Part 5

Kuninkaaseen ei tämä esitys näyttänyt tekevän epämiellyttävää vaikutusta; vieläpä hän kääntyi uteliaana herrojen puoleen.

»Niin on tosiaankin asian laita, mutta sitä ei voi auttaa. Vai onko teillä ehkä jotakin tiedossa? No, katsokaamme, kellä on hyvä päähänpisto esitettävänä.»

»Vojkffy on paras diplomaatti joukossamme», huusivat he yhtaikaa; »puhukoon hän!»

»Vojkffystä ei tule diplomaattia», sanoi kuningas kumoten yleisen väitteen (ja Vojkffyn kasvot synkkenivät), »sillä hänellä on perin älykkäät kasvot ja vaikuttava esiintyminen (Vojkffyn kasvot kirkastuivat). Mutta sellaista henkilöä en milloinkaan käytä lähettiläänä; hän sopii sotilaaksi, sillä hänen edessään jokainen on varuillaan, peläten joutuvansa ansaan. Pidän enemmän tyhmistä kasvoista. Pelkästään tyhmät kasvot merkitsevät jo puolta menestystä. Sellaisen kanssa jokainen neuvottelee vallan huolettomasti ilman minkäänlaista epäluuloa eikä huomaa, oman ylemmyytensä tuntien, että häntä petetään. Vähäpätöinen ulkonäkö, johon yhdistyy suuria sisäisiä ominaisuuksia, on diplomaattisessa toiminnassa kallis aarre.»

»Vaikka en voikaan päästä lähettilääksi teidän majesteettinne hallituskautena», sanoi Vojkffy keveän iloiseen sävyyn, »on minulla kuitenkin suunnitelma, joka koskee Szelistyen naisia».

»Kuulkaa, kuulkaa!»

»Meitä on kahdeksan, hyvät herrat, hänen majesteettinsa on yhdeksäs. Kuningas on kuningas, hän valitsee yhden naisista, siis jää meille kahdeksalle miehelle kaksi naista. Onko asia niin vai ei?»

»Se ei ole aivan oikein», sanoi kuningas, »sillä eräs naisista lunastettiin minulta kahdella taalarilla».

»Teidän majesteettinne on Euroopan tuhlaavaisin ruhtinas.»

»Entä kuka se heistä oli?» kysyi Báthory. »Ellei se ole valtiosalaisuus.»

»Tyttö.»

Báthory hypähti tuoliltaan.

»Tyttökö? Kahdella taalarillako? Armollisin herrani, nyt ilmoittaudun nöyrimmästi kapinoitsijaksi.»

»Silloin käsken teljetä sinut vankilaan, jotta meillä on ainakin yksi tavoittelija vähemmän.»

»Niin, se on totta; silloin olen mieluummin rupeamatta kapinoitsijaksi.»

»Niinmuodoin voit siis siunatun rauhan vallitessa kehitellä suunnitelmaasi, mutta huomautan sinulle jo edeltäkäsin, ettei sinun sovi ommella suuria saappaita pieniin jalkoihin.» [Matiaksen usein käyttämä sanaleikki, kun joku hautoi suuria suunnitelmia vähäpätöisen asian johdosta.]

»Suunnitelmani on perin yksinkertainen. Me lähdemme illalla huvimajan takaiselle metsäaukealle ja ratkaisemme asian painilla; neljä voitettua menkööt Herran nimeen, mutta neljä voittajaa käy uudelleen toistensa kimppuun, ja siten asia on helposti ja ritarillisesti viety ratkaisuun, sillä lopulta meitä jää vain kaksi.»

»Jääkö meitä?» huomautti leveäharteinen Kanizsay, pilkallisesti tehostaen Vojkffyn itsekästä kieliopillista kompastusta. »Kuinka rakastettava sinä oletkaan!»

Matias pudisti päätänsä.

»Oho, ystäväni, ei niin! Sinun ritarillisuutesi liikkuu vallan liiaksi yhden pyörän varassa, koska, näes, kärryissäkin on kaksi pyörää. Ritarina sinun olisi pitänyt ottaa varteen naistenkin mielipide, sillä se kai myös kuuluu hiukan leikkiin. Kaupantekoon tarvitaan ostaja ja myyjä, ryöstöön vain rosvo. Naiset ovat minun kattoni alla. Me saamme olla vallattomia, mutta emme järjettömiä.

— Voihan huvitella olematta silti hävytön. Me tanssimme hiukan heidän kanssaan, ja sillä hyvä. Vai kuinka, Lancelot? Sinä hymyilet epäilyttäväsi, ukkoseni. No, enhän minä sentään ole Kalocsán arkkipiispa. En väitä, että pieni vallattomuus on mikään suuri rikos. En ole vielä milloinkaan nähnyt naissirpaleita, mikä todistaa, että kukaan nainen ei mene rikki, jos häntä sormella koskettaa. Ei minulla siis ole mitään sitä vastaan, jos toinen tai toinen teistä karkelon innostamana syleilee ja suutelee naisia. Kuningas Mujkó sallii suutelemisen, mikäli tiedän, mutta korvapuusteja, jotka mahdollisesti saatte, ei Mujkó ota itselleen. Naiset tulivat tänne vaatimaan miehiä; siis saakoot niitä, mutta vain laillisina puolisoina. Olen antanut Mujkólle määräyksen, että niin tapahtuukin, ja jos teitä haluttaa, herra Báthory...»

