Part 2

»Arkkipiispat ovat», sanoi hän iloisesti, »tuiki varovaisia tyyliniekkoja, Mujko-ystäväni. Herra arkkipiispa vastaisi minulle kenties, kuten hänen edeltäjänsä kerran: _Nolite timere, bonum est; si omnes consentiunt, ego non contradico_. [Älkää pelätkö, se on hyvä, jos kaikki suostuvat, en minä väitä vastaan.] Mutta tämä vain sivumennen sanottuna. Varovainen arkkipiispa on varsin paikallaan. Mutta mitä on sanottava varovaisesta narrista, jollainen sinä olet? Silloin on maailma jo nurinniskoin. — No, olkoon niin, hyvät herrat, kääntäkäämme se päiväksi nurin ja oikein perinpohjin! — Rozgonyi, anna käsky, että esiratsastaja valmistuu noutamaan Szelistyen naiset. — Panemme Várpalotassa toimeen narrimaisen pienen kujeen. — Järjestä muu kaikki keittäjämme, Paul Thegen kanssa. — Mutta näissä pidoissa — pankaa se tarkoin mieleenne, hyvät herrat — käännetään kaikki ylösalaisin: lakeijoista tulee ylimyksiä, mutta meistä palvelijoita, jotka heille tarjoilevat. — Ymmärrätkö minua, Báthory?»

»Kyllä, kuinka vain asia otetaan, majesteetti, ymmärrän — enkä ymmärrä.»

»Ja asia on kuitenkin perin yksinkertainen! Katsokaa! — Jos kohtaisimme naiset ylimyksinä, niin meitä eivät palvelijat voisi käskeä käyttäytymään säädyllisesti, mutta jos he ovat herroja, niin me määräämme, että heidän tulee pysyä siivolla. Se on ensimmäinen pykälä. Niinpä palvelijat eivät uskalla tehdä mitään pahaa, eikä voi nousta puhetta siitä, että herrat olisivat käyttäytyneet jollakin lailla huonosti. Näin ei siitä voida Budassa jaaritella. Jos me sittenkin huvittelisimme hiukan tuttavallisesti, pantaisiin se palvelijoiden tiliin, se on toinen pykälä. Kolmanneksi saamme ne monet hupaiset kepposet ja kirjavat pilat, jotka tästä hullunkurisesta tilanteesta syntyvät.»

Iloiset toverit yhtyivät riemuiten tähän ehdotukseen ja kuiskailivat tuiki salaperäisinä keskenään. (Siihen aikaan ylistettiin suuruuksia vielä harvoin vasten kasvoja.)

»Hänellä on pikku sormensa kynnessä enemmän järkeä kuin meillä yhteensä tyhjissä kalloissamme.»

»Ja milloin naiset saapuisivat?» kysyi Anton Vojkffy.

»No suunnilleen ylihuomenna aamupäivällä — pitää niin järjestää.»

»Mutta pila vaatii suuria muutoksia.»

»Palvelijat pitäisi oikeastaan pukea loistovaatteisiin.»

»Purppuraan ja samettiin.»

»Aivan oikein — häikäisevää komeutta pitäisi olla.»

»Totta kyllä», sanoi kuningas, »mutta täällä Várpalotassa meillä ei ole juhlapukuja. — Ja se on paha kohta, sillä te olisitte kenties nykyisissäkin pukimissanne tarpeeksi hyviä valtakunnanherroja, mutta palvelijat eivät kelpaa teidän vaatteissanne. Synnynnäisen ylhäisyyden ja alhaisen sukuperän välillä on varmaan silminnähtävä ero, ammottava aukko. Jumala on niin määrännyt, en tiedä miksi, mutta ei ole pitänyt sitä tärkeänä, sillä hän on sallinut, että hyvä räätäli voi täyttää tämän aukon. Välttämätöntä on, että väkemme näyttää joltakin, muutoin voisivat jopa Szelistyen naisetkin päästä pilan perille. — Tehän tiedätte, että naisilla, vieläpä niinsanotuilla tyhmilläkin, on erikoisia kykyjä ja vaistoja. — Niin, niin, asia pitää hyvin järjestää; olipa hyvä, että siitä mainitsit, Vojkffy. — Lähetettäköön vaunut Budaan noutamaan pukuja; Mujkóa varten on sitäpaitsi tuotava vanha käytetty kärpännahkaviitta.»

* * * * *

Kirjailijat, näyttämöt ja varhaisemmat maalarit ovat levittäneet vääriä luuloja entisajan herrojen puvuista. Emme voi kuvitella heitä muuten kuin juhla-asuisina, kaikissa papukaijan väreissä, nyöritetyssä sametti- tai kirjosilkkipuvuissa, sapeli kalisemassa.

Mutta entisajan suurmiehetkään eivät aina istuneet maalarin mallina tai astelleet kruunauskulkueessa.

Kreivi Czobor tai herra Gara kävivät välillä tallissa tarkastamassa hevosia ja pellolla satoa, ja silloin tällöin, jos asianomainen oli leski, pistäydyttiin myös talonpoikaistaloissa hiukan leikkiä laskemassa kauniin naisväen kera, eikä heillä tällöin ollut panssaripaitaa tai kirjosilkkistä husaarintakkia yllä, eivätkä he panneet päähänsä jalokivien ja höyhentöyhdön koristamaa hattua.

