Part 6
Täten lähetän sinulle miehiä. Minulle lähettämäsi naiset ovat kauniit, verrattoman kauniit, mutta eivät kuulu olevan szetistyeläisiä. Ilmoitan sinulle tulevani syksyllä metsästyskaudella Szelistyeen katsomaan kotiin jääneitä naisia ja ratkaisemaan, ovatko minulle lähettämäsi naiset kotoisin samasta pesästä —
Ellei niin ole — menetät pääsi.»]
»Onko valmis?» kysyi kuningas.
»On, majesteetti.»
»Hyvä», virkkoi kuningas lempeästi, siirrätti ylioppilaalla mustetolpon lähemmäksi ja piirsi kirjeen loppuun nimensä Mathias Corvinus. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan Rostóa, joka seisoi alallaan kuolonkalpeana kuin haamu, viittasi uitolle kylmästi kädellään ja sanoi: »Voitte lähteä Jumalan nimeen.»
* * * * *
Milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin ei vanha Bakonyn metsä ole nähnyt kupeellaan niin eloisaa kuvaa kuin Czudarin ja Palóczyn pataljoonat nyt esittivät.
Sotilasleiri lienee täällä jo ennenkin majaillut, mutta ei kuninkaan naapurina.
Ruoka-astiat ja kellarit avattiin, ja illan hämärtyessä vieritettiin tynnyri toisensa jälkeen leiriin; kuomuvankkureissa kuljetettiin sinne mehukasta silavaa ja muita ruokatavaroita.
Illalla kuninkaan härkäpaimen ajoi useampia härkiä sotilasten pariin »Hänen majesteettinsa lähettää ne pientä häränpaistia varten.»
Sitten toi kuninkaan sikopaimen lauman porsaita leiriin. »Hänen majesteettinsa lähettää ne pieniä porsaskemuja varten.»
Kylästäpäin lähestyi musta lauma. Mitä hittoa! Eihän vaadittane, että me paistaisimme ja söisimme nuokin? Noin neljäkymmentä vanhaa naista oli saapunut.
»Mitä te täältä niin lukuisina etsitte, muorit?»
»Várpalotan tuomari lähettää meidät tänne keittämään tänään uljaille sankareille.»
»Vai niin, siinäpä hän teki erittäin viisaasti!»
Naisen keittiö on lopultakin vallan toista kuin miesten: kuinka pitkä aika olikaan kulunut, kun he olivat saaneet siitä viimeksi nauttia.
Herra tuomari sitävastoin alkoi pitää toimenpidettään ajattelemattomana, sillä kylän nuoret naiset tunsivat itsensä syrjäytetyiksi. »Ennenkuulumatonta, että vaivataan vanhuksia, kun me olemme tässä valmiina! Häpeä ja pilkka! Ikäänkuin me emme osaisi keittää sotamiehille sapuskaa! On siinäkin tuomari! Hänenkö pitäisi olla kansan esikuvana? Sellaisen ihmisen käteen, joka itse on kuin pölkky, ei sovi sauva.» Lyhyesti, nyt uhkasi puhjeta oikein kapina. Kapinan taas voivat vain sotamiehet kukistaa. Mutta koska nyt ei ollut mahdollisuutta tuoda sotilaita kylään, rohkaisi tuomari mielensä ja vei nuoret naiset ja tytöt henkilökohtaisesti sotamiesten luo. Nimittäin leirin edustalle, jotta he saisivat, vaikka vain etäältä, iloita vilkkaasta vaihtelevasta leirielämästä.
Epäilemättä kaunis näky, hämärässä ehkä vielä kauniimpi kuin päivällä. (Vaikka eivät naiset kirkkaalla päivälläkään pelkää sotamiehiä.) Sinne tänne siroitellut valkoiset teltat, leiritulen valaisema miehistö, taustalla jyhkeät mustat ampumatarvevaunut ja lukemattoman monet hevoset, jotka kaikki ovat levottomia, niin että toisen tai toisen hirnahtelu kuuluu kauas yön pimeyteen.
Mutta kauneimmat ovat härkien käristämistä varten kyhätyt roviot, jotka häilähdellen valaisevat jonkun osan leiriä. Siinä näkee koreiden husaarien hääräilevän teurastettujen härkien kimpussa tai vain katselevan muiden touhua. Härät kärisevät tulella, ja tuuli kuljettaa suloisen tuoksun kylään asti.
Mutta samalla tavalla kuin paistintuoksu tuntuu rajan ulkopuolella, tunkeutuu nuorten naisten muskatti- ja resedavihkojen tuoksu rajan sisäpuolelle; siitä varmasti voi tehdä johtopäätöksen, että sotilaat päätettyään ateriansa kulkevat rajan yli, vaikka se olisi kiellettyäkin, ja että silloin alkaa niin vilkas karkelo, että tähdetkin mielellään astuisivat alas taivaasta sitä katselemaan.