Naurettiin tälle asian käänteelle, joka kohdistui Báthoryyn, koska hänen äitinsä tiettävästi etsi Galitsiasta pojalleen rikasta morsianta, mutta iloiseen nauruun sekaantui tyytymättömiäkin ääniä.

»Ei tee mitään, hyvät herrat», rauhoitti Bánffy heitä; »kuningashan sanoo oikeastaan seuraavaa: Muusta sopii neuvotella aviomiesten kanssa».

Kuningas aikoi vastata tähän, kun ruukkuja viemään lähetetty kamaripalvelija, muuan Petrovay, astui sisään.

Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä. Mitä hittoa? Hänellä oli kultainen ruukku kädessä.

»Kuinka on käynyt?» kysyi kuningas kiireesti.

»En ole eläissäni nähnyt moista narria, teidän majesteettinne», aloitti Petrovay. »Esitin hänelle viestin; hän kuuntelee sitä rauhallisena ja vakavana. Senjälkeen annan hänelle molemmat ruukut. Hän maistelee molempia viinejä ja sanoo minulle seuraavasti: Tämä on pulmallinen asia, sillä jos valitsen kultaisen ruukun ja happamen viinin, antaisi kuningas hakata pääni poikki, koska kultainen ruukku ei varmaankaan ole sinun lähettäjäsi oikeudenmukaista omaisuutta. Jos taas otan saviruukun ja hienon viinin, niin väkevä viini panisi pääni pyörälle, ja se, joka minulle viinin lähetti, tietää parhaiten, kuinka tärkeä pääni minulle nyt on! Näin hän puhui ja kaasi tokayn erääseen astiaan. Kultaisen haarikan viinin hän kaasi saviruukkuun, mutta astiaan panemansa hän kaasi kultaiseen haarikkaan. Saviruukussa olevan viinin hän piti itse ja kultahaarikan viinin hän täten palauttaa.»

Silloin ei lakattu ihmettelemästä. Ajomiestä kehuttiin ja ihailtiin.

»Miesten mies totisesti.»

»Kuka meistä nyt saa miekan?» kysyi Paul Guthy toivehikkaana.

»Ei kukaan», sanoi kuningas. »Ajomies sen saa. Se, joka näin ajattelee, on kelpo mies; hänellä on älyä ja kunniantuntoa. Minä korotan hänet aatelissäätyyn.»

»Eläköön kuningas!»

»Hiljaa! Älkää melutko, se voisi kuulua tuonne sisään. Mutta onpa jo aika palata kuningas Mujkón valtakuntaan. Menkäämme.»

He tulivat juuri oikealla hetkellä.

Syötiin yhä, mutta ateria oli kuitenkin jo loppumaisillaan. Muutenkin täällä oli kaikkinainen valtiollinen järjestys ja arvonanto jo hajoamistilassa, varsinkin virkamiesten parissa. Vanha ylikeittiömestari oli lopen väsynyt virkatehtäviinsä ja selitti kuninkaalle vasten naamaa (tietysti slovakiankielellä), ettei hän polvistuisi enää itse Jumalankaan edessä, sillä hänellä oli perin tuskallinen pisto ristiluussa; samoin kieltäytyi ylimmäinen ruuanmaistaja tottelemasta ja uhkasi kuningasta, puhuen italiankieltä: »Maltappa, narri, kunhan vain kerran saan sinut käsiini, määrään sinulle lääkkeen, joka tekee sinut hulluksi tuskasta.»

Mujkó itsekin tunsi jo pilvien kasaantuvan, valtaistuimensa horjuvan. He olivat kaikki nauttineet niin ylettömästä, etteivät ainoastaan virkamiehet käyneet tottelemattomiksi, vaan vieläpä salikin kieltäytyi heitä palvelemasta: se alkoi pyöriä heidän silmissään.

Oikean kuninkaan ja todellisten valtaherrojen tulo pakoitti Mujkón kokoamaan kaikki voimansa voidakseen kunniakkaasti suorittaa tehtävänsä loppuun.

Hän antoi mustalaisille merkin, että nämä keskeyttäisivät soittonsa. Näin komennetun hiljaisuuden vallitessa hän puhui seuraavasti: »Rakkaat uskolliseni! Ennenkuin nousemme pöydästä, juon maljan kauniiden vieraittemme menestykseksi, Szelistyen naisten, joiden onni on isällistä sydäntämme lähellä, sekä kotiinjääneiden että vielä suuremmassa määrässä läsnäolevien, joita meillä on ollut suuri ilo katsella. Kukin heistä saakoon meiltä tämän päivän muistoksi pienen lahjan ja valitkoon vielä itselleen puolison salissa olevien alamaisteni joukosta.»

Tämä kuninkaan julistus oli pöytäseuralle valtava yllätys ja osui naulan päähän, sillä ylimystö oli tahallaan kokoonpantu pelkästään naimattomista miehistä, metsästäjistä, haukkojen opettajista, talonmiehistä ja koirien vartijoista. Nämä sanat kuullessaan setvisivät kaikki äkkiä.

Hitto soikoon, se ei ollut mikään vähäpätöinen asia. Sillä tavoin saisi _sub auspiciis regis_ kauniin vaimon.

