Part 5

Siitä hetkestä saakka kiellettiin meitä vielä entistä ankarammin oleksimasta rannalla, jos ei vanhempia ihmisiä ollut saapuvilla.

Joku aika tuon Lotalle sattuneen ikävän seikan perästä, oli isä taas poissa kotoa, jollakin virkatoimella naapuripitäjäässä.

Lotan seikkailun aikana saamani, tuntuvammat mielenliikutukset olivat jo vilkkaasta mielestäni suurimmaksi osaksi haihtuneet, enkä minä enää tarkoin muistanut isän kieltoakaan. Ajatuksissani kuvailin minä elävästi; miten hauskan päivän saisin viettää rannalla kaikkien niiden särkien ja ahvenien kanssa, jotka aioin onkimalla saada alempaa purosta, jossa se jo jokena juoksi. Sitä varten otin minä kiinni koko joukon kärpäsiä ja onkilieroja syötiksi. Kaikki nuo särkien ja ahvenien herkut panin minä talteen pieneen lasipurkkiin, ja omaan lukuuni laitoin nyyttiin moniaita voileipiä.

Sillä tavoin hankkiintuneena ja varustettuna pitkällä ongenpahlaimella, lähdin minä matkaan "ahvenpaikalle", joka oli jyrkkä paikka rannalla. Sen kohdalla sanottiinkin asuksivan ahvenia oikein kosolta.

Paikalle päästyäni panin viereeni voileivät ja kopan, jossa ne olivat ja joka tietysti olisi kaloja kukkurapäänä minun onnistuneelta kalastusretkeltä kotiin palatessani. Toiselle puolelleni panin lasipurkin kärpäsineen ja matoineen ja panin onkeni reilaan. Kalaraukat, nyt olin minä paneva toimeen hirmuisen hävityksen heidän seassaan!

Minä panin ensin kärpäsen koukkuuni ja heitin siiman veteen. Kohosta päättäen näytti siltä, kuin jo olisi kala nykinyt ja minä vetäsin ongen ylös kaikin voimin, mutta eihän siinä mitään ollut. Kärpänenkin oli ihan koskemattomana asemillaan. Minä heitin ongen uudestaan alas — niin nyt; nyt se nyki ihan varmaan. Koko koho katosi syvälle veden pinnan alle ja minä vetäsin ongen ylös, kärpänen oli poissa, mutta onki tyhjänä — ei kalaa pientäkään!

Hetkisen turhaan koetettuani kalastusta, tunsin itseni nälkäiseksi ja otin voileivän syödäkseni, mutta samalla kuitenkin jatkoin onkimistani. Niin seisoin leipä suussa, onki vedessä, kunnes innoissani olin siirtynyt ihan jyrkänteen äyräälle. Kaukaa en kuitenkaan pysynyt tuossa täperässä asemassani, vaan kadotin tasapainon ja samassa tuokiossa olin jo nenä edellä ja sääret ilmassa, tuolla alhaalla vedessä.

Luulin silloin viimeisen hetkeni tulleen. Sain vettä "henkeeni" tahi, niinkuin me pojat sanoimme — kylmän ryypyn, niin, että en voinut vetää henkeänikään vapaasti.

"Hik, hik, hik" imin minä ilmaa, hengittääkseni, ja sorikoin sekä käsillä, että jaloilla pysyäkseni pinnalla. Onneksi ei siinä ollutkaan kovin syvä, joten minä voin vähitellen kontaten marria taas kuivalle maalle. Voitte arvata, että jyrkkää törmää myöten minun ei ollut juuri helppo päästä ylös.

Tunsin olevani oikein perin pohjin kuritettu tottelemattomuuteni tähden. Minä käydä lörkyttelin kotiin, täyttä kurkkua itkeä kollotellen ja vettä valuvat vaatteeni olivat ruumiissa kiinni. Vielä en muistanut ottaa mukaani lasipurkkia enkä voileipiä, enämpää kuin onkirustinkianikaan. Korean hattunikin olin hukannut purossa pyöriessäni. Kurjan näköinen mahdoin olla kovin, kuin itkien, ryvetetyissä vaatteissani, saavuin kotiin viimeinkin.

Mikä eroitus ulkomuodossani sen välillä, mimmoisena olin lähtenyt kielletylle retkelleni, ja sen, jommoisena siltä, kovakorvaisuudesta kuritettuna palasin takaisin!

Jos me voisimme silmillämme nähdä sisällisen ihmisemme, niin kyllä huomaisimme yhtä suuren eroituksen joka kerta, kuin olemme tehneet jotakin sellaista, jota Jumala on kieltänyt. Senpä takia onkin vallan tärkeää aina rukoilla Jumalalta armoa ja voimaa olemaan varuillaan kaikkea tottelemattomuuteen, kiusausta vastaan.

On tarpeetonta mainita sitä, mitä minulle tapahtui isän kotiin saavuttua.