No, pastorin apilaspelto näyttää huomenna varmaankin kauniilta. (Sillä siinä touhuaa tuomari naisväkineen.) Kansa polkee juuretkin maasta, sillä siihen aikaan pidettiin parhaana tanssijana sitä, joka hyppäsi korkeimmalle ja löi omilla saappaillaan nenäänsä. No, Palóczyn päiväkäsky, jonka mukaan miehistön tulisi levätä täällä, täytettiin vallan merkillisellä tavalla. Se vasta oli lepoa. Läpi koko yön syötiin, juotiin, riemuittiin, tapeltiin, pantiin toimeen painiskeluja, niin että päivän koittaessa oli enemmän haavoittuneita kuin taistelussa. Tästä kaikesta selviää kaksi asiaa, ensiksi, että Matiaksella oli Várpalotassa hyvää viiniä, ja toiseksi, ettei unkarilainen malta levätä sittenkään, vaikka korkeammalta taholta niin määrätään.
Kaikki huvittelivat erinomaisesti, vain molemmat päälliköt olivat nyrpeällä ja hermostuneella tuulella. Sillä korkeilla herroilla on yksi hermo enemmän kuin muilla ihmisillä, ja se on uskollisuus, arin hermoista. Matias oli luvannut syödä illallista heidän kanssaan eikä häntä kuulunut. Hyvä Jumala, mikä siihen olikaan syynä?
He arvailivat sinne ja tänne, mutta eivät osanneet keksiä syytä. Oliko se ruhtinaallinen oikku, vai merkitsikö se epäsuosiota? He eivät malttaneet nukkua: niin syvästi tämä selittämätön syrjäyttäminen askarrutti heidän ajatuksiaan.
Vasta aamulla, kun he valmistelivat lähtöä, selvisi asia heille. He näkivät nimittäin telttakankaalla seuraavat kuninkaan omakätisesti kirjoittamat sanat: »Tänä yönä huvitteli täällä Matias ja oli kaikkeen tyytyväinen.»
Nyt alettiin tutkia asiaa.
Mitä oli tapahtunut? Kuinka se oli tapahtunut? Tapparakeihäällä varustetut sotilaat, jotka vartioivat telttaa, vannoivat kunnian ja autuuden kautta, että se oli sula mahdottomuus, noitatemppu; luonnollisia keinoja käyttäen se ei ollut voinut käydä päinsä. Ei yksikään sielu ollut käynyt leirillä paitsi härkäpaimenta, joka oli tuonut härät, ja sikopaimenta, joka oli tuonut siat. Ne tosin kyllä olivat käyneet leirillä. »He olivat viipyneet siellä, syöneet, juoneet, olleet miesten kanssa tukkanuottasilla ja kuunnelleet leiritulen ääressä moniaita kaskuja ja sotilasjuttuja.»
»Puh, tuhat tuhat tulimmaista!» huudahti Palóczy; »kummalla heistä oli isompi nenä?»
»Härkäpaimenella.»
»No, silloin se oli kuningas.»
Oliko asiassa perää vai ei, se ei koskaan tullut julkisesti tietoon. Mutta tarina kulki suusta suuhun, että kuningas oli käynyt leirillä, syönyt, juonut ja paininut miehistön kanssa ja heittänyt muutamat heistä niin voimakkaasti maahan, että he olivat vielä seuraavanakin päivänä tunteneet pistosta selässä. Tätä toisintoa vahvistaa se, että hänen majesteettinsa seuraavana päivänä nousi myöhään vuoteesta ja oli koko päivän perin väsynyt. (Tästä väsymyksestä kyllä tiedettiin linnan sisällä kertoa aivan toista.)
Puolipäivän aikaan hän valitti kovaa päänsärkyä eikä edes mennyt ruokasaliin, mutta iltapäivällä hän kuitenkin suoritti juoksevat asiat.
Palatini oli lähettänyt kuriirin, joka ilmoitti, että Serbiassa turkkilaiset paraillaan olivat järjestymässä sotakannalle. Palatinin mielestä oli välttämätöntä, että hänen majesteettinsa viipymättä toimittaisi lähettilään sulttaanin luo rauhanvälittäjäksi — »sillä meillä on ensin tekemistä Fredrikin kanssa».
Kuningas neuvotteli Stefan Bánffyn kanssa.
»Eikö sinua haluttaisi mennä lähettilääksi Konstantinopoliin.»
»Sikäläiset olot ovat perin kireät», vastasi Banffy; »pelkään menettäväni pääni».
»Älä pelkää, Stefan; minä hakkautan kymmenentuhatta päätä sinun pääsi korvaukseksi.»
Bánffy hymyili.
»Kyllä, majesteetti, mutta näistä kymmenestätuhannesta ei yksikään sovi niin hyvin Stefanin kaulaan kuin se, joka siinä nyt on.»
Kaikesta huolimatta hän otti toimen vastaan ja ratsasti viipymättä Budaan ryhtyäkseen matkavalmistuksiin.
Kuningas saattoi häntä eteissaliin, jossa Szelistyen naiset ja Korják odottivat pääsyä kuninkaan puheille. Mutta siellä oli lisäksi joukko muitakin anojia, lisäksi valakkilaisen voivodin lähettiläs ja Pressburgin kreivin kuriiri.