Nyt kuningas kumartui nuoren saksittaren puoleen ja selitti hänelle saksaksi, mitä hän juurikään oli sanonut, ja kehoitti häntä valitsemaan lahjan.

»No, lapseni, valitseppa itsellesi lahja.»

Nuori nainen oli tuiki hämillään; hän pisti ujona hilkkansa poimun hampaittensa väliin ja pureskeli hohtavan valkoista hienoa kangasta.

»Kuulkaa, kuulkaa», huudettiin siellä ja täällä, ja sitten tuli haudanhiljaisuus.

Herra Rostón rääkyvä ääni kuului sanovan:

»Sulje silmäsi ja ilmaise halusi; älä pelkää mitään, ei maailma siitä luhistu kokoon.»

Nuori nainen hymyili, pyyhkäisi suutaan niinkuin Nagyszebenin suutarinvaimoilla oli tapana, kun sattui, että heidän oli puhuttava suurelle herralle, ja sanoi kuninkaalle muitta mutkitta:

»Antakaa minulle se päähine, jota käytätte suurissa juhlatilaisuuksissa.»

»Minäkö?» kysyi Mujkó nauraen ja kosketti sormellaan rintaansa.

Nuori saksitar nyökkäsi myöntävästi. Silloin puhkesi hillitsemätön riemu, jota ei oikean kuninkaan läsnäolokaan kyennyt vaimentamaan. Tämä pyyntö olikin peräti hullunkurinen. Hm, eipä ollut vaatimaton tuo saksitar! Matias itsekin hymyili, mutta huokasi kohta senjälkeen, sillä mitä nuori saksilaisnainen tarkoitti, sitä hän itsekin hartaasti toivoi. [Kruunu oli keisari Fredrikillä.]

»Sinä saat sen», vastasi Mujkó lyhyesti, omaksuen jälleen ruhtinaallisen arvonsa. »Mutta valitse nyt sinä, toinen kaunis naapurini!»

Anna Gergely katseli neliskulmaisella pöydällä lojuvia monia kallisarvoisia tavaroita, kultaisia ja hopeisia vateja ja muita arvokkaita esineitä, suola- ja paprika-astioita, jotka oli valmistettu jykevien pienten kuvapatsasten muotoon; viimemainitut esittivät Unkarin suurimpia jokia Tonavaa, Tiszaa, Dravea ja Savea kutakin tytön hahmossa, jonka levitetty esiliina oli täynnä suolaa tai paprikaa. Ei ole yhtään naissilmää, jota ei tämä näky olisi häikäissyt. Mutta Anna muisti ovelan vanhuksen neuvon: »Koska suuret herrat kaikissa asioissa tekevät päinvastoin kuin tavalliset viisaat ihmiset, tee sinäkin, tyttöseni, kaikkea sitä, mitä et tahdo, tee ihan päinvastoin kuin tekisit, ellet olisi heidän parissaan. Näin kaikki ehkä kääntyy parhain päin.» Ja hänen miettiessään itsekseen tätä neuvoa, yhä katsellen ja tutkien pöydällä olevia maljoja ja pikareja, sattui hänen katseensa sievään pieneen saviruukkuun, joka oli vain noin kahden kolmen denaarin arvoinen ja jonka palvelijat olivat pelkästä tottumuksesta täyttäneet lämpöisellä vedellä ja panneet sen tavalliselle paikalleen kuninkaan lautasen viereen, vaikka oikea kuningas ei tänään siinä syönytkään.

Siihen aikaan syötiin Unkarissa vielä käsin. Otettiin paistivadista ankansiipi ja jyrsittiin siitä maukas osa. Haarukka tunnettiin vain Italiassa, kirjoittaa Galeotto. Mutta koska jokainen paisti tuotiin liemessä, valui sahramia käyttäen valmistettu keltainen neste sormille, jopa siitä usein sai osan myös kultakirjoviitta. (Tahrojen puhdistajilla lienee siihen aikaan ollut hyvät ajat.) Mutta Matias, joka osasi erinomaisesti varoa pukujaan ja syödä siististi, valeli joka ruokalajin jälkeen kätensä haalealla vedellä, jota senvuoksi oli pienessä ruukussa hänen edessään.

Anna Gergely tarttui pieneen saviruukkuun.

»Pyydän alamaisimmin, teidän majesteettianne, että saan ottaa tämän ruukun muistoksi, ellei se ole vastoin teidän majesteettinne tahtoa.»

Kuului ihmettelyn sorinaa. Olipa se taas yllätys! Toinen halusi saada maan suurimman aarteen, toinen valitsi kalleuksien ja arvokkaiden jalokivien joukosta tyhjänpäiväisen mitättömyyden, saviruukun. Oliko tuo nainen hullu?

Herra Rostó pudisti päätänsä.

»Pitkät hiukset, lyhyt järki.»

Kuningas Mujkó vain pysyi vakavana. Hän hymyili tyynesti: onhan kuninkaalle samantekevää, saveako vai kultaa.

»Olkoon niin», sanoi hän. »Ja nyt on sinun vuorosi, pienokainen!»

Ah, Vuca! Pikku Vuca valitsisi nyt. Uteliaina kaikki kumartuivat katsomaan. Siinä oli vasta oikea omintakeinen heilakka.