Juhlapuku oli siihen aikaan yhtä toisarvoinen kuin nytkin, eikä jokaisella herralla sellaista ollutkaan, tai ainakaan se ei välttämättä ollut hieno. Usein kävi saman perheen kolme sukupolvea hovissa samaan krispiniin puettuna, jolloin mainitun vaatekappaleen kyynärpäät tai muut kohdat saattoivat olla paikatut.

Kirjailijamme ja oppineet miehemme, jotka ovat tehneet tutkimuksia tältä alalta, ovat kohdistaneet huomionsa vain hovipukuihin; niinpä me nyt tarkoin tiedämme, millaista pukua esi-isämme eivät ole pitäneet, mutta kukaan ei välitä siitä, jota he ovat pitäneet.

Ylhäisen herran arkipuku erosi tavallisen miehen puvusta vain siinä, että kangas oli hienompaa lajia. Se oli osoittamassa, millainen asema sen käyttäjällä oli. Yläruumista peitti useimmiten sininen tai musta, sivulta halkinainen puolalaistyylinen viitta, joka oli vähän nyöritetty. Sitä sanottiin siihen aikaan »kabadioniksi». Matiaksella itselläänkin oli tällainen mustasta sametista tehty nuttu; nykyaikaisen näköiset ahtaat mustat unkarilaiset housut ja pieni pyöreä hattu täydensivät puvun.

Vain juhlapuvut vaihtelivat usein eri kuninkaitten aikana, sillä ne olivat tavallisesti erilaatuisten ulkomaisten vaikutteiden alaisia; arkipuku sensijaan pysyi samanlaisena kautta vuosisatojen.

Hovimestarit eivät katsoneet kannattavan koskea niihin, eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä koristepuutarhan kasveja on kyllä helppo muutella, mutta suunnattoman niittymaan ruoho pysyy sellaisena kuin se oli.

Pienaateliset edistivät kyllä erinäisten muotiesineiden leviämistä, usein tuntematta niiden merkitystä. Niinpä tulivat esim. kamelikurjensulkien sijasta kurjensulat nyt yleiseen käytäntöön, ja ne kiinnitettiin hatun takaosaan. Se oli pelkkää imartelua: Johan Hunyadi-vainaja piti niitä näin (Wienin hovikokoelmaan kuuluvassa kuvassa).

No niin, koko maa pysyi uskollisena, ja harvainvaltakin meni äärimmäisyydestä toiseen.

Hiljan vielä katseltiin halveksien Hunyadi-suvusta polveutuvaa kuningasta, eikä sitä suinkaan salattu, mutta kun hän oli sulkenut enonsa vankilaan ja kukistanut keisari Fredrikin kanssa liittoutuneet sissit, syöksyivät kaikki pelästyneinä hänen jalkoihinsa.

»Kas vain, pikku kuningas osaa siis puhuakin? — Se on jo vallan toista.»

Bysanttilaisuus otti Budan hovin asuinpaikakseen. Sen mukana saapui loisto ja häikäisevä komeus; jokainen pyrki mielistelemään kuningasta ja yritti erilaisin verukkein tunkeutua hänen luottamukseensa.

Ei siis ole kumma, jos Dóczynkin mieleen oli jälleen muistunut kuninkaan pila, että hänen pitäisi lähettää pieni näytekokoelma Szelistyen naisia.

Hän oli lisäksi ahne. Kansa sanoikin häntä »nälkäiseksi Dóczyksi». Ansaitakseen denarin hän olisi vaikka nylkenyt nahan hyttyseltä. Ja hänen maatilansa kohoisivat verrattomasti arvossa, jos Szelistyen naisten narrimainen toivomus tuottaisi hänelle jonkun satasen miehisiä maaorjia.

Siihen aikaan ei kysytty, kuinka monta auranalaa joku omisti, vaan kuinka monta maaorjaa.

Vaimo ja mies olivat tilanomistajan käsityksen mukaan yhteensä kaksi sielua, mutta vain yksi ruumis, papin mielestä taas kaksi ruumista, mutta yksi sielu.

Dóczy ei siis hidastellut, vaan antoi väelleen määräyksen haalia koko tienoosta läheltä ja kaukaa täydellisiä kaunottaria. Sillä eihän niiden välttämättömästi tarvinnut olla Szelistyestä. Olihan ongelman ratkaisu perin selvä: jokainen Szelistyen nainen ei voinut olla kaunis, mutta jokainen kaunis nainen voi olla Szelistyestä kotoisin.

»_Est modus in rebus_.»

Pian löydettiinkin Nagyszebenistä liinatukkainen leski.

Kaitselmus oli riistänyt häneltä puolison kaksi viikkoa kestäneen avioliiton jälkeen. Mies oli ollut tavallinen suutari. Hänet oli päästetty pinteestä, sillä hänen ei nyt enää tarvinnut saappaita saumata; Jumala olkoon hänelle armollinen. Ja Dóczykin oli samalla pelastettu, sillä hänellä oli nyt valmiina rakennuksen perustus.