Matias otti ensin vakavat asiat käsiteltäväksi, mutta antoi sillä välin määräyksen hakea paikalla paikalle Várpalotan pastorin ja ilmoittaa hänen tulostaan.
Mutta hänen korkea-arvoisuutensa, herra Vinzenz Makucsek, ilmoitti kyllä itsekin tulonsa, sillä koska hän oli suunnattoman lihava, puhkui ja läähätti hän kuin säkkipilli, niin että se kuului kolmanteen huoneeseen saakka. Silloin astuikin virantoimituksessa oleva kamariherra sisään ja sanoi: »Pastori, budalamén majatalon isäntä ja valakkilainen tyttö tulkoot kuninkaan puheille.»
He menivät kaikki yhtaikaa sisään. Kirkonpalvelija kumarsi maahan asti. Muut lankesivat polvilleen.
»Pitäkää päänne pystyssä, kunnioitettava isä, sillä te olette verevä, veri nousee teille päähän, ja voitte saada halvauksen; jättäkää kaikki hovimenot sikseen.»
»Kuten käskette, majesteetti.»
»Te olette kelpo mies, Korják. Olen oppinut pitämään teistä rehellisyytenne ja avomielisyytenne takia ja korotan teidät aatelissäätyyn. Koska ette huolinut kultaisesta ruukusta, saatte lisäksi vielä hopeisen miekan.»
Korják ei voinut enää hillitä itseään; hän oli niin liikutettu, että alkoi itkeä kuin pikku lapsi.
Vuca säikähti; koska hän ei ymmärtänyt unkarinkieltä, ei hän voinut käsittää, mitä niin kauheaa tuo »tanakka poika» oli sanonut hänen Korjákilleen, että tämä alkoi nyyhkyttää. Muuten hänen päänsä oli jo vähän sekaisin niiltä monista näytelmistä, joissa hän oli ollut mukana. Hän ei tiennyt enää, mitä uskoa, mitä ei. Niin hän siis kuiskasi Korjákille romaniaksi oman henkilökohtaisen vakaumuksensa:
»Nu pot crede, ca e rege.» (En voi uskoa, että tuo on kuningas.)
Nyt astui hovipoika Korjákin luo ja ojensi hänelle kultaisen ruukun, miekan ja aateliskirjan.
»Korják Várpalota», jatkoi kuningas, »te olette nyt aatelismies; palvelkaa kuningasta ja isänmaata tarpeen tullen miekallannekin.»
»Sydämeni jokainen lyönti kuuluu kuninkaalle!» änkytti herra Korják Várpalota.
»No, no, jalosukuinen herra», sanoi Matias leikilliseen sävyyn, puhutellen uutta aatelismiestä ensi kertaa asianmukaisesti, »säästäkää muutamia lyöntejä nuorta rouvaanne varten; kuningas tyytyy kyllä kymmenykseen. Ja sinä», jatkoi hän kääntyen Vucan puoleen, »saat myös, mitä toivot, saat minun keittäjäni yhdeksi vuodeksi. Vihkimisen jälkeen voutini valjastuttaa teille, ja keittäjä lähtee teidän kanssanne.» (Hän viittasi kädellään.) »Voitte mennä.»
Iloa ja onnea täynnä he horjuivat ulos. Mutta kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, hyppeli pikku Vuca edellä kuin vallaton pikku karitsa.
Kuningas huusi vielä papille: »Odottakaa kappelissa, kunnianarvoisa isä, sillä mahdollista on, että saatte vielä uutta tehtävää. Mutta ensin pari sanaa.»
Pappi jäi seisomaan kynnykselle.
»Sallikaa minun tehdä eräs kysymys, joka juuri tuli mieleeni. Mitä arvelette siitä, että avioliitot solmitaan taivaassa?»
»Useimmiten ne siellä solmitaan, teidän majesteettinne, sillä Jumala istuttaa rakkauden sydämiin ja asuu taivaassa.»
»Houkutuslintuun te ette usko, vai kuinka?»
»Houkutuslintukin perustaa avioliittoja, mutta Jumala ilmaisee sillekin aikeensa.»
»Entä jos kuningas määrää jonkun menemään avioliittoon?»
»Kuningas on Jumalan valitsema edustaja kansojen seassa. Kun hän tekee jotakin, tapahtuu se Jumalan nimeen.»
»Niinpä kyllä, mutta, olettakaamme, että hyvä Jumala on istuttanut rakkauden kahteen sydämeen ja että se versoo näissä, mutta sitten tulee kuningas ja erottaa nuo sydämet; kuinka se voi olla Jumalan tahto? Eihän hän voi tahtoa kahdella tavalla samassa asiassa.»
Silloin Vinzenz Makucsek tosiaankin oli neuvoton. Se oli totisesti vaikea kysymys.
»Kyllä sellaisia tapauksia sattuu, teidän majesteettinne. Silloin kuningas unohtaa Jumalan olemassaolon.»
