Part 1
language: Finnish
MIEHETÖN KYLÄ
Kirj.
Kálmán Mikszáth
Suomentanut
Toini Kivimäki
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1929.
Maantieteellisessä luettelossa on seuraavat pari riviä Szelistyestä: »Szelistye, Szebenin maak., Szelistyen piiriä, 3,750 as., 1,964 rakenn., tuomioist. Nagyszebenissä, piirioik. omassa kaup.; rautat.-as., lenn., säästöp., postitoim.»
Neljä ja puoli vuosisataa sitten, niihin aikoihin, jolloin hänen ylhäisyytensä Mikael Szilágyi oli Siebenbürgenin käskynhaltija, ei Szelistyestä vielä olisi voitu kirjoittaa näin paljoa.
Silloin ei kaupungissa ollut näin monta asukasta, ei rautatietä, yhtä vähän kuin siihen aikaan olisi voitu nähdä siellä sähkölennätinlankaa, säästöpankin katolla mehiläiskekoa tai kuulla edes postitorven toitotusta. Mutta kaikista näin luetelluista asioista ei ainoakaan ole juuri se, mitä kaupungilta puuttui, mutta maantieteellinen luettelo ei liioin vielä nytkään kerro mitään kallisarvoisimmasta, mitä siellä on.
Siihen aikaan oli vanha Mikael Dóczy, Johan Hunyadin entinen uskottu ja linnanpäällikkö, Nagyszebenin esimiehenä. Hän koetti Nagyszebenin kreivinäkin palvella isäntäänsä alati hyödyllisesti siten, että keräsi ja lähetti hänelle sotamiehiä tienoolta ja omilta kaupungin lähistöllä olevilta maatiloiltaan, jotka kasvattivat voimakkaita isoluisia romanilaisia nuorukaisia. Johan Hunyadin tarvitsi vain sanoa: »Vielä tuhat miestä, Mikael!» — ja hän haali kokoon tuhannen. »Vielä tuhat, Mikael!» — ja hän keräsi kokoon pojatkin, jotta vaaditut tuhat miestä voisivat lähteä. Sillä paavi vaati silloin paljon verta. Hänen pyhyytensä näet lietsoi näitä sotia, ja jos sangollinen turkkilaista verta piti vuodatettaman, maksoi se aina puoli sangollista unkarilaista verta. Paavin käsityksen mukaan se oli otollinen teko rakkaalle herra Jumalalle.
En tiedä, mikä oli Jumalan käsitys asiasta, mutta varmaa on, että tästä tukuttain vuodatetusta verestä, joka oli suurimmaksi osaksi unkarilaista, oli havaittavissa vain se näkyvä seuraus, että siitä alkaen soitetaan kaikissa kristittyjen kirkoissa kelloa keskipäivän aikaan, kuten hänen pyhyytensä paavi oli säätänyt, Belgradin taistelun muistoksi, koska voitto ratkesi juuri hetkellä, jolloin aurinko oli tavoittanut taivaanlaen keskikohdan.
Ah, hyvä Jumala, kuinka kalliiksi meille tulikaan tämä soitto! Ja kuinka vähän se merkitseekään vertauskuvana! Sillä kukapa enää tietää vieraissa maailmankolkissa tai edes täällä maalla jossakin pikkukylässä, kun kirkon iso kello alkaa alakuloisesti läppäillä, että sen äänissä Unkarin sielu itkee kaatuneita esi-isiään.
Totisesti, voin sen sanoa, näistä sodista ei koitunut paljon näkyväistä hyvää.
Näkymättömästä hyvästä en tosin voi kertoa, sillä se on Jumalan salaisuus. Eihän olisi sekään asia, josta nyt aion puhua, voinut tapahtua ilman näitä sotia.
Mutta minun täytyy aloittaa sanomalla, että hänen ylhäisyytensä käskynhaltija Mikael Szilágyi oli vuonna 1458 alkusyksyllä Fogarasissa monilukuisen ja loistavan seurueen kanssa valakialaisen voivodin vieraana.
Kuninkaamme olivat näet aina antaneet Fogarasin valakialaiselle voivodille läänitykseksi sillä ehdolla, että tämä suojelisi heitä turkkilaisilta. Valtio oli siihen aikaan ylimalkaan vahan toisenlainen kuin nykyisin. Silloin se osoitti valtaansa siten, että se kykeni antamaan toisille yhä lisää; nykyisin se loistaa siten, että se osaa ottaa toisilta yhä enemmän. Vaikeata on ratkaista, kumpi on oikea menetelmä, sillä silloinkin kaikki ärjyivät valtiolle, ja nykyisin on laita samoin.
Szilágyi oli siis syyskauden alussa Fogarasissa voivodin vieraana ja kävi usein metsästämässä kauriita Lumivuorilla, joiden kauneutta hänen seuralaisensa ylioppilas Baltasar ylisti komein latinankielisin säkein. Se oli ihanaa tienoota, jossa vilisi taimenia ynnä riistaa. Metsäsikoja tuli parvittain alas kentille, ja ylhäiset herrat kiipeilivät kauriiden perässä jopa »Strungu draculun», sen hirvittävän kuilun partaalle asti, joka kulkee Negoi-vuoren pohjoispuolista kuvetta pitkin.
Siellä oli monenlaista pyyntiä. Alppien juurta peittävästä mustikkavarvikosta syöksyi joka hetki ruskea karhu tömistellen esille. Lempeät peurat saapuivat lähteelle sammuttamaan janoaan. Tiheälehväisissä metsissä taas räpistelivät koirasmetso ja pyy, ja korkealla halkoi ilmaa korppikotka.
Sitten vaikenivat metsästystorvet moniksi päiviksi, riistanajajat hajaantuivat, ja aroiksi peloitetut otukset palasivat tyyssijojensa lepoon. Mutta lumihangilla harhailevat kauriit voivat tyyninä katsella kuvaansa Jezere Girszovin järvestä ja muista suonsilmistä. Näin väliaikoina voivodi järjesti vaihteeksi Fogarasin linnaan komeita juhlia vieraansa kunniaksi, sillä _suae aetatis oraculum fuit_ nuoren kuninkaan enona ja myöskin kaiken vallan pitäjänä, jonka ainoa tutuksi käynyt ja laajalle levinnyt lause kuului: »Oikeudenmukaisuus on kaunis, jopa hyvä asia, mutta kun on valta, voi tulla toimeen ilmankin sitä.»
Eipä hän siitä tosin paljoa välittänytkään. Mutta hän oli pohjaltaan hyvä ihminen, pehmeäsydäminen, iloinen, kuitenkin myös äkkipikainen. Hänen toimistaan tuntee itsepäisen, omavaltaisen luonteen, turhamaisen, kunnianhimoisen ihmisen, mutta samalla älykkään valtiomiehen. Huvitteluissakaan hän ei unohtanut velvollisuuksiaan valtion päämiehenä.
Aamulla varhain hän kuunteli isä Ambrosiuksen messua, sitten otti puheilleen anojat ja lähetystöt, edelleen Budasta saapuneet kuriirit ja lähetti niiden mukana käskyt ja vastaukset takaisin.
Siihen aikaan hallitseminen ei ollut yksinomaan nimen pitkäveteistä kirjoittamista. Kovin monta hupaista välikohtausta kietoutui kirjavasti vakaviin, epämiellyttäviin tehtäviin.
Hauska juttu oli sekin, kun hovituomari Gabriel Sándor tuli ilmoittamaan, että ulkona odotteli muuan naislähetystö.
»Mitä naisia?» uteli maaherra.
»He ovat Szelistyestä», vastasi hovituomari.
»Missä on Szelistye?»
»Se on minun omaisuuttani», huomautti nuori Georg Dóczy, Nagyszebenin juurivalittu ispaani, joka pääsiäisenä kuollutta isäänsä surren oli pukeutunut mustiin kiireestä kantapäähän ja nyt seisoi muiden ylimysten joukossa.
»Tuokaa heidät sisään», käski maaherra. »Kuuntelemme heitä mielellämme jo senvuoksi, että ne ovat serkku Dóczyn maaorjia.»
Pian senjälkeen astui huoneeseen kymmenkunta valakkilaista naista, luisevia, leveäharteisia, rotevalanteisia olentoja. He olivat pyhäasussaan, yllä kirjaillun rintalapun koristamat kureliivit, päässä kirjavan verkon ja lasihelyjen somistama hilkka.
He eivät olleet kovin kauniita, eivät liioin kovin nuoria, mutta kuten Paul Bánffy sanoi: »Pula-aikana kävivät nekin laatuun.»
Yksi naisista, näköjään vanhin, Marjunka-niminen, asteli rohkeasti käskynhaltijan eteen, heittäytyi polvilleen, ja hänen suustaan lähti valakkilaisia sanoja solkenaan kuin hirssijyviä reikäisestä säkistä.
Maaherra kuunteli häntä käsivarret ristissä rinnalla kärsivällisesti, nojaten vuoroin toiselle, vuoroin toiselle jalalleen. Mutta lopulta hän ei enää jaksanut, vaan sanoi hovituomarille:
»Tukkikaa toki tuon suu ja sanokaa mitä he ovat tuoneet mukanaan.»
Siihen aikaan oli vielä tapana, että lähetystöt aina toivat mukanaan jotakin, näin suurille herroille tietysti jotakin erikoisen harvinaista: kaksipäisen lampaan, maahan joskus piilotettuja sekä sittemmin esille kaivettuja vanhoja astioita ja rahoja tai jättiläiskokoisen maissintähkän, jota paikkakunnalla pidettiin ihmeenä, lyhyesti, jotakin miellyttävän vähäpätöistä.
»Nouse siitä, typerä vaimo, eikä hiiskahdustakaan enää!» komensi hovituomari Marjunkaa. Sitten hän sanoi maaherralle: »Naiset eivät ole tuoneet mitään, mutta he vaativat jotakin.»
»Mitä sitten?»
»Teidän ylhäisyytenne olisi annettava heille miehiä.»
»Ovatko he mielettömiä?» kuohahti käskynhaltija.
»He sanovat, että kun heillä oli miehiä, he eivät osoittautuneet kitsaiksi kuninkaalle, joka yhä uudestaan vaati paljon sotamiehiä. Szelistyeen ei jäänyt ainoatakaan täysikasvuista nuorta miestä. Kylässä asuu vain naisia. Pappi ja lukkari ovat kylän viimeiset miehet, mutta nekin lähentelevät jo molempia mustia niittomiehiä. [Molemmat mustat niittäjät merkitsevät rahvaankielessä kahta seitsemää, siis 77 vuotta.] He ovat muka vain antaneet miehensä lainaksi, ja nyt olisi teidän ylhäisyytenne annettava ne takaisin, ja elleivät ne ole enää tallella, jos ne ovat kaatuneet taistelussa, pitäisi teidän ylhäisyytenne toimittaa toisia tilalle, sillä toinen käsi pesee toisen, ja mikäli kuningas haluaa edelleenkin Szelistyestä sotamiehiä, täytyy niiden ensin syntyä, ja sentähden...»
Szilágyin käheä nauru keskeytti tulitin puheen.
»Hahaha, hohoho! Totta tietysti!» Ja jälleen hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät hänen silmistään. »Miehiä he tarvitsevat. Jumalauta, se panee nauramaan. Ja ne ovat sinun naisiasi, Georg? No, ovatpa ne pahassa pulassa. Mutta missä sinä olet? Älä piileskele noin. Laske ääni itsestäsi, Dóczy.»
Dóczy oli murheellisena mennyt ikkunan luo. Käskynhaltijan sanat palauttivat hänet esille.
»Tunnustaakseni totuuden, armollinen herra serkkuni», sanoi hän änkyttäen, »minun Jumalassa lepäävä isäni on tosiaankin vienyt miehet viimeistä kappaletta myöten sijoittaakseen ne autuaan korkeasyntyisen herra Johan Hunyadin sotalaumoihin, niin että alueitteni pellot viruvat paljaina eikä minulla ole niistä laisinkaan tuloja. Minultakin puuttuu miehiä, teidän ylhäisyytenne, mutta minä en valittele.»
»Se merkitsee, että iloitset naisten ylenpalttisuudesta», nauroi maaherra tullen jälleen hyväntuuliseksi. »Et tietenkään voi valitella, lurjus.»
Kaikki herrat hymyilivät ja katselivat himoiten valakittaria, jotka puolestaan nyt rohkeampina hymyilivät heille uhittelevasti. Vain Baltasar, ylioppilas, jolla oli untuvanraikkaat kasvot, loi katseensa kainosti alas, kun hän pöytäkirjan yli kumartuneena tavanomaisesti merkitsi siihen anojien toiveet ja maalasi ensin alkukirjaimeksi koukeroisen F-merkin, joka näytti kuin mikäkin hämähäkinverkolta. Hän teki sen kaulalla riippuvasta pikku pullosta, jossa oli punetta. Toiset kirjaimet hän piirsi tavallisin merkein isosta tolposta ottamallaan musteella.
»_Femina e Szelistyenses supplicant viros a rege_ (Szelistyen naiset anovat kuninkaalta miehiä).»
Linnantornissa alkoivat nyt kellot soida, ja hovipoika tuli ilmoittamaan Szilágyille, että päivällinen oli valmis, ja tiedusteli, halusiko hän syödä heti vaiko myöhemmin. Sillä näin suuren vallanpitäjän varalle keitettiin siihen aikaan niin ylhäisen kestitsijän luona kuin voivodi oli monta kertaa päivällinen. Jos Szilágyi sanoi, ettei hänen ollut vielä nälkä tai että hänellä oli muuta puuhaa, pantiin valmiit ruokalajit yksinkertaisesti syrjään tai jaettiin köyhille, ja keittäjät, keittiöpojat ja monet paistivartaankääntäjät ryhtyivät valmistamaan uutta päivällistä. Jos mahtava vieras sensijaan katsoi ajan otolliseksi noudattaa ruuat pöydälle, alkoivat kellot uudelleen kilistä, ja kaikkialla linnassa nousi kuumeinen kiire ja touhu. Kamaripalvelijat, lakeijat, yliviinurit juoksivat edestakaisin, mustalaiset kiipesivät viuluineen ja symbaaleineen parvekkeille, mutta tykkimiehet juoksivat porteille jo aikaisemmin panostettujen ruutimörssärien ääreen, sillä kun maaherra istuutui pöytään, kumahtivat mörssärit, jotta ympäristö kuulisi ja maaemokin vavisten tuntisi, että hänen armonsa juuri silloin suvaitsi nauttia sen valmistamia tuotteita — olihan se vallan suuri kunnia maaemolle.
Tunnusteltuaan tovin ruumiillista olemustaan Szilágyi oli tajuavinaan heikkoa liikettä vatsassa; hän viittasi siis hovipoikaa viemään sanan, että ruuat voitaisiin tuoda pöytään. Sitten hän ryhtyi käsittelemään esillä olevaa asiaa.
»Naiset», sanoi hän hovituomarille, »ovat jossakin määrin oikeassa. Sieltä täältä voitaisiin lähettää heille joitakin taistelukyvyttömiksi tulleita tai kotinsa ja kontunsa menettäneitä sotamiehiä. Sanokaa heille siis, että täytämme heidän toivomuksensa. (Hän käytti mielellään monikkoa ikäänkuin olisi kuningas.) Ja kysykää, kuinka monta miestä he suunnilleen tarvitsisivat.»
Baltasar, ylioppilas, merkitsi innokkaasti myöskin päätöksen: »_Gubernator promisit_ (maaherra lupasi).»
Mutta hovituomari tulkitsi päätöksen naisväelle.
»Hänen ylhäisyytensä herra käskynhaltija täyttää armollisesti toivomuksenne, Szelistyen naiset, ja kysyy teiltä, montako miestä tarvitsette.»
Sen kuultuaan naiset puhkesivat ilohuutoon ja ryntäsivät korkean herran luo; polvilleen langeten he tavoittivat hänen pitkää orvokinsinistä pukuansa suudellakseen sen lievettä sen ajan tavan mukaan.
»Hei, _canis mater_», ärjyi hovituomari, »lähdettekö siitä heti tiehenne? Mitä te syljette herra käskynhaltijan viitan täyteen? Nouskaa ja sanokaa minulle pian, montako miestä tarvitsette, ja menkää sitten hiiteen!»
Naiset nousivat, panivat päät yhteen kuin hanhet ja ryhtyivät neuvottelemaan, aluksi vain kuiskaten, mutta pian yhä vilkkaammin, kovasti räkättäen, niin että lopulta melkein kävivät toistensa tukkaan kiinni.
»Ettekö vieläkään ole sopineet?» ahdisti heitä herra Aleksander Benedek.
»No katsokaamme siis, montako sielua on kylässä?»
»Kolmesataa.»
»Mutta joukossa on miehiäkin?»
»Pappi, lukkari ja muutamia poikia, jotka vielä juoksentelevat lyhyissä housuissa.»
»Montako miestä te siis haluaisitte?»
Marjunka, kypsyneessä iässä oleva nainen, joka oli lähetystön johtaja, kohotti kulmakarvansa korkealle otsaan syvästi miettien, sitten hän laski käden sydämelleen ja vastasi:
»Kolmesataa, _domnule_, jokaiselle sielulle yksi.»
»Mieletöntä!» kiivastui hovituomari; »sisältyyhän sitäpaitsi noihin kolmeensataan sieluun kehittymättömät tytöt ja raihnaiset vanhukset».
»Epäilemättä.»
»Silloinhan jokaiselle teistä tulisi enemmän kuin yksi mies.»
»Hyvä Jumala!» huokasi muuan nuori nainen, jolla oli sysimustat hiukset, ja loi katseensa häveliäästi maahan.
»Ja olisiko se niin kovin paha asia?» tokaisi toinen nuori rohkeakatseinen nainen, jonka kasvot punoittivat kuin omena ja jonka otsa oli täynnä näppylöitä.
»Ah, hyvä herra Aleksander Benedek, jalosukuinen suuri herra», huusi Marjunka nauraen, ja hänen valkoiset hampaansa loistivat (kaksi puuttui jo).. »Katsohan vain, kuinka monta ampiaista liehuu yhden ainoan ruusun ympärillä eivätkä ruusut tai ampiaiset ole siitä millänsäkään.»
»Naiset, naiset», torjui hovituomari heitä, päätään pudistaen, »älkää ahmiko liikaa. Välittäkää hiukan Jumalastakin. Sillä totisesti te suututatte hänen ylhäisyytensä, ja hän peruuttaa, mitä on teille luvannut.»
Naiset hämmästyivät ja sopivat lopulta siitä, että käskynhaltija saisi antaa heille niin monta miestä kuin voi; kuitenkin tulisi hänen antaa ne niin pian kuin suinkin.
Suureen kuninkaalliseen kirjaan siis merkittiin: »_Gubernátor promisit_.» Ei kissakaan raapisi sitä siitä enää pois.
Mutta on olemassa vallan toisenlainenkin kirja: kohtalon kirja. Ja siihen oli nyt kirjoitettu, että nuori kuningas Matias eräänä päivänä otattaisi vangiksi ja sulkisi Világosin linnaan enonsa, kaikkivaltiaan Mikael Szilágyin, ennenkuin tämä ehtisi pitää huolta Szelistyen naisista.
Naiset olivat toimittaneet asiansa käskynhaltijan luona, mutta Szelistyen pappi välitti sen Jumalalle huonosti, kun ei osannut hankkia käskynhaltijalle tarpeellista lykkäystä. Pikku Matiaksen eno oli tehnyt hänestä, vangista, kuninkaan, mutta tämä teki sen korvaukseksi enosta vangin.
Tällaisia narrimaisia vaihtokauppoja tapahtuu usein maailmanhistoriassa.
Se oli suuren kuninkaan ehkä ainoa väärä teko, ja merkillistä on, että hän juuri senvuoksi sai nimen »Matias Oikeamielinen».
Sillä Mikael Szilágyin sädekehä oli jo suunnattomasti haalistunut. Onhan se luonnollista. Onpa käskynhaltijan kädessä lapio tai luuta, lyödään toinen tai toinen yhtä helposti hänen kädestään. Ja olemme kuulevinamme, kuinka kuorma-ajurit, matkustavaiset, jotka kengityttävät hevosensa, kirjeitä kuljettavat esiratsastajat tuovat tiedon Szilágyin vangitsemisesta pieniin kylätaloihin ja kuinka pikku aatelismiehet hengähtävät helpotuksesta: »No, Jumalan kiitos!» ja pohtivatᵥ keskenänsä päivän, viikon ja kuukauden tätä suurta tapausta.
»Ai, ai sitä pikku Matiasta, kukapa olisi uskonut? Tuhat tulimmaista, omaa enoaan hän tällä tavalla käsittelee!»
»Mutta juuri se siinä on kaunista. Mikä on oikein, on oikein. — Hänestä tulee vielä suuri kuningas!» Ja sillä oli Matiaksen kohtalo ratkaistu. Kansan sydän avautui hänelle ja omaksui hänet: sillä jos haluaa päästä kansan sydämeen, pitää tehota sen mielikuvitukseen.
Mutta nuori kuningas itse, jolla kylläkin oli luja käsi, mutta samalla pehmeä sydän, alkoi pian pahoitella asiaa. Unettomina öinä näyttäytyi eno hänelle usein laihtuneena, parta hoitamattomana ja syyttävin katsein.
Päivällä taas hän luki äitinsä silmistä eräänlaista salaista tuskaa.
Kohtalon tahdosta joutui eräänä päivänä hänen käsiinsä se kirja, johon Baltasar hänen enonsa käskystä oli merkinnyt valtiolliset asiat; siihen oli merkitty erilaisia anomuksia ja lupauksia.
Kuningas selaili sitä ja arveli, että olisi kohtuullista täyttää nämä lupaukset, sillä mitä käskynhaltija on sanonut, on lopultakin yhtä paljon, kuin jos kuningas olisi sen sanonut.
Tapahtui siis, että muun muassa Szelistyen naisten asia uudestaan sukelsi esiin; se kummallinen merkintä, jossa kuninkaalta pyydettiin miehiä ja käskynhaltija lupasi toimittaa niitä, herätti kuninkaassa tavallista vilkkaampaa uteliaisuutta. — Mitä hullua! — ajatteli hän. — Pitääpä heti tutkia.
Blasius Prónayn käskettiin lähteä Nagyszebenin kreivin, Georg Dóczyn, luo ja tiedustella asian laitaa, sillä kuningas tahtoi täyttää, mitä hänen enonsa oli luvannut.
Tämä tiedustelu sattui perin huonoon aikaan. Pienet jutut häviävät muutoin suurten joukkoon, mutta Buda oli nyt rauhallinen: ei ruohonkorsikaan värissyt politiikan kentällä. Ei ollut muuta keskustelun aihetta kuin ne erilaiset suunnitelmat ja päähänpistot, kuinka kruunu saataisiin takaisin.
Mutta tästäkin aiheesta oli harrastus jo katoamassa; vanha Gara oli ratkaissut sen: »Joko raudalla tai rahalla.»
Siihen ei ollut enää mitään lisättävää. Lyhyesti sanottuna, hovissa oli kurkkusesonki, ja Prónayn matka oli oikea herkkupala.
Toimettomat hovipojat, äitelät hovimiehet käyttivät sitä kiihoittavien juttujen ja huonojen sukkeluuksien aiheena. Ylioppilas Klemens kirjoitti tietysti Ujlakin toimesta häväistyskirjoituksenkin nimeltä »Ratsuhevoskanan matka Siebenbürgeniin».
Niinkuin tiedämme, ei tuo kurja runo säästänyt itse kuningastakaan.
Mutta myöskin vakavat piirit moittivat herra Prónayta, että hän ryhtyi moiseen tehtävään.
»Eikö hän häpeä», sanoivat he äänekkäästi nauraen. »Ihminen, joka jo kampaa itseään pyyhinliinalla!» [Se merkitsee: hän on kalju.]
Bánffy sanoi eräillä päivällisillä Czoborin luona: »Kuningas tahtoo tehdä vielä suuremman ihmeen kuin Jeesus. Jeesus on yhdellä kalalla tyydyttänyt ties kuinka monta miestä, mutta kuningas lähettää yhden vanhanpojan ties kuinka monelle sadalle naiselle.»
Sukkeluudet sinkoilivat sinne tänne; ne olivat tosin laadultaan karkeat ja sopivat niihin raskaisiin saappaisiin, kypäriin ja panssareihin, joita silloin käytettiin.
Hienot hiotut huomautukset uinuivat vielä niiden kivien alla, joista kerran rakennettaisiin kouluja.
Mikä on totuus, on totuus. Ainakin oli turha lähettää Prónayta Siebenbürgeniin, sillä kuningas sai kotonakin kuulla Fogarasissa tapahtuneesta kohtauksesta. Bánffy, Rozgonyi ja Kanizsay, jotka siihen aikaan kuuluivat Szilágyin seurueeseen, antoivat hänelle siitä tietoja.
»Teidät majesteettinne tekisi järkevimmin, jos kokoisi kaikki sokeat miehet koko maasta ja lähettäisi ne Szelistyen naisille, sillä kautta kunnian ja autuuden, kauniita he eivät ole.»
Tämä kaikki ei paljoa haitannut asiaa. Siitä puhuttiin. Se ei tee mitään, puhuttakoon vain! Mutta paha johtui siitä, että nuo vähäpätöiset myrkytetyt nuolet, pienet neulanpistot, leikillinen pilkka suututtivat rouva Prónayn, o.s. Magdalena Gálsyn, Elisabet Szilágyin [Elisabet Szilágyi oli kuningas Matiaksen äiti] rakkaimman hovinaisen.
Siksi siitä tuli suuri tapahtuma, ja nainen voi helposti siirtää surunsa toisen naisen sydämeen, niin että Elisabet soimasi kuningasta siitä, että tämä oli upottanut Prónay-raukan vanhan pään näin rivoon juttuun pannessaan matkan hänen tehtäväkseen.
Matias hymyili.
»Ah, kiltti äitiseni, älä usko hoviväkeen. Sinunhan tulisi tuntea heidät. He näkevät kaikki kierossa valossa ja kertovat sen vielä kierommin. Nyt on kerta kaikkiaan puhe siitä, että erään tienoon miehet ovat kuolleet sukupuuttoon ja pellot viruvat kesantona, joten naiset siis vaativat työvoimaa.»
»Häpeämättömät oliot», sanoi rouva Elisabet halveksivasti; »sinä et toivottavasti ole mokomaan suostunut?»
»Se ei ole minun vallassani», vastasi kuningas. »Mikael Szilágyi on jo järjestänyt sen asian, ja minä haluan, että hänen määräyksensä pysyy pyhänä.»
»Niinkö?» sanoi kuningatar-äiti otsa synkistyneenä. »Siis Mikael Szilágyi — tosiaankin nyt hän onkin vain Mikael Szilágyi.»
»Tarkoitan, eno —»
»Voisit lisätä: enoni, 'rangaistusvanki'. — Voi teitä lapsia!»
Ja kyyneliä valui hänen kauniista, sinisistä silmistään. Matias tuli ilmeisesti liikutetuksi.
»Kuinka hyvä onkaan, äiti kulta, että voitte itkeä. Nähkääs, kuningas ei saa itkeä milloinkaan, ja kenties hänenkin sydämeensä usein koskee, mutta itkeä hän ei saa. Kuningas on todellinen vanki, orja, koska hän tietää olevansa kuningas. Hän ei saa olla turhantarkka eikä arka. Teidän silmissänne asiat näyttävät toisenlaisilta, koska voitte nähdä niistä vain yhden puolen. Kun asia on tällainen, että Szelistyeen on toimitettava miehiä, jotta maa jälleen jotakin tuottaisi, silloin se on teidän silmissänne järkevä aloite, mutta kun naiset vaativat miehiä itselleen, pidätte te sitä häpeämättömänä. Kuningas sitävastoin käsittää sen samaksi, sillä kuningas ei saa ajatella vain sitä, että pelto työntää kortta, vaan että myöskin syntyy sotamiehiä.»
»Ja mihin sinä tällä kaikella tähtäät?» kysyi Elisabet terävästi.
»Sitä, rakas äitiseni, että on vaikea sekaantua kuninkaan asioihin.»
»Ymmärrän, teidän majesteettinne», sanoi korkeasukuinen rouva ylevän pilkallisesti ja poistui huoneisiinsa pää ylpeästi koholla.
Niin paljon hän kuitenkin sai aikaan, että hän riisti kuninkaalta halun puuttua tähän asiaan, ja vaikka Blasius Prónay liitti kertomukseensa Nagyszebenin ispaanin anomuskirjeen, ei Matias ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin.
Kuninkaitten muisti ei sekään ole parempi seulaa: pienet jyvät putoavat, ja isot jäävät.
Kului vuosi, taisipa kulua puolitoista, kun kuningas Anna Drágffyn häissä säkenöivän ilotuulisena tapasi eräässä salissa Georg Dóczyn, Nagyszebenin ispaanin.
»Kas, sinäkin olet täällä, Dóczy? Mitä uutta kuuluu. Siebenbürgenistä, kerro! Kuinka voivat uskolliset saksilaisemme ja kelpo romaanialaisemme?»
Puhuteltu kumarsi syvään.
»He osoittavat teidän majesteetillenne nöyrää kunnioitusta.»
»Entä naiset, joista minulle mainitsit? Mitä naisia ne taas olivatkaan?» naureskeli kuningas.
Kolme neljä läsnäolijaa ehätti hänelle selittämään.
»Szelistyen naiset.»
»Vallan oikein, Szelistyen naiset, kuinka he nyt jakselevat?»
»He odottavat yhä, mitä heille on luvattu», vastasi Dóczy hymyillen.
Kuningas vaipui mietteisiin, ja hänen otsalleen ilmestyivät historiallisesti kuulut kolme ryppyä.
»No kah, asia ei olekaan niin helppo, kuin te arvelette. Sillä Bánffy on sotkenut laskelmani aika lailla. Bánffy sanoo, etteivät ne naiset ole vähääkään kauniit. Niin — silloin asia on ylen vaikea, sillä kenet voin sinne lähettää. Taistelukyvyttömiksi tulleet sotamiehetkö? Sekö olisi palkkio heidän sodassa suorittamistaan palveluksista, että heidät viskataan ilkeitten noita-akkojen kynsiin? Vai lähettäisinkö sinne muukalaisia sotavankeja siirtolaisiksi? — Hyvä Jumala, ne karkaisivat sieltä ehdottomasti!»
»Teidän majesteettinne järkipäätelmä on nokkela ja täydellinen», vastasi Nagyszebenin ispaani leikkisästi; »vain lähtökohta ei ole oikea, sillä Szelistyen naisia voi pikemminkin sanoa kauniiksi kuin tavallisiksi».
Kuningas naurahti.
»No, selvitä se asia Bánffyn kanssa, sillä en tiedä enää ketä uskoisin, tai paremminkin (ja hän vilkutti silmää), lähetä minulle pieni mallikokoelma nähtäväksi.»
* * * * *
Kun peltomies kylvää, putoaa hänen vakastaan moni jyvä vakoon, moni tien oheen, moni joutuu lintujen noukittavaksi, eikä näistä vartu tähkäpäätä.
Kuningas on suurempi herra, mutta ei kaikista hänenkään sanoistaan kehity tähkäpäätä; niistäkin menee moni hukkaan, monessa ei ole laisinkaan siemenitua. Jos kuningas on viisas, ei hänen tule puhua paljoa (ellei hän ole, tulee hänen puhua vieläkin vähemmän), sillä pienempi paha on, ettei hänen jokaisesta sanastaan kehity tähkäpäätä, suurempi paha on, jos moni sana työntää tähkäpään, vaikkei olisi tarviskaan. Niinpä hänen on pidätettävä paljon siitä vähästäkin, mitä hän voisi puhua.
Mitä tapahtui nytkin? Vain paholainen olisi voinut sen keksiä!
Helluntaiksi kuningas meni Várpalotan huvilinnaan. Se oli kuninkaan meluisa nuorenmiehen asunto (rouva Ujlaky oli kastanut sen »Kiirastulilinnaksi»).
Kim kuningas halusi viettää iloisesti päivän, pari, vetäytyi hän sinne uskottujen tovereittensa kanssa, Czoborin poikien, nuoren Kanizsayn, Paul Guthin, Gregor Rozgonyn, lyhyesti, eräitten ikäistensä ylimysten seurassa. Hänen italialaiset opettajansa, hänen oppineensa ja valtakunnan mahtimiehet, jopa Szilágyikin, olivat sen näin järjestäneet.
_Juventus ventus_: saakoon hänen päänsä levähtää paljosta oppimisesta ja nauttikoon hän myöskin nulikkavuosien iloista.
Siellä voivat nuoret miehet syödä, juoda, telmiä, painiskella, lyödä palloa, mitä vain teki mieli. Monesti he paiskasivat nuoren kuninkaankin maahan, eikä se ollut majesteettirikos, sillä Várpalotassa oli nimenomaan suuri tasa-arvo elämän erikoisuutena. Jääkööt hovitavat Budaan.
Tänäkin vuonna he olivat kerääntyneet helluntaiksi linnaan.
Kuningas itse tuli Mujkó-nimisen narrinsa kanssa helluntain edellisenä perjantaina. Suurin osa tovereista saapui lauantaina aamupäivällä, vain Stefan Báthory vasta myöhään illalla karauttaen paikalle kuuluvalla tammallaan, Lipityksellä.
Häntä tervehdittiin meluavasta.
»Mistä sinä tulet? Missä olet näin kauan kuhnustellut? Ei kai sinulla ole ollut seikkailua?»
»Tulen suoraa päätä Budasta.»
»Mitä uutta sieltä aamun jälkeen?»
Hän aloitti kertomalla tuoreimmat maan ja hovin uutiset. Äkkiä hän puhkesi käsiään paukuttaen sanoiksi:
»Ah, majesteetti, minkä ihmeen ihanan naiskolmikon Georg Dóczy onkaan lähettänyt Szelistyestä malliksi!»
»Mitä sanotkaan!»
»Kasteesta ja kukkasista kudottuja haltiattaria! Koko Buda juoksi ulos heitä kummastelemaan, kun he päivällä ajoivat kaupunkiin nauhoin koristelluissa vaunuissaan.»
»Ovatko he todella niin kauniit? Etkö laske leikkiä, Báthory?»
»Teidän majesteettinne saa puhkaisuttaa silmäni, jos tulee ilmi, että olen milloinkaan nähnyt kauniimpia.»
»Jumaliste!»
»Mitä heille on tapahtunut?»
»Teidän majesteettinne poissaollessa puhutteli valtakunnanpalatini heitä.»
»Mitä palatini heille sanoi?»
»Olen kuullut hänen armonsa nipistäneen heitä poskesta — sellaisesta ei voi vanhuskaan pidättyä — mutta en tiedä, mitä hän on sanonut heille. Todennäköisesti joko että heidän on odotettava kuningasta tai että riittäisi, kun hän on heidät nähnyt. Hän kyllä todistaisi heidän kauneutensa...»
»No, niin hän toivottavasti ei ole sanonut», keskeytti hänet kuningas; »olisihan ollut viisainta, jos hän olisi lähettänyt heidät suoraan tänne. Jumaliste, meitä ilahduttaisi hiukan lörpötellä ja laskea leikkiä yksinkertaisen paimenkansan lapsellisten tytärten parissa. Mitä siitä sanotte, hyvät herrat?»
Kaikki iloiset toverit hyväksyivät kuninkaan sanat. Olisivathan he yhtyneet niihin, vaikka niistä olisi kehittynyt vaara, saati sitten nyt, kun niistä vain voi tippua hunajaa.
»Olisi hyvä lähettää esiratsastaja heitä hakemaan!» esitti Barnabas Drágffy.
»Kutsunko jonkun?» tiedusti Gregor Rozgonyi, kaunis kotkannenäinen poika, innokkaasti tarttuen tähän ehdotukseen.
»Oho! Malta hiukan! Sitä pitää ensin miettiä», torju Matias, joka pikku asioistakin mielellään filosofoi. »Tämä juttu ei sittenkään ole tavallinen, eikä siinä suinkaan ole mitään järkevää. _Ergo_ (siis) se on narrimainen asia; niinpä on kysyttävä narrilta neuvoa. Kutsukaa tänne Mujko.»
Neljä miestä riensi hakemaan narria. He etsivät häntä kuin nuppineulaa, kunnes vihdoin löysivät hänet karjatarhasta sikolätin edestä, missä hän oli tutkivinaan sikojen röhkinää. Sillä koko hänen taitonsa perustui tällaiseen. Hovinarria ei tule kuvitella sellaiseksi kuin heitä kirjoissa kuvaillaan: että sukkeluus ja äly heistä noin vain tupruaa kuin laava Vesuviuksesta. Kaikkea vielä! Kaikki keskiajan narrit eivät ole lausuneet niin paljon älykkäitä mietelmiä, että ne täyttäisivät kymmentäkään sivua.
Nerokkaat ajatukset olivat yhä harvinaiset kuin valkoiset korpit, itse Versaillesin hovissa — saati sitten Mujkólla.
Mujkó ei ollut muuta kuin aika miellyttävän näköinen, roteva, rappiolle joutunut entinen ylioppilas, joka, jos hänestä olisi tullut sotilas tai jotakin muuta hyödyllistä, olisi hyvinkin tullut toimeen. Mutta elää tyhjäntoimittajana miellytti häntä paremmin. Hän oli tavallinen boheemi, jolla oli hiukan vilkkaampi järjenjuoksu kuin ympäristöllä ja jonkun verran matkimiskykyä.
Hän huvitti isäntäänsä epäilyttävän arvoisilla kepposilla ja sukkeluuksilla. Hän osasi erinomaisesti jäljitellä kaukaista koiranhaukuntaa, kissan naukunaa, Elisabetin hovinaisten keinuvaa käyntitapaa ja heidän kasvojensa eleitä.
Mutta parhaiten hän matki Ladislaus Garaa, entistä valtakunnanpalatinia, niin että usein, kun hän pöydän alle piiloutuneena alkoi puhua entisen palatinin äänensävyyn, jokainen olisi voinut vannoa, että sieltä kuului hänen armonsa ääni ja että palatini oli jonkun erikoisen ihmeen kautta joutunut sinne.
Mujkó toimitettiin pian paikalle. Hän tuli pitkin harppauksin, päässä leipävasu, joka alinomaan putoili, mutta aina kun se putosi, sieppasi hän sen jalallaan kiinni ja nosti sen, yhä jalallaan, takaisin päähän. Tällaisiin temppuihin olivat herrat tietysti rajattomasti ihastuneita.
»Kuule, narri», puhutteli kuningas häntä, »anna meille nyt viisas neuvo»..
Ja hän kertoi narrille Szelistyen naisten tulosta Budaan ja että heidän matkansa tänne oli nyt pohdittavana.
Narri virnisti (hän näkyi tekevän sen vain virkansa puolesta), sitten hän alkoi puhua samaan äänensävyyn kuin arkkipiispa, mikä herätti yleistä iloisuutta.
»Hm, ymmärrän sinut, veljeni Kristuksessa, oi kuningas (hän kohotti kulmakarvansa otsaan). Sinä haluat rauhoittaa omaatuntoasi, ja siihen kelpaa laastariksi narrin sana. Totisesti minä sanon sinulle, sinä teet juuri samalla tavalla kuin jos kottarainen kysyisi rastaalta: saako maistella kiellettyjä rypäleitä?»
Kuningas hymyili ja kysyi kärsimättömänä: »No, mitä rastas siihen vastaa?»
»Rastas viheltää näin: Teidän majesteettinne, herra kottarainen, jos haluatte olla säädyllinen, älkää kysykö minulta syntiseltä rastaalta, vaan vaivautukaa kääntymään pellonvartijan puoleen. Kysyköön teidän majesteettinne Granin arkkipiispalta.»
»Hahaha!» nauroivat herrat. »Eipä olisi hullumpaa! Mitähän hänen korkea-arvoisuutensa siitä arvelisi?»
Matias hypisteli pukunsa pieniä hopeanappeja hieroen niitä vuoron perään käsiensä välissä, kuten hänellä oli tapana, jopa myöhemminkin, kun hän oli hämillään eikä voinut sillä hetkellä tehdä päätöstä. Mutta tätä kesti vain minuutin verran.