Vuca silitti silkkisen vyösilmukkansa suoraksi, se kun oli istuessa rypistynyt, nousi seisomaan kuin koulutyttö ja vastasi rohkealla kaikuvalla äänellä: »Teidän majesteettinne, minä haluan, että annatte minulle ylikeittäjänne lahjaksi yhdeksi vuodeksi.

»Muistoksiko?» kysyi kuningas Mujkó hämillään.

Kaikkea muuta hän olisi ennemmin luullut kuin tätä. Mitä hittoa hänen nyt piti tehdä? Eihän hän voinut luovuttaa kuninkaan kokkia. Siitä ei ollut sovittu. Huolestuneena hän käänsi katseensa salin vasemmalle puolelle, jossa todellinen kuningas kädet rinnalle ristittyinä seisoi ystäviensä vieressä.

Matias ymmärsi heti, mitä tyttö tahtoi. Salavihkaa hän silmillään kehoitti Mujkóa täyttämään toivomuksen.

Kuningas Mujkó julisti ääntään korottaen: »Meidän ylikokkimme Andreas Pogra siirretään täten vuodeksi tytön haltuun. Pukunsa ja palkkansa hän saa myös tänä aikana kuninkaallisesta rahastosta.»

Nämä nopeasti toisiaan seuraavat pikku välikohtaukset olivat suorastaan sähköistäneet läsnäolijat.

Kun ihminen on syönyt hyvin, ikävystyy hän kovin pian, mutta innostuu myös pian johonkin asiaan.

Olisi voinut kuulla kärpäsen surinan: niin jännittyneinä kaikki tarkkasivat salin tapahtumia, vaikka ilma siellä olikin jo tukehduttavan raskasta, täynnä ruuanhöyryjen ja hengityksen sekaista sinipunervaa usvaa. Kuuluisan Podjebradin kellon hiekkajyvät osoittivat jo iltahetkeä.

»Nyt siirrymme aviopuolison vaaliin!»

Silloin nousi harrastus huippuunsa. Alkoi hiljainen, tuskin kuuluva äänten vyöry, niinkuin milloin tuuli hiljaa huojuttaa viljapeltoa. Mutta sitten tuli täydellinen hiljaisuus, kaikki kuuntelivat hengitystään pidättäen, ja ainoastaan vanha Rostó, joka paljosta juonnista punoitti kuin keitetty rapu, sanoi tahtomattaan (ilmeisesti se oli pikemminkin äänekästä ajattelua).

»No, entä minä?»

»Niin», tokaisi hänelle vieressä istuva ruuanmaistaja, »teistä tulee niinikään aviopuoliso, jos vain joku teidät valitsee».

»Entä lahja?» änkytti ukko, mutta sen kuulivat vain ihan lähellä istuvat.

Kuningas Mujkó ei suvainnut piitata koko välikohtauksesta, vaan kehoitti naisia samassa järjestyksessä kuin tähänkin asti valitsemaan itselleen puolisot.

»Puolisot? Aivan oikein...» mutisi tohtori Antonio Valvesori. »Toivottavasti hekin kääntyvät puoleeni, jotta maistaisin ennakolta.»

Maria Schramm sanoi hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä, ikäänkuin mehiläinen olisi surissut: »Pyydän kolmen tunnin mietintöaikaa, teidän majesteettinne.»

»Voi sitä veitikkaa!» kuului jostakin palvelijoiden keskuudesta naljaileva ääni sanovan. »Sillä välin hän aikoo hankkia henkilötietoja.».

»Nyt on sinun vuorosi, Anna Gergely!»

Kaunis nainen kiepsahti pystyyn kuin hyrrä ja asteli suoraan salin vasemmalle puolelle, säihkyvien silmien hakevina katsellessa ympärilleen. Kaikkien silmät tuijottivat hänen solakkaa taipuisaa vartaloansa. Kuumenneena salin lämpimässä ilmassa hän työnsi silkkisen ortoninsa yhä taemmaksi otsalta, niin että se irtaantui kokonaan ja liukui taakse. Kun hän nyt tarttui siihen vetääkseen sen eteen, pääsi kiinnikenauha auki, ja orton putosi päästä, mutta samalla aukeni hiussykerökin, ja tuuhea pähkinänruskea tukka valahti alas kietoen hänet aaltoihinsa polvia myöten. Jumalattaren viitta!

Hän kumartui nostamaan ortonia. (Oi, ummistakaa silmänne, ellette halua tulla kadotuksen omiksi!) Tässä asennossa olivat ihanan vartalon plastilliset muodot vielä kauniimmat, ja hiusmeri valui kahisten lattian marmorilaatoille.

Sitten hän nousi, astui pari kolme varmaa askelta Matiaksen eteen ja laski pienen kätensä kuninkaan käsivarrelle.

»Minä valitsen tämän.»

Kuului pidätettyä kauhun hälinää tai oikeastaan ei hälinää, vaan pikemminkin päinvastoin: tuli kiusallinen, jäykistävä hiljaisuus, jonka Annakin havaitsi osaamatta selittää sen syytä.

Hän katsahti kuninkaaseen, jonka kasvoilla kuvastui kauhu. Matias käänsi päänsä yhtäälle ja toisaalle ja liikutti huuliaan kuin sanoja tavoittaakseen. Anna katsoi valittuunsa; tämä hymyili nyt ja viittasi kädellään Mujkóa pysymään vaiti.

»Olenpa suoriutunut vaikeammistakin tehtävistä», sanoi hän iloisesti.

Sitten hän ojensi kauniille nuorelle naiselle kätensä ja kuiskasi ystävällisesti hänen korvaansa: »Kiitän sinua, kyyhkyläiseni, että hyväksyit minut ajatuksissasi, sillä sinä olet pyörinyt mielessäni jo puolipäivästä saakka. Asia ei sujune niin helposti, kuin sinä kuvittelet, mutta neuvotelkaamme siitä yhdessä. Istu siksi aikaa tuolle silkkipielukselle!»

Nyt Mujkó kehoitti pikku Vucaa valitsemaan.

Vuca loi äänettömänä katseensa maahan ja kalpeni valkoiseksi kuin seinä, ja hänen sydämensä sykki mielenliikutuksesta kuuluvasti. Hän tunsi kyllä, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, mutta ei kyennyt löytämään ainoatakaan sanaa.

Matias astui nopeasti pöydän luo ja jäi Mujkón eteen seisomaan. Hänen huulillaan leikki veitikkamainen, vallaton hymy. Anna ihaili häntä etäältä ja iloitsi valinnastaan. Kuinka rohkea poika siinä olikaan! Kuinka hän jäi seisomaan kuninkaan eteen! Ikäänkuin mikäkin ylimys hän ei edes taivuttanut päätänsä kuninkaan edessä.

»Ennen kaikkea pyydän, että teidän majesteettinne suvaitsisi ilmoittaa, että tämä ruokasali on viisisataa neliösyltä laaja kuninkaan istuimesta ympärimitaten.»

Ei yksikään sielu ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta yhdentekevää, kuningas Mujkó hyväksyi sen armollisesti. »Täten julistan, että tähän saliin kuuluu viisisataa neliösyltä.»

Matias hiipi Vucan luo ja huomautti hänelle, mitä tämä uusi selitys merkitsi.

»Kiiruhda, tyttöseni, riennä; kuningas on julistanut, että koko piha talleineen kuuluu saliin; niinpä voit valita majatalon isännänkin.»

»Onko se totta?» kysyi Vuca kuninkaalta romaniankielellä, ja kun Matias nyökkäsi myöntävästi, hypähti tyttö pystyyn kuin orava ja juoksi ulos ovesta. Kip — kop kip — kop, kuului hänen pienten nauhakenkiensä kopina eteisen kiviltä.

Ja mitä muuta osattiin tehdä? Hei, kuningas Mujkó ja koko seurue juoksi hänen perässään, sillä niin vaati tapa aviopuolisoa valittaessa.

Vuca juoksi minkä jaksoi suoraan talleja kohti, ja kun hän oli päässyt niitä lähelle, huusi hän voimainsa takaa: »Johan Korják!»

Johan Korják olisi varmaan maan allekin kuullut hänen huutonsa, mutta koska hän vain lepäili lehmuksen suojassa, kuuli hän sen vielä paremmin. Hän tulikin heti esille, mutta ällistyi aika lailla, kun näki niin monen suuren herran juoksevan Vucan perässä.

»Ah, sydänkäpyseni, he kai ajavat sinua takaa?»

»Ei, ei», huusi Vuca hengästyneenä, »minä saan ottaa sinut miehekseni!»

Sitten hän kääntyi ja osoitti isonenäistä poikaa.

»Tuota viisasta kelpo miestä saamme kiittää siitä.»

Matias oli juuri aikeissa vastata, kun hän äkkiä hätkähti: ulkoa linnanportilta kuului sotatorvien ääni, ja maa alkoi täristä, ikään kuin sotajoukko tykkeineen lähestyisi kovasti pauhaten.

Silloin kuningas unohti osansa ja koko laskiaispilan; hermostuneena hän tarttui erään »valtaherran» hihaan; se oli herra varamajuri Benedikt Jobbaházy.

»Rientäkää portin eteen ja ilmoittakaa minulle heti, mikä joukko sieltä lähenee.»

Nagyszebenin prefekti (herra Rostó), joka oli kuullut isonenäisen sanat, oli rajattomasti hämmästyksissään tästä hävyttömyydestä. (Muutenkin hän oli jo tarkkaillut poikaa, joka pisti ison nenänsä joka paikkaan.) Hän odotti nyt välttämätöntä nuhdetta, mutta hänen ihmetyksensä vain kasvoi, kun hän näki valtaherran kuin villittynä juoksevan portille.

Kuningas Mujkó ei huomannut tätä kaikkea ollenkaan, vaan jatkoi rauhallisesti tehtävänsä suoritusta. Hän kääntyi paraikaa hämmästyneen ja vallan typertyneen Korjákin puoleen sanoen: »Täten luovutan sinulle tytön juhlallisesti ja toivon, että kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa toimitetaan kirkollinenkin vihkiminen kaikkien sääntöjen mukaan.»

Korják kietoi kätensä hellästi Vucan kaulalle.

»Eikä siis kukaan enää voi riistää häntä minulta.»

»Paitsi Jumalaa, ei kukaan!»

Mahtavana kajahti tämä vakuutus ilmassa. Ylen onnellinen Korják kysyi kiitollisena jalokivin koristetulta, kärpännahka-asuiselta herralta koruttomalla tavallaan: »Onko se totta, teidän armonne, herra Georg Dóczy?» (Sillä hänen tietääkseen Vuca oli Dóczyn maaorja.)

»Voi sinua aasia, sinua tolvanaa!» huusi Mikael Rostó. »Etkö siis näe, että seisot hänen majesteettinsa kuninkaan edessä?»

Korjákissa alkoi viha kiehua, ja hänen kiihtymyksensä puhkesi sanoiksi:

»Pitäkää isänne isoisää narrina, mutta älkää minua. Tuo mies on kuningas yhtä vähän kuin minä.»

Mujkó huomasi olevansa vaarassa tulla paljastetuksi. Sen vuoksi hän ei ollut kuulevinaan näitä sanoja.

Hän käänsi selkänsä kinastelevalle parille ja alkoi jutella italiaksi ruuanmaistajan kanssa. Vuca puolestaan, kuultuaan mitä hänen Johaninsa sanoi, valahti kauhusta kuolonkalpeaksi. Hän kohottautui varpailleen, peitti pienellä kädellään »kauhean» miehen majesteettirikoksen lausuneen suun ja kuiskasi kerkeästi painaen punaiset huulensa hänen korvaansa: »Polvistu, sillä sinähän syökset vielä meidät molemmat turmioon!»

Korják tuli ihan ymmälle; hän pudisti päätänsä ja katseli koreata »kuningasta». Sitten hän otti taskustaan juuri lyödyn taalarinrahan ja näytti Vucalle kuninkaan kuvaa.

»Tässä näet, lapseni: Matias rex. Katso tätä päätä, näitä hartioita. Onko tuo nyt tämän näköinen?»

Vuca helähti nauramaan ja sysäsi sulhastaan tuttavallisesti kylkeen.

»Mieletöntä, sulaa hulluutta, kuvahan on sen isonenäisen näköinen.»

Onneksi kukaan ei ollut pannut merkille tätä pikku kohtausta. Kaikki alkoivat käydä levottomiksi. Lähenevien ratsastajien kopina kuului jo ihan selvästi. Hevosten nostattama pöly oli muuttunut mahtavaksi pilveksi, ja terävänä raikui sotatorven ääni linnanportin likellä.

Heti senjälkeen Benedikt Jobbaházy tuli juoksujalkaa takaisin.

»No, mitä siellä on tekeillä?» kysyi Matias mennen häntä vastaan.

»Voitto!» kuului Jobbaházyn riehakas vastaus. »Ladislaus Palóczyn ja Czudarin joukot ovat lyöneet kenraali Swehlán ja tuovat mukanaan kolmesataa böömiläisvankia. Koska he muutenkin kulkevat tätä tietä, haluavat he alamaisesta näyttää vangit hänen majesteetilleen kuninkaalle.»

Matias kohotti päänsä haltioituneena, ja samassa hänen äänensäkin muuttui toiseksi.

»Eläkööt urhoolliset sankarimme! Mutta nyt me lopetamme ilveilyn. Tanssiaiset, häämenot ja muut hullutukset jäävät pitämättä. Tämä uusi tapaus on pyyhkinyt ne ohjelmasta.» Ja kääntyen ystäviinsä, jotka happamin ilmein kuuntelivat tätä kuninkaan tuomiota, hän jatkoi: »Älkää olko pahoillanne, hyvät herrat. Emme saa esiintyä leväperäisinä sotajoukon päälliköille. Mitä nuo urheat soturit sanoisivatkaan, jos näkisivät täällä valepukuisen naamiokuninkaan? Riisu yltäsi kärpännahkaviitta, Mujkó, ja mene hiiteen. Ja te muutkin, pukeutukaa uudelleen. Tyytykää siihen, että Várpalotassa kerran oli maailma ylösalaisin. Nyt hoitakoon kukin virkaansa. Keittäjien ja keittiöpoikien pitää keittää ja paistaa urheille sankareillemme. — Aioimme tässä juhlassa ylistää kauniiden naisten silmiä, mutta vielä suurempi on Jumalan armo, kun voimme juhla-aterialla viettää tulisten miekkojen voittoa. Keittiömestarit, käskekää vierittää esille joku viinitynnyri janoisille sotureille. Mutta te, Jobbaházy, avauttakaa portit Palóczylle ja Czudarille; minä otan heidät vastaan ylhäällä hirvensarvisalissa.»

Nyt syntynyttä hämminkiä ja liikehtimistä on mahdoton kuvata. Herra Rostó piteli päätänsä, ikäänkuin häneen olisi osunut luoti. »Ah, minä olen mennyttä miestä, minun täytyy kuolla.»

Anna Gergely pyörtyi ja olisi kaatunut, ellei lääkäri olisi saanut hänestä kiinni. »Tuokaa vettä, mutta nopeasti!» huusi hän. Matias huomasi tämän ja käski lääkäriä toimittamaan Annan linnan sisäsuojiin lepäämään.

Mutta eniten säikähti Korják; hänen polvensa alkoivat vapista, kun hänelle äkkiä selvisi totuus, ja heittäytyen tomuun kuninkaan eteen hän rukoili murtuneella äänellä: »Armoa minun päälleni!»

»Ah, mene tiehesi, narrimainen isäntä. Minkätähden minun pitäisi armahtaa sinut? Ethän ole tehnyt yhtään rikosta etkä yhtään virhettä. Me olemme tehneet rehellisen kaupan. Sinä olet antanut minulle kaksi taalarinrahaa, ja minä olen tehnyt sinulle palveluksen: tässä on morsiamesi. Minulla ei ole syytä moittia sinua eikä sinullakaan minua. Nouse siis pystyyn, hyvä mies äläkä turhaan kuluta housujasi.»

Sitten hän tarttui rakkaimman ystävänsä, herra Stefan Bánffy Lendvan käsivarteen ja läksi kiireesti linnan sisäsuojiin päin, mutta pian hän pyörsi takaisin ja viitaten luokseen herra Nikolaus Dersffyn, henkivartioston päällikön, antoi kovalla äänellä määräyksen: »Szelistyeläiset odottakoot, kunnes ryhdyn lopullisiin toimenpiteihin.»

Jälkeä jättämättä kuin puhjennut saippuakupla hävisi kirjava, hupsutteleva hoviseurue. Se oli, sitä ei ollut enää eikä sen koommin nähdä.

Huikaisevan upeasti puetut herrat heittivät yltänsä kukin omassa sopessaan samettinuttunsa, kirjaillun dolmaninsa tai silkkisen kabadioninsa. Mikael Rostó vetäytyi puutarhan tiheikköön kuin sairas aasi. Molemmat szelistyeläisrouvat vietiin linnan vasempaan kylkirakennukseen; vain Vuca nousi tyhjiin vaunuihin, minne hän sijoittui kuin jollekin Korjákin suoja-alueelle; siellä hänen oli hyvä olla, sillä isäntä Korják seisoi paikalla vaunujen laitarimaan nojaten.

Heillä oli toisilleen ylen paljon kerrottavaa kultaisesta ruukusta, keittäjästä ja paljosta muusta.

»Oi, Johan, Johan, nämäpä vasta kummia tapahtumia! Ikäänkuin tämä ei olisikaan totta, kultaseni, vaan kaunista unta, joka meille on lähetetty kaukaa.»

Kun Simon Czudarin ja Ladislaus Palóczyn raskaat askeleet panivat synkeät muurit kajahtelemaan, oli loisto ja hupsuttelu kadonnut jäljettömiin. Tilalla oli hiljainen, puritaanisen yksivakainen nuorenmiehen hoviseurue.

Kuningas otti sotajoukon päälliköt puoleksi tunniksi puheilleen. Hän meni esisaliin heitä vastaan ja puristi moneen otteeseen heidän käsiään.

»Tervetuloa, serkku-herrat! Istukaa joukkoomme.»

Mutta päälliköt tunsivat tavat ja kertoivat seisaallaan vaarallisista taisteluista ja hyökkäyksistä, ovelan Swehlan hullunrohkeista teoista, hänen itsepintaisesta puolustuksestaan ja paostaan.

»Oliko teillä riittävästi tykkejä?»

»Meillä oli mukana Varga-tykkikin.» [Matiaksen kuuluisa tykki, joka myöhemmin Wienin piirityksessä näytteli niin suurta osaa.]

»Montako miestä olemme menettäneet?»

»Meillä on neljäneljättä kuollutta ja kaksikymmentä haavoittunutta.»

»Jälkimäiset hoidamme täällä», sanoi kuningas

»Haavoittuneet olemme sijoittaneet eri paikkoihin ja ottaneet mukaamme vain vangit.»

»Montako miestä niitä on?»

»Yli kolmesataa.»

Tämä lukumäärä ilmeisesti tyydytti kuningasta. Hän puristi jälleen kenraalien käsiä.

»Palkitsemme tekonne kaikesta sydämestämme, kunhan palaamme Budaan. Ette osaa kuvitellakaan, kuinka olette täyttäneet toivomukseni. Minä olen kuninkaansanalla sitoutunut hankkimaan juuri sen määrän miehiä. Asia koskee erään Siebenbürgiläisen seudun asuttamista, missä työvoimien puute on aiheuttanut sietämättömän tilanteen.»

»Ne ovat rotevaa väkeä», selitti Ladislaus Palóczy; »heidän kouransa on kova, mutta en tiedä, pystyykö se työhön. He iloitsevat vain siitä, mitä riistävät toiselta väkivallalla. Epäilen, tyytyvätkö he palkkaan, jonka maaemo heille vapaaehtoisesti antaa heidän uskollisuudestaan.»

»Minä puolestani luulen heidän sopivan siihen», arveli Czudar. »Pitkän matkan aikana olin puheissa heidän kanssaan. He ovat tutkistelleet itseään. He ovat lisäksi kyllästyneet nykyiseen leipätyöhönsä. He eivät ole rosvoja eivätkä sotilaita. Tänään kaikkea, huomenna ei mitään, onhan se surullista elämää. Heihin verrattuna on vainottu susikin armollinen herra. Varmastikin tuntuu heistä teidän majesteettinne suunnitelma, joka tarkoittaa kotikonnun perustamista heille, perin sopivalta. Ihminen tavoittelee useimmiten, mikä on hänestä kauimpana.»

»Antaisin mielelläni heidän jo tänään lähteä matkalle.»

»He voivat lähteä vaikka heti, teidän majesteettinne.»

»Johtajana luotettava luutnantti, jonka te saatte valita.»

»Parhaiten Stefan Szillyn joukon mukana.»

Tähän päättyi keskustelu. Kuningas sanoi heille ystävälliset hyvästit ja kysyi eivätkö he haluaisi olla hänen illallisvierainaan.

»Soturin paikka on leirissä, teidän majesteettinne, miehistön parissa», vastasi Palóczy. »Kauniin naisen keittiö ei olisi meillekään haitaksi, mutta sotilaselämän ensi vaatimuksia on, ettei päällikkö syö hanhenpaistia, kun sotamies puree mustaa leipää. Tänne linnan rinteelle kylän vasemmalle laidalle pystytämme teltat. Siellä lepällemme päivänkoittoon ja syömme yhdessä kenttäastioista.»

»Jos on niin», sanoi Matias, »ettette halua jäädä vieraikseni, haluan mielelläni tulla teidän vieraaksenne».

»Alamaisimmasti odotamme teidän majesteettianne.»

»Tulen sinne, serkut», vahvisti kuningas, »mutta luutnantti Szilly tuokoon vangit pihaan. Minä haluan puhutella heitä.»

Tuskin olivat armollisesta vastaanotosta riemuitsevat päälliköt poistuneet, kun pihan täytti joukko julmannäköisiä olentoja, jotka oli kytketty toisiinsa kahlein ja nahkahihnoin. Kahlehditut olivat kookkaita, voimakkaita miehiä, jotka eivät kai vuosikausiin olleet ajelleet tai leikanneet partaansa. He olivat takkuiset kuin villi-ihmiset; monen suorimaton parta ulottui polviin saakka. Lyhyesti, he esittivät kuvaa, joka ei millään lailla ollut suositeltava heikomman sukupolven katseltavaksi.

Silmäiltyään heitä hetken kuningas sanoi nyrpeänä ystävilleen: »Ovatpa nuo hirveän näköisiä. Pelkään Szelistyen naisten juoksevan pakoon, kun näkevät nämä miehet.»

»Kokonaisuus on pelkkä näköharha, teidän majesteettinne», huomautti Báthory, »koska Szillyn koreat husaarit ovat ratsain heidän takanaan. Jos he olisivat puhtaiksi pestyt ja hyvin puetut eivätkä ratsumiehet seisoisi heidän takanaan, voisi heitä pitää maailman kauneimpina miehinä. Teidän majesteettinne suvaitkoon vain katsella heidän hartioitaan, heidän koko rakennettaan, heidän rohkeita tarmokkaita piirteitään; moni heistä totisesti kelpaisi kuvapatsaan malliksi.»

Kuningas viittasi luutnantin luoksensa.

»Luutnantti, nämä vangit sinä saatat joukkueesi mukana Nagyszebeniin, Nagyszebenin kreivin Georg Dóczyn luo. Siellä heidät on Georg Dóczyn kustannuksella puhdistettava ja puettava. Sitten sinun tulee huolehtia siitä, että he asettuvat Szelistyeen ja saavat sellaiset elinehdot, joiden mukaan näyttää taatulta, että he tulevat siellä toimeen ja varttuvat Hyödyllisiksi alamaisiksi.»

Matias veti takanaan seisovan Vojkffyn esille.

»Sinä puhut tshekkiä paremmin kuin minä. Pidä pieni puhe vangeille ja selitä heille, että aion pitää heistä isällistä huolta.»

Kuningas oli jo aikaisemmin antanut määräyksen, että Nagyszebenin kreivin prefekti haettaisiin esille ja tuotaisiin hänen huoneeseensa.

Vojkffy aloitti puheensa, ja kuningas meni huoneeseensa, missä hän tapasi Rostón ja erään niistä ylioppilaista, jotka hoitivat kuninkaan kirjurin tointa.

Rostó heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen ja pyysi anteeksi siltä varalta, että oli kenties loukannut hänen majesteettiaan..

»Nouskaa, vanhus, älkää kujeilko. Asia, jonka vuoksi olette täällä, on saanut ratkaisunsa. Linnanpihalla on kolmesataa tshekkiläistä vankia, jotka heti lähtevät marssimaan Nagyszebeniin ja edelleen Szelistyeen. Teille ei tapahdu mitään. Voitte valjastuttaa ja lähteä joukkueen mukana. Naiset jäävät tänne. Minä naitan heidät. Ainoaksi rangaistukseksi teidän täytyy nyt kuunnella, millaisen kirjeen sanelen isännällenne.»

Puhe, jota Vojkffy sillaikaa piti »kerjäläisille», kuten Palóczy oli vankeja sanonut, tuntui tehoavan näihin tavattomasti. He olivat siitä ihan haltioissaan, sillä paksujen seinienkin lävitse kuuli heidän toistuvat huutonsa: »Slava Mathias Kralu!»

»Ja kirjoita nyt, Klemens», sanoi kuningas ja alkoi, selin Rostóon, sanella:

»Matthias Dei Gratia Hungarorum Rex etc.

Bonum mane, Dóczy!

Ibi te viros admitto; feminae a te missae pulchrae insisignesque sunt, sed non Szelistyeienses esse narrantur. Doceo te mosmet Szelistye venatum autumnale ad reliquas aspiciendas proficiscemur judicando an missas easque uno nido enatas essent —

Si non — capitis perderis.»

[Matias, Jumalan armosta unkarilaisten kuningas j.n.e. Hyvää huomenta, Dóczy!