»No hyvä, mutta miksi Herran palvelijat kuitenkin tottelevat kuningasta tällaisissa tapauksissa?»
Vinzenz Makucsek pärskyi ensin kuin sairas karhu; sitten hän sanoi: »Se johtuu siitä, teidän majesteettinne, että Jumala on kaukana, hidas eikä kostonhimoinen, mutta kuningas on lähellä, nopea ja kostonhimoinen.»
Kuningas nyökkäsi myöntävästi.
»Olette vastannut hyvin, herra tuomiorovasti.»
Virantoimituksessa oleva kamariherra tuli jälleen sisään, niinkuin hän teki aina, kun kuninkaan puheille päässeet olivat poistuneet.
»Szelistyeläis-saksitar», käski hänen majesteettinsa.
Maria Schrammilla oli ollut huono yö. Hän ei varmaankaan ollut nukkunut lainkaan, ollen nyt surullisen ja kalpean näköinen. Lisäksi hän värisi kuin haavanlehti.
»Astu lähemmäksi», puhutteli kuningas häntä verrattoman ystävällisellä tavallaan, »äläkä polvistu; en halua nähdä naista polvillaan. Kutsuin sinut puheilleni, koska tahdon tehdä jotakin hyväksesi. Näetkö, eilen tahdoit saada vallan liian paljon; tavallisesti ei käy hyvin niiden, jotka haluavat kahmaista ylenpalttisesti.»
»Armoa, majesteetti, armoa!»
»Tahdon lieventää pienen pilan, jonka soin itselleni teidän kustannuksenanne, osoittamalla nyt erikoista armoa ja hyvyyttä. Jos sinulla siis on jonkunlainen toivomus, mainitse se minulle. Mutta älä taas halua saada päähinettäni, sillä jumaliste, sinä saisit vain hatun. Mutta jos tahdot valita aviopuolison, voisin siinä kenties olla sinulle avuliaana. Puhu siis, katso minua silmiin.»
»En uskalla», änkytti nainen.
»Tahdotko mennä naimisiin?»
»Kuten teidän majesteettinne käskee.»
»Kenen kanssa tahdot mennä naimisiin?»
»Sen kanssa, jonka teidän majesteettinne määrää.» Kuningas mietti.
»Hm, sanoppas minulle, miellyttäkö sinua eilinen kuningas?»
Maria pysyi vaiti.
»No, tunnusta pois, hän oli koreampi kuningas kuin minä?»
Maria painoi kauniin päänsä vielä alemmaksi.
»Minä arvelen, että kun hänen hattunsa, nimittäin hänen narrinmyssynsä, jo on joutunut päähäsi, joutukoon hän itsekin sinun tohvelisi alle. Nimitän hänet siinä tapauksessa Várpalotan yliviinuriksi. No, mitä siitä sanot, Maria Schramm?»
»Kuten teidän majesteettinne käskee», kuului vastaus vapisevalla äänellä.
Sitten hänen majesteettinsa viittasi, ja eräs hovipoika toi pieluksella Mujkón narrinmyssyn, mutta toinen hovipoika täytti sen ääriään myöden Kremnitzin kultarahoilla, jotta se helisi entistä kuuluvammin.
Nyt oli vain vielä puhuteltava Mujkóa ja kysyttävä, oliko hän suostuvainen. Kyllä hän suostui siekailematta, ja kun kuningas mainitsi hänen uuden virkansa, ei hän ollut pysyä nahoissaan liikutuksesta ja pyysi hänen majesteetiltaan vielä sitä armoa, että koska hän halusi rikkoa välinsä menneisyytensä kanssa, hänet vapautettaisiin tähänastisesta nimestä, joka aina toisi ihmisten mieliin narrin.
»Miksi sinä häpeät ammattiasi?» moitti kuningas. »Minähän olen sinut narriksi nimittänyt. Ja se on itsessään suuri hulluus. Voinko minä nimittää jonkun viisaaksi? Tai tekeekö se hänet viisaaksi? Toivoisin, että voisin sen tehdä! Nimittäisin koko maani järkeväksi. Mutta narriksi voin nimittää ja narrina pitää vain sellaista, joka ei ole mikään narri. Siis tiedä, että surullista on syntyä narrina, mutta elää ammattinarrina on peräti hupaisa juttu. Mutta ihmisen nimen laita on päinvastoin. Nimistä on suurin merkitys sillä nimellä, joka ihmisellä on syntyessään.»
Kaiken uhallakin Mujkó pysyi aikeessaan. Hän suuteli majesteetin viitan lievettä ja rukoili itselleen toista nimeä.
»Haluan sitä tulevan vaimoni takia», lisäsi hän perusteluksi.
»No hyvä on, Mujkó, sinulle myönnetään sekin, mutta riennä nyt kappeliin.»
