Part 4

Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta, ynnä _Waterloo_'n tappelusta.

Tässä luvussa täytyy minun peräytyä takaisin varhaisimpaan lapsuuteeni. Vasta viiden vuoden vanhasta muistan minä selvästi sen, mitä ympärilläni tapahtui ja mitä kulloinkin minulle itsellenikin sattui. Jo kolmannesta ikävuodestani muistan kuitenkin ensimmäisen käsitykseni Jumalasta". Sisar Lotta oli kylässä äidin-äidin luona, sen vuoksi en minä muista paljo mitään hänestä siltä ajalta. Hänen poissa ollessaan olin minä talon ainoana lapsena, eikä aivan harvoin tapahtunut niin, että äiti jätti minut aivan itsekseni sisään, kun hänellä oli jotakin toimitettavaa keittiössä, taikka kun hän meni karjapiian kanssa navettaan. Silloin hän aina neuvoi minua istumaan hiljaa paikoillani jakkaralla, kunnes hän tulisi takaisin. Kun minä en ollut varsin tyytyväinen olemaan yksinäni, lohdutti äiti minua sillä, että Jumala on kanssani ja Hänen silmänsä katsoo minua ja näkee minut.

"Mutta enpähän minä näe Jumalaa, äiti", väitin minä "kuinka Hän sitte taitaisi nähdä minut? Missä se Jumala asuu?"

"Jumala asuu taivaassa", vastasi hän, "mutta Hän on kuitenkin läsnä joka paikassa ja Hänen silmänsä katsoo alas meihin ja näkee meidät olimmepa niissä tahansa."

Nostaessani silmäni kattoon, selveni minulle, miten Jumalan kaikki näkevä silmä taisi kaikki nähdä. Eräässä maalatussa kattolaudassa keksin minä ison oksan, joka oli suuren silmän muotoinen. Pienissä, lapsellisissa aivoissani pääsin äkkiä selville siitä, että _tuolla_ katossa minä näin Jumalan silmän. Mitä oksan muodossa puuttui ollakseen oikea _näkevä_ silmä, sen loin minä lisäksi mielikuvitusvoimallani ja niin oli asia selvillä, niinkin selvillä, jotta minä kuvailin näkeväni, kuinka "silmä" katossa katseli minua. En minä konsaan muulloin pelännyt Jumalan silmää, paitsi silloin, kuin olin ollut jollakin tavoin tottelematon. Muutoin oli tuo silmä paras ystäväni aina kun minut jätettiin yksikseni. Vuosien kuluessa sain minä sitte selkeämmän käsityksen Jumalan silmästä, mutta vielä nytkin, puolen vuosisataa elettyäni, muistan minä kuinka tyyneksi ja turvalliseksi minä tunsin itseni ajatellessani, että Jumalan silmä, kattolaudan läpi, katseli minua. Onpa se elämän taisteluissapa kiusauksissa yhä lakkaamatta ollut korkeinna ilonani ja lohdutuksenani, kun olen voinut uskoa Jumalan silmän aina seuraavan minua.

Sunnuntaisin luki äiti meille hupaisia kertomuksia. Erittäinkin kolme niistä teki minuun haihtumattoman vaikutuksen. Yksi niistä kertomuksista oli, jos en väärin muista, pienessä, "Kyyhkyn kuherrus"-nimisessä kirjasessa. Siinä puhuttiin ilkeästä, kovasydämisestä miehestä, joka rääkkäsi hevostansa. Voi, miten inhosta ja kiihkosta oikein hehkuin, kuullessani tuon miehen lakkaamatta pieksävän hevostansa, vedättäessään sillä jyrkkää mäkeä ylös itseänsä ja raskasta kuormaa. Keskellä mäkeä kaatui eläinparka, eikä enää jaksanut nousta ylös, mutta tuo armoton talonpoika löi vaan hevosraukkaa, kunnes se taivasta kohden silmänsä luoden ja syvästi huoaten, kuoli paikalle. Kertomuksen loppu mainitsee, että tuo mies sitte aina näki kuoliaaksi rääkätyn hevosen rukoilevan silmäyksen ja että hän itse vähän aikaa sen jälkeen tuskassa ja epätoivossa antoi henkensä, kiemurrellen vuoteellansa ja huutaen: "hevoseni, hevoseni — kurja hevosraukkani!" Minä hiivin pienelle makuusijalleni, painoin kasvoni tyynyä vasten ja vuodatin runsaita kyyneliä hevos-paran tähden, mutta tuo mies itse ei minua yhtään säälittänyt. Siitä päivin olen minä tuntenut lämmintä osanottoa kaikkia, huonosti kohdeltuja eläimiä kohtaan ja aina on mieltäni liikuttanut, nähdessäni ymmärtämättömien ja kovasydämisten ajajien tempovan ja lyövän hevosiaan, jotka eivät sanoilla saata tuskiansa ilmoittaa. Voivatpa pojatkin olla julmia eläimille, eivätkä ne ymmärrä, kuinka he silloin tekevät pahaa itsellensäkin, sillä siihenkin asiaan kuuluu se, että mitä ihminen kylvää, sitä hän myös saa niittää. Jumalan silmä näkee _kaikki._