* * * * *

Kouluaikanani oli aivan tavallista, että me laskimme talvella mäkeä kelkalla ja suksillakin mitä jyrkimmistä mäistä. Me emme kuitenkaan tyytyneet mäkiin semmoisinaan, vaan laitoimme niihin vielä ladulle suuria, korkeita hyppyriäkin. Sitte tarttui meitä aina joku kahdeksan, jopa kymmenenkin, poikaa yhteen kelkkaan tahi rekeen ja niin sitä mentiin, hurjan huimaavaa vauhtia alas mäestä. Kun kelkka joutui hyppyriin, josta sen piti mennä ylitse, kohosi se ylös ja hyppäsi hyvän matkaa ilmassa ja sitte, maahan pudotessaan sai se "aika täräyksen", ennenkuin matkaansa jatkoi. Jotkut meistä jaksoivat pysyä kelkassa, toiset jäädä repsahtivat lumelle ja väliin loukkasimmekin pudotessamme oikein tuntuvasti itseämme. Yhtä hauskaa se kuitenkin siltä oli, eikä kukaan sellaisissa tapauksissa tohtinut ruveta "tillittämään", jos kaatuminen olisi kuinkakin koskenut. Se joka sellaisissa leikissä olisi alkanut itkeä, olisi kyllä "nimensä kuullut".

Kesäiseen aikaan oli meillä muita vehkeitä, jotka olivat ainakin yhtä vaarallisia. Hiljainen, kukkien keräileminen tai marjojen poiminta; metsässä ja kedoilla käveleminen; heinissä peppuroiminen ja muut semmoiset eivät näet olleet läheskään riittäviä huvituksia meidän vilkkaille sieluillemme. Provastilan syöttöhakaan päästiin veräjäportista, joka oli niin tehty, että se itsestään, omasta painostaan, meni kiinni. Sen portin kanssa oli meillä paljo puuhaa välitunneillamme. Oli erittäin hupaista kiikkua sillä, vaikka sen saranoille ei tuo temppu ollut yhtään terveellistä. — Lakki kädessä huusin ja hurrasin minä, kun portti, minun ja neljän toverini kanssa, meni kiinni, mutta heti olimme me nenällämme maassa niin, että portin patsaat naksahtivat vaan. Seuraavana päivänä olimme toki valmiit taas uudistamaan samaa leikkiä portin kanssa.

Kymmenes luku.

Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean suulleni niiltä.

Oli satanut runsaasti lunta. Teitä ei voitu ollenkaan kulkea, Tuhkatiheässä oli aitovierillä korkeita nietoksia, Ainoastaan muutamia isoimpia poikia, jotka asuivat lähellä koulutaloa, pääsi kouluun sinä päivänä. Vanha ystävämme, opettaja Eteläinen, antoikin meille sen vuoksi aikaisin luvan sinä päivänä, että ehtisimme kotiin ennen pimeätä.

Meillä ei kumminkaan ollut yhtään halua toisistamme erota, kun oli niin ihmeen ihana talvinen ilma. Koko maa oli kääriintynyt mitä kauniimpaan nuoskaan lumivaippaan. Puut ja pensaat upeilivat koreissa huurrepuvuissa, jotka kimaltelivat somasti heikossa päiväpaisteessa ja me, pojat, iloitsimme talven kauneudesta ja tunsimme itsemme elähdytetyiksi ilosta ja elämän halusta.

"Emme me nyt vielä eroa toisistamme, emmekä kotiin lähde. Pojat, niitä me rupeaisimme tekemään?" kysyi Antti Vuorinen.

"Ruvetaan sotasille", vastasi Jussi Kallio ja hänen ehdotuksensa hyväksyimmekin kaikki yksimielisesti. Heti oli pieni joukkomme hajonnut kahteen vihollisparveen toisiansa vastaan. Lumipallot kiitelivät ilmassa, kuin pommit ja kranaatit ja sattuivat aina johonkuhun jommassa kummassa vihollisleirissä. Se oli raitista ja hauskaa menoa, mutta väsyyhän sitä viimein hupaisimpaankin leikkiin. Sota loppui, eikä kumpikaan sotaa käyvistä valloista voinut omistaa itselleen voittoa.

"Nyt minä luulen, että tallustelemme kukin kotiinsa, ennenkuin tulee pimeä", esitteli Aukusti Vesterinen, mutta Fredrik hänen veljensä oli toista mieltä.

"Tiedättekös pojat mitä", huusi hän! "Tehdäänpäs lumesta maapallo."

"Maapallo lumesta, hurraa — eläköön!" riemuitsivat kaikki pojat ja kohta pantiinkin päätös toimeen. Alettiin miehissä vierittää pientä palloa nuoskassa lumessa. Se kasvoi kasvamistaan ja tuli lopulta niin isoksi ja raskaaksi, että emme enää jaksaneetkaan sitä vieritellä. Nyt nousi kysymys, mitä me vielä tekisimme suurella maapallollamme. Useampiakin esityksiä tehtiin.

Muuan esitti, että sitä käytettäisiin etuvarustuksena lumisotaa jatkettaessa; toinen tahtoi siitä tehtäväksi Grönlantilaisen lumituvan; kolmas esitti, että siitä tehtäisiin kuva- eli muistopatsas. Se tulisi olemaan patrooni Enbergin näköinen, tuon, jolla oli viinapolttimo ja joka oli niin paksu, jotta hätäimesti sopi sisään kirkon sakariston ovesta. Viimein tein minäkin esityksen. Se oli huonoin kaikista, mutta hyväksyttiin kuitenkin huudolla ja riemastuksella, eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta, jolloin huono ehdotus on saavuttanut suurimman suosion.

"Minä tiedän, mitä me teemme, pojat", lausuin minä, "me vieritämme pallon kouluhuoneen oven eteen, niin ei herra Eteläinen, huomenna kouluun tullessaan, pääsekään sinne sisään."

Minun esitystäni tervehdittiin oikein teräväpäisen miehen esityksenä, "Kalle Sarkkinen on nokkela poika", huudettiin minulle joukossa, ja pitemmittä miettimisittä tottelivat toverit minun käskyjäni, kun minä, tosin päätäni toisia lyhempänä, mutta oikea käsi ylös ojennettuna ja suu täynnä vallattomia, kopeita sanoja, seisoin käskyjä jakelemassa heille.

Muutamissa silmänräpäyksissä oli työmme tehty. Lumipallo oli aivan koulun ovessa kiinni ja hetkisen urostyötämme katseltua, poistuimme me kukin kotiimme.

Minulla ei kuitenkaan ollut yhtään hyvä olla. Vähitellen tulin minä tuntoihini ja heräsin järkeeni jälleen. Enkö ollut tehnyt väärin vietellessäni kumppaniani vallattomuuteen, josta opettaja täydellä syyllä pahastuisi heihin? Ja muutoinkin, miten pahasti olin menetellyt hankkiessani harmia hänelle, joka aina oli minulle ollut niin perin hyvä!

Sinä yönä en voinut rauhallisesti nukkua, vaan uneksin hirveän suurista lumipalloista, jotka tukahduttivat minua ja piirittivät koko talomme niin, että jouduimme lumeen elävinä haudatuiksi.

Kun aamulla heräsin, oli jo lumirekeä vedetty ja tiet saatu taas tallettavaan kuntoon. Pakkanen oli yöllä tehnyt lumen kovaksi ja jäätyneeksi. Nyt hohti ja helotti se päiväpaisteessa, kuni kalliimmat hohtokivet, mutta minun murheellista mieltäni ei sinä aamuna mikään ilahduttanut. Tosiaankin raskailla askelilla kulin minä kouluun, peläten kohdata sekä kumppania että opettajaa, vieläpä sitä suurta lumipalloakin: Minä pidinkin asiaa paljon suurempana ja työläämpänä, kuin se todella oli. Kouluun kulkiessani kuvailin nimittäin mielessäni, että opettaja ja kaikki neljäkymmentä kumppaniani seisoisivat neuvottomina koulun oven ulkopuolella ja että täytyisi kutsua koko kylän miehinen väestö lapioimaan pois tuota suunnatonta lumijoukkoa, joka yöllä oli vielä ehkä kylmänyt kovaksi — oikeaksi jäävuoreksi. Kovasti sykki sydän rinnassani kaikkea tuota tuumiessani ja itku oli ihan lähellä. Minä vapisin pelosta, mutta mitä näen minä perille päästyäni? Ei näkynyt opettajaa, ei poikia, eikä mitään kylän väkeä. Olipa vielä iso lumipallokin kokonaan kadonnut. Minä hengitin helpommin ja hiivin hiljaa sisään kouluhuoneesen.

Useimmat pojat olivat jo tulleet ja istuivat, tavallisuuden mukaan, paikoillaan ääneen läksyjänsä lukien. Herra Eteläinen oli myöskin jo saapunut ja istui tyynenä ja vakavana paikoillansa opettajan istuimella. Kaikki meni tavallista menoansa. Aamurukouksen perästä alkoi tavallinen koulutyökin, enkä minä kuullut sanaakaan koko tuosta onnettomasta lumipallosta. Omatuntoni todisti kuitenkin minun tehneen väärin, enkä sentähden voinut olla levollisena enkä iloisena.

Lumipallo ei enää ollut koulun oven edessä, kun herra Eteläinen oli sen itse muutamilla voimakkailla lapion iskuilla hajoittanut ja syrjään heittänyt, mutta se oli kuitenkin jälellä painamassa omaatuntoani ja jäähdyttämässä sydäntäni. Voi, minä olin alakuloinen ja suruissani koko pitkän pituisen päivän! Mielelläni olisin astunut esiin ja tunnustanut kaikki, tunnustanut vietelleeni toiset pojat tekemään sen, jonka olivat tehneet, mutta minua hävetti tehdä niinkin. Sen tähden ryhdyin minä toiseen keinoon. Minä repäsin kirjoitusvihostani paperilapun ja kirjoitin sille:

"Herra Eteläinen ei ehkä tiedä, että minä se olin, joka narrasin pojat vierittämään lumipallon oven eteen. Mutta minä se olin ja olen siitä hyvin pahoillani.

_Kalle Sarkkinen_."

Paperilapun jätin minä koulupöydälle siinä toivossa, että opettaja sen ehkä, minun pois mentyäni, siitä huomaisi.

Kun sitte huomenna tulin kouluun, kutsuttiin minut opettajan tykö ja minun piti hänelle kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Monta tarpeellista ja hyvää kehoitusta sain samalla häneltä, mutta minä sain häneltä kaikki anteeksikin; ja se oli minusta kaikista parasta.

* * * * *

Kaikki ihmiset pyrkivät ylöspäin maailmassa. Päätänsä pitemmäksi kaikkea muuta kansaa tahtoo hiukan jokainen tulla. Se halu havaitaan jo lapsenkin sydämessä ja tulee ilmi hänen leikissäänkin. Sellainen mielihalu asui minussakin; minä tahdoin näyttää isolta, vaikka olin varreltani vähäinen. Kun en taitanut sisariani ja toveriani muulla tavoin korkeammalta katsella, tein minä niin kulkemalla puujaloilla. Ei kukaan usko eikä arvaa, miten iloinen minä olin, kun Blomqvist teki minulle parin sellaisia hyvin kaivatuita ja rattoisia kulkuneuvoja. En huoli kertoa kaikista niistä kuperkeikoista, joita sain tehdä ennen, kuin oikein opin puujaloilla kulkemaan. Minä olin kumminkin liiaksi ylpeä, antamaan kenenkään nähdä, miten vaikeata alku oli. Sen vuoksi menin pois takapihalle, joka oli avonainen paikka tallin ja navetan välillä, ja siellä pidin harjoituksiani. Eipä mennytkään pitkää aikaa, ennenkuin jo osasin vakavasti seistä mieluisilla puujaloillani. Sitte en enää kauemmin suinkaan kävellyt riihen ja tallin takalistolla. Ei — keskellä pihaa kävelin sitten ja "paappailin" hiekalla, kuin kurki suolla, Itse mielestäni olin minä koko mies ja niinpä luullakseni sisaruksistanikin. He seisoivat hämmästyneinä nähdessään, kuinka pitkiä askelia minä otin, kuinka taisin kompastelematta kääntyä ympäri tai seisoa yhdellä ja ojentaa toisen jalkani aina sivurakennuksen akkunoihin asti — niin vielä, miten helposti voin nousta ylös päärakennuksen portaitakin myöten. Itse Vahtikin, meidän nelijalkainen leikkikumppanimme, haukkua räventi sulasta ihastuksesta, tahtoessaan siten ihmettelyänsä julki lausua.

Miten ylpeä ja iloinen lienenkin itse ollut niin korkealle pääsemisestäni ja kuinka siskoni siitä lienevätkin, iloinneet, niin oli kuitenkin _yksi,_ joka ei pitänyt semmoisesta ajatusteni suunnasta. _Hänellä_ ei ole mitään sitä vastaan, että me lasten tavoin viattomasti iloitsemme ja olemme hilpeitä, mutta laupeudessaan ja rakkaudessaan tahtoo Hän säästää meitä täyttämästä sydäntämme itserakkaudella ja ylpeydellä. Hän tietää ylpeyden käyvän lankeemuksen edellä ja sentähden Hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Tuonkin itseeni tyytymisen, jota tunsin taidostani, kun osasin kävellä puujaloilla, piti saada ansaittu rangaistuksensa.

Muutamana päivänä näin isän tulevan portaille silloin, kuin juuri olin tekemässä taidetemppujani pihalla.

"Isäpäs katsoo tänne; — odottakaapas niin saatte nähdä, miten hyvästi minä osaan kääntyä", huusin minä erittäin innokkaasti.

No, minä tein parastani ja toivoin saavani siitä ansaitun kiitoksen — silloin "pläiskis". Minä olin suullani maassa suu täynnä soraa ja haava otsassa, josta vuoti jotenkin runsaasti verta. Minä säikähdin kovasti nähtyäni verta käsissäni ja aloin itkeä. Äiti tuli ulos, vei minut lastenhuoneesen ja pesi siellä haavan, joka huomattiin olevan vähäpätöinen naarmu vaan. Kohta olin minä taas yhtä ripsas ja iloinen, kuin ennenkin, mutta lankeamisesta olin saanut sen tärkeän opetuksen, että ei ole kehuminen hyväksi, eikä halu herättää itsensä ihmettelemistä muissa tuota menestystä. Valitettavasti olen kuitenkin usein unhottanut sen opetuksen elämässäni, mutta joskus on se kuitenkin johtunut mieleenikin ja tehnyt minulle sangen hyvää. — Lankeamisestani sain pienen arven otsaani, joka on siinä vieläkin jälellä yhtä näkyvänä, kuin sekin, jonka kerran sain, kuin minun piti mennä äitini asialle; — siis kaksi arpea otsassa.

YHDESTOISTA LUKU.

Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee uusi Roobin poika Kruuse.

Kirkon ullakolle oli eräs pöllöperhe asettunut asumaan. Noita omituisia lintuja pidimme me, koulupojat, suuressa arvossa, Oli jotakin salaperäistä noissa yöpöllöissä, jotka olivat asettuneet kirkkopihaan asuksimaan ja ainoastaan öiseen aikaan lentää lekuttelivat sieltä ulos hakemaan ruokaa itselleen ja nälkäisille pojilleen.

Uteliaasti tirkistimme me aina ylös siihen reikään tahi oikeammin pieneen akkunaan, jonka sisäpuolella tiesimme pöllöjen olosijan olevan. Ei kumminkaan kukaan meistä uskaltanut kiivetä tarkemmin katsastamaan, mitä pöllöt oikeastaan toimittivat tuolla himmeävaloisella kirkon ullakolla.

Iso, vanttera tammi ojenti nikamaisia oksiaan aina ylös tuohon mainitsemaani reikään asti. Koulupojille, jotka olivat tottuneita kiipeämään, ei siis ollut lainkaan vaikeaa päästä sinne ylös. Kaikki olivat kuitenkin siksi pelkureita, jotta ei kukaan uskaltanut sinne ylös lähteä.

Minä ja kersantti Lundbergin poika, Viktor, arvelimme kuitenkin, että me emme ensinkään pelkäisi. Me kyllä voisimme kiivetä ylös ja muitta mutkitta ottaa pois kaikki pöllön polkaiset. Toiset pojat ivailivat meitä kerskailemisestamme ja tuumailivat, että "suuret sanat eivät suuta halkaise", mutta, jos olisi tositoimeen ryhdyttävä, niin tai rohkeutemme laita olla niin ja näin.

Semmoinen puhe tuntui meistä tietysti kovin loukkaavalta. Me emme voineet kärsiä sitä ja kysyimme sen vuoksi, uskaltaisiko kukaan lyödä vetoa siitä, että me yrittäisimme koetella sitä temppua. Pitkä Aaro, Räihälästä tarttui kiinni ehdotukseemme. Hän lupasi kymmenen puolen kopeekan nekkua palkinnoksi, jos kiipeisimme ylös ja toisimme sieltä yhdenkään pöllön, pojan kanssamme, mutta jos emme voisi sitä tehdä, pitäisi meidän kumpaisenkin antaa hänelle viisi nekkua. Eräällä vaivaistalon muorilla oli sellaisia herkkuja, joita hän itse valmisti ja piti kaupan koululapsia varten.

Päivällisluvan saatuamme, kiiruhdimme me syömään eväskoppiemme sisällystä ja sitte hyökkäsi koko joukko ulos kirkkopihaan.

Pöllön pesän ryöstäminen — kas siinä se suuri urotyö, joka oli toimitettavanamme ja luvattujen kymmenen nekun pienet paperitöttoröt kangastivat jo voittopalkintoina edessämme, paitsi sitä suurta kunniaa, jonka sellaisen sankarimaisuuden osoittaminen tuottaisi! Siitähän sitte puhuttaisiin koulussa koko lukukausi ja meitä, Viktoria ja minua, pidettäisiin oikeina sankareina.

Me rupesimme kiipeämään puuhun. Pian, joidenkuiden turhien yritysten perästä, pääsimmekin ylös oksille, sitte kävi kulku helpommasti, kuin olimme ensin päässeet kiinni tuohon paksuun runkoon, vaikka oli niin tavattoman vaivaloista saada siinä tukea käsille ja jaloille. Minä kiipesin edellä ja Viktor perässä. Minä olin päässyt jo ylös aivan reiän viereen ja Viktor seisoi alempana paksulla oksalla. Nyt ei ollut jälellä muuta, kuin ojentaa kätensä sisään ja tarttua pöllön poikiin kiinni, mutta siitä tulikin toinen meno. Suureksi kauhistuksekseni näyttäytyi näet itse koiraspöllö aukossa, siivet levällään, nokka auki ja terävät kynnet taisteluun kohotettuina. Sen isot, pyöreät silmät hehkuivat, kuin tuliset hiilet vihasta ja taistelun halusta. Oli ihan selvää, että ukko-pöllö tahtoi sanoa niin paljo kuin: minä opetan teitä, pahankuriset poikavekarat, pysymään siellä maassa, eikä häiritsemään ja kiusaamaan siivoja lintuja, jotka eivät teille ole mitään pahaa tehneet.

Arvattavasti en tarvitse mainita, miten kiire minulle tuli tekemään "kokonaista käännöstä" oksallani. Nyt sai niille kymmenelle nekulle käydä kuinka hyvänsä. Minä ajattelin ennemmin pitää, mitä minulla oli, ja säilyttää huolellisesti molemmat silmäni, jotka tuo vihastunut lintu olisi helposti voinut puhki noukkia.

Viktor seisoi, kuin kivettyneenä säikähdyksestä, mutta rauhoittui heti, kun näki ukko-pöllön vetääntyvän takaisin pimeään pesäänsä. Onnellisesti pääsimme me molemmat alas tammesta ja olimme iloiset, kun paljaalla säikähdyksellä olimme päässeet seikkailustamme.

Me olimme kuitenkin saaneet nyt sen terveellisen opetuksen, että on parasta jättää rauhaan linnut ja niiden pesät. Sen päiväsen perästä ei meille koskaan johtunut mieleen hävittää linnun pesiä, joka onkin synti ja osottaa sekä ajattelemattomuutta että perin suurta mielen raakuutta. Niin hyvin linnut, kuin muutkin eläimet ovat Jumalan luomia olennoita, joita meillä ihmisillä ei ole mitään oikeutta rääkätä tai vahingoittaa, ja jotka jo muutoinkin saavat paljo kärsiä ihmisen tähden.

Jos tämän kirjan nuoret lukijat olisivat nähneet, miten kurjilta me näytimme pöllön pesään tekemällämme ryöstöretkellä, niin epäilemättä hekin olisivat oppineet siitä, niinkuin mekin, sen, että ei pidä konsaan mennä metsään eikä kedolle hävittämään linnun pesiä ja tappamaan niiden turvattomia poikasia.

* * * * *

Eräänä päivänä kutsuttiin minut vieraaksi perheemme hyvän ystävän, rakennusmestari Ekosen luoksi. Siellä oli minulla monta hyvää ystävää ja leikkitoveria. Helena tosin oli jo iso ja piti minua pienenä nalliaisena, mutta siellähän olivat hänen sisarensa Liisa, Anna, Sikke ja pikku Inkakin. Heidän veljensä Erkki oli kuitenkin tietysti minun kaikkein paras ystäväni. Hänestä pidinkin minä erittäin paljon.

"Hyvää päivää, kunnon veli!" tervehti rakennusmestari minua tullessani

Minä kumarsin niin kauniisti, kuin osasin, ja kerroin terveisiä kotoa.

"Kuinkas kotona voidaan?" kysyi rouva Ekonen.

"Kiitoksia kysymästä, hyvin", vastasin minä ja pyyhkäsin käsiselällä otsaani. Minä olin näet hiessä, sillä olin juossut koko matkan. Minulle annettiin nyt iso voileipä, jonka päälle oli pantu juustovipale, ja se maistuikin erinomaiselta. Vielä sain lasin maitoa, jonka tyhjensin muutamilla kulauksilla.

Mukanani oli minulla pari hupaista kertomusta, jotka aioin lukea Erkille ja niin hyvin hänen isänsä kuin äitinsä ja sisarensakin istahtivat niitä kuulemaan. Mutta Helena ei tahtonut niitä kuulla, sillä hän sanoi sanomalehdissä lukeneensa, että minun kertomukseni olivat paljasta lörpötystä. Minä vastustin häntä innokkaasti ja selitin lopuksi, kun ei muu auttanut, että minä ymmärsin lasten juttuja paremmin kuin hän, koska olin vaan kymmenvuotinen ja hän jo kahdenkymmenen vanha. Sitte minä jatkoin lukemistani ja ystäväni kuuntelivat sitä. Mutta miten olikaan, pelkään mä ylpeyden hengen taas saaneen minut valtoihinsa; sillä itse mielestäni luin minä erinomaisen hyvästi ja selvään, ja niin sanoi rakennusmestarikin minun lukevan. Minäkös olin mielestäni jotakin!

"Eikös Kalle tahdo tulla meidän kanssamme saliin iltaruoalle", kysyi vihdoin tuo ystävällinen emäntä?

"Kiitoksia paljo", vastasin minä ja kumarsin, niinkuin hyvästi kasvatetun pojan aina, on tehtävä, kun hänelle jotakin hyvää tarjotaan. Me menimme siis Erkin huoneesta ruokasaliin. Minä istuin Erkin ja hänen isänsä välissä. Voileipä, toisensa perästä meni menojaan siinä ja sitte annettiin minulle kuppi lämpöistä teetä, johon pantiin sokeria ja kermaakin.

Aivan puhdas liina oli pantu pöydälle ja minua pelotti, että minulta ehkä läikähtäisi joku tippanen sille. Kaikki kuitenkin kävi onnellisesti alussa, mutta sitte ojensin minä käteni pöydän yli korppukoriin, jolloin takiani sattui teelusikkaan. Sen olin jättänyt kuppiin seisomaan ja yht’äkkiä se kaatoikin kupin, jonka sisällys silmänräpäyksessä levisi tuolle puhtaalle pöytäliinalle. Minä istuin kuin kivettyneenä pidellen kuppia kädessäni. Niin, se oli tyhjä ja tee oli pöydällä muodostaen sille "ruskean kellertävän järven, jota ympäröivät valkoiset rannat, niinkuin joskus syystalvella saa nähdä, kun sataa lunta sulan veden aikana. Erkki naurahteli ja kaikki tytöt seurasivat hänen esimerkkiänsä. Se oli minusta sydämettömästi tehty, että he voivat nauraa onnettomuudelleni. Sen vuoksi poskeni sekä punastuivat että vaalenivat vuorotellen. En toki kuitenkaan ruvennut itkemäänkään, sillä eihän se olisi sopinut kaikkien noiden tyttöjen nähden.

"Mitä se on?" kysyi rouva Ekonen, joka ei ollut nähnyt minun vahinkoani, vaan näki kaikkien lastensa nauraa hykertävän.

"Voi katsokaas! miten minä olen pilannut puhtaan pöytäliinanne", puhkesin minä sanomaan itku kurkussa.

Rouva Ekonen kuitenkin hymyili vaan ystävällisesti ja lohduttaen minua sanoi, että se ei ole mitään vaarallista: "Tiedäthän, että pöytäliina voidaan pestä ja tulee yhtä puhtaaksi taas", kuuluivat nuo rohkaisevat sanat. Kyllähän hän oli minusta hyvin hyvä, kun ei torunut minua eikä käskenyt pois pöydästä, mutta kuitenkin olin minä koko lailla masennettuna.

Rakennusmestari itsekin arveli, että pilkku pöytäliinassa ei merkitse paljoa, mutta pilkku luonnonlaadussa ja syntitahra sydämessä oli hänen mielestään jotakin paljon vaarallisempaa. Rouva Ekonen olisi antanut minulle toisen kupin teetä mutta minä ilmoitin nöyrimmästi ja, ilmoitin, että en jaksanut enää juoda. Voileivät saivat myös olla nyt paikoillaan ja minä olin iloinen, kun sain lähteä kotiin. Joskin olin tullut kylään jokseenkin röyhkeänä, niin menin kotiin sitä enemmän nöyryytettynä, ja kuluipa sitte aikaa, kotveroinen ennen, kuin taas kävin ystäväni Erkin luona.

* * * * *

Oli kesäluvan aika. Koulu oli loppunut, tutkinto kunnialla kestetty ja minä olin, hyvästä käytöksestäni koulussa saanut isältäni palkinnoksi Roobin poika Kruusen, tuon ihmeellisen ja miellyttävän kirjan hänen seikkailuistaan asumattomalla saarella. Sen kirjan luin minä moneen monituiseen kertaan läpi, enkä milloinkaan väsynyt noihin jännittäviin tapahtumiin. Päiväkausiin en ajatellutkaan mitään muuta, kuin Roobin poikaa ja hänen saartansa, ja yölläkin uneksin hänestä.

Onnellinen se, joka saisi olla ja elää samanmoisissa seikkailuissa! Se oli joka hetki minun pyrintönäni ja toiveenani. Mielikuvitus-kykyni työskenteli lakkaamatta keksiäkseen keinoja tuon tarkoitusperän saavuttamiseksi. Kun sitte ajan oloon kasvaisin isoksi, niin kirjoittaisin kertomuksen seikkailuistani ja antaisin, maailman tietää, mitä loistavia urotöitä olin tehnyt. Niin, eihän se olisi yhtään mahdotonta se!

Tuolla joen toisella puolen metsässä olin minä nähnyt polun, joka monissa mutkissa kierrellen, meni eräälle pienelle, kivien ja puunjuurien välitse lirisevälle, ruskeavetiselle purolle. Oli ihan varmaa, että siellä lähistössä jossakin oli joku pieni lähde, jos kohta minä en sitä ollut koskaan nähnyt. Sen viereen oli minulla aikomus rakentaa maja varvuista ja kuusen oksista ja siinä sitte viettää oikeata Roobin pojan elämää.

Neljännesmiehen Fredrikillä oli vanha ratsumiehen pistooli, joka aikoinaan oli ollut rusthollin ruotumiehen omana, mutta nyt oli joutunut raakiksi ja vanhaksi. Ei ollut enää jälellä kuin puoli lukkoakaan. Sen vuoksi menin minä hänen luoksensa tiedustelemaan, enkö saisi lainaksi hänen pistooliansa ja samalla ilmoitin hänelle suuret aikeeni, ynnä vielä kysyin, eikö hän rupeaisi yhteen tuumaan ja olemaan "Perjantaina" minulle? —. Pistoolin sain lainaksi sillä ehdolla, että, koulun taas alettua, viitenä päivänä antaisin hänelle osan eväänä olevista riehtiläkakuistani, mutta muutoin ei hän tahtonut "Perjantaiksi eikä Lauantaiksi ruveta", niinkuin sanansa kuuluivat. Asia oli sillä päätetty; minä lupasin hänelle riehtiläkakkuja ja niin sain hänen pistoolinsa. Nyt oli vaan temppu siinä, miten päästä metsään niin, että ei kukaan näkisi minua. Monta kertaa minä heräsin yöllä noustakseni ylös ja rientääkseni ulos metsään, mutta oli aina vaan liian aikaista vielä. Viimein kuitenkin näkyi päivän koi taivaan rannalla. Alkoi niin päivä ruskottaa ja kirkas reunus ilmestyi itäpuolelle näköpiiriä. Minä hypähdin ylös ja hiivin ulos niin hiljaa, kuin suinkin, että en liikkuessani herättäisi ketään. Varsinkin pelotti minua se, että jos lastenhuoneen kylkeisessä nukkuva isä herää, niin kaikki minun suurisukaiset aikeeni haihtuvat silloin, kuin savu, tyhjiin. Hän ei kuitenkaan herännyt. Minä astuin sukkaisillani, saappaat kainalossa, siksi kuin pääsin ruokasaliin. Siellä varustin minä itselleni pari voileipää, otin pistoolin olalleni ja lähdin tuona varhaisena aamuhetkenä alas joelle.

Aivan oikein! Tuossahan rannalla oli ruuhi sidottuna kiinni puuhun. Minä irrotin sen, hyppäsin siihen ja keinuin kohta joen rasvatyynellä pinnalla. Ei ollut kuin muutamia syliä matkaa vastapäiselle rannalle ja siellä leveni eteeni metsä, minun "asumaton saareni", jossa toivoin saavani viettää monta rattoisata hetkeä ja olla monessa muistettavassa seikkailussa.

Oli mitä ihanin aamu. Päivän säteet kimaltelivat, joka ainoassa kastehelmessä ja kaikki hämähäkin verkot, jotka yöllä olivat luokseen vetäneet tuhannen tuhansia kastepisaroita, hehkuivat ja hohtivat, kuni kaikkein kalliimmat timanttikoristeet. Laulurastas liritteli tuuheissa puissa kilpaa ilmassa kiitelevien kiurujen kanssa, hyönteiset surisivat ja, muurahaiset olivat jo täydessä työssä. Hiljainen tuuli kulki huokaillen kuusen oksien välitse ja haapojen lehdet vapisivat niin vienon suruisesti. Loitompaa metsästä kuului käen kukunta ja kuta kauemmas kulin tuota mutkittelevaa polkua sitä selvemmin kuulin yksinäisen metsäpuron hiljaisen lorinan kivien välistä.

Minulla oli sangen hauska tuolla yksinäni. Perhoset ja päivänkorennot lentelivät ympärilläni ja kukkia kasvoi puron rannoilla. Aurinko, ilma, kukat ja hyönteisten iloinen kesä-elämä ilahduttivat mieltäni. Minä nautinkin onneani täysin siemauksin. Viimein tuli minulle kuitenkin nälkä ja minä istahdin mättäälle syömään kahta voileipääni. Hyvän ruokahalun avulla ne pian katosivatkin käsistäni. Aterian perästä piti minun ryhtyä majan hankkimispuuhiin. Minä rupesinkin kantamaan kokoon varpuja ja sammalia ja, olin täydessä toimessa laittaakseni itselleni oikein mukavan olinpaikan asumattomalla saarellani.

Mutta kotonakos vasta oli melu noussut, kun oli herätty ja nähty minun kadonneen teille tietämättömille.

Isä oli huomannut heti minulla: olleen taas jonkun uuden vehkeen mielessä. Hän oli nähnyt Roobin poika Kruusen pöydälläni ja aavisti heti minun koettavan, olla uutena Roobin poikana. "Kyllä me parannamme hänet tuosta seikkailuhalustansa. Hän on varmaan juossut johonkin neljännesmiehen poikien kanssa", oli isä tuumaillut.

Samassapa sattuikin Fredrik tulemaan meidän kartanolle.

"Fredrik, oletko sinä tänään nähnyt meidän Kallea?" oli isä kysynyt.

"En", oli Fredrik vastannut lyhyesti.

"Etkös sinä tiedä, missä hän mahtanee olla? Hän on jo aamusella varhain mennyt menojaan, emmekä tiedä, missä hän mahtanee ollakaan."

"Kyllähän minä sen hyvinkin tiedän", vastasi Fredrik nauraa virnistellen. "Hän tahtoi eilen minua matkaansa Roobin pojan saarelle, joka on metsässä, sanoi hän, ja sitte hän tahtoi minua Perjantaikseen, sanoi hän, mutta en minä rupea, sanoin minä."

No nyt tiesi isä, missä minä olin ja rauhoitti sekä äitiä että sisaria, tuumien, että minä kyllä tulisin sieltä kotiin, kun minulle tulisi nälkä. Kuitenkin hän lähetti Fredrikin etsimään minua ja ulohtaalta salaa katsomaan,, mitä minä puuhailin, ynnä samalla pitämään huolta, että minulle ei mitään vahinkoa tapahtuisi.