Mujkón poistuessa leikki kuninkaan huulilla ilkikurinen myhäily. Hän ajatteli: »Sinä olet ajanut minut monesti umpikujaan, veijari, mutta viimeisen umpikujan valmistan minä sinulle», ja kutsuttuaan luoksensa erään kirjuri-ylioppilaistaan käski valmistaa aateliskirjan Mujkólle. Uuden aatelismiehen nimeksi tulisi Bolondóczy. [»Bolond» merkitsee unkarinkielessä »hupsu»; uusi nimi oli siis samaa kuin »hupsu Dóczy».]
(Sitä voi Doczykin pitää itseään vastaan tähdättynä nuolena, jos kuulee jutun.)
Kun vastikään nimitetty tuomiorovasti oli lopettanut Vucan ja Korjákin vihkimismenot kirkossa, jossa oli läsnä suuri joukko hovivirkailijoita ja ikävystyneitä ylimyksiä, seisoi jo Mujkó siellä rinnallaan Maria Schramm odottamassa vuoroaan.
Ylimykset vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä eivätkä tauonneet kuiskaamasta: »Tämän kaiken me olisimme voineet saada.»
»Niin, ellei kuningas olisi ollut niin itsepintainen.»
»Ellei hän olisi niin kateellinen.»
»Sanokaamme mieluummin naurettava; hän houkuttelee meidät tänne, lupaa meille sitä ja tätä, ja nyt hän tuhlaa tällaiset kaunottaret kaikennäköisille kulkureille.»
»Se on synti Jumalaa vastaan. Samaa kuin joku tahtoisi ravita härkiä sahramilla.»
»Sitäpaitsi hän on itsekäs. Hän arvelee: minulla on jo, mitä tarvitsen, sillä minun käteni on pisin; kuopikaa ja raapikaa te lyhytkätiset, niin tekin saatte jotakin!»
»No saammepa nähdä, tuleeko kolmas.»
Toinenkin vihkiminen suoritettiin pian. Urut alkoivat uudelleen soida, mutta pastori jäi vielä alttarin ääreen, ja kaikkein silmät olivat suunnatut ovea kohti. Tulisiko Anna Gergely? Ja kenen kanssa hän tulisi? Mutta Anna Gergelyä ei kuulunut. Kului kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia, mutta hän ei vain saapunut. Tänään ei siis tulisikaan kolmatta vihkimistä. Ihmiset katsoivat taas toisiinsa ja iskivät viekkaasti silmää. Hm, niin, mitäpä muuta meidän tarvitsee tietää? Eikö tämä ole kyllin selvää?
Mutta Anna Gergely oli tänä aikana (kuten varmalta taholta tiedämme) kuninkaan vastaanottosalissa.
Hänen majesteettinsa oli itsekin hämillään. Mutta mitä tässä hänen majesteetistaan puhun? Hän ei nyt ollut kuningas, vaan hupsu poika.
Kun ovi avautui ja Annan kahisevien hameiden kera hiipi sisään raikas tuulahdus, hypähti Matias kuin sähköistyneenä pystyyn ja juoksi häntä vastaan. Anna aikoi langeta polvilleen, mutta kuningas esti sen tarttuen hänen käteensä.
»Istu mieluummin tähän, kaunis pikku nainen; no, istuhan toki, kun käsken, äläkä ole minulle nyreissäsi, vaikka olen kuningas. Tule lähemmäksi, vielä lähemmäksi, älä pelkää, eihän kuningas pure. Ja jos haluaisit olla kiltti, voisit vallan unohtaa, että minä olen kuningas.»
Samalla hän kietoi käsivartensa Annan solakalle vartalolle.
»Voi, hyvä Jumala», huudahti Anna koettaen vapautua; »mitä maailma sanoisi, jos se nyt näkisi teidän majesteettinne?»
Salaa surumielisesti Matiakseen katsahtaen hän hypähti pystyyn ja liukui kuin käärme hänen sylistään.
Kuninkaan kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi; hänen sinisenharmaissa silmissään loisti kuumeinen kiilto, ja niinkuin hieno kirjava villalanka irtaantuu kerästä, vierivät palavat rukoilevat sanat hänen huuliltaan.
»Näetkös, millainen sinä olet!» sanoi Matias nuhtelevasti. »Halpana nuorukaisena olisin sinulle kelvannut, mutta nyt sinä rankaiset minua, koska olen kuningas. Enpä totisesti mahda sille mitään. Kannan kruunua, en voi sitä panna pois, mutta se on raskas. Iloitsen ruususta, koska se on soma ja kevyt, mutta en saa sitä nostaa luokseni, sillä kumartuessa putoisi kruunu päästäni. Sinä kai ymmärrät minua...»
»Suvaitseeko majesteetti laskea minut irti? Rukoilen sitä...»
Kuninkaan silmät tuijottivat häneen himoiten, ahmien koko hänen olemustaan.
»Et siis voisi rakastaa minua? Vastaa minulle! Vastaa vapaasti ja avomielisesti, ikäänkuin olisin maalaispoika, joka on kaivon luona pysäyttänyt sinut tehdäkseen sinulle sellaisen kysymyksen.»
