Part 3

Täti Kustaava nauroi, niinkuin hän olisi oikein tahtonut tehdä minusta pilkkaa. Minä tunsin itseni niin ihmeen noloksi. Minulta puuttui rohkeutta antaa hänen vetäistä pois hampaani.

Viimeinkin sanoi hän tietävänsä erään keinon saada hammas lähtemään pois ihan itsestään niin, että se ei pikkuistakaan koskenut.

"Kuinka se käy laatuun?" kysyin minä uteliaasti.

Niin — se oli täti Kustaavan salaisuus. "Tahdotko sinä ryhtyä koettamaan sitä keinoa?" kysäsi hän.

Kyllä minä olin uskalias, kun hän vakuutti minulle, että se ei yhtään koskisi. Täti sitoi nyt pitkän rihman hampaan ympärille ja sitte hän sanoi: "jos sinä nyt sidot rihman tuohon lieden kuvun kannattajaan ja seisot paikoillasi hiljaa viisi minuuttia, niin vetää rautakanki hampaan luokseen niin, että sinä et sitä edes huomaakaan."

Minä tein työtä käskettyä. Minä seisoin kärsivällisesti paikoillani, mutta sydän kurkussa ja odotin, mitä tapahtuisi.

"Ei se lähdekään, täti", huudahdin minä, kun odotus alkoi tuntua minusta pitkälliseltä.

"Eikö se lähde", vastasi täti ja lähestyi uunia katsoakseen minun merkillistä hammastani.

Hän katsoi hymyillen minuun ja tuumaili: "kyllä se lähtee", ja niin sanoen alkoi kohennella tulta uunissa. Yht'äkkiä otti hän savuavan kekäleen tulesta ja pisti sen ihan minun nenäni eteen. Minä säpsähdin, keikistin päätäni ja — hammas killui rihman nenässä rautakangissa ja minulla oli iso kolo yläpuolisessa hammasrivissäni.

Hampaani oli poissa; mutta rohkeuteni, josta minä niin olin kerskaillut, oli saanut aika kovan puustin.

Viides luku.

Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.

Sittekuin olin ollut isoäidin luona ja, niinkuin jo oli mainittu, oppinut tuon tarpeellisen sisäluvun taidon ensimmäiset perusteet, piti minun nyt syyslukukauden alussa ruveta käymään kansakoulua. Siihen aikaan ei ollut mitään muhkeita kansakoulukartanoita olemassa, jommoisia nyt on rakennettu useimpiin pitäjiin. Meidän pitäjäämme koulu oli sovitettu samaan taloon, kuin vaivaishuonekin jotenkin lähelle kirkkoa. Lukukauden alkamispäivä oli käsissä. Isä kyyditsi minut perille. Melkein puolen peninkulman matka oli meillä ajettavanamme sinne.

Sydämmeni pamppaili tuntuvasti astuessani ovesta sisään tuohon jotensakin tilavaan kouluhuoneesen. Herra Eteläinen — se oli koulun opettajan nimi — ei vielä ollut tullut sinne. Sentähden oli hirvittävä hälinä kouluhuoneessa, johon enämpi, kuin neljäkymmentä poikaa ja tyttöä oli kokoontunut pitäjään kaikilta kulmilta. Minä en heistä tuntenut yhtä ainoaakaan ja kun olin uusi tulokas, niin kerääntyi kohta ympärilleni koko parvi poikia. Päälläni oli minulla kiiltonappinen samettinen mekko ja vyölläni leveä kiiltonahkainen vyö. Pojista näytin minä varmaankin oikealta pieneltä teikarilta, sillä ne veitikat sivelivät sormellaan pehmeätä samettia ja tempoilivat kiiltäviä nappejani, koetellakseen olivatko ne lujasti kiinni. Siinäkös sitte vielä oli kyselemistä ja ihmettelemistä siitä, mikä mahtoi minun nimeni olla, mistä minä olin kotoisin ja kuinka kauas olin lukenut!

Tytöt seisoivat etäämmällä, nauraa kikertivät ja osottelivat minua sormellaan, niinkuin olisin minä ollut mikäkin ihme eläin.

Ei kuitenkaan kulunut monta minuuttia ennen, kuin minä tunsin olevani jo hiukan kotiintunut koulussa. Varsinkin tulin minä pian hyväksi ystäväksi Arvid Westerisen kanssa, joka oli paria vuotta minua vanhempi ja heti rupesi puolustajakseni, kun muutamat pojat alkoivat tulla liian julkeiksi. Ystävyys Arvidin ja minun välilläni kesti, ei vain sen lukukauden, mutta on se kestänyt aivan tähän päivään asti.

Kello löi yhdeksän ja samassa ilmestyi opettajakin huoneesen. Niin pian, kuin hän ilmestyi ovelle, oltiin kouluhuoneessa ihan hiljaa ja kaikki lapset nousivat ylös istuimiltaan. Pojat kumarsivat ja tytöt nyykistivät. Ne meistä, jotka, eivät vielä olleet paikoillaan, riensivät nyt niille. Sittekuin herra Eteläinen oli ohi mennen tervehtinyt isää, meni hän opettajan paikalle ja kutsui yhden vanhemmista pojista luokseen. Sitte alotti hän värssyn.: "mun toimituksen puoleen", joka seuraavine värssyineen, kaikki yhdessä, kovasti laulettiin loppuun asti. Veisaamisen loputtua luki se esiin kutsuttu poika aamu rukouksen, Isänmeidän ja siunauksen, jonka perästä me taas veisasimme: "armotekos viel' täytä j.n.e:" Nyt seurasi sisäänkirjoitus. Isäni talutti minut opettajan istuimen eteen. Minä olin hyvin hämilläni, enkä oikein tiennyt, mihin minä pistäisin käteni taikka kummalla jalalla seisoisin.

"Kumarra Kalle", käski isäni ja minä tein tavattoman syvän kumarruksen, ikäänkuin olisin seisonut kuninkaan edessä, samalla kuin pistin käteni ristiin vatsani päälle. Se oli yksi minun rumista ja pahoista tavoistani ja siitä olin usein jo saanut muistutuksia kotona; mutta hämmästyksissäni olin ne nyt taas unhottanut.

Isä loi minuun tuikean silmäyksen ja minä ymmärsin hyvin, mitä se merkitsi. Kädet hyppäsivät, kuin sähkösysäyksen saaneina, selän taakse ja minä tunsin, miten häpeän puna punastutti kasvojani.

"Niin hyvä veli, tässä minä nyt toisin ristiksesi pienen nulikan. Hänen nimensä on Kalle, on seitsemän vanha ja nyt hänen pitäisi alkaa koulunkäyntinsä", lausui isä.

"Vai niin, vai niin — jaha, tervetuloa poikaseni", vastasi herra Eteläinen ja taputteli minua ystävällisesti päälaelle. "Minä toivon, että sinulle tulee hauska täällä kumppanien seassa."

Sen perästä sain minä kertoa, kuinka pitkälle olin lukemisessa päässyt.

"Osaatko sinä lukea suoraan?" kysyi herra Eteläinen.

"Ky-yllähän toki", vastasin minä. "Ja sitte minä vielä osaan Lutheruksen pienen katekismuksen ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin ulkoa."

"No, sepä ei ollut niinkään vähän seitsenvuotiseksi", puhkesi opettaja lausumaan. "Äitisikö sinut on opettanut lukemaan?"

"Minä olen ollut isoäidin luona", vastasin minä perin varmasti.

"No, koetetaanpas sitte, kuinka isoäiti on onnistunut sinua opettaessaan", jatkoi hän ja ojensi minulle lukukirjan, jolla oli nimenä "Kotikoulu". "Lues tuo värssy, niin saan minä kuulla miltä se kuuluu."

Minä luin:

"Tupakainen tuhma ruoho, Kasvoi ensin Intiassa, Kansan kasvavan tuhoksi, Vaivaajaksi vanhan rinnan! Pojat saattaa sairahaksi, Hengenkin hajuavaksi. Kuules, kuules poika pieni! Pidä sinä viisas mieli; Karta kaikella mokomin Tupakkien turmelusta, Villitystä väkijuoman!"

"Jaha," tuumaili herra Eteläinen, "menihän se koko hyvin. Koetetaanpas nyt ulkolukuakin, meneekö sekin."

Sitte kysyi hän: "mitä Jumala kaikista näistä käskyistä sanoo?"

Minä panin käteni ristiin, sillä niin oli isoäiti käskenyt minun tekemään aina Jumalan sanaa, lukiessani, ja sitte minä aloin:

"Näin sanoo Hän....." mutta siihen se tarttuikin.

Minä en saanut suustani sanaakaan enää.

"No, jatka", sanoi opettaja kehoittavasti. "Näin sanoo Hän —".

Punaisena, kuin kukon heltta, seisoin minä siinä ja pojat nauraa kikattivat ympärilläni, joka saattoi minut vielä enemmän pyöräpäiseksi ja pari isoa kyynelpisaraakin tunkeutui silmieni nurkkiin.

"No, älähän nyt hätäile", lohdutti opettaja, "Ajattelehan, niin kyllä sinä muistat sen."

"... Minä Herra sinun Jumalas ......" ja niin oli sulkulauta auki. Minä lukea parpatin, kuin vettä, soluttaen vaan eteenpäin:

"Minä Herra sinun Jumalas olen väkevä ja kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat; ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni."

Minä olin näet kyllä oppinut muistamaan kappaleen, mutta se oli vaan koneellisesti opittu ulkoläksy, jonka sisällyksestä minulla ei ollut vähintäkään aavistusta.