Toisessa kertomuksessa, jonka äiti luki meille, kerrottiin pienestä pojasta, joka kajuutanvartijana oli lähtenyt merille isossa laivassa, jonka kapteeni oli kova ja jumalaton mies. Hän kiljui ja karjui väellensä, eikä koskaan sanonut ystävällistä sanaa kellekään merimiehistä. Eräänä päivänä hän kääntyi tautiin. Silloin antoivat miehet hänen maata yksin kajuutassansa, eikä kukaan välittänyt mitään hänestä; ei käynyt kukaan edes katsomassa eikä auttanut häntä vähintäkään. Kapteeni tiesi kyllä, että niin kävisi ja sen tähden hän ei huolinut pyytää ketään tulemaankaan luoksensa. Kun hän kokonaisen viikkokauden oli siten hoidotta maannut, sääli pieni kajuutan vartija häntä, pilkisti eräänä aamuna ovesta sisään ja kysyi, eikö hän saisi auttaa kapteenia korjaamalla hänen vuodettansa. Ensiksi sai hän nenäkkään vastauksen, mutta uudistaessaan kysymyksensä, sai vihdoinkin luvan tulla sisään. Kapteeni tunsi kohdakkoin kuolevansa ja pelkäsi kovin kuolemaa, jonka vuoksi hän joutui suureen hätään. "Osaatko sinä rukoilla, poikaseni?" kysyi hän. Pieni kajuutanvartija vastasi ei osaavansa, vaan sanoi äitinsä opettaneen hänelle kuitenkin: "Isämeidän".

"Nyt sinun _täytyy_ siis rukoilla se, onnettoman kapteeni polosesi puolesta, joka on kohta kuoleva", voihki sairas. Poika lankesi polvilleen kapteenin vuoteen viereen ja luki "Herran rukouksen". Lisäsipä vielä omasta päästään: "Isä meidän, pelasta sairas kapteeniparkamme!"

Niin kului joitakuita päiviä. Kapteeni tuli yhä rauhallisemmaksi ja pieni kajuutanvartija sai istua monta pitkää hetkeä lukemassa hänelle Uutta Testamenttia. Tuo ennen niin kova kapteeni sai rauhan ja levon sielullensa ja heti hän huokasi viimeisen henkäyksensä, Jesuksen nimi huulillansa.

Kolmas noista merkillisistä kertomuksista, jotka tekivät niin lähtemättömän vaikutuksen lapsen sieluun, oli eräästä englantilaisesta upseerista, joka joutui ammutuksi Waterloon tappelussa. Häneltä jäi jälkeensä vaimo ja ihan nuori tyttö. Tuo nuori tyttö, jonka isä ammuttiin sodassa, säälitti minua sanomattomasti ja usein minä kyynel-silmin muistelin häntä.

Kahdeksas luku.

Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta. Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä.

Nimismies ei ollut mikään vähä-arvoinen henkilö noin neljäkymmentä vuotta takaperin. Jokainen talonpoika nosti lakkiansa niin nöyrästi, kuin suinkin taisi ja pysyttelihe aivan tien reunalla isääni kohdatessaan. Kun meidän piti ajaa useampien matkakuormien ohitse ja yksikään rahtimiehistä huomasi meidät, taikka isä huusi heille: "seisahduttakaapas miehet!" niin juoksivat kaikki kuormiensa luo ja vetivät vasenta ohjasta.

Toisinaan pääsin niinä portin avaajaksi isän matkaan, kun hän lähti virkatoimilleen. Silloin minä luonnollisesti pidin itseäni palvelijana ja isääni korkea-arvoisena herrana. Pieni sydämeni paisui ylpeydestä. Kun isäni piti virka- ja kruununsinetillä lukita viinapannut talonpoikaistaloissa, sain minä "olla palveluksessa" pitämällä lakkaa ja sinettiä käsillä ja _se_ oli niin tärkeä toimi, että seudun pojat seisoivat ulohtaalla, katselivat minua ihmetellen ja sanoivat minua "nuoreksi vallesmanniksi" ja isä oli "vanha vallesmanni". Maantientarkastuksissa ja sudenajoissa olin minä myös mukana ja pidin itseäni melkein yhtä hyvänä, kuin kuvernöörin palvelijaakin, vaikka minulla ei takissani ollut kiiltäviä nappia, niinkuin hänellä. Kun hän kerskui olevansa "maaherran" palvelija, en minä tahtonut olla rahtuakaan huonompi, vaan kehuin olevani nimismiehen palvelija. Tietysti oli se minusta paljoa enämpi, kuin ihan yksinkertaisesti olla sen korkea-arvoisen miehen _poika._ Sitä, että nimismies oli yhtä suuri herra kuin kuvernöörikin, en osannut yhtään epäillä, varsinkaan siksi, kun heillä molemmilla oli kokaardi eli tähti otsassa ja talonpojat tervehtivät yhtä nöyrästi kumpaistakin.

Tuo pitkä palvelija nauroi minun maalaistyperyydelleni ja väitti, kyllä pian voivansa tulla itsekin nimismieheksi, sillä niin oli hänen edeltäjänsäkin päässyt.

"Olkoon niin", tuumailin, minä, "mutta minä voin päästä vaikka kuvernööriksi, jos itse tahdon" ja samalla kuletin minä oikeaa kättäni kaaressa ilmassa, aivan, niinkuin olin nähnyt kuvernöörin tekevän puhuessaan muutamien maanviljelijäin kanssa eräästä myllyn sulusta, jonka ne tahtoivat saada avatuksi.

"Kuinkas paljo on hänen kellonsa?" kysyi palvelija ilkipintaisesti hymyillen.

"Se seisoo", vastasin minä hämilläni ja tunsin, miten veri syöksi poskilleni saattaen minut punastumaan hiusmartoani myöten.

"Saisinkos sitte _nähdä_ hänen kelloansa", uteli tuo palvelijan roikale vielä.

"Hm, hm — ee-ei — sitä en näytä", änkytin niinä, mutta siinä samassa tarttui hän koreihin teräsketjuihini, jotka olin markkinoilta ostanut kuudella ryssänkopeikalla, ja veti taskustani jotakin, joka oli olevinaan kello, mutta todella olikin vaan pyöreä, läkkipeltiin kiinnitetty "lakkaripeili". Se oli minusta hauska kappale, jota siihen aikaan pojat ja renkimiehet maalla käyttivät, ja sitä voi käyttää kellonakin.

"Mut sepäs oli komea kello, niin komea kello", irvisteli palvelija ja nauroi verrattoman hävyttömästi.

Minä olin ainoastaan yhdeksän vuotinen ja se oli onni palvelijalle, sillä muutoin olisi varmaan käynyt hänelle huonosti, kun olin niin kiukuissani.

Hänen vuoronsa tuli kuitenkin pian. Tuota myllynsulkua tarkastaessaan, olisi kuvernöörin ollut vaikea saada ruokaa, kun ei mitään herrastaloa ollut lähistöllä. Sen takia hän oli ottanutkin matkaansa hyvästi varustetun eväslaukun, jossa oli leipää, voita, pannukakkua, munia, paistetulta kananpoikia ja paljo muuta. Eväslaukku oli huolellisesti laitettu heinien väliin vaunujen laatikkoon. Noihin heiniin tunsi myllärin iso jäärä sanomatonta sisällistä halua. Jäärä veti ja lappoi heiniä lappamistaan laatikosta ja söi niitä hyvällä halulla, mutta innoissaan veti se ulos eväslaukunkin. "Pää" määkyi se ja poleksi herkullisen laukun sisällystä. Kohta oli koko varasto tanterella ja laukku itse, mitä kurjimmassa kunnossa.

Minä sen kyllä huomasin, mutta olin kylläksi paha olemaan vaiti ja antamaan jäärän elämöidä mielensä mukaan.

"Janne!" huusi kuvernööri.

"Herra kuvernööri!" vastasi palvelija.

"Ota eväät tänne sisään!"

"Kyllä, herra kuvernööri!"

Janne juoksi vaunujen luokse; mutta mikä näky! Kuvernöörin eväslaukku oli hajoitettuna hietikolle, niinkuin jo on kerrottu; ja jäärä astuskeli niskat kekassa ja arvokkailla askelilla tiehensä tuon urotyön toimitettuansa.

Palvelijan naama kävi pitkäksi ja minä taas seisoin ulohtaalla nauraa virnistellen hänelle.

"Eikö hän tahtoisi lainata kuvastintani itseänsä katsellakseen?" kysäsin minä.

"Vaiti poika", tiuskasi hän minulle.

"Missä sinä kuhnailet, Janne?" huudahti kuvernööri, joka oli mennyt myllärin vierashuoneesen ja katseli ulos avonaisesta akkunasta.

Palvelija meni akkunan alle, tempasi lakin päästään ja pelosta vaaleana alkoi mutista:

"Herra kuvernööri — pässi —."

"Pässi? Mitä se pässi minua liikuttaa? Minähän käskin sinun tuomaan tänne sisään eväslaukun."

"Pässi, myllärin pässi — —"

Kuvernööri rupesi aavistamaan onnettomuutta.

"Onko pässi raiskannut eväät?" kysyi hän.

"On; se on saanut sen laukun auki ja kaikki on nyt hujan hajan hietikolla", mutisi Janne parka vastaukseksi.