Nainen nosti päänsä ja vastasi: »Sepä siinä juuri on, se juuri... en voi ottaa teidän majesteettianne siltä kannalta (ja hänenkin kasvonsa kävivät kuumeisen hehkuviksi). »Sillä en voi rakastaa ihmistä, jota minun täytyy pelätä, mutta sitä, jota rakastan, en pelkää.»
»Sinä siis pelkäät kuningasta?» huokasi Matias.
»Hän on minusta niin korkea, niin ylevä; veri hyytyy suonissani, kun ajattelen, että puhun hänen kanssaan.»
Kuningas huomasi, että hänen täytyisi muuttaa menettelytapaa.
»No, hyvä on», sanoi hän näennäisen huolettomasti; »jos asian laita on niin, täytyy kuninkaan alistua välttämättömään. En lapsenakaan voinut pitää kädessäni vangittua lintua, sillä pienen pelästyneen sydämen sykintä koski käteeni. En aio pitää sinuakaan vankina tai pakottaa sinua mihinkään. Mutta kun jo olen huolehtinut tovereistasi, miksi en siis tekisi jotakin sinunkin hyväksesi? Tule siis, istu jälleen tänne viereeni ja neuvotelkaamme rauhallisesti ja ystävinä, kuinka voisin pitää sinusta huolta.»
Hän ahdisti Annaa puheillaan niin kauan, että sai hänet jälleen istuutumaan marmoripenkille viereensä.
»No, sanoppa minulle, menisitkö mielelläsi naimisiin?»
»Se on naisen kutsumus», vastasi toinen ujosti.
»Oletko löytänyt jonkun minun hovistani?»
»Teidän majesteettinnehan tietää kenet...» ja hänen haaveileva katseensa hiveli kuningasta.
»Ja paitsi häntä?»
»En ketään, en ketään.»
»Voi sinua ilkeää nirsoa pikku naista!» huudahti Matias. »No, tee sinäkin jotakin kuninkaan mieliksi. Riisu orton päästäsi, jotta saan vielä kerran nähdä ihanat kutrisi.»
»Ah, älkää hullutelko!» vastasi nainen hymyillen, hetkeksi unohtaen puhuvansa kuninkaalle, mikä todistaa, että kuningas vihdoinkin oli osunut oikeaan.
Sitten kuningas yhdellä nykäisyllä veti ortonin hänen päästään.
Syvälle tähän kastanjanruskeaan hiuskruunuun vaipui todellakin suuren kuninkaan katse, ja hän teki seuraavat kysymykset vain koneellisesti.
»Kenties sinulla on mielitietty kotipuolessasi?»
»Minulla on eikä ole», vastasi nuori nainen siihen kerskailevaan, viekoittelevaan tapaan, joka kotona maissia katkottaessa on kauneimman ja siveimmän naisen etuoikeus.
Hiuskruunu palautti hänen rohkeutensa. Kaksi kruunua vieretysten — välimatka oli tavattomasti pienentynyt.
»Sinulla on joku eikä ole? Kuinka sen ymmärrän? Avaa sydämesi kuninkaallesi.»
Sitten nuori nainen kertoi kuninkaalle, että Bereczkessä asui teurastajakisälli, joka oli halukas naimaan hänet ja jonka tarjousta hänkään ei hylkinyt. Mutta nyt oli asiassa se paha puoli, ettei hänellä ollut myötäjäisiä ja teurastajakisälli halusi naida vain sellaisen naisen, jonka kapioista hän saisi varat avatakseen oman lihakaupan.
Nuoren naisen syventyessä yksityiskohtaisesti kertomaan, mitä teurastajakisälli, Paul Gábor nimeltä, oli käskenyt Johan Máluásin vaimon sanoa hänelle ja mitä hän oli vastannut siihen, pujahti kuninkaan käsi hänen selkänsä taakse hiuspalmikkojen sekaan. Hän irroitti ne; sitten hän avasi palmikot, ja hänen sormensa hyväilivät silkkisiä suortuvia. Ja hän kuunteli edelleen niitä vaikeuksia, jotka olivat esteenä teurastajakisällin naimisiinmenolle, ja mitä tämä mies oli suunnitellut.
Nuoren naisen kieli kävi niin lipevästä (olihan aihe kerrassaan mielenkiintoinen), ettei hän ollenkaan olisi huomannut kuninkaan ilkikurista ajanvietettä, ellei olisi nähnyt sitä kaikki paljastavasta venetsialaisesta kuvastimesta.
»Voi kauheaa, minä hälytän kohta, teidän majesteettinne!» huudahti hän pelästyneenä.
»No, no, älä tee tuhmuuksia, sinähän näet, että me puhelemme sinun tulevaisuudestasi. Mitä siis sanoitkaan? Sinulla ei ole myötäjäisiä? Eikö niin, jotakin sentapaista sinä mainitsit olevan esteenä?»
»Kyllä teidän majesteettinne.»
»No hyvä, minä tahdon antaa sinulle myötäjäiset», lohdutti häntä kuningas; »sinä saat niin paljon peltoa Sepsin viljavalta ylätasangolta, jota sanotte 'kauniiksi pelloksi', niin paljon kuin voit ympäröidä tavattoman pitkinä hiuksillasi, kun panet kunkin yksityisen hiuksen toisen jatkoksi.»