Kuitenkaan ei minua pantu aapisluokkalaisten joukkoon, jotka seisoivat puolipyörössä ison, seinällä riippuvan taulun ympärillä. Joku vähän vanhempi poika pantiin heille aina opettajaksi. Sitä poikaa kutsuttiin kehoittajaksi eli "monitööriksi", ja hänellä oli noin puolen kyynärän pituinen näytekeppi kädessä. Hän näytti aina yhtä sanaa kerrassaan taululla ja lapset alkoivat huutaa a, a, a. b, b, b. Niinkuin sanottu, pääsin minä korkeammalle osastolle.

Kun koko koulu oli ollut toimessa tunnin ajan, jona aikana kouluhuone surisi, kuin oikein jättiläismäinen mehiläispesä, soitti opettajamme opettajan pöydällä olevalla kellolla. Se oli merkkinä siihen, että opetustunti oli loppunut ja toinen alkoi. Nyt tuli kirjoitustunti ja muutamia minuutteja oltiin aivan hiljaa koulussa. Pojat ja tytöt kiiruhtivat taas sekaisin paikoilleen. Edistyneimmät istuivat kauimpana opettajasta olevilla penkeillä. Ne kirjoittivat musteella ja kynällä. Heti kuuluikin hirmuinen hanhen kynien rapina käyvän pitkin penkkien rivejä.

Muilla istuimilla istuivat ne meistä; jotka eivät vielä olleet saavuttaneet mitään kätevyyttä kirjoitustaidossa. Ne kirjoittivat kivikynillä kivitauluille.

Viimmein oli lähinnä opettajan istuinta yksi penkki, jota sanottiin "hiekkalavitsaksi" ja se oli niin laitettu, että sitä peitti ohut kerros hienoa hiekkaa. Sen edessä istuivat pienet kirjoitustaidon alottelijat ja piirrustelivat kirjaimia hiekkaan.

Kello XII aikaan soitettiin taas. Se oli päivällisluvan merkki ja nytkös tuli kiire kaikille. Nopeasti heitettiin kivitaulut ja kirjoitusvihot laatikoihin ja juostiin kouluhuoneen vieressä olevaan pieneen suojaan, jonka hyllyille eväskopat ja laukut olivat sijoitetut. Tölmättiin toisiaan vastaan ja tunkeuduttiin niin pian, kuin mahdollista saamaan koppansa kukin käsille. Niin hyvin nälkä, kuin halu päästä ulos kisailukentälle panivat meidän sekä jalkamme, että kätemme ja hampaamme liikkeelle.

Oi kuinka hyvältä kovaksi keitetty muna voileivän kanssa, palanen pannurieskaa ja pullollinen maitoa nyt maistuivatkin. Ne, joilla oli hyvät eväät, jakoivat mielellään yltäkylläisyydestään niille, joilla oli kuivemmat ruoat. Köyhemmät lapset saivat omituisella tavalla osan varakkaampien eväistä. Meillä oli näet tapana leikkiä monella tavoin, käydä sotaa, lainata tulta y.m.; mutta hupaisinta kaikista oli kumminkin ajaa kilpaa pitkin kirkkomäkeä. Hyvät juoksijat pojista rupesivat hevosiksi, mutta hevoset tarvitsivat hyviä heiniä voidakseen kovasti juosta. Voileipä vehnäleipäpalanen eli hiukan pannukakkua, oli parhaimman "hevosen" palkintona,. Syötyänsä sen "heinän", antoi juoksija panna suitset suuhunsa, hyppi ja keikisteli, niinkuin vallaton varsa "tunnin tahi puoli" siitä. Nuo rotevat pojat juoksivat sitte paljain jaloin kivien, somerokasojen, varpujen ja havuneulojen ylitse. Ne hirnahtelivat, päristelivät ja huusivat, kuin olisivat olleet joukko kesyttömiä aaseja. Useamman kuin yhden oikean hevosen ne saattoivatkin pillastumaan, kun oikein haltioihinsa pääsivät.

Väsyttyämme juoksemiseen, veimme me hevosemme kirkkotalliin ja siellä oli niiden kärsittävä vielä kovempi "kurssi". Ne olivat näet vielä ruokottavat. Se kävi niin, että me otimme vanhan huiskan, jolla sitte hieroimme heitä oikein vimmatusti. Se, joka silloin oli oikein säyseä ja kärsivällinen, sai tavallista toisenlaista rehua, jota me kutsuimme kauraksi. Eräs vaivaistalon muorista keitti näet nekkuja pieniin paperitötteröihin, joita hän sitte myi neljännes-kopeikasta kappaleen. Se meistä, jolla oli neljänneskopeikka, osti itselleen ja hevoselleen hyvän nekun. Sillä tavoin vahvistettiin ystävyys koulukumppanien kesken siihen aikaan.

Mutta minä en saa unhottaa kaikista hauskinta seikkaa ensimmäisestä koulupäivästäni. Arvid Vesterisellä oli mukanaan paperileija. Semmoista en minä vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt. Tuuli jotenkin ankarasti ja leija laskettiin ylös. Oi ihmettä, erinomaista! Se liiteli yhä korkeammalle ja korkeammalle yli puiden latvojen — korkeammalle kirkontorniakin. Vaikka se oli minun kokoiseni, näytti se pieneltä, kuin varis, tuolla ylhäällä pilvissä. Sitä leijaa en minä voinut konsaan unhottaa. En tiedä, miten paljo ja mitä olisin siitä antanut, jos olisin omakseni saanut. Kuinka rikas kuitenkin Arvid oli minun silmissäni! Hänen leijansa oli parempi kuin sata nekkua ja yhtä monta kermakakkuista.

Jälkeen puolisen alkoivat opetustunnit, sisäluvun harjoituksella. Me saimme lukea uutta testamenttia. — Mutta oliko se sovelias sisälukukirjaksi? Minulle varsinkin oli se sopiva. Enämpi, kuin kolmannes vuosisataa on sen ja nykyisen, ajan välillä ja kuitenkin muistan minä ihan elävästi vielä miten sydämeni täyttyi ilosta, kaipiosta, toivosta, riemusta ja onnesta lukiessani Jesuksen rakkaudesta ihmisiä kohtaan; Hänen ihmeistään; ja merkeistään; Hänen armollisista sanoistaan ja hyvistä töistään; Hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan. Ne olivat kalliita hetkiä, nuo sisälukutunnit! Niiden perästä tuli maantiedettä, Suomen historiaa ja laskentoa. Kello kuuden aikana päätettiin koulu. Silloin, läppäsi vanha suntio yhdeksän läppäystä isolla kellolla kellotapulissa ja me seisoimme hiljaa asettuneina iltarukoukseen ja lauloimme:

Jo joutui päivä armas Ehtoolle, rukoilemme Ett', Herra Jesus, rakas! Tääll' pysyt tykönämm' Meill' usko vahva suo, Varjeie aina meitä, Peikoilta vaaroiss' peitä, Meill' makea lepo tuo!

Rukouksen jälkeen veisasimme:

Sun haltuus rakas Isäni, Mä annan aina itseni, Sieluni, rumiin', tavaran', Ne ota, Herra, vastahan.

Sitte sitä lähdettiin jokainen suunnalleen. Kukin kiiruhti kotiinsa eväskoppa käsivarrellaan. Minulla oli useampia poikia seuranani. Antti ja Kalle Eerikki Wuoriset, neljännesmiehen molemmat pojat Aukusti ja Fredrikki, myllärin Jussi ja sen sisar Greeta, ynnä lautamiehen Vihtori ja Pekka Ollinpojan Eetu. Nuo pojat olivat kaikki, paitsi Antti Vuorinen, monta vuotta minua vanhempia ja täynnä kaikenlaisia vehkeitä ja konnan koukkuja. Vaikka koulunopettaja oli kehoittanut kulkemaan hiljaa ja siivolla matkallamme, oli sen asian laita kuitenkin niin ja näin.

Meillä oli tapana kulkea aina, kun oli kaunis ilma, eikä kovin paljoa satanut tahi ollut lunta, oikotietä parin aituuksen ja viidakon kautta. Siellä kasvoi sekä mustikoita että puolukoita, jotka vetivät huomiomme puoleensa. Oravat hyppelivät vanhoissa hongissa ja kuusissa ja me koetimme ottaa niitä kiinni. Se ei kuitenkaan onnistunut. Marjat siihen sijaan olivat helpommat saada käsiin. Me söimme mustikoita niin paljo, että näytimme siltä, ja etenkin huulemme, kuin olisimme olleet oikeita neekerejä. Se olisi kuitenkin mennyt mukiin, mutta mitä me sitte vielä teimme oikein koristellaksemme itseämme? Me maalasimme mustikan mehulla isot viikset ja pujoparrat toisillemme näyttääksemme varsinaisilta "metsärosvoilta". Kaikkiin ojiin ja savihautoihin oli meillä myös asiaa tutkiaksemme, kuinka pitkälti oli pohjaan matkaa. Harvoin saavuin minä kotiin ennen puolta kymmentä, jos kohta me olimme kulkeneet "oikotietä".

Isäni, joka yleiseen oli sangen vakava ja tiukka mies, ei kuitenkaan voinut pidättäytyä purskahtamasta sydämelliseen nauruun eräänä iltana nähdessään minun surkean muotoni koristeltuna isoilla sinertävillä viiksillä ja leukaparralla.

"Äiti", huusi hän äidille, joka istui pikku sisko sylissään, "tule ulos, niin saat nähdä, mikä maantieritari täältä tulee pyytämään yösijaa luonamme."

Äiti tuli ulos, katsoi minun tahrittua samettimekkoani, koetti näyttää vakavalta, mutta ei onnistunut ja sen sijaan nauroi hän niin sydämellisen herttaisesti, kuin hänellä aina oli tapana nauraa. Minä en voinut käsittää, miksi he niin nauroivat, sekä isä että äiti. Eihän se ollut mikään naurun asia, että minä olin liannut uuden mekkoni ja kaationi tai housuni. Mutta siihen liittoon tuli Lottakin ulos makuuhuoneesta, löi käsiään yhteen ja huusi: "Kalle, Kalle, miltä sinä näytät!"

Minä närkästyin ja kysyin mikä häntä nauratti.

"Katsohan kuvastimeen, Kalle; voi miltä sinä näytät", jatkoi hän.

Minä menin sisään ja katsoin isäni parranajopeiliin. Niin minä olin kokonaan unhottanut maalanneeni kasvojani mustikan mehulla. Minä näytin todella hyvin hirveältä ja juosta vilistin pesuvadin luo. Peseydyttyäni puhtaaksi, sain istahtaa pöytään ja iltaruoka maistoi erinomaiselta tuon pitkän kävelemisen perästä. Minä söin ahmatin ruokahalulla ja nukuin rauhallisesti ensimmäisenkin koulupäiväni perästä. Vilkas mielikuvitukseni oli kuitenkin toimessa nukkuessanikin ja päivän vaihtelevat tapahtumat tulivat epäselvinä esiin unissani.

Unissani olin istuvinani koulussa. Minä juoksentelin kirkkopihassa, kiipeilin kirkon kiviaidalla, ajoin kilpaa virkuilla, tulisilla hevosilla ja näin Arvidin leijan liitelevän ylös pilviin; mutta oi — minä luulin olevani itse mukana. Minä pitelin kiinni paperileijasta. Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi sitä vain mentiin ilmaan, yli vaahterien ja kirkontornin, aina pilvihin asti. Sitte taas tultiin alas huimaavalla vauhdilla, kunnes leija valtavasti ratisten tarttui erääsen korkeaan vaahteraan. Minä heräsin pelästyneenä, mutta se olikin vaan isä, joka narisevissa saappaissaan saapui minua herättämään.

Semmoinen oli ensimmäinen päiväni koulussa ja samanlaisiksi muodostuivat useimmat muutkin. Lauantait olivat kumminkin erilaiset. Niinä päivinä oli meillä kaksi eri huvia, paitsi sitä, että meillä puolenpäivän aikaan oli laulutunti, jona opettelimme veisaamaan virsiä, isänmaallisia lauluja ja veisuja.

Me saimme näet mennä herra Eteläisen kanssa kellotapuliin soittamaan pyhään. Se oli jotakin ihmeellistä meistä, kun saimme varvastaa ylös noita pimeitä tornin portaita myöten ja sitte askelikkoja ja tikapuita pitkin kiivetä ihan kelloihin asti.

Pyhään soittamisen perästä pääsimme me mukana kirkkoonkin urkuparvelle auttamaan urkujen polkemisessa. Meitä kapusi viisi tai kuusi poikaa samalla kertaa polkimille ja voimiamme ankarasti ponnistaen saimmekin sen painumaan alas. Me emme voineet käsittää, miten ihmeen tavalla urkujen polkija sai sen alas, ainoastaan nousemalla sille seisomaan. Siihen aikaan ei meillä ollut selvää vielä painolaista, mutta samapa se. Hauskaa meillä vaan oli ja sehän, olikin pääasia.

Kuudes luku.

Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden, toimitan huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me rakennamme Viaporin linnan ja minä valmistan pelottavan kanuunan kuulan — lumesta.

Eräänä kauniina päivänä — se oli kevätpuoleen ankaran ja paljolumisen talven perästä — tuli harvinainen vieras isän ja äidin luo. Se oli Itäjärven vapaaherratar, jonka oma oli isän vuokraama talomme.

Hän tuli pitkän höyhenhattuisen palvelijan seuraamana, jonka takissa oli kiiltävät napit. Tuo palvelija käveli suorana, kuin humalaseiväs parin askeleen päässä vapaaherrattaresta, jonka päällä hän piteli isoa sateenvarjoa, sillä sattui satelemaan hiukan. Kun tuo ylhäinen rouva pääsi pihamaalle, tapahtui palvelijalle se onnettomuus, jotta hän kompastui ja oli kaatua pitkälle pituuttaan. Sitä hän ei toki tehnyt, vaan hän töyttäsi aika tavalla sateenvarjolla emäntänsä hienoa hattua. Vapaaherratar pyörähti ympäri ja loi häneen terävän silmäyksen. Mitä hän sanoi, sitä emme kuulleet, sillä me seisoimme katselemassa lastenhuoneen akkunasta. Kuitenkin oli se, sekä Lotasta että minusta "hirveän hassun näköistä" ja me nauroimme oikein hyvästi 'sille surkealle haahmolle, jonka palvelija emännällensä osoitti. Vasta ikään, sitä ennen, oli hän keikistellyt, niinkuin meidän iso kukkomme, kävellessään ja keikaroidessaan pitkillä säärillään nenä pystyssä, mutta nyt oli selkä koukussa ja pää rinnalle painuneena. Kyllähän se oli vahinko tuolle raukalle, eikä sitä pitäisi milloinkaan toisen vahingolle nauraa, mutta emme me Lotan kanssa ymmärtäneet sitä. Meistä näytti se vaan niin hullunkuriselta.

Vapaaherratar tuli kumminkin sisään ja sekä isäni että äitini ottivat häntä vastaan jo isoilla portailla. Isä kumarsi niin syvään, kuin suinkin voi, ja äiti nyykisti niin somasti ja vapaaherratar koetti olla sangen alhainen ja ystävällinen. Hän ojensi kaksi oikeankätensä sormea tervehdykseksi. Sitte kysyi hän, kuinka voitiin; miltä vuodentulo näytti; olivatko lapset terveinä ja oliko pikkuinen jo paljokin kasvanut yhteen vuoteen ynnä muuta semmoista. Hän oli näet pidellyt pientä siskoa kastettaessa tai ollut sylikummina ja antanut hopealusikan kumminlahjaksi.

Nyt seisoi palvelija taas yhtä suorana, kuin ennenkin, joskin tarpeellisen välimatkan päässä ja tirkisteli ylös ilmaan. Varmaankin hän katseli pääskysiä. Meidän, lasten, täytyi myöskin tulla sisään saliin tervehtimään, eikä käynyt paremmin, kuin niin, että minä nyt sain rangaistuksen palvelijan vahingolle naljailemisestani.

Kun vapaaherratar kysyi minulta, miten minä jaksoin, vastasin minä, niinkuin oli tapani aina, koska myllärin muori tai muut naapuri-eukot tiedustelivat samaa:

"Kiitos, hyvä täti, minä voin vallan hyvin."

Niin, nyt minä olin itseni kauniisti käyttänyt; äiti _punastui ihan hiusmartoansa myöten. Isä taas loi minuun_ tuikean ja nuhtelevan silmäyksen samalla kysyen:

"Silläkö tavoin sinä, hupakko, puhuttelet rouva vapaaherratarta?"

"Minä pyydän, armollinen rouva vapaaherratar, suokaa anteeksi", sanoi hän rukoilevin silmin kääntyen vapaaherrattareen ja hän hymyillen näyttäkin taipuvaisuutensa anteeksi antamiseen. Minun pieni kommellukseni unhotettiin pian, mutta vapaaherratarta itseään ja hänen palvelijaansa ei pian unhotettu. Kun me näet tahdoimme pitää oikein hauskaa, leikimme me, Lotta ja minä, että hän oli vapaaherratar ja minä hänen palvelijansa. Me laittauduimme mitä upeimmalla tavalla, minä isän takkiin ja hattuun, Lotta äidin vanhoihin saaleihin. Sitte me marssiskelimme edes takaisin lasten huoneessa taikka ulkona pihamaalla ja molemmin käsin pitelin minä isoa, vanhaa ja repaleista sateenvarjoa "hänen armonsa" pään päällä. Kun minä silloin aina töyttäsin vapaaherratartani sateenvarjolla päähän tahi polkasin hänen pitkälle laahustimelleen, sain minä Lotalta, aina aika väliin, tuollaisen kummallisen silmäyksen.

Muutamana päivänä piti minun mennä lähimmäiseen naapuritaloon, Hiltulaan, viemään nuoria munia sinne pienellä kopalla. Minä lupasin ihan varmasti äidille kantavani koppaa niin varovasti, että oi yksikään muna särkymään pääsisi. Aikomukseni oli lupaukseni pitääkin, mutta en ollut vielä pitkälle ehtinyt, ennenkuin kiusaus tuli tielleni — ja silloin minulta unohtuivat varmat lupaukseni.

Minä astuin pitkin puutarhan aitoviertä ja tultuani erään vanhan kellarin raunioiden luo, tapasin siellä vanhan ystäväni Maunon, ison, mustan kissamme. Se mahtoi olla metsästämässä rottia ja pikku lintusia.

"Hyvää päivää Mauno", sanoin minä.

"Miau, miau", vastasi se, tuli luokseni ja hivuttelihe jalkojani vasten.

Minun rupesi tekemään mieleni saada leikkiä Maunon kanssa, niinkuin usein ennenkin olin tehnyt kotona kartanolla, ison kiikun luona.

Silloin minä aina asetin Maunon lautapalaselle, istahdin itse toiseen päähän ja niin me kiikuimme kummallakin puolen erästä puupukkia. Minä ajattelin, miksi se ei kävisi laatuun täälläkin.

Tuossahan oli, juuri kuin sitä varten, vanha tynnöri ja laudanpätkä. Minä nostin laudan tynnörille ja asetin Maunon sen toiseen päähän.

Mauno oli ennen ollut leikissä mukana ja sen vuoksi istui nytkin tyytyväisenä ja hiljaa muutamia silmänräpäyksiä niin kauan, kuin minä, käyttäen vanhaa rikkonaista vesikannua porraspuuna, kapusin ylös istuakseni toiseen vastakkaiseen päähän. Mutta voi, minä olin liian raskas, Mauno liian kevyt! Nopealla hyppäyksellä oli se muurilla ja minä — minä kellotin pitkälläni maassa ja nuoret munat — niin, enpä sanokaan, kuinka niille kävi.

Hätäisenä ja tuskaisena täytyi minun palata takaisin äidin luokse. Murheellisesta muodostani huomasi hän heti jotakin tapahtuneen, eikä näyttänyt yhtään iloiselta.

"Mitä sinä nyt taas olet tehnyt poika parka?" kysyi hän.

"Niin äiti", vastasin minä ja kyyneleet kohosivat silmiini, "minä tapasin Maunon ja —" Siinä aloin oikein ulista.

"Tarkoitatko sinä sitä, että Mauno olisi särkenyt munat", kysyi äiti.

"En, vaan Mauno narrasi minun leikittelemään kanssansa."

"Soo—o", lausui taas äiti, "ja minun poika parkani aikoo sillä sanoa, että kissalla olisi enemmän ymmärrystä, kuin isolla pojalla, joka jo käy kahdeksatta? Eikö olisi paljon parempi, että siihen sijaan pyytäisit Äidiltä anteeksi ja tunnustaisit asian olleen oman vikasi ja sen, jotta unhotit äidille antaman sanasi ja rupesit Maunon kanssa leikkimään?"

"Ky-y-y-llä-yh-yh-" nyyhkytin minä, "äiti kulta, anna minulle anteeksi!"

Äiti antoi anteeksi vielä silläkin kertaa, mutta terotti mieleeni, että minusta ei milloinkaan tulisi mitään miestä, jos en aina kaikin voimin koettaisi kunnollisesti toimittaa minulle uskotuita asioita. Hän pyysi minun vielä aina muistamaan, kuinka välttämätöntä minulle oli aina rukoilla Jumalalta apua voittaakseni minua kohtaavia kiusauksia.

Vanhaksi tultuani olen sitte usein ajatellut, kuinka tärkeää kaikillekin pojille ja tytöille on, täsmälleen totella käskyjä, eikä antaa huvitusten houkutella itseään puoleensa, kun heidät on pantu jotakin hyödyllistä tekemään.

* * * * *

Oli satanut lunta jo useampia päiviä ja kaikki tiet olivat tukkoon tuiskusta tulleet. Joka paikassa oli isoja, pehmeitä lumikinoksia, Ei voitu päästä kouluunkaan ennen, kuin oli ehditty lumirekeä vetää. Minä sain sillä tavoin joitakuita lupapäiviä. Niitä käytimme sekä minä että sisareni parhaalla tavalla. Me viehkuroimme oikein halusta kinoksissa, laskimme mäkeä, kaaduimme, huusimme, reuhasimme ja melusimme, kuin oikeat peikot. Lumi oli nuoskaa ja sopi vallan hyvin lumipallien tekemiseen, vieläpä linnoitusten ja lumiukkojenkin laittamiseen. Muutamana päivänä johtui mieleeni rakentaa itse Viaporin linna, jonka Venäläiset jollakin keinoin olivat saaneet meiltä anastetuksi. Linna tulikin kohta valmiiksi. Me teimme työtä niin, että hiki otsasta tippui. Ei linnaa rakennettu minkään erityisen suunnitelman, eikä sotatieteellisten perustusten mukaan. Minä en näet niitä tuntenut, enkä niistä ymmärtänyt enempää, kuin Mauno kissa myllyn käyttämisestä, mutta hupaista tuo työ siltä oli. Sen minä kumminkin hyvin älysin, että meillä piti olla kanuunan kuulia. Nyt olin niinä hommassa hankkia niin ison ja peloittavan semmoisen, että vihollinen säikähtäisi jo nähdessään sellaista jättiläisjurikkaa. Läksymme luettua, juosta vilistimme me sen taida Velhomäelle (siitä minä vastaedes puhun tarkemmin). Mäki oli pienen puron toisella puolen, puutarhan takana. Siellä me mäkeä laskimme ja sinne me "Wiaporin" rakensimme; siellä nyt aioimme valmistaa tuon hirvittävän kanuunan kuulankin.

Minä kahlata puhkutin edellä syvässä lumessa ja siskoni seurasivat perässä.

"Nyt saatte nähdä jotakin perin rattoisata", sanoin minä ja tytöt katselivat ihmetellen minuun. Arvatenkin minä näytin heistä hyvin merkilliseltä mieheltä.

Aluksi puristin minä kokoon pienen lumipallon. Sitte nostin sen ylös ja sanoin: "uskotteko, että niinä voin saada tämän pallon yhtä isoksi, kuin iso kivi tuolla puron sillan vieressä?"

"Et saa, et. Se on mahdotonta", huusi Lotta — "se _on_ ihan mahdotonta", kirkuivat toiset. "Ethän sinä mikään noita ole", arvelivat he.

"Vai niin, vai ette te usko minun voivan! Saattepahan nyt nähdä." Niin sanoen aloin minä vierittää pientä palloani myötämäkeen äsken sataneessa, nuoskassa lumessa, ja joka kerralla, kuin se pyörähti ympäri tuli se isommaksikin. Ennenkuin sain sen tienreunaan asti, oli se jo niin iso paakku, jotta en jaksanut sitä enää saada liikkeelle. Siskot tulivat silloin avuksi ja työnsivät sitä, minkä suinkin jaksoivat, mutta tuskin kuitenkaan saimme sitä paikalta hievahtamaankaan.

"Näettekös nyt", sanoin minä riemuten. "Eikö paakku ole nyt tuon kiven kokoinen?"

Tyttöjen ihmeeksi ja hämmästykseksi oli se kiven kokoinen! Kun tulimme päivälliselle, huusivat he kilvassa: "äiti, äiti! Tietääkös äiti, kun Kalle teki näin suuren, näin suuren lumipaakun" — ja he levittelivät syliään näyttääkseen, kuinka suuri se oli. "Ja me olemme auttaneet häntä", lisäsi Elsa. Kauan, hyvin kauan oli sitte merkillinen lumipaakkuni _puheen aineena_ meillä.

Isä istui hetkisen ääneti ja kuunteli, mutta päivällisen perästä istahti hän keinutuoliin ja kutsui meidät tykönsä. "Nyt te olette puhuneet Kallen lumipaakusta niin kauan", sanoi hän, "että minunkin mieleni tekee jotakin kertomaan sen johdosta."

"Kerro isä kulta, voi miten hauskaa, miten hauskaa; kerro meille jotakin hyvin merkillistä", huusimme me yhteen ääneen. Sitte isä kertoi korkeilla Sveitsin vuorilla tapahtuvaa joskus, että jotkut lumihiuteet, jotka tavalla tai toisella ovat sattuneet puristumaan yhteen palloksi, alkavat vieriä pitkin vuoren rinnettä. Kuta isommaksi pallo vieriessään kasvaa, sitä kiiruummin se kulkee eteenpäin. Pian on se suurempi suurimpiakin taloja ja silloin se ryykää vimmatusti eteenpäin ottaen matkaansa, mitä vaan eteen sattuu: pensaita, puita, eläimiä, ihmisasunnoita ja kokonaisia kyläkuntiakin.

Sellaisia lumihyökyjä kutsutaan _laviineiksi,_ mutta voi niillä olla nimenä _lumivieremäkin._ Ennenkuin lopetamme puheen niistä, kerron minä teille jostain muustakin, joka on hyvin laviinin kalttainen, mutta vielä sitäkin vaarallisempi. "Voi hyvät lapsi kullat", jatkoi isä hyvin vakavalta näyttäen, "_synti_ on samanlainen kuin laviini. Alussa se ihmisistä tuntuu niin, pieneltä ja vähäpätöiseltä, mutta tottumuksen voimasta se kasvaa sekä vallassa että laajuudessa. Poika taikka tyttö, joka alkaa lausumalla pienen valheen, eikä heti rukoile sitä anteeksi Jumalalta ja ihmisiltäkin, jos niille on valehdellut; — semmoinen lapsi pian tottuu pettämään. Sillä tavoin on moni paatunut syntiin, kunnes ovat tulleet varkaiksi ja murhamiehiksi. Moni poika, joka alotti kostuttamalla huuliansa viinalasiin, on kuollut kurjana juoppolallina."

"Silläkös tavalla se Riihivaaran Juntunenkin oli alkanut, joka joi itsensä kuoliaaksi?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Sillä tavalla, poikaseni. Juntus-parka alkoi vaan muutamilla pisaroilla, mutta sitte tuli himo häntä väkevämmäksi ja viimein hän joutui sen laviinin uhriksi, jonka nimi on _juoppous."_

Sekä Lotta että Elsa ja minä olimme nyt saaneet vakavampia asioita harkittavaksemme ja kun isä meni taas pois työhönsä, riensimme me lastenhuoneesen ja istuimme siellä hämärään asti keskustellen siitä, mitä olimme kuulleet.

Kun äiti tuli sisään meidän luokse, näki hän meidät kaikki kyyristyneinä yhteen sohvan nurkkaan. Hän kysyi mitä me siinä pimeässä teimme ja me vastasimme rukoilevamme Jumalaa varjelemaan meitä niistä laviineista, joiden nimet ovat _valhe_ ja _juoppous._

Seitsemäs luku.