Nainen oli häikäisevän kaunis ja vaaleaverinen. Hänellä oli hienot pitkähköt kasvot, pehmeät ja valkoiset kuin lumi, lisäksi mitä ihanimmat siniset silmät ja varsi kuin kauriin.

Dóczy lupasi hänelle talon ja kolme palstaa Szelistyestä, jos hän muuttaisi sinne ja sitoutuisi lähtemään Budaan, mikä lopulta koituisi hauskaksi helluntaihuvitteluksi.

Hän saisi kylpeä maidossa ja hunajassa. Kuningas antaisi hänelle varmasti runsaasti lahjoja.

Kun kaunein vaaleaverinen nyt oli löydetty, antoi Dóczy määräyksen prefektilleen, herra Paul Rostólle: »Ja nyt haettakoon, tummaverinen kaunotar hänen rinnalleen.»

»Miltään ei ole helpompaa. Minun tarvitsee vain poiketa vuoron perään valakkilaisiin kirkkoihin, kun juhla-asuinen naisväki on sunnuntaisin koolla.»

Vanha Rostó ylpeili siitä, että hän oli asiantuntija naiskauneuden alalla, ja kävi tosiaankin yhdestä valakkilaisesta kirkosta toiseen, sillä kauniita naisia on haettava niistä.

Kaikella onkin oma paikkansa.

Näissä pienissä kirkoissa on itse neitsyt Mariakin muuttunut tummaveriseksi.

Rostó löysikin sitten Marginenistä ihmeen kauniin tytön, joka olisi omiaan lumoamaan kuninkaankin katseen, vuohipaimenen tyttären, nimeltä Vuca. Hänen silmänsä olivat sysimustat ja loistivat kuin tähdet, tukka pikimusta, ja kun sitä tarkasteli auringonpaisteessa, näytti siinä olevan sininen välke kuin pääskysen siivessä. Hänen olivinvärisellä hipiällään kukkivat ruusut, kuten sisäinen puna kuultaa kypsästä persikasta.

Mutta ei ollut helppoa saada Vucaa Szelistyen asukkaaksi. Hänen isänsä oli valakkilaisen voivodin maaorja, ja tyttö oli seuraavasta pyhäimniesten päivästä merkitty kuuluvaksi tämän hoviin.

Senvuoksi oli nyt ryhdyttävä neuvottelemaan.

Voivodi vaati suoralta kädeltä paimenesta ja hänen tyttärestään kolme täysveristä ratsua. Rostó antoikin ne hänelle avokätisesti.

»_Omne trinum perfectum_.»

Kolmanneksi oli nyt saatava nainen, jolla oli kastanjanruskeat hiukset.

Huhu kertoi sellaisesta, eräästä Anna Gergelystä, joka asui Málnásissa, Háromszékin maakunnassa.

»Hankkikaa hänet itsellenne, herra Rostó, jos teissä on miestä!»

Kookasrakenteinen, voimakas nuori nainen, jolla oli uhkeat lanteet ja ryhti kuin keisari Fredrikin keihäsmiehellä, mutta jalat pienet kuin sokerileivosenkelillä ja suloiset kasteenraikkaat pikku kasvot.

Ah! Kuinka kaunis lienee ollutkaan äiti, joka oli synnyttänyt hänet!

Entä hänen ihanat pähkinänruskeat silmänsä ja pitkä tukka! Vahinko, että orton-päähine sen peitti, sillä jos hän olisi päästänyt sen hajalle olisi se ulottunut hänen nilkkoihinsa asti. — Puhuaksemme jälleen silmistä, milloinkaan ei ole nähty pettävämpiä kuin ne. Kun hän loi katseensa johonkuhun, olivat ne tummanvihreät; kun joku toinen katsoi häntä silmiin, näyttivät ne tummansinisiltä.

Herra Paul Rostón kunnianhimo oli siinä määrin herännyt, että hän ei levännyt ennenkuin oli saanut Ann Gergelynkin (kanoilla ja leivoksilla) suostumaan Budan-matkaan.

Viikkoa ennen pääsiäistä he vihdoin voivat lähteä hyvin pyntättyinä, nauhakoristeisilla hevosilla.

Herra prefekti itse saattoi naiset Budaan.

Dóczy ei saanut edes nähdä heitä.

»Älkää katsoko heihin, sillä niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ette lähetä kuninkaalle ainoatakaan heistä. — Noudattakaa neuvoani.»

Kaunottaretkin valmistautuivat niiden suurten elämysten varalle, jotka heitä odottivat.

Maria Schramm ajatteli yhä sitä suurta lahjaa, jonka hän saisi kuninkaalta, kuten sadussa sanotaan: »Valitse, tyttäreni, mikä silmääsi ja sydäntäsi miellyttää!» ja kysyi saksilaiselta sielunpaimenelta ujosti, mikä kuninkaan omistamista esineistä oli kallisarvoisin.

»Se, mitä hän pitää päässään suurissa juhlatilaisuuksissa.»

Vuca ei kysellyt mitään.

Hän oli yksinkertainen pikku olento. Hän osasi vain nauraa. Hän oli mielissään, kun pääsisi kuninkaan eteen, näkisi paljon vieraita seutuja, saisi kauniita uusia pukuja ja ajaa kuin linnanneiti kauniiden hevosten vetämissä vaunuissa tiukujen soidessa. Matkalla hän saisi lisäksi syödä jatkuvasti paistoksia ja leivoksia.