Annan silmät säikkyivät, tämä lupaus ihan huumasi hänet, ja hänen verensä sykki kiihkeämmin. (Siebenbürgiläisveri on mullalla sekoitettua.)
»Ja se kaikki on sitten minun omaisuuttani?»
»Tietysti, kun kuningas sen sinulle antaa.»
Hän vaipui haaveihin; hänen mielikuvituksensa näkyi harhailevan jossakin Sepsin tienoilla, missä vuoristo uneksii olevansa alatasanko, koska kangastus leikkii sen kiireellä, jälkimäinen taas pitää sitä »Nemere»-merenä, koska se raisussa oikussaan menee sinnekin leikkiä jatkamaan. Näillä kokeneilla salaperäisillä luonnonvoimillakin on omat pettymyksensä.
»Siitähän tulee kovin paljon peltoa!» riemuitsi Anna Gergely.
»Mitä se minulle merkitsee, vaikka se olisi neljäkymmentä kylää», sanoi kuningas.
»Jumala siunatkoon teidän majesteettianne, mutta silloinhan minun pitäisi...» ja kaunis nainen valahti äkkiä kalpeaksi, ja hänen povensa aaltoili, »leikkauttaa poikki koko tukkani juuria myöten!»
Kuningas kohautti olkapäitään.
»Tietysti, sillä kuinka me muuten saisimme tietää, paljonko peltoa sinulle tulee.»
»Voi minua, sehän on kauheaa! Minunko pitäisi luopua hiuksistani? Kuinka teidän majesteettinne voi keksiä moisen julmuuden? Armoa tukalleni!»
Kuningas nauroi ja kietoi hiuspaljouden kaulansa ympärille.
»No, sanonpa sinulle jotakin, kaunis nainen», virkkoi kuningas hyväilevästä »Yksi ainoa tapa on päästä siitä, jos näet suostut ehdotukseeni. Minä nyhdän sinulta pisimmän hiuskarvan, loput laskemme sitten, ja niin monta kuin niitä on, niin monta kertaa otamme irroitetun hiuskarvan pituuden. Suostutko siihen?»
»Mutta, armollisin herrani», sanoi nuori nainen viekkaasti hymyillen, »kuka on se onneton, joka joutuu laskemaan kaikki hiukseni yksitellen?»
»Niin tärkeää asiaa kuningas ei voi uskoa kenellekään, vaan se jää minun tehtäväkseni.»
Nuori nainen väänsi vastaukseksi kasvonsa näyttämään tyhmiltä kuin nuoren aasin naama. Varmaankin hän tiesi, että moinen liioiteltu ihmettely puki häntä hyvin.
»Teidän majesteettinne ryhtyisi siihen tehtävään? Ah, kuinka hyväsydäminen ihminen onkaan majesteetti!» Jälkimäisen lauseen hän jo sanoi ilkamoivalla äänellä, hieman ivallisesti. »Ah, mitä kaikkea teidän majesteettinne keksiikään! Entä kestääkö se kauan?»
»Kyllä, sydänkäpyseni, noin tuuhea tukka vaatii paljon aikaa. Ainakin vuoden se kestää. Mutta ehkä kauemminkin, kuten itse haluat. Onko hyvä näin, sano?»
Ihana nainen irroitti hitaasti, mykkänä, ja tuumivana, tukkansa kuninkaan kaulalta; sitten hän ravisti sen päätänsä heilauttamalla kaikille suunnille, niin että se peitti hänet edestä ja takaa tiheään tulvaansa, ja näin hiusten seasta kuin niistäkin pimeästä teltasta puhuen hän sanoi:
»Teidän pitää aloittaa heti. Ja ottakaamme pisin mitaksi. Tämä ehkä. Se on arviolta puolentoista kyynärän pituinen. Voi, voi, se tekee kipeää! Pian näpsäytän teitä, sormille...»
Hänen suunsa vääntyi itkuun, mutta kun hius oli nyhtäisty irti, hymyili hän kuninkaalle suloisesti, viekoittelevasti, ja kun Matias uteliaana toteamaan, kuinka pitkä nyhtäisty suortuva oli, mittasi sitä levitetyillä käsivarsillaan, riensi hänkin vaistomaisesti katsomaan nyhtäistyä hiuskarvaa ja ummistaen silmänsä salli kuninkaan käsivarsien kietoutua solakan vartalonsa ympärille.
* * * * *
Jokseenkin likellä Várpalotan linnaa, syvällä Bakonyn metsässä eräällä sen kauneimmista kohdista, huomaa matkustaja rauniot. Ja rauniot ovat harvinaisia tässä vanhassa metsien kuninkaassa. Eivät rosvot eivätkä santarmit rakenna. Mutta täällä oleskeli pitkät ajat vain rosvoja ja santarmeja, toinen ajoi toista takaa. Matiaksen aikana oli tämä metsä vielä aarniometsää. Läpipääsemättömän tiheät köynnöskasvit kiersivät jättiläispuiden runkoja ja niiden väliä, niin että alkueläimetkin liikkuivat työläästi tiheikössä. Mistäpä täällä olisi löytänyt ihmisasunnon? Ihmisjälkiäkin näki ylen harvoin. Siellä täällä oli nurmella musta kohta osoittamassa paikkaa, missä kerran oli palanut leirituli. Rosvot olivat siinä käristäneet karitsoja tai nuoria lehmiä, toisin sanoen punnitsematonta lihaa; punnittua lihaa ei Bakonyn metsässä syönyt kukaan.
Sattui kyllä toisinaan, että hurskas erakko rakensi majansa sinne. Siihen aikaan oli erakkoelämä vielä tuottavaa hommaa, kun kylistä kannettiin runsaat almut. Tai joku pystytti kappelin paikalle, missä jokin hänen omaisistaan oli surmattu. Nämä olivat tuon metsän rakennuksia. Mutta mainituista raunioista voi päättää siinä joskus olleen herrastalon, ja vaistomaisesti tulee kysyneeksi itseltään, kenellä lienee ollut noin hupsu oikku asettua tänne asumaan.
Metsänvartijat — sillä nykyään suojellaan metsää ihmisiltä, aikaisemmin ihmisiä metsältä — kertovat raunioista seuraavaa: »Tämä oli kuningas Matiaksen metsästysmaja; tänne hän poikkesi, kun hän oli karhunajossa myöhästynyt ja yö oli hänet yllättänyt.»
Várpalotan vanhat naiset, jotka näkevät menneisyyteen selvemmin ja perusteellisemmin, väittävät: Täällä kuningas Matias laski yksitellen hiussuortuvat kauniin unkarittaren päästä. Hän aloitti joka vuosi uudelleen, sillä alinomaa, joko hän tahtoi tai ei (tai kenties hän sittenkin tahtoi), sattui laskuvirhe.
Joka sunnuntai vieraili kauniin naisen luona rouva Bolondóczy, joka siihen aikaan niinikään oli kuulu kaunotar. (Hänen kuvaansa säilytettiin pitkät ajat Várpalotan linnassa, kunnes Waldsteinin kreivit viime vuosisadalla viskasivat sen romuhuoneeseen.)
Molemmat naiset istuutuivat silloin pylväitten kannattamalle parvekkeelle, missä he kuuntelivat metsän huminaa ja punoivat siihen surunsa ja ilonsa. Heidän kohtaloissaan oli paljon, mikä oli omiaan yhdistämään heidät toisiinsa. He olivat yhdessä saapuneet tänne Siebenbürgenistä, ja sama kuninkaallinen oikku oli saattanut heidät heidän nykyiseen asemaansa.
He puhelivat kuninkaasta, hänen suunnitelmistaan ja herroista, jotka kävivät hänen luonaan, toinen toistaan mahtavammista. Rouva Bolondóczy osasi lisäksi aina kertoa moninaisia uutisia, sillä herra Bolondóczy oli hovin ja suurten herrain erinomaisessa suosiossa, ja hän kuuli ja tarkkaili, mitä mainittavaa maailmassa tapahtui.
Tietysti keskustelu kääntyi myöskin kolmanteen kaunottareen, jalosukuiseen rouva Korjákiin. Herrat puhuivat paljon hänestä. He poikkesivat itsekin »Oravaiseen» (eli Kultaiseen ruukkuun», joksi majatalon nimi hiljan oli muutettu). »Kultainen ruukku» on perin suosittu paikka. Kolmisilmäinen Wolfgang on ainiaaksi häipynyt hämärään; »Mustassa puhvelissa» on vain silloin ääntä, kun pari yökköä on illalla lentänyt hevosten juottopaikalle ja kovasti rääkyen lepattaa hirsien ympärille.
Entä Korjákit? Heillä ei ole hätää! He rikastuvat. Heidän omaisuutensa lisääntyy niin, etteivät he enää tiedä, mitä tekisivät rahalla. Mutta miksipä eivät rikastuisi? Keittäähän kuninkaan kokki »Kultaisessa ruukussa».
Tiedetäänhän, millainen budalainen porvari on siinä suhteessa. Hän on perso kaikelle, mikä tulee »hovista»; savukin on hajuvettä hänelle, kun se tupruaa kuninkaallisen linnan savupiipuista. »Mitä? Kuninkaan kokki keittää 'Kultaisessa ruukussa'. No, sitä ruokaa meidän pitää kerran maistaa.» Vieraat tungeskelivat kuin ampiaiset hunajan ympärillä, ja paikoista oikein tapeltiin. Korjákin täytyi lisätä kylkirakennus »Kultaiseen ruukkuun». Mikä ihana ajatus olikaan ovelalla pikku Vucalla ollut, kun hän pyysi kuninkaan keittäjän lainaksi!
Tosin Pogra, keittäjä palasi vuoden kuluttua Várpalotaan, minkä Korjákit tietysti salasