Part 2

Mutta, oi miten kaunis metsä olikin ja miten ihmeen hupaista ajaa sen lävitse! Havupuut olivat niin vihannat keskellä talveakin ja alhaalla maassa kimalteli lumi niin puhtaana, valkoisena ja pehmeänä kuin valkoisin sametti ja sille oli vielä ikäänkuin seulottu kiilteleviä hopeatähtiä. Päivän säteet hakivat itselleen tien puiden oksien lomitse, hiljainen tuuli humisi kuusien ja honkien oksissa, eivätkä varmaan Ruskon kulkuset olleet koskaan niin kauniisti helisseet. Minä melkein unhotin olla ikävissäni kodista eron tähden.

Isä kysyi minulta vähän väliin: "paleleeko sinua poikani?" mutta minä vastasin, että ei minua yhtään palellut. Jonkun hetken ajettuamme olimme me jo päässeet pois metsästä ja nyt minä sain nähdä, että eivät suinkaan metsä ja maailma samalla kertaa loppuneet. Uusia näköaloja aukesi silmieni eteen ja niiden ympärillä taas näkyi metsäinen reunus, jonka takana taivas aleni maahan. Ajettuamme vähän toista peninkulmaa, tulimme syöttöpaikkaan, jossa Rusko sai hengähtää, vähän vettä, leivän syödäkseen ja tukkosen heiniä. Sitte sitä taas lähdettiin. Isä päätti ajaa talvitietä parin lavean rämeen poikki, kun matka oli suorempi.

Talvisin nuo rämeet tavallisesti muuttuivat mataloiksi jäätyneiksi järviksi. Päiväpaisteen vaikutuksesta ja useampien päivien suojailman vuoksi oli nyt jäälle noussut paljo vettä ja sekin, kohvaksi jäätynyt. Se särkyi Ruskon kavioiden alla ja siltä näytti, kuin me ajaisimme suoraan kylmään syvyyteen. Minua rupesi hyvin peloittamaan ja minä tartuin reen laitaan ja katsos juuri kuin Rusko parhaallaan ravasi niin, että vesi pärskyi ympärille, loiskahti se alas, niinkuin minusta näytti, avonaiseen avantoon. Minä en unhota milloinkaan sitä, kuinka silloin säikähdin. Koko ruumiini vapisi ja tuskallisesti tarttuessani isän käsivarteen, huusin minkä jaksoin.

"Hiljaa poika, sinä et saa huutaa sillä tavalla — eihän tässä ole mitään vaaraa", rauhoitti minua isä ja tempasi voimakkaasti ohjaksista. Rusko oli samassa jaloillaan taas. Se oli vaan livistynyt ja langennut polvilleen, vaikka minusta se näytti kerrassaan vajoavan syvyyteen.

Pitemmittä seikkailuitta, saavuimme iltahämärissä isoäidin pienelle mökille. Kun jo alkoi pimetä, en minä voinut aivan tarkoin nähdä, miltä mökki näytti, mutta akkunasta loisti ystävällisesti meitä vastaan takkavalkea isosta avonaisesta uunista. Se oli minulle tervetullut näky, sillä tuo pitkä matka oli saattanut minut jokseenkin viluiseksi. Päivän laskettua oli ilma tullutkin koko kylmäksi.

Isoäiti syleili minua kerran toisensa perästä ja niinpä luo teki tätikin, mutta huolimatta kaikesta heidän ystävyydestänsä, täytyy minun myöntää tunteneeni itseni hieman pettyneeksi. Mökki olikin sangen pieni verrattuna meidän isoon kartanoomme kotona Heralassa. "Voi isoäiti, en minä tahdo asua näin pienessä pirtissä", puhkesin minä lausumaan lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. "Meillä on paljoa isommat huoneet kotona."

Isoäiti katsoi vakavasti minuun ja tuumaili, että pirtti pienine kammarineen oli kylliksi iso niin pienelle nulikalle, kuin minä olin.

"Kyllä sinä hyvin sovit suorana seisomaan katon alla", sanoi täti vähän halveksivasti ja luonnollisesti olikin hän oikeassa, mutta en minä siltä tullut vakuutetuksi siitä, että uusi asuntoni olisi tarpeeksi kookas niin tärkeälle olennolle, kuin minä luulin olevani.

Sillä välin otti isoäiti kaapistansa esiin kummallisen esineen, jolla minä saisin leikitellä joutohetkinäni. Se oli sarvipäinen pukki ja sillä oli niin hyvin etu- kuin takajalatkin. Isoisäni oli sen tehnyt isälleni yhdestä ainoasta sireenipensaan juuresta. Se oli ollut isälläni leikkikaluna hänen pienenä ollessaan ja se pukki saattoi minut tyytymään sekä pirtin pienuuteen että kaikkeen muuhunkin.