Voisiko maailmassa olla enää mitään ihanampaa?

Älykäs Anna Gergely neuvotteli ennen lähtöä isoisänsä kanssa, kuinka hänen tulisi esiintyä kuninkaan hovissa ja hänen edessään.

Nokkela vanha veijari mietti kauan, ennenkuin vastasi.

»Syö vain, kun sinua pakotetaan, puhu vain, kun sinulta kysytään, ja koska suuret herrat tekevät kaikki päinvastoin kuin tavalliset viisaat ihmiset, tee sinäkin, typykkäinen, kaikki niin kuin et oikeastaan haluaisi tehdä, päinvastoin kuin mitä tekisit, ellet olisi heidän parissaan.»

Niin he sitten lähtivät hyvällä tuulella ja heidän takanaan kuormavankkurit, joissa oli elintarpeita ja keittäjätär. Vankkureissa oli kasarit, pannut ja vuodevehkeet. He panivat majatalon pystyyn minne halusivat, useimmiten jonkun lähteen lähettyville. Ne nukkuivatkin samassa teltassa. Siihen aikaan oli matkustaminen vielä huvittelua.

Poloinen herra Rostó tuumiskeli usein: »Voi, olisinpa kahtakymmentä vuotta nuorempi!»

Täytyy myöntää, että he olivat näpsiä olentoja.

Herra Rostó huomasi lopulta, etteivät he niinkään kaihoten odottaneet tuloa Budaan kuin viimeistä pysähdysasemaa, missä sitten aamulla avattaisiin se iso vasikannahalla päällystetty arkku, joka vankkurien pohjalla heloitti niin kauniin punaisena. Sinne oli pantu talteen häikäisevät aarteet: uudet puvut, jotka he panisivat ylleen viimeisenä aamuna matkatakseen niissä Budan linnaan. Oikeat taiteilijat olivat ne valmistaneet Nagyszebenissä kallisarvoisista hienoista kankaista.

Mutta olipa siinä nähtävää, kun he pukeutuivat.

Herra Rostón pikku silmät revähtivät ihailusta suuriksi kuin paarman silmät.

Maria Schramm sai pitkän, mustan, kamelinkarvaisen morit-nutun, hopeasolkiset, tummansiniset kazabajkaliivit, niinikään hopeasolkiset pikku kengät. Hänen kullanvaaleat hiuksensa peitti toiselta sivulta csepesz-hilkka, joka kehysti kasvot puoliympyrään ja jonka poimut ulottuivat olkapäälle asti.

Pikku Vuca pani ylleen maailman somimman katrinkaesiliinan. Solakan vartalonsa ympärille hän kietoi hienosta keveästä kankaasta kudotun vyöruusukkeen. Lisäksi vielä kauniit hopealankateosten tapaan somistetut pienet anturakengät, joiden nauhat kiersivät siroja sääriä polviin saakka.

Jos olisi täytynyt ratkaista, kuka heistä oli kaunein, olisi se tehnyt ihmisen kaistapäiseksi!

Entä Anna Gergely sitten!

Ah, pyhä Maria ja Josef, kuinka kaunis hän oli! — Punakukallisessa sinisessä hameessaan ja kahisevassa ripsuesiliinassaan, jonka toinen syrjä oli viehättävän kiemailevasti käännetty. Siihen sopivat mainiosti keltaisesta sahviaaminahasta tehdyt saappaat. Päähänsä hän oli kietonut hunnulla varustetun ortonin.

Tänään tuskin tiedetään, mikä orton on.

Ne kauniit naiset, jotka muinoin niillä komeilivat, elävät nykypäivinä enää vain kasveina. Mutta mitä sanonkaan »enää vain». Voisin yhtä hyvällä syyllä sanoa »jälleen». Kasveina he elävät jälleen, ja luonto panee jälleen niiden päähän kruunun — neitsytseppeleen — tai jonkun muun kirjavan koristeen somistamaan heitä. — Heistä tuli tomua ja tuhkaa, nyt he ovat vain kasveja, ja Jumala tietää, mitä heistä vielä tulee — mutta tuskin enää naisia. — Vain he osaisivat elvyttää ortonin uuteen elämään.

Orton ei muuten ole joutunut hautaan, sen näkee vieläkin, tosin vain neljännen luokan naisten päässä, jossa se on vielä syvemmälle haudattu kuin jos se olisi peittynyt viiden vuosisadan unhoon.

Ortonhan ei lopultakaan ole muuta kuin liina, jota käsityöläis- ja talonpoikaisvaimot vielä tänäkin päivänä pitävät. Mutta kuten turbaanikaan ei ole muuta kuin liina, kunnes sitomistapa sen tekee turbaaniksi, niin tuli huivista vasta sitten orton, kun pää oli sen sisällä.

Kuningas Matiaksen aikana käyttivät kaikki naiset Ortonia, kreivitär, lukkarinemäntä ja talonpoikaisnainen — vain sitomistapa vaihteli.

Oi, orton, orton, sinä kielevin kaikista vaateparsista! Tuon vuosisadan koko runollisuus asusti sinussa, sinä kadehdittava liinanen! Sinä hengitit itseesi hiusten tuoksun ja ilmaisit paljon sellaista, mitä nykyinen hattu salaa.

Ortonin sitomistavalla oli aina oma merkityksensä, paitsi ikään ja mielialaan nähden. Sillä iän ja mielialan meidän alitamme naispukukin ilmaisee, mutta orton lörpötteli vielä paljon muuta.

Keski-ikäinen emäntä sitoi sen omalla tavallaan, molemmat päät riippumaan, sureva leski kietoi päät kaulan ympäri, ja ylimielinen nuori nainen jälleen toisin; liina oli sidottu taakse hiussolmulle, ja päät riippuivat vapaina. Jos orton oli painettu syvälle otsaan, merkitsi se kieltäymystä: »Minua ei saa katsella.» Jos otsa oli vapaa, tiedettiin, että sen kantajatar halusi miellyttää. Jos orton oli huolimattomasti luisunut, niin että vähän tukkaa oli näkyvillä, sanottiin: »Tässä olen, minä riudun!»

Sitten oli vielä värien kieli: »punainen orton, sininen orton, keltainen orton. Jos leskellä oli pitsireunainen orton, tiesi se hyviä myötäjäisiä.

Varallisuustasoa osoitti aine: palttina, taftisilkki tai silkkiharso; viimeksimainittu oli sallittu vain aatelisnaisille, jotka suurissa juhlatilaisuuksissa panivat ortonin tai csepesz-hilkan päälle vielä hatun.

Mutta tällä kertaa olivat naisemme turhaan pyntänneet itsensä. Vanhan Budan linnan (se oli jo sidoin vanha) pääportin luona sulkivat vartijat heiltä tien.

»Mikä on asianne, hyvät naiset, kaunottaret?»

Herra Rostó vastasi heidän puolestaan: »Olemme matkalla kuninkaan luo.»

»Kuningas ei ole kotona.»

»Missä hän sitten on?»

»Várpalotassa, jossa ei kukaan saa häntä häiritä.»

Herra Rostó raapi korvantaustaan ja murisi jotakin sentapaista, »että kuninkaan pitäisi aina olla Budassa», niinkuin vesiruukun, josta jano sammutetaan, aina tuli olla samassa paikassa, pikku penkillä tuvan edessä.

»No, hitto vieköön minut, jos tiedän, mitä meidän nyt on tehtävä, lapsikullat.»

Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut ympäröimään heidät; tuollaisissa paikoissa on katu täynnä tyhjäntoimittajia.

Komeat ritarit ja palatinit pysähtyivät katselemaan kauniita naisia.

Missä on hunajaa, siellä on pian ampiaisiakin. Yksi ja toinen yritti aloittaa keskustelua. Kuinka häpeämättömiä ovatkaan kaupunkilaisherrat!

»Mitä te tuotte, herra serkku?»

»Sen voin sanoa vain kuninkaalle», vastasi herra Rostó pidättyvästi; »paha kyllä meille, ettei hän ole kotona».

»Hänen sijaisensa, valtakunnanpalatini, on tavattavissa.»

Herra Rostó mietti: »Tosiaankin, lähdenpä palatinin luo. Ellei se hyödytä, ei se vahingoitakaan.»

Ei ollut helppo päästä valtakunnanpalatinin puheille.

Herra Mikael Országh oli ylen suuri herra.

He odottivat runsaan tunnin, kunnes ovenvartija vihdoin avasi heille oven ja laski heidät sisään.

Valtakunnanpalatini, kumarainen, valkohapsinen ja valkopartainen vanha herra, hämmästyi ikihyväksi nähdessään kolme kaunotartamme. — Tuntui kuin kolme sulotarta olisi seissyt hänen edessään, viehättävinä, pelokkaina ja lumoavina.

Herra Rostó kokosi voimansa pitkään latinankieliseen puheeseen, mutta jo muutaman sanan perästä hän takertui.

»Älkää kiusatko itseänne suotta», keskeytti valtakunnanpalatini hänet ja kääntyi sitten ystävällisenä naisten puoleen.

»Mitä lähetystöä te olette?»

»Ei tämä ole mikään lähetystö, teidän ylhäisyytenne, vaan mallikokoelma.»

»Mallikokoelmako?» kummasteli palatini. »Ette kai ole oikein tolkussanne. En ymmärrä teitä.»

Sitten herra Rostó perin hämillään ja vähän väliä sotkeutuen kertoi koko jutun alusta saakka. Hän oli Nagyszebenin kreivin prefekti, ja kun kuningas oli halunnut saada Szelistyen naisista malleja, lähetti Nagyszebenin kreivi täten pyydetyt naiset todistukseksi, että he olivat kauniit, j.n.e. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas ei ollut Budassa, olivat he tulleet hänen sijaisensa luo.

Palatini hymyili.

Perintätavalle uskollisena hän otti somaa pikku Vucaa leuasta ja sanoi sitten kierrellen harmaita viiksiään: »Ah, hyvä mies, on kyllä totta, että olen kuninkaan sijainen, mutta en kykene edustamaan häntä kaikissa asioissa, ja minusta tuntuu, että tämäkin kuuluu niihin.»

