huimaavalla vauhdilla sitä mennä huristettiin ilman läpi! Korppi levitti isot, mustat siipensä ja jokainen siipien löyhäys suhisi korvissani, kuin mitä ankarin myrsky. Minä koetin pysytteleytyä linnun selässä pitämällä kiinni sen pitkistä niskahöyhenistä ja samalla näin sen lentävän korkealla lumisten kenttien ja kylien, mökkien ja metsien ylitse, vieläpä itse kirkkokin korkeine tornineen jäi syvälle jalkaini alle. Vapisten ajattelin minä silloin uusista saappaista ylpeilemistäni ja sitäkin, että olin voinut nukkua kirkonmenojen aikana, joka minusta näytti kauhealta synniltä. En minä kumminkaan voinut olla ajattelematta uusia saappaitani. Minusta näet tuntui siltä, kuin olisin ollut kadottamaisillani saappaani. Kumarruin sen vuoksi alas katsomaan olivatko ne vielä jalassani. Minua hirvitti ja pelotti nähdessäni maan niin kaukana jalkaini alla ja oli ikäänkuin olisin ilman läpi pudonnut sinne alas. Säikähdyksestä havahduin minä ja olin silloin pitkällä pituuttani vaateharukan vieressä.

Kolmas luku.

Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.

Niinkuin edellisessä luvussa jo on mainittu, olin minä seitsemännellä ja sain nyt muutakin ajattelemista, kuin paljasta leikkiä ja huvituksia. Minun piti ruveta opettelemaan lukemaan. Isoäitini, joka asui kolmen peninkulman päässä meiltä, oli luvannut, että talveksi saisin tulla hänen luokseen hänen johdollaan, sekä kahdeksantoistavuotisen tätini avulla hankkimaan ensimmäiset perusteet tavaamisen ja suoraan lukemisen taidossa. Sisareni ja minä puhuimme joka ainoa päivä tuosta pitkästä ja huomioa herättävästä matkasta, jonka minä olin tekevä. Jos he jollakin tavoin suututtivat minua, joka ei tapahtunutkaan harvoin, uhkasin minä aina tavallisesti mennä kohta matkoihini heidän tyköänsä. "Niin, niin, saattepahan nähdä, miten hupaista teillä on, kun minä olen poikessa. Silloin te kyllä itkette ikävästä, mutta siitä minä en pikkuistakaan välitä." Lotta se aina silloin muikisti suutaan työntäen alahuultansa niin pitkälle, kuin taisi, punalsi pientä kiharaista päätänsä ja mutisi: "minä en suinkaan itke pisaraakaan, sillä ei sinussa mitään ikävöimistä, kun olet niin ilkeä ja ärtyisä aina. Väliin olet sinä Kalle minusta oikein paha."

Tuollaisten pikku kahakoiden perästä tulimme me toki pian hyviksi ystäviksi taas. Vihdoin kun tuo kauan odotettu lähtöpäiväni oli käsissä, tuntui ero meistä molemmista oikein koko vaikealta. Minunhan piti nyt matkustaa niin kauas, kauas kotoani ja olla poissa kokonaista kuusi kuukautta. Kyllähän minusta tosin oli hirveän hupaista päästä pois katselemaan suurta, laveaa maailmaa, mutta kuitenkin, kyllä tuntui raskaalta olla kokonaisen kolmen peninkulman päässä vanhemmistaan ja sisaristaan, ja vielä niin kauan päälliseksi! Sekä Lotta että minä vesistelimme hiukkasen, mutta minunhan oli näytettävä, että olin mies. Siksipä pyyhinkin pois kyyneleeni ja kun äiti, auttaessaan päällystakkia ylleni, hellästi puristi minua rintaansa vasten ja suuteli, huudahdin minä: "minä en ole ollenkaan ikävissäni, äiti."

Siitä huolimatta oli kuitenkin itku kurkussani silloin, kuin Blomqvist ajoi Ruskon rekineon porrasten eteen ja kyyneleet alkoivat tihkua esiin. En missään tapauksessa kumminkaan olisi Blomqvistille näyttänyt heikkouttani, jonka tähden vetäsin lakin silmilleni istahtaessani rekeen, huusin hyvin tuikeasti: "Hyvästi nyt te kaikki!"

Isä itse oli minua kyydissä ja istui reessä hyvästi isoon turkkiinsa kääriintyneenä. Maija-Stiina tukki nahkaset huolellisesti jalkaini ympärille. Äiti suuteli minua vielä kerran. "Jumala siunatkoon sinua poikaseni", sanoi hän. "Lupaathan sinä olla kiltti ja kuuliainen isoäidille ja tädille?"

"Ihan varmaan", vastasin minä. Sitte pieni isku ruoskalla ja Rusko lähti juoksuun.

"Hyvästi, hyvästi", huusin minä täyttä kurkkua ja samaa tekivät sisareni portailla, jossa ne seisoivat vielä yhdessä äidin kanssa ja huiskuttivat liinoillaan niin kauan, kuin vilahdustakaan reestä näkyi.

Päivä oli kaunis päivä Helmikuun lopulla. Aurinko paistoi kirkkaasti taivaalla ja meillä oli mitä parahin keli, mutta ei kovin pakkanen. Rusko juoksi niin, että lumi tuprusi sen jaloissa. Ei viivytty kaukaa ennenkuin saavuttiin metsänreunaan ja jouduttiin metsään, joka kauan oli jo ollut minun ihmettelemiseni esineenä, sillä silmistäni oli aina näyttänyt siltä, että taivas yhtyi maahan sen takana. Metsän tuolla puolla oli siis minun käsitykseni mukaan maailman ääri. Mutta miten minä nyt hämmästyin, nähdessäni, että jos kuinka kauas metsään menimme, kohosi taivas vaan yhtä korkealle puun latvojen yli, kuin kotonakin. Siinä oli jotakin minulle tykkänään käsittämätöntä.