"Sinä olet, hyvä Janne, itsekin pässi", puhkesi tuo hyväluontoinen kuvernööri, pidättäen hymyänsä, lausumaan.

"Niin herra nimismies, sillä lailla se nyt kävi minun juhlalliselle päivälliskutsulleni", sanoi hän sitte isääni kääntyen.

"Ehkä herra kuvernööri suo anteeksi, jos pyydän tarjota minun. yksinkertaisia eväitäni?" lausui taas isäni useasti ja syvästi kumartaen.

"Kiitos, kiitos", vastasi kuvernööri hymyillen.

"Poika!" huudahti nyt isä minulle akkunasta, "tuopas sisään eväskoppa."

Minä juoksin niin, että jalkani kipittivät ja liikkuivat, kuin kiurun siivet, ja olinkin kohta kopsineni sisällä.

"Kumarra herra kuvernöörille, poika", käski isäni. Minä pistin taas käteni ristiin vatsani päälle, sillä en todellakaan tiennyt, minne ne olisin pannut, kun olin hämilläni niin korkean herran edessä seisoessani. Sitte pyyhkäistä hivautin jalallani, niinkuin olin nähnyt isänikin tekevän ja kumarsin niin, että hiukset putosivat alas silmilleni.

"Hyvää päivää pieni toveri", sanoi kuvernööri, — "sehän on luultavasti teidän poikanne, nimismies."

"On, herra kuvernööri — on se minun poikani", vastasi isä, räpähdytti minulle silmiään, joka merkitsi sitä, että: "mene sinä nyt matkaasi, vähäksi aikaa."

"Ei, antakaa pojan olla sisällä ruoalla meidän kanssamme", lausui kuvernööri, ja lisäsi minuun kääntyen: "sinulla kai on jo nälkä, niinkuin kaikilla kasvavilla pojilla?"

"Ky-yllä", sanoin minä, suutani sipaisten.

Ei kukaan voi edes aavistaakaan mitä minä olin mielestäni. Kuvernööri oli kutsunut minua "toverikseen", hän söisi meidän eväitämme ja minäkin saisin istua pöydässä. Minä olin ylpeä, kaino ja kömpelö yhdellä kertaa, mutta ylpeyteni kävi lankeemuksen edellä.

Myllärin muori oli näet lämmittänyt maitoa meille, koska ilma oli kolkko ja tuulinen; ja sekä kuvernööri että isäni tunsivat itsensä viluisiksi. Maito oli kuumana ja höyrysi kannussa pöydällä. Me söimme kaikki hyvällä ruokahalulla ja ylhäinen vieraamme teki kaikkea kunniaa yksinkertaisille ruokalaitoksillemme. Maito oli, kuin sanottu, sangen kuumaa ja kuvernööri kaatoi sitä lasista toiseen, saadakseen sen edes hiukan jäähdytetyksi.

Isä oli aina käskenyt minun katsomaan, miten aikaihmiset menettelivät ruoalla ollessaan, että oppisin ihmistapoja. Minulla oli tuo opetus tuoreessa muistissa ja minä koetin senvuoksi jälitellä kuvernööriä. Minäkin siis otin lasini ja toisen kuvernöörin käyttämistä lasista ja rupesin maitoa toisesta toiseen kaatelemaan, niinkuin hänkin oli tehnyt.

"Poika!" kuiskasi isä ja loi minuun semmoisen katseen, että minä kipsahdin säikähdyksestä.

Sen minä kyllä ymmärsin, että nyt olin tehnyt taas jonkun tyhmyyden ja peljästyneenä laskin maitolasin irti.

Se kaatui tietysti ja sen höyryävä sisällys virtasi, kuin koski alas kuvernöörin punanauhaisille housuille.

Minä olin kerrassaan masennettuna!

Isäni laita ei myöskään ollut paljoa parempi — hän, häpesi minun onnettomuuttani.

"Poika, mitenkä sinä käyttäydyt", sanoi hän tuskaisesti. "Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, herra kuvernööri", jatkoi hän sitte nousten ylös ja ruokaliinalla alkoi pyyhkiä minun pöytätapojeni merkkiä.

Minä tunsin olevani kylläinen ja aloin itkeä. Kuvernöörin hyväluontoisuus nähtiin kuitenkin taas.

"Älä itke poikaseni; ei, se ole vaarallista. Oletetaan vaan sataneen", lausui hän ja nauroi koko tapaukselle.

Kuitenkin sanoi omatuntoni minulle, että sen olin saanut rangaistukseksi sekä ylpeydestäni että pitkän palvelijan vahingosta iloitsemisestani ja kun iltasella ajoimme kotiin, tunsin itseni onnellisemmaksi vaatimattomassa portinavaajan toimessa ja luovuin kaikista kokeista olla olevinani isän palvelijana.

* * * * *

Minua oli ankarasti kielletty liikuttamasta mitään isän kirjoituspöydältä, mutta eräänä päivänä, kun hän oli poissa joillakin toimituksillaan, hiivin minä hänen huoneesensa. Kirjoituspöydältä huomasin isän uuden veitsen. Se oli oikea takomataidon mestariteos. Paitsi isoa, hopeakirkasta ja partaveitsen terävyistä terää, oli tuossa merkillisessä veitsessä vielä korkkinäveri, saha, viila, purasin ja muita kapineita. Minulle tuli voittamaton halu saada lainata sitä. Makura-Antti oli vuoleskellut semmoisia ihmeen koreita puumiekkoja, että oikein — eikä kukaan muu osannut sellaisia tehdä. Ei kellään muulla ollutkaan niin terävätä veistä. Aatteles, jos minäkin nyt osaisin, tehdä itselleni yhtä muhkean miekan! Minä seisoin hiljaa muutamia silmänräpäyksiä ja mietin asiaa iteekseni. Toisella puolen oli isän kielto, mutta toisella toivo voida vuolla itselleni erinomainen leikkikalu. Tietysti en uskaltanut tehdä mitään sellaista, jonka isä oli ihan päättävästi kieltänyt. "Sinä et saa milloinkaan ottaa mitään isän kirjoituspöydältä." Niin oli hän sanonut. Mutta mitä hän sillä tarkoitti? Luonnollisesti en saanut koskea isän kirjeisiin, enkä asiapapereihin, mutta ei suinkaan hän voinut tarkoittaa veistä. Enkähän minä aikonutkaan _ottaa_ veistä, vaan ainoastaan _lainata_ sitä. — Sillä tavoin minä asiasta itsekseni tuumailin. Omatuntoni sanoi selvään, että minä tein synnin rikkoessani isän suoraa kieltoa vastaan, mutta onhan niitä aina puolustuksia olemassa.

"Minä panen sen takaisin paikalleen niin pian, kuin olen saanut miekkani valmiiksi", ajattelin minä. "Isähän on poissa, eikä tule kotiin, ennenkuin myöhään iltasella. Eihän hän siis koskaan saa tietääkään veitsen minulla lainassa olleen."

"Mutta Jumalan, silmä näkee kaikki, sinun tottelemattomuutesikin", intti omatunto itsepäisesti vastaan.

"Minä koettelen vaan, miten terävä isän veitsi on", jatkoin minä itseni puolustamista samalla, kuin nopeasti tempasin itselleni veitsen pöydältä.

Puumäeltä kävin minä hakemassa leppäpalikan ja rupesin vuolemaan. "Eihän siinä kaukaa mene, ennenkuin miekkani on valmis ja yhtä komea, kuin Makura-Antinkin tekemä."

Minä vuolin ja vuolin niin, että tuli hiki päähän ja lastut lentelivät ympäri. Sepäs oli veitsi se, joka kyllä kelpasi. Oi kuinka se oli terävä ja miten hauskaa sillä oli vuoleskella!

Mutta mikäs se oli, joka pisti ja teki niin kipeää peukaloon! Se oli kai vaan joku pieni tikku puolivalmiista miekastani. Oi ei — katsos verta! Veitsi oli luiskahtanut syrjään ja minä olin leikannut sormeni niin, että verta tihkusi pitkästä haavasta. Ei se juuri ollut mitään vaarallista, - sillä haava ei ollut syvä, eikä tuo juuri koskenutkaan kovin kipeästi, mutta minä säikähdin kovin, nähdessäni peukalosta verta tippuvan. Minä heitin kauas aikomani miekan, kiiruhdin isän huoneesen veitsineni ja aloin itkeä kollotella. Minä huusin täyttä kurkkua, ikäänkuin olisi mikä suuri tapaturma tapahtunut. "Mitä sinulla olikaan isän veitsen kanssa tekemistä", kysyi omatunto vakavasti.

"Ui-ui-jui", itkin niinä, "mitä oli minulla isän veitsen kanssa tekemistä?"

"Näetkös nyt, miten tottelemattomuus saapi rangaistuksensa", sanoi tuo sisällinen ääni taas.

"Voi-oijoi-joi, jos en — — ui-jui, jos en olisi ollenkaan o-o-ottanut isän veistä", nyyhkytin minä yhä. Silloin tuli luokseni äiti, joka oli kuullut nyyhkytykseni ja itkuni. Nähdessään poikansa noin surkeassa tilassa, arvasi hän heti asian. Hän pesi pois veren, sitoi haavan ja pian se paranikin, mutta kuinka oli käypä, kuin isä tulisi kotiin ja kuulisi, että minä olin ollut tottelematon taaskin kerran.

"Äiti, — pyytäähän äiti, että isä ei hyvin paljoa suuttuisi minuun, vaikka en totellut tuota kieltoa", nyyhkytin minä taas ja ajatellessani, mitä mahdollisesti siitä seuraisi, tunkeutuivat kyyneleet uudestaan silmiini.

"Minä koetan pyytää sitä", vastasi hellä äitini, "mutta sinun on ensin rukoiltava Jumalalta anteeksi ja anottava häneltä armoa ja voimaa voidaksesi vastustaa ja voittaa tottelemattomuuteen kiusausta."

Kun isä tuli kotiin ja sai tietää, mitä minä olin tehnyt, näytti hän aluksi hyvin tuimalta, eivätkä hänen tuuheat viiksensä ennustaneet mitään hyvää. Kuitenkin kuu minä katuvaisena astuin hänen eteensä, tunnustin vikani ja anoin sitä anteeksi, muuntuivat hänen jyrkät kasvonsa lempeämmiksi. Hän otti -minut syliinsä, pyyhkäsi otsaltani hiukset ylös ja sanoi: "mielelläni annan minä sinulle anteeksi, Kalle, koska minä näen sinun olevan pahoillasi tottelemattomuudestasi ja katuvan sitä; mutta anna sen nyt olla opiksi tulevaisuudessa, että et enää milloinkaan vasta ole tottelematon."

Sydämestäni lupasin minä silloin olla aina kuuliainen, mutta totta on, että minä taas heti unhotin sekä lupaukseni että Jumalan kaikki näkevän silmän.

Yhdeksäs luku.

Tapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun lääkärin toimeen. Kurjan surkea kalamatka.

Isälläni oli Tapper niminen renki. Hän oli entinen sotamies ja yli kolmen kyynärän pituinen. Jykevä ja vahva hän oli kuin karhu, mutta siivo ja hyvänluontoinen. Erittäinkin ystävällinen ja avulias oli hän meitä lapsia kohtaan. Pitkinä talvisina iltapuhteina teki hän minulle leikkikaluja. Hyvin hän olikin kätevä nikkaroimaan ja tekemään pikku kapineita, ilman muitta työkaluitta, paitsi terävää linkkuveistänsä, mutta sillä hän mielellänsä kerskasikin. Terävä olikin Tapperin veitsi ja kun hän koko voimallansa sillä vuoli, lentelivät lastut hänen ympärillään, kuin lumihöyteet.

Muutamana iltana istui hän keittiössä ritisten uunissa palavan tulen edessä ja vuoleskeli paria puupölikkää.

"Mikä siitä tulee, jota Tapper nyt vuolee parhaillaan?" kysäsin minä uteliaana, kun tuiskuna tulin ulkoa keittiöön.

"Siitä tulee ukko, jonka nimi on: kärkäs kysymään", vastasi Tapper ystävällisesti minuun katsellen.

"Mutta sanokaas, mitä te aiotte tehdä tuosta puunkappaleesta?" kiusasin minä yhä itsepäisesti.

"Jos olet kiltti, niin saat nähdä sen — annas kun ajattelen" — ja Tapper laski sormillaan — "niin, yhdentoista päivän perästä tästä lukien, saat nähdä, mutta et ennen; — se on kahdeksaskolmatta se päivä, ymmärrätkös?"

"Kahdeksaskolmatta! Ahaa — Kallen päivä! Silloin se on varmaan jotakin, jonka annatte minulle — eikös ole Tapper?"

"Pienet pojat eivät koskaan saa tottua uteliaiksi", mutisi Tapper ja vuoli vuolemistansa vaan. Oli aivan mahdotonta saada salaisuutta häneltä urkituksi. Minä arvailin ja arvailin, otinpa siskotkin avuksi, mutta me emme voineet keksiä, mitä Tapper aikoi tehdä. Meidän täytyi harjoittautua kärsivällisyydessä kokonaista yksitoista päivää, Tulihan se viimeinkin tuo toivottu ja merkillinen Kallen päivä. Minä juoksin ulos Tapperia tapaamaan, sillä nimipäiväpöydällä ei ollut mitään, jota hän olisi voinut tehdä; ja siksi tahdoin saada tietää, minkä vuoksi hän oli narrannut minua. Minä menin talliin, jossa hän oli hevosia hoitamassa.

"Hyvää päivää Tapper!" tervehdin minä.

"Hyvää päivää Kaarlo herra", vastasi hän ja asettui asentoon ihan, kuin olisin minä ollut hänen luutnanttinsa. "Toivotan onnea! — nyt on Kallen päivä tänään", sanoi hän ja nosti kaksi sormea korvalliselleen.

"Mutta Tapper, minunhan piti saada tänä päivänä tietää jotakin; kuinkas on sen asian laita?" kysyin minä kärsimättömästi.

"Niin, niin jahah — se on totta se. Voithan katsoa tuonne panokodan katolle, kun sisään menet."

"Panokodan katolle!" huudahdin minä ja riensin tallista, kuin pyssystä ammuttu.

Mutta mitäs minä näinkään? Tuo verraton Tapper! Hän oli erityiselle panokodan harjalle tekemälleen telineelle asettanut kaksi hullunkurista ukkoa, jotka tuulen käydessä neljään pieneen siipeen, pienen tuulimyllyn tavoin pyörivät ympäri ja sahasivat kaikin voimin.

Toinen ukoista veti sahan ylös, toinen alas. Minä olin sanomattomasti mielissäni, juosta kipasin sisään ja huusin niin, että olisi kaikkien eteeni sattuneiden tärykalvojen luullut halkeavan: "Lotta, Elsa, Joonas! Tulkaas katsomaan, niin saatte nähdä jotakin hirmuisen hauskaa, jonka minä olen saanut nimipäivälahjaksi Tapperilta." Kaikki hyökkäsivät ulos lumeen, seisoivat ja töllistelivät ukkoja silmäillen siksi, kuin nenänpää oli punainen jokaisella.

Me tulimme siinä yksimielisesti siihen päätökseen, että Tapper oli kunnollisin renki auringon alla ja nuo molemmat ukot pysyivät kauan keskustelun aineena sekä meillä että naapurin lapsilla.

* * * * *

Tapper teki minulle vielä toisella kertaa nelipyöräiset rattaatkin. Rattaiden yläpuoli oli oikeastaan vanha kynttilälaatikko, mutta pyörät olivat ihan oikeat pyörät napoineen ja puolapuineen juuri, niinkuin isänkin suurissa rattaissa. Itse napoja ei Tapper kuitenkaan osannut tehdä, sillä ne olivat sorvattavat, mutta ukko Helenius, joka asui kirkolla, auttoi häntä niiden tekemisessä. Helenius oli kunnon ukko, joka sorvaili pojille karttakeppiä, kiekkoja, palloja ja muita leikkikaluja. Semmoisista ystävyyden osoituksista ei hän milloinkaan ottanut maksua, mutta pojat ja niiden vanhemmatkin lähettivät hänelle silloin tällöin ruokavaroja särpimen avuksi. Milloin hän sai pari leipää, kun enämmältä jossakin talossa leivottiin, milloin makojuuston, ja kun teurastettiin, niin sai hän pari makkaraa, lihapalan tai muuta semmoista. Sillä tavoin eleli hän melkein, kuin taivaan linnut, jotka eivät kylvä, eikä kokoa aittoihin ja meidän taivaallinen isämme ruokkii kuitenkin heidät. Helenius sorvasi kaikki, mitä minun rattaihini tarvittiin ja kevätpuolella joutuivat ne valmiiksi.

Oi miten onnellinen minä silloin olin! Minä juoksin pihamaalla ympäri sitä kehää, jossa vanha päiväkello oli; ja juoksin niin, että hiki otsasta tippui; minä luikkasin, huusin ja vengottelin, niinkuin raisu varsa rattaideni edessä.

Lotta sai istua "rillaan" ja minä vedin häntä, "niinkuin ei mitään" — Elsaa ja Joonasta samoin. Se oli sanomattoman hupaista ja minä olin pönäkkä, kuin vapaaherrattaren ajuri istuessaan korkealla ajurinistuimellaan ajamassa hevosparia.

"Jaksatko sinä vetää sekä rattaat että Lotan?" kysyi isä istuessaan pylväskatoksessa portailla.

"Kyllä isä; jaksan, kuin ei mitään, eikä se tunnu yhtään raskaaltakaan. — Katsopas vaan isä, ja niin juoksin minä taas aika kyytiä kehän ympäri.

"Mutta tietääkös isä", jatkoin minä, "minä jaksan vetää rattaat, — vaikka niissä on Lotta, Elsa ja Joonas yht'aikaa sisässä."

"Etpäs jaksakaan", arveli isä, "vaan kerskailet tyhjiä, poikaseni."

"Isä ei usko. — Tahtooko isä sitte nähdä! Lotta istupas vaunuihin — istu sinä keskellä, näetkös; — ja sinä Elsa tuossa takana ja pikku Joonas edessä. Nyt sinä olet ajajana Joonas."

"Niin Joonas on ajajana", soperteli pikku mies helisyttäen oikein toimessaan läkkipeltistä helistintään.

"Katsokaas nyt isä", huusin minä riemuten ja tartuin kaksin käsin aisaan kiinni. Kävihän se joitakuita askelia, mutta äkkiä kuului raksaus ja minä lensin selälleni hyvän matkaa, aisa ja etupyörät perässä. Takapyörät jäivät paikoilleen, mutta Lotta ja Joonas suistuivat nenälleen pihamaahan samalla, kuin Elsa putosi takaraivalleen tantereesen.

Sitte kesti kotvaseksi itkua ja valitusta, vaikka ei kukaan meistä juuri vammoja saanut.

Muutamana päivänä tuli suuri suru meidän kotiimme. Isä vilustui eräällä virkamatkalla ja tuli siitä sangen sairaaksi. Minä muistan sen vallan hyvin. Päivä oli 29 päivä Tammikuuta 1839 ja silloin raivosi mitä hirvein myrsky, jota miespolviin oli nähty. Isäni sai aivokuumeen ja häilyi elämän ja kuoleman välillä monta monituista viikkoa. Lääkäriä käytettiin hänen luonaan kolmasti viikossa. Äiti istui ja itki päiväkaudet. Se oli synkän surullista aikaa ja kaikki oli surullista ja hiljaista meillä. Me lapset emme edes pitkiin aikoihin saaneet mennä sairaan isämme huoneesenkaan. Vasta sitte, kuin isä oli tuntuvasti paranemaan päin, saimme me käydä tervehtimässä häntä. Kuitenkin minä tyystisti tarkastelin lääkäriä ja kaikkia hänen liikkeitänsä, joita sitte leikeissämme koetin jälitellä.

"Lotta kuules!" huudahtin minä yhtenä päivänä.

"No, mitä sinä tahdot?" kysyi Lotta.

"Nyt minä tahdon leikkiä tohtorisilla, rupeathan sinä isäksi ja olet sairaana?"

"Voih, miten tuhma sinä olet Kalle! Minunhan pitää tietysti olla äitinä."

"No, mutta kukas se sitten on isänä — en suinkaan minä saata olla samalla kertaa sekä tohtorina että isänä?"

"Otetaan joku nukki, sehän sopii ihan hyvästi."

"Sinunpa nukkesi ovat kaikki tyttöjä", intin minä vastaan.

"Ei se tee mitään", sanoi Lotta, "me panemme peitteen Jagellonikan päälle. Se on isoin kaikista ja sillä on samanlainen tukka, kuin isälläkin — ja sitte me otamme minun pienen rottinki-tuolini vuoteeksi; — saatpas nähdä siitä tulee, siitä tulee hyvä." Niin sanoen juoksi Lotta nukkekaapille ja otti Jagellonikan käsille ja laittoi sille tilan rottinki-tuoliin. Sitte kuuristui hän nuken ylitse aivan, kuin oli nähnyt äidin kuuristuvan isän vuoteelle ja näytti silloin niin surulliselta, kuin suinkin ajatella voi. "Voi jospa lääkäri tulisi nyt pian! Oi kuinka kauan se tohtori nyt tänä päivänä viipyykin", huokaili hän ja pani pienen päänsä kallelleen.

Samassa tulin minä tohtori Lundina, isän suuri hattu takaraivalla ja hänen sateenvarjonsa kainalossa.

Lotta viittasi sairaasen nukkeen ja minä lohduttelin häntä samoin, kuin tohtori Lund äitiä. "Hyvä rouva Sarkkinen, toivokaamme parasta." Minä koettelin Jagellonikan valtasuonta ja näytin niin viisaalta, kuin taisin. "Oojaa, minä luulen pahimman nyt jo olevan ohitse", sanoin minä. "Täydellisellä hiljaisuudella ja tarkalla ravintojärjestyksellä tulee kyllä kaikki taas hyväksi. Olkaa huoletta, rouva Sarkkinen ja — muistakaa vaan ruokalusikallinen joka toinen tunti, mutta jos hän nukkuu, niin ei tarvitse herättää. Ennen kaikkea hiljaisuutta. Lapset täytyy pitää etäällä hänestä."

Isä oli sairaana enempi kahta kuukautta — niin hän, — mutta Jagellonika oli sairaana, rupesi paranemaan ja parantuikin taas tunnissa tai parissa, vaikka leikissä me sitä pidettiin sitäkin kahtena kuukautena.

* * * * *

Isä oli kieltänyt minua yksinäni menemästä alas puron rannalle uimaan ja kaloja onkimaan. Muutamista kylän pojista ja muistakin oli nimittäin ihmeen hauskaa useampia kertoja päivässä, varsinkin lämpimänä kesä-aikana, pulikoida vedessä. Tosin me useimmiten, vedestä noustuamme, näytimme vilusta sinisiltä ja värisimme niin, että hampaat suussa kylmästä kalisivat, mutta hetkisen kuluttua olimme jo taas valmiit veteen hyppäämään.

Siitä ei isä pitänyt ja sen tähden hän kielsi minua menemästä purolle, jos ei hän itse taikka joku muu talon vanhemmasta väestä ollut mukana.

Vieläkin jyrkemmäksi kävi tuo kielto sitte, kuin sisar Lotta eräänä päivänä oli mennyt purolle, naapurin tytölle näyttämään, mihin kohti meidän vanha uskottu palvelijamme Maija-Stiina oli upottanut muutamia kissanpoikia. Lotta näet putosi silloin itsekin puroon ja oli hukkua siihen. Jollei isä, erityisestä Jumalan sallimuksesta, olisi silloin salin akkunasta sattunut näkemään Lotan putoamista veteen, niin olisi hän varmaankin sinne jäänyt, sillä puro oli hyvin syvä. Isä riensi siis rannalle, heittäytyi veteen ja sai tytön pelastetuksi.