»Mitä teidän ylhäisyytenne siis neuvoo meitä tekemään?»

»Odottakaa, kunnes kuningas tulee takaisin.»

Järkevästi sanottu, muuta neuvoa ei ollut. Herra Rostó läksi siis ensi töiksi etsimään asuntoa. Hän tunsi Budan majatalot hyvin, koska hän oli nuorena ollut kreivi Andreas Baumkirchnerin, nykyisen Pressburgin kreivin, kamaripalvelijana. Hän tiesi, missä molemmat majatalot »Oravainen» ja »Musta puhveli» sijaitsivat. Ne seisoivat yhä vielä silmä vastatusten sillä paikalla, missä aatelispalatsien rivi loppui, siinä missä nyt on valtiovarainministeriö, mutta »Oravaiseen» kuului vielä osa Matiaskirkon tonttiryhmää.

Saavuttuaan paikalle he jäivät neuvottomina seisomaan molempien samannäköisten talojen eteen.

»Mustassa puhvelissa» oli vilkas elämä käynnissä. Avonaisesta ikkunasta kuului iloista puheensorinaa, ja silloin tällöin tulivat vieraiden päät näkyviin. »Oravainen» taas näytti hiljaiselta, kuolleelta (vaikka neitsyt Marian kirkon kellot juuri äsken olivat ilmoittaneet vasta puolipäivänajan), kuin lumotulta linnalta. — Siellä ei varmaankaan ollut ainoatakaan vierasta, sillä isäntä itse istui penkillä oven edessä ja soitti viulua.

»No kumpaanko poikkeamme, tipuseni?»

»Orava on kauniimpi kuin puhveli», vastasi Anna Gergely, joka tarkasteli oven yläpuolella olevaan syvennykseen sovitettua oravaa.

»Hm», tuumi herra Rostó, »mutta puhveli on voimakkaampi».

»'Oravainen' on hiljainen paikka», arveli lempeä Maria Schramm.

»Hm», sanoi herra Rostó, »mutta 'Puhvelissa' tarjoillaan varmaankin parempaa viiniä; muutoin ei sinne tunkisi niin paljon vieraita».

»Ah, hyvä Jumala, kuinka ihanaa soittoa!» huusi pikku Vuca, Rostón lemmikki, ihastuneena. »Menkäämme sinne, jalosukuinen herra».

Nyt Rostó ei voinut vastustella, ja he poikkesivat siis »Oravaiseen», jonka isäntä ällistyi suunnattomasti ja lopetti viulunsoiton siihen paikkaan.

»Mitä haette?» kysyi hän uteliaana.

»Päivällistä ja majapaikkaa», vastasi Rostó, »hevosille tallia ja rehua. Annatteko vai ette?»

Tämän kuultuaan majatalon isäntä riuhtaisi lakin päästään ja huusi täyttä kurkkua majatalon sisähuoneisiin: »Äiti, äiti, vieraita on saapunut!» Sitten hän kääntyi tulokkaihin päin: »Heti paikalla saatte mitä haluatte, olkaa vain hyvät ja astukaa sisään.

Isännän huudoista sipsutti esille vanha äiti, jolla oli jäykäksi silitetty valkoinen palttinahilkka, laahustavat tohvelit, valkoinen esiliina ja vyöllä kaliseva avainkimppu. Voi nähdä, ettei hän ollut uskonut pelkkää huutoa, vaan tuli itse omin silmin katsomaan sitä suurta ihmettä, että »Oravaisessa» oli vieraita.

»Ai, ai, siis todella... ah, pikku kullat» (hän katseli kauniita tulokkaita tarkoin); »jokaisen tomuhiukkasen puhallan pois istuimiltanne, kun olette näin kunnioittaneet meitä. Minulla on hanhia ja kanoja, jokainen niistä karhun kokoinen.»

Ja hän hyöri ja pyöri kuin hyrrä, ja vanha palvelijatarkin pääsi liikkeelle, ja neljännestunnin perästä alkoi sellainen keittäminen ja paistaminen, että kaikki Szentgyörgyin ja Garan koirat kokoontuivat keittiön eteen ahmimaan sieltä tulvivaa hienoa tuoksua.

Muuten ei majatalolla siihen aikaan ollut paljon merkitystä, kun jokainen talo oli vieraille avoin, Majatalo ei ollut niin tuiki tarpeellinen vieraita varten, kuin paremminkin porvareita itseään varten, sillä mitäpä he kotona ikävissään tekivät varsinkaan milloin heillä ei ollut vieraita? Sitäpaitsi miellytti senkin synkän vuosisadan ihmisiä päästä porvarillisesti joskus ulos ja elää hetki aviovaimotta.

Sen ajan porvarit olivatkin jäyhiä miehiä, vähän toisenlaisia kuin nykyiset. He kuluttivat yhä maineen leipää, jolla he jo niin kauan olivat ravinneet itseään. Heidän muistissaan ja perimätietona eli vielä suuri vallankumous, jolloin Budan porvarit Ludvig-pappinsa johtamina juhlallisesti syöksivät paavin pyhän Pietarin istuimelta.

Paavi ei tätä päätöstä noudattanut, mutta sehän on hänen yksityisasiansa. Voitto oli kuitenkin heidän.