Isoäiti oli synnynnältään ruotsikko. Hänen isänsä oli ollut käsityöläisenä jossakin lähellä Tukholmaa. Vuosien 1808—1809 sodan aikana, jossa venäläiset valloittivat Suomen, oli mies joutunut tänne ja lopuksi perheensäkin tuonut tänne uuteen isänmaahansa. Hänen tyttärensä meni sitte naimisiin isoisäni kanssa, joka oli krenatööri, ja kun isoisä kuoli, sai hän pitää sotilastorpan, jossa asui.

Isoäiti oli jumalinen ja hyvä muori ja hänen laulava ruotsalainen murteensa kuului niin kauniilta minun korvissani.

Isä ja minä nukuimme yötä isoäidin pienessä kammarissa ja lausuessaan hyvää yötä, sanoi hän ystävällisesti nuhdellen minua osoittamastani ylpeydestä: "hyve lapsi, sinu on rukoiltava Jumalaa, ettet sine rikkoisi henen keskyjense ja sinu on muistettava, ett' Jumala on ylpeite vastan, mutta nöyrille andaa Hen armonsa."

Sisällä tuossa pienessä kammarissa oli, tietäkääs, oikein puhdasta ja hienoa. Pirtin akkunat olivat pienen pienistä neliskulmaisista ruuduista, jotka vanhan tavan mukaan olivat kiinnitetyt lyyjykehyksiin, mutta kammarissa oli isot ruudut, kukkia akkunalla ja pienet, somat varjostimet. Pieni uuni oli valaistu ja puhdas kuin lumi. Vasemmalle ovesta oli vuode valkeine esirippuineen ja seinällä, vastapäätä uunia, oli pieni kirjahylly, jolla isoäiti piti raamattuansa, Lutheruksen saarnakirjaa, Arndtin "totista kristillisyyttä" ja muutamia vanhoja ruotsalaisia hartauskirjoja.

Merkillisin kaikista koko huoneessa oli eräs kuva, joka esitti Vapahtajamme elämää maan päällä. Sitä taulua, vaikka se olikin vähäpätöinen ja kehnosti tehty, ei aika kuitenkaan ole saanut muistostani haihtumaan koskaan, jos kohta on jo kulunut yli neljäkymmentä vuotta siitä, kuin sen ensi kerran näin.

Kristuksen vaellus Golgatalle liikutti erittäinkin syvästi mieltäni. Vapahtaja näytti niin kärsivälliseltä ja väsyneeltä tuossa kulkiessaan ja kantaessaan raskasta ristiänsä ylpeiden farisealaisten, mahtavien sadusealaisten ja hillimättömäin sotilasten ympäröimänä. Aina kun olin ikävissäni tai olin saanut nuhteita isoäidiltä, hiivin minä sisään kammariin ja kapusin tuolille katselemaan tuota kuvaa.

Olipa siellä sisällä vielä muitakin kuvia, jotka vetivät huomioni puoleensa. Muiden muassa oli siellä hirmuisen jättiläisen Nautintohimoniuksen ruma muotokuva ja hänen tyttärensä Pleistamartia ratsastaen hirveällä jalopeuralla.

Eräs isäni sisarista oli naimisessa muutamaan räätälin kanssa Helsingissä. Tuo räätäli lähetti sieltä isoäidille joukoittain kuvatauluja, joihin oli kuvattu komeita herroja, ja rouvia ja joita tuli joka kuukausi Pariisista muotilehtien mukana. Vuoteen vastapäätä oleva seinä oli milt'ei kokonaan peitetty noilla loistavilla tauluilla. Loistaviksi voi niitä todellakin syystä sanoa, sillä ne olivat painetut kaikilla sateenkaaren värillä. Minä- aloin ruveta tyytymään isoäidin mökkiin, vaikka se oli matala ja huoneet pienet.

Seuraavana päivänä palasi isä kotiin ja minut jätettiin yksinäni isoäidin ja tädin tykö. Sinä päivänä sain olla joutilaana, mutta sitte piti työn alkaa.

Tuona vapaana päivänäni sain minä katsella mökin ympäristöäkin ja ulkomuotoa. Mökki oli harmaa ja sammaloitunut, mutta metsänreunakin oli lähellä. Lähellä oli myöskin erinomaisen kirkasvesinen lähde, jonka reunalla kasvoi pieni, kyhmyräinen omenapuu ja pari kirsimarjapuuta. Ja entäs metsä sitte! Kuinka monta hupaista hetkeä minulla oli siellä vapaina aikoinani! Siellä oli monta monituista isoa puuta, jotka näyttivät sangen kunnianarvoisilta. Varsinkin monias iso vanha kuusi, jota minä kutsuin sotamies Beijeriksi, kun sillä oli pitkä, sotamies Beijerin tuuheita, harmaita viitsiä muistoon johtava parta naavasammalista, — varsinkin se miellytti minua.

Ehkäpä vielä joku aikoo kysyä: miltäs itse isoäiti näytti? Rypistynyt ja harmaa oli hänkin, mutta silmistä säteili hyväntahtoisuus ja sisään painuneet huulet ikäänkuin näyttivät pidättävän herttaista naurua pääsemästä ulos hampaattomasta suusta, kun hän aina opetti minua lukemaan suoraan Lutheruksen isosta saarnakirjasta.

Minä alotin lukemiseni tädin johdolla, joka opetti minulle kirjaimet ja tavaamaan. Oli minulla aapiskirjakin ja se oli minusta kirjaksi oikein mestariteos. Ensimmäisellä sivulla jo oli koko joukko pieniä kuvia, joiden kaikkien alla oli kirjoituksia semmoisia, kuin varis raakuu, lammas määkyy, naakka ääntää, ajaja huutaa, kananpoika piipattaa, kärme kähisee, käki kukkuu, heinäsirkka sirrittää, hyypiä hyyhyttää j.n.e. Se kaikki oli minusta erittäin merkillistä, mutta vielä paljoa merkillisempi oli kuitenkin kirjan viimeinen sivu. Sillä sivulla oli iso, pitkähöyheninen ja korkeaharjainen kukko, joka oli lentänyt raha-arkun kannelle. Toisessa jalassa oli sillä onnettomuutta uhkaava vitsa ja sen vastapäätä oli kaksi lukemaan opetteleva poikaa.

Joka päivä tai aamu, jos edellisenä päivänä olin ollut ahkera ja hyvin liiettäväni osannut, oli kirjassa uusi, kirkas moskoukka eli neljänneskopeikkainen, jonka arvo pitäisi olla noin 3/4 penniä meidän rahassa. Minulle sanottiin kukon sillä tavoin palkitsevan ahkeroita poikia.

Toisinaan lukutunnin päätyttyä sain minä isoäidille pidellä lankavyhteä, josta isoäiti keri ison kerän ja siitä hänen ahkerat sormensa sitte valmistivat minulle hyviä ja lämpimiä sukkia. Ei tuo luottamustoimi tosin aina minua huvittanut, ei ainakaan silloin, kuin päivä paistoi akkunasta ja linnut tuolla ulkona antoivat viserrystensä kuulua, mutta minulle oli tuo toimi hyödyllinen harjoitus kärsivällisyydessä ja minä olen sittemmin elämässäni monasti kiittänyt isoäitiä siitäkin opetuksesta.

Mutta eräänä päivänä oli kirjan välissä, kukon luona jotakin aivan toista, kuin raha. Se oli oikein kauheaa! Siellä oli iso, iso — vitsa.

Miksi oli niin käynyt? Niin, minä olin ollut ulkona leikkimässä joidenkuiden toisten poikien kanssa ja juoksennellut metsässä pari tuntia kauemmin, kuin minua oli luvattu. Kotiin tullessani näytti isoäiti kovin vakavalta. Kyllä minä ymmärsin miksi hän siltä näytti, mutta en ollut näkevinänikään. Minä olin kuullut toisilla pojilla olevan tapana kiroilla ja nyt puhkesin minäkin, enämpää ajattelematta lausumaan: "koira vieköön, kuin isoäiti nyt näyttää äkäiseltä!"

"Jos sine viele kirroiletki poikkeparkani, niin kylle Jumala tulee ja rankaisee sinua siitekin synnistä. Sine olet ollut tottelematon, ollut poissa kaksi tuntia yli meeren ja nyt sine viele kiroatkin. Jumala auttakoon sinua poikkeparka!"

Minä rupesin asiaa aprikoimaan ja menin ottamaan käsille aapiseni, mutta sinä iltana ei lukemisestani tahtonut tulla mitään tolkkua. Alakuloisuutta kesti koko illan.

Huomeisaamuna kun otin kirjani esiin, ei siinä ollut mitään rahaa, vaan sen sijaan iso vitsa!

Silloin minä rupesin itkemään, juoksin isoäidin luo, tartuin hänen kaulaansa ja runsasten kyynelvirtain silmistäni vuotaessa, pyysin häneltä anteeksi. Hän antoikin anteeksi, mutta kukko ei tuntunut niin helposti leppyvän, sillä ei yhtään rahaa ilmestynyt koko viikolla.

Sunnuntaisin pääsin minä isoäidin kanssa kirkkoon, mutta se ei ollutkaan se oikea pitäjään emäkirkko, sillä siihen oli liian pitkälti talviseen aikaan kulkea. Meidän "kirkkomme" oli naapurissa, tervanpolttaja Kuusisen luona. Hänen vaimonsa luki ääneen muutamille eukoille, jotka sunnuntaipäivänä kokoontuivat hänen luonaan. En minä juuri paljoa ymmärtänyt Kuusisen muorin luennasta, mutta sen minä ymmärsin, että nyt olimme kokoontuneet Herran eteen ja sen vuoksi minä istuin hiljaa koko ajan. Kyllä minusta kumminkin oli hauskaa, kun lukeminen loppui, sitä ei käy kieltäminen. Nohrborgin ja Lutheruksen saarnakirjat, joista Kuusisen muori luki, olivat liian hitaasti sulavaa sielunruokaa pienelle kuusivuotiselle. Kun minun niin piti istua pari tuntia ihan hiljaa yhdessä kohdin, tahtoi useinkin aika nuorelle verelleni käydä pitkäksi.

Kesän lähetessä, kun haitatta sain juoksennella ja telmää ulkona, oli minulla joutohetkinäni sanomattoman hupaista metsässä. Minä silloin etsin paljon männyn- ja kuusenkäpyjä ja rikastuin niiden kautta tuhottomasti niin,, että minulla ennen pitkää oli enämpi, kuin sata, lehmää ja yhtä monta lammasta. Kuusen kävyt olivat lehminä, toiset lampaina.

Isoäidin lihava harmaa kissa oli rakkahin leikkikumppanini. Meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Ulkona ollessaan se useinkin kiipesi akkunalaudalle ja pilkisteli sisään minun luokseni.

Eräänä kauniina päivänä, se oli itse Vapunpäivän ilta, tuli isä minua tervehtimään. Silloin sitä oli iloa sekä minulla että isoäidilläkin. Oi miten ihmeen tyytyväisenä, hän kertoi isälle, jotta minä nyt jo osasin lukea, suoraan! Ja arvatkaas miltä minusta tuntui, kun isä palkinnoksi siitä antoi minulle ihan uuden uutukaisen viisitoistakopeikkaisen — joka oikeassa, meidän rahassa tekee 37 1/2 penniä — minä hypin ja kiljahtelin ilosta.

On omituinen seikka tuo, joka havaitaan kaikkiaalla, niin ylhäisissä kuin alhaisissakin, että kaikki ihmiset näkyvät panevan arvoa rahalle. Lapsissakin jo näkyy selvästi ilmenevä noiden vaihtovälikappaleiden omistamisen halu. Luultavasti on niin siksi, että tiedetään rahalla voitavan ostaa jotakin, jolle annetaan vieläkin suurempi arvo.

Iltasella sain isän kanssa lähteä ulos katselemaan helavalkeita, joita siinä seudussa Vapun aikaan poltetaan. Isoäidin mökin lähistössä oli korkea mäki, jota me sanoimme vuoreksi. Sieltä loisti ensimmäinen palava tervatynnöri,, joka oli hilattu korkealle, kuivista oksista ja kannoista tehdylle jättiläisroviolle. Vuorelta taisimme nähdä vielä kolmattakymmentä helavalkeaa, joita poltettiin pitäjään eri kyläkunnissa.

Kaikki kyläkunnan pojat olivat kerääntyneet "vuorelle". Me juoksimme ja leikimme oikein sydämen halusta, leimuavien liekkien valossa tuona hämäränä iltana.

Nyt ei minulla ollut jälellä enää kuin pari kuukautta oltavaa isoäidin luona, ennenkuin minut katsottiin "täysin oppineeksi" jalossa sisäluvun taidossa. Mutta kukko ei enää muninut milloinkaan. Minä olin jo päässyt aapiskirjasta, ja luin nyt: "Tohtori Martti Lutheruksen vähän Katekismuksen yksinkertaista selitystä, Kysymysten ja vastausten kautta toimitettu Olaus Svebiliukselta, arkkipiispalta Upsalassa." Oli sillä kirjalla nimeä ja pituutta, mutta ei siinä kuitenkaan mitään kukkoa ollut.

Siihen aikaan sain minä itselleni ensimmäisen oikein hyvän ystävänkin, erään kiltin tytön. Hänen nimensä oli Miina Koivunen ja hänestä minä pidin enämpi, kuin kaikista pojista yhteensä. Siihen oli kyllä syytäkin. Hän oli tosin jo kuusitoista-vuotinen ja minä vasta seitsemännellä, mutta kuitenkin viitsi hän leikkiä minun kanssani, joka, olin niin pieni! Enkö minä sitte olisi pitänyt hänestä! Mutta sitä paitsi oli vielä jotain muutakin, jonka vuoksi minä pidin hänestä niin paljon. Hän näet lainasi minulle yhden hupaisista kirjoistansa. Sen nimi oli "Hiilenpolttaja poikineen" ja siinä oli väritettyjä kuviakin. Kertomus oli köyhästä hiilenpolttajasta, joka oli joutua elävältä poltetuksi suuren kulovalkean riehuessa. Hänen pelastivat kuitenkin reippaat poikansa, jotka vaatteistaan valmistivat pitkän köyden ja vuorelta laskivat sen siihen laaksoon, jossa isänsä hiilimiilu oli.

Se oli hupaisin ja kauniin kirja, jonka minä siihen asti eläessäni olin nähnyt, ja oli minusta se Miina "hirveän" alttiiksi antava ja hyvä, kun lainasi minulle kirjansa.

Elokuussa tuli isä hakemaan minua kotiin. Kyllähän oli hyvin hauskaa saada taas nähdä äitiä ja siskoja, mutta ikävää oli taas jättää isoäiti ja tätikin. Pitkän keskustelun perästä sain heidät kuitenkin tulemaan mukaan. Sitä, että he lähtivät kanssamme minun puhuttelemiseni tähden, olen myöhemmin epäillyt, sillä isällä oli kanssaan nelipyöräiset kärryt ja molemmat hevosemme. Sen vuoksi minä varmaan uskon asian olleen jo edeltäpäin ja minun pyyttämisittäni päätetyn. Kissa ystäväni uskottiin naapurin muorin huostaan. Ovi suljettiin ja minä hyvästelin armaat leikkitantereeni, lähteen, metsän, vieläpä kaikki käpyniki. Suureksi ilokseni sain kuitenkin siireenipukin ottaa kanssani.

Neljäs luku.

Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava. Minä aion rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.

Oli merkillistä ja ihmeen hauskaa, kun sai ajaa nelipyöräisillä kärryillä ja kahdella hevosella. Isoäiti ja isä istuivat etu-, täti Riikka ja minä takaistuimella. Minä pyysin isältä, että saisin ajaa ja niin minä sainkin. Ohjakset olivat kylliksi pitkät niin, että minäkin sain pitää kiinni peristä. Isä se kaikissa tapauksissa ajoi, mutta minä kuvailin itselleni, että nyt kaikki riippui minusta ja sen vuoksi istuin minä mahtavana, kuin kuninkaan mieli-ajuri ja läimäyttelin ohjain perillä istuimen reunaan. Taas kulin minä nyt kauniin, siimeksisen metsän läpi ja kuulin tuulen huminaa puiden latvoissa samalla, kuin tuhannet lintuiset lirittelivät rakkaita aamuvirsiään. Sontiaiset, sudenkorennot, paarmat ja kärpäset surisivat ympärillämme ja pari kertaa onnistuin minä vilahdukselta näkemään iloisen oravaparinkin. Ne hyppelivät oksalta oksalle korkeiden kuusten oksilla. Aurinko paistaa hellitteli niin lämpymästi ja poro pilvenä pölysi ympärillämme. Rusko ja Harmi juoksivat itsensä hengästyneiksi, ne hikoilivat ja hosuivat pitkällä hännällänsä kumpikin karkoittaakseen pois tungettelevia paarmoja.

Tultuamme metsästä pois aukealle kedolle, oli minulla ympärilläni katselemista enämpi, kuin ennen milloinkaan. Minä näin monta kylää, joiden rakennukset olivat punaisiksi maalatulta ja pienten puutarhojen ympäröimiä. Oikeissa laineissa lainehtivat tuulessa keltaiset ruisvainiot, joiden päällä, korkealla pilvissä, leivoset laskivat lirityksiään. Kunnaalla, tuolla kauempana oli keltaiseksi maalattu kirkko tornineen, jonka huippua risti koristi. Se ojensihe ylös kohti taivasta. Kaikki tuntui ylistävän Jumalaa, — kaikin puut, kukat ja linnut. Enhän minäkään silloin saattanut mykkänä pysyä. Minä panin kätöseni ristiin ja rukoilin:

Mä silmän' luon ylös taivaasen Ja käten' yhtehen liitän, Sua Herra, ystävä lapsien, Mä sydämestäni kiitän.

Kyllä minä osasin useampiakin rukouksia, sekä "Isä meidän" että "Herran siunauksen" ja "Valvo Herra", mutta minusta sopi parhaite tähän tilaisuuten: "Mä silmän' luon". Alotin minä: "Valvo Herraakin", mutta siinä samassa huudahti isä: "ptruu" ja hevoset seisahtivat. — "Minusta näyttää, kuin olisi tuolla tiepuolessa kuollut ihminen", sanoi hän, jätti ohjakset isoäidille ja hyppäsi alas kärryistä. Kas todellakin. Siellä loikoi ihmisparka näyttäen aivan hengettömältä. Isä pudisteli häntä, mutta oli ihan mahdotonta saada häntä hereille. Se poloinen oli nuori mies ja niin juovuksissa, että hän ei kyennyt mihinkään. Hänen vieressään oli viinaputeli, melkein tyhjäksi juotu. Tuo onneton oli ensimmäinen väkevistä juomista päihtynyt, jonka minä olin nähnyt. Minua oikein karmi ja vapisutti inhosta ja kauhusta.

"Jumala armahtakoon site raukkaa", huokasi isoäiti ja sitte lähdettiin me taas kotia kohden.

Puolenpäivän aikaan saavuimme perille. Äiti ja sisaret seisoivat ulkona portailla, huiskuttivat liinojaan ja tervehtivät meitä pihaan ajaessamme. — "Hyvää päivää äiti! Hyvää päivää Lotta, mutta kas, miten isoksi sinä olet kasvanut", huudahdin minä kärryistä pois hypätessäni. Äiti sulki minut syliinsä ja suuteli kerran toisensa perästä. Minä likistin ja teivin häntä, minkä vaan jaksoin ja sanoin: "äitikulta, nyt minä likistän sinut kuoliaaksi ja sitte minä sinut elävältä syön."

"Tervetultua kotiin, lemmikkini — sinustahan on jo tullut iso - mies", sanoi äiti ja ilokyyneleet kiilsivät hänen kauniissa silmissänsä. Sitte tulivat Lotta, Elsa ja pikku Joonaskin tervehtimään minua. Meidän kaikkien ystävämme Maija-Stiina seisoi myös kärryjen vieressä ottamassa vastaan tavaroitamme ja kantamassa niitä sisään.

Minulla oli nälkä, kuin talvisella sudella, jonka tähden oli erittäin tärkeää, että minä mitä pikemmin, sen parempi, pääsin päivällispöytään, joka valmiiksi katettuna odottikin meitä. Tuoresta voita ja vasta paistettua leipää! Oi miten se maistui makealta!

Täti Taava, äitini sisar, puhui jotakin "odottamista seikoista", mutta äiti vastasi: "päivällisen perästä. Pikkuinen nukkuu nyt." — Odottamattomat seikat? Pikkuinen. Minä en laisinkaan voinut käsittää noiden sanojen merkitystä.

"Äiti, mitä on odottamaton seikka?" kysäsin minä syödä mutuuttaen voileipääni.

"Poikaseni, kohta sen saat nähdä", vastasi äiti ystävällisesti hymyillen.

"Kalle, minä tiedän, minä tiedän, meillä on si..." huusi Lotta suu täynnä leipää, mutta äiti keskeytti häntä: "Lottahan on luvannut olla vaiti."

"Niin, mutta minä olen ollut vaiti jo niin kauan äiti", valitti Lotta, joka näytti innokkaasti haluavan purkaa salaisuutensa.

"Ahaa Lotta, sinä tarkoitat minun sireenipukkiani, mutta se ei ole mikään odottamaton seikka, vaan oikea pukki, etkä sinä saa sillä leikkiä", sanoin minä jotensakin päättävästi.

"En varmaankaan sitä," sanoi Lotta, "en minä sireenipukkia ajatellut. Se on jotakin, joka alkaa si ja loppuu — niin sitäpä en sanokaan, sillä minä olen luvannut äidille, että en sano sinulle sitä, jotta meillä on sis..."

"Eeei," sanoi Joonas, "minä tiedän, mikä se on Kallo. Se on pieni — hm — hm."

"Syö, äläkä lörpöttele pikku Joonas", pyysi täti Taava. Kaikki he näyttivät niin ihmeen salamyhkäisiltä, että minä oikein toden perään rupesin ajattelemaan, mitä se odottamaton seikka mahtoi ollakaan.

Päivällisen perästä minut vietiin lasten kammariin. Kuka taitaa kuvailla minun suurta hämmästystäni? Kehdossa oli pieni, pikkuriikkinen lapsi ja keskellä lattiaa oli kummallinen kapine, jonka muka piti olla olevinaan puuhevonen.

"Hän tuossa on meidän pieni sisaremme", huudahti Lotta ihastuksissaan käsiänsä taputtaen. "Hän on niin soma, niin soma ja niin hirveän hyvä. Eikös niin sinustakin Kalle?"

Ei, minusta hän ei laisinkaan ollut soma. Minä seisoin hämmästyksestä äänettömänä hetkisen. Minua kainostutti tuo uusi tulokas niin, että pyysin täti Taavalta saada mennä ulos.

"Hyi miten tuhma sinä olet", puhui Lotta ja meni kehdon viereen hyväilemään pienokaista. "Etkö sinä näe, miten ihmeen sievä se on?"

"Minä tahdon ulos", kiljuin minä melkein epätoivossa. Kukas olisi jaksanutkaan kauan katsella tuollaista pientä raukkaa.

"No, mutta entäs puuhevonen sitte?" kysyi täti Taava. "Etkö sinä pidä edes siitäkään?"

"Sanotaanko sitäkin odottamattomaksi seikaksi?" kysyin minä vuorostani ja kääntyen selin lapseen, katselin tarkemmin puuhevosta.

"Ei", vastasi täti Taava, "sinä saat kutsua sitä miksi ikinä tahdot. Blomqvist on sen tehnyt sinulle kotiin tuloksesi ja hän oli varma siitä, että sinä rupeaisit paljokin siitä pitämään."

Kyllähän voi niin käydäkin, mutta en minä millään ehdolla tahtonut jäädä lasten kammariin, minä tahdoin ulos.

"Etkö sinä pitänyt pienestä sisarestasi?" kysyi äitikin.

"Kuinka minä voisin hänestä pitää? Enhän minä ole häntä koskaan ennen nähnyt, minä en tunne häntä ollenkaan, en vähääkään, eikähän hän osaa puhuakaan, eikä sillä ole edes hampaitakaan. Hän on yhtä hampaaton, kuin vanha Tiina muori, enkä minä sitäkään voinut koskaan kärsiä."

Lotta oli oikein nirpalla nenin ja tuumaili, että minä olin hyvin häjy, kun en pitänyt pienestä sisaresta.

Iltapuolella päivää oli ruvennut satamaan, taivas oli synkässä pilvessä ja siltä näytti, että ukkonen siitä rupeaa jyrisemään. "Ukkosta oli ilmassa" sisälläkin. Lotta seisoi näet ja naureskeli minulle niin ivallisesti.

"Mille sinä niin virnailet, Lotta?" kysyin minä loukattuna.

"Niin mille! Sinä Kalle et ole vielä mies, etkä mikään, vaikka luulet jo olevasi hyväkin."

"Minkäs tähden minä en olisi mies, enkä mikään", kysyin minä närkästyksen punan poskilleni noustessa?.

"No, sen minä kyllä voin sanoa sinulle. Sinä teet jotain, jota ei mikään mies tee, niinkuin isä sanoi rumpari Tuoreelle."

"Sinä olet suututtava ihminen, Lotta. Etkö sinä saata sanoa suoraan, mitä tarkoitat. Minusta sinä olet oikea, kiusankappale."

"Sinä käyt kenkiesi kannat läntälleen", sanoi Lotta ja nauraa kikatti aivan hillimättömästi.

Hän tahtoi nähtävästi tehdä minulle kiusaa, siksi kun minä en pitänyt pikku sisaresta. Minä katsahdin ensin vasenta, sittoe toista kenkäni korkoa. Niin tuo hävettävä keksintö oli tehty! Minä todellakin kävin kenkäni läntälleen.

"Sinä olet ilkeä, Lotta", huusin minä, nilistin kengät jalastani, pistin jalkaani toiset, vanhat rajat; ja niin pintin ulos sateesen. Etehisestä tempasin käteeni täti Kustaavan vanhan sateenvarjon, joka oli valmiiksi levällään, ja juoksin alas puutarhaan. Siellä asetuin erään, ansarimme akkunan alle ja mietin tämän elämiin katkeruutta ja, kurjuutta.

Hetkisen kuluttua hiivin takaisin sisään ja, kun ei ketään ollut lastenhuoneessa, pistäysin pikku sisaren luo.

Hän näytti koko sievältä kelliessään siinä komeassa kehdossaan, mutta tuntui sangen vaikealta tunnustaa sitä kellekään. Minä istahdin uuden hevoseni selkään, kiikuin siinä oikein sydämeni halusta ja vallattomasti hujasin piiskallani sinne tänne. Oli onni, että täti Kustaava tuli sisään niin pian, kuin hän tuli, sillä kentiesi olisi muutoin voinut joku onnettomuus tapahtua. Ajatteles, jos piiskallani olisin sattunut hujauttamaan pikku siskoa, vasten kasvoja.

Se vaara väistettiin sillä, että täti Kustaava otti minulta piiskan pois.

Minä mainitsin rumpari Tuoresta. Se oli minulle uutinen, että neljännesmies Tuoreen poika, Aukusti, oli päässyt perunajääkäreille eli ruotuväkeen rummunlyöjäksi. Hän oli nyt minun silmissäni erittäin merkillinen henkilö. Nelitoista vuotinen poika uhkeassa univormussa — miten se oli mahdollista?

Hänellä oli tummansininen takki, siinä punainen kaulus, tilkut olkapäillä ja pitkin hihoja juoksi poikittain kuusitoista hienoa vinonauhaa. Lisäksi vielä oli hänellä nahkainen miekan kannatin, joka oikealta olalta meni rinnan yli vasemmalle kupeelle, ja siinä riippui pitkä säilä eli sapeli. Päässä oli hänellä jonkunmoinen, kumollaan olevaa kivikuppia muistuttava päähine. Minusta näytti Aukusti Tuores tavattoman muhkealta, ja miten mahtavasti hän sitte vielä lyödä pamautteli suurta vaskirumpuansa! Kuului pitkien matkojen päähän, kuin hän aina päästi pärrytyksen rummustaan, taikka rummutti marssia, ja minun korvistani oli tuo meteli mitä kauniinta soitantoa.

Kun joku sattui minulta kysymään, miksi minä ajan oloon aioin, oli vastaus aina valmis: "minusta tulee rumpari."

Rumpari piti minusta tulla ja heti tullakin, mutta silloinhan minulla piti olla rumpukin. Mistäs ja kuinkas minä semmoisen saisin? Minä mietin ja tuumailin sinne ja tänne. Isä ei suostunut ostamaan minulle rumpua, eikä kukaan muukaan. Minä pyysin niin kauniisti, kuin osasin Tuoreen lainaamaan minulle omaansa, mutta se oli mahdotonta, sillä hän sanoi sen olevan kruunun omaisuutta.

Lotta auttoi minua pulassani. Muutamana päivänä menimme hän ja minä ullakolle. Oli niin hupaista mennä tuonne ylös katselemaan kaikenlaisia kapineita, joita äidillä oli siellä säilössä.

"Katsos, tästähän sinä saat rummun, Kalle", huudahti Lotta ottaessaan hyllyltä alas isän hattukotelon.

"Oivallisen, ihan mainion!"

Minä otin hattukotelon kanssani alas lastenhuoneesen. Se oli tehty pahvipaperista ja oli todella melkein pienen rummun näköinen. Eno Samuli teki minulle parin rumpupalikoita ja sitte sain hihnaksi yhden isän valkeista kaulaliinoista. Nyt se oli valmis. Minä takoa paukutin hattukotelon kansi-parkaa kaikin voimini ja sisarukset hihkuivat ilosta ja ihastuksesta.

Minä riemuitsin! Se oli sanomattoman hauskaa. Rummutin ja rummutin päivän päästään.

Voi, voi kuitenkin — ei mikään ilo maailmassa ole pysyväistä! Tuo hento pahvi antoi perään rumpupalikoilleni ja ennen, kuin aavistaakaan osasin, olin saanut suuren läven syntymään kotelon kanteen.

Mitä isä sanoisi, nähdessään hattukotelonsa turmelluksi? Sitä oli helppo arvata jo edeltäpäin. Hyvä tosiaankin oli se, että isoäiti oli meillä. Hän kävi väliin. Minä pääsin varpurieskasta, mutta sain sitä runsaammin nuhteita.

Haluni rummuttajan ammattiin ei kuitenkaan siltä heltinyt. Keksin näet vahvemman rummun, joka vielä rämisikin paljoa paremmin, kuin hattukotelo. Se oli äidin pieni kasarinen kattila. Kyllä se sai pohjaansa kuplia oikein kosolta! Ja millistä melua minä sitte vielä pidin talossa.

"Ele sinä trummuta niin kauhesti, poike pieni!" kuulin isoäidin varoittavan itseäni monta kertaa päivässä, mutta minä vaan rummutin kuitenkin oikein tarmoni takaa. Sehän oli niin hauskaa. Sisareni olivat yhtä mieltä. Heistä oli oikein imannetta, kuin saivat rumpuni mukaan marssia.

Että en ihan särkisi äidin kaunista kasarista kattilaa ja että saisin oikein tuntuvan palkinnon siitä, kun olin oppinut koko pienen katekismuksen ulkoa ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin, sain minä joululahjaksi oikean rummun. Se oli kauniin kappale, joka minulla oli milloinkaan ollut. Sireenin juuresta tehty pukki, kaikki kävyt, niin vieläpä saappaanikin — mitä olivat ne kaikki uuteen rumpuuni nähden! Nyt minä olin oikein rikas ja mahtava. Täti Kustaava kutoi vielä värillisiä nauhoja, jotka hän puutteli kiinni puseroni hihoihin ja teki minulle päähineen kankeasta sinisestä paperista, joka oli ollut sokeritopan ympärillä. Nyt minä varmaan olin pelotteleva pois pakoon kaikki Suomen viholliset sekä parrakkaat, että muut raakalaiset.

Sisareni ihmettelivät minua ja itse mielestänikin olin minä urhoollisin ja merkillisin poika koko valtakunnassa, Moniaana päivänä tuli tuo miehuuteni koetuksille.

Minun piti menettää ensimmäinen maitohampaani. Se oli irtonaisena ja olisi ollut otettava pois. Kysäsin täti Kustaavalta, eikö se kävisi hirveän kipeästi, kun hammasta otetaan.

"Eikö mitä", sanoi täti Kustaava, "ei se kovinkaan koske, mutta mitä se tekisi, jos koskisikin niin urhokkaalle ja rohkealle miehelle, kuin Kalle Sarkkinen on? Vai — ehkä hän onkin vaan rohkea sanoissa, mutta ei itse työssä?"

Sepäs oli oikein herjaavainen kysymys.

"Kyllä minussa on miestä ja rohkea olen", vastasin minä. "Varmaan minä jo paljaalla rummullani voin pakoon säikähdyttää kaikki viholliset, jotka tulevat tänne hätyyttämään meitä, mutta hampaan ottaminen on jotakin toista — tietäähän täti sen!"

"Kyllä, minä ymmärrän", lausui täti, "minä ymmärrän, että siihen ei tarvita mitään uljuutta."