Ne nauttivatkin siitä, mutta suurten tekojen muistosta voi iloita vain viinilasin ääressä puolueettomana alueella, missä samalla voi hiukan meluta. Lyhyesti, majatalo oli porvareille itselleen välttämätön.

Mutta yksi riitti kaupungille, kahta se ei tarvinnut. Sen johdosta oli »Oravaisen» ja »Puhvelin» välillä ankara kilpailu, jopa niin sanoaksemme ikuinen sota.

Nyt oli »Puhveli» huudossa, vieläpä hyvin vahvassa.

»Puhvelin» isäntä oli kolmisilmäinen, Wolfgang, joka siihen aikaan, kun Ladislaus Hunyadi mestattiin, oli seissyt tehottavan kansan joukossa ja joka sitten, kun pyöveli vielä neljännen kerran vauhtia ottaakseen heilutti kirvestään, oli syöksynyt hänen kimppuunsa ja antanut hänelle sellaisen korvapuustin, että mieheltä oli heti toinen silmä vuotanut kuiviin.

Siitä alkaen hän oli kansan suosiossa, ja yleinen mielipide liitti hänen silmänsä arvomerkiksi sen silmän, jonka hän oli puhkaissut mestaajalta, sanomalla häntä kolmisilmäiseksi Wolfgangiksi.

Tämä teko tuotti Wolfgangille satumaisen rikkauden. Porvarit olivat ottaneet »Mustan puhvelin» muotiin, tosin uhraamalla »Oravaisen», jonka pihalla ja kynnyksellä rehoitti rikkaruoho.

»Oravaisen» isäntä, Wenzel Korják, jonka liike aikaisemmin niinikään oli menestynyt melko hyvin, yritti monta keinoa pelastautuakseen joutumasta täydelliseen perikatoon. Hän tarjoili parempaa viiniä, keitti parempaa ruokaa, mutta turhaan: koko kaupunki oli ja pysyi rakastuneena »Mustaan puhveliin».

Sitten hän alensi hinnat.

Mutta se se vasta paha juttu oli, sillä se vain tehosti »Puhvelin» hienoutta.

Hän koetti kaikkia maailman keinoja, kävipä tapaamassa Kulifinytó-vanhusta, Besnyön satavuotista munkkia, jonka valkoinen parta kronikan mukaan ulottui polviin saakka ja joka antoi neuvoja ruhtinaille ja kreiveille mitä erilaisimmista vaikeista ja epämiellyttävistä kysymyksistä. (Hän elelikin sitten varsin hyvin Besnyön luostarissa ja paisui kuin hämähäkki.)

Rukoiltuaan turhaan hyvää Jumalaa Korják vetosi asiassaan Kulifinytón viisauteen ja lähti pyhiinvaellusmatkalle Besnyöön.

Hän valitti munkille »Oravaisen» taantumista ja omia turhia ponnistuksiaan; sitten hän lausui munkille seuraavat sanat: »Oi, sanokaa minulle, isä, mitä minun on tehtävä, mihin ryhdyttävä ja kuinka taivutettava ihmiset, jotta he kävisivät minun majatalossani.»

Satavuotias Kulifinytó siveli maailmankuulua pitkää partaansa ja vastasi seuraavasti: »Sinä, poikani, älä puhu; kenenkä kanssa sinä haluaisitkaan puhua? — Puhukoon karitsa hevoselle. — Oletko ymmärtänyt? Sillä enempää en sinulle totisesti sano.»

Eikä hän sanonutkaan enempää, mutta Korják ei liioin ymmärtänyt häntä.

Mitä karitsaa ja mitä hevosta se Kulifinytó lienee tarkoittanut?

Hän oli tosin hyvän neuvon palkaksi tuonut kolme karitsaa, mutta hevosesta ei ollut mainittukaan. Olisiko Korjákin pitänyt käsittää asia niin, ettei hänellä ollut ymmärrystä enempää kuin hevosella, koska hän salli munkin uskotella hänelle mitä tahansa? Mutta sekin oli mieletöntä, sillä karitsat hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut, ja mikä kerran joutuu munkkien haltuun, sille ei kukaan enää milloinkaan puhu.

Poloinen Korják oli kotimatkalla tulla kaistapäiseksi tätä sekasotkuista neuvoa tuumiessaan, kunnes kotona hänen äitinsä arvasi, kuinka se oli selitettävä.

»Näetkös, poikaseni, se tarkoittaa tietysti soittoa, sillä hevonen puhuu lampaalle, kun käyrällä kosketetaan viulun kieliä.»

Hyvinkin mahdollista, että munkki tarkoitti soittoa, sillä käyrä on tehty hevosen jouhista ja kielet karitsan suolista. Piti siis saada ohjelmaan soittoa.

»Oravaisen» nuori isäntä riensi hankkimaan soittokunnan, jonka tuli soittaa iltapäivisin.

Mutta sillä hän teki itsensä ihan naurettavaksi, sillä mustalaissoittokaan ei houkutellut ketään hänen taloonsa.

Palkatut kuusi ruskeaa miestä soittivat tyhjille seinille, muut eivät kuunnelleet kuin korkeintaan sirkat, jotka itsekin soittelevat.

Kun öisin kurkisti ikkunasta sisälle, oli näky suorastaan aavemainen: nuo kuusi mustalaista istuivat yksikseen ja soittelivat otsa hiessä tanssikappaleitaan. Moni erikoisen taikauskoinen kuvitteli näkevänsä ilmestyksiä.

»'Oravaisessa' pitävät vainajien sielut tanssiaisia. Kuusi mustalaista soittaa heille, ja haamut pyörähtelevät piirissä ja karkelevat zsárdasia ja palotásia, niin että luut luskuvat.»

Kaupungissa kerrottiin siitä moninaisia hirveitä juttuja.

Valtakunnan suuret vainajat kuuluvat pitävän siellä tanssiaisiaan. Ladislaus Hunyadi karkeloi Maria Garan kanssa muiden pyörivien mukana ja pitää irtihakattua päätänsä kainalossaan... Muuan varteva haamu kiepsahtaa tuon tuostakin tanssiparin luo, sieppaa pääkallon kantajansa kainalosta ja leikkii sillä pallolla tunnin ajan. Se on Brankovicsin, serbialaisen voivodin, sielu, ja se on hänen haudantakainen rangaistuksensa eräästä tunnetusta kirjeestä... Rouva Szapolyai-vainaja kuuluu ratsastavan sinne joka yö pukilla... Mutta sen voi nähdä vain, jos on syntynyt Lucian päivänä hetkellä, jolloin iltatähti nousee. Muut kuolevaiset näkevät siellä vain kuusi tämän maailman mustalaista, jotka siellä soittelevat.

Osittain nämä kummitusjutut, osittain kalliit kustannukset saivat Johan Korjákin luopumaan tästä viimeisestäkin keinosta, josta oli koitunut vain se hyöty, että hän oppi ikävissään itse soittamaan viulua.

Senvuoksi hän pani soittokunnan viralta ja mietti juuri itsekseen, eikö hänen olisi ryhdyttävä katsomaan itselleen toista toimialaa, haudaten katkeran mielialansa ja synkeät ajatuksensa alakuloisen laulun säveliin, kun vanha Rostó saapui szelistyeläisnaisineen.

Korják avasi heille kauneimman huoneensa ja kattoi sitten pöydän. Senjälkeen hän ryhtyi keittiöpuuhiin päivällistä varten — kun äkkiä alkoi ruokasalista kuulua kovaa kilinää ja meteliä.

Hän syöksyi paikalle katsomaan, olisiko koira ehkä vetänyt jotakin permannolle. Mutta taivaan vallat, mitä oli tekeillä! Kaksi hovilaista siellä koputteli sinettisormuksellaan pöytään huutaen: »Hei, isäntä, isäntä!»

Heidän kannuksensa kilisivät, heidän sapelinsa kalisivat; niiden ääni hiveli ihanasti hänen korvaansa.

»Mitä haluatte?» sopersi poloinen Korják pelästyneenä, sillä hän luuli, että hänet vangittaisiin.

»Viiniä me haluamme ja parasta lajia, yksi, kaksi, kolme, heti!»

Hän toi heille viiniä ja hieroi kummastuneena silmiään.

Näistä kahdesta soreasta upseerista oli sillä välin tullut kahdeksan.

Nämäkin vaativat viiniä, ja kaksi ensiksi tullutta alkoi udella:

»Onko totta, että Szelistyen naiset ovat majoittuneet tänne?»

»En tiedä, mistä he ovat, mutta vastikään tuli tänne kolme naista erään vanhan herran seurassa», vastasi isäntä joltisenkin ylpeästi.

»Ovatko he hyvin kauniit?»

»En ole tarkkaan katsonut — pyydän alamaisimmin...»

»Olette narri, Korják, tietysti he ovat. — Mutta missä he nyt ovat ja mitä he tekevät?»

»He haluavat päivällistä.»

»Tulevatko he tänne syömään?»

»Kyllä, tänne he tulevat.»

Ja hän osoitti katettua pöytää, jolla ohutkaulaisessa astiassa heloitti kolme helluntairuusua.

Ah, Korják ei ole narri. — Hän tietää jo, mikä on kohtuullista.

Kun hän puheli upseerien kanssa, kävi ovi ehtimiseen; taukoamatta se kääntyi saranoillaan, kun uusia vieraita tulvi sisälle, milloin kokonainen magnaattiseurue, milloin taas joku porvari, linnan ylimielisiä iloisia hovipoikia, vanhoja keikareita, paksuja, kaksoisleukaisia talonherroja, joukossa joku »Mustan puhvelin» kantavieraistakin. Mikä taivaan ihme olikaan tapahtumaisillaan!

Herra Korják ihan kauhistui. Mitä oli hänen majatalolleen tapahtunut? Tämä ei voinut tulla Jumalasta; se oli varmaankin paholaisen kepponen.

Vaikka hän olisi jakautunut kymmeneen osaan, ei hän olisi ehtinyt tuoda viiniä sitä haluaville ja muun touhun ohessa jokainen halusi puhua hänelle — kymmeneltä taholta häntä huudettiin:

»Yksi sana, Korják!»

»Tulkaa tänne, isäntä!»

»Oletteko kuuro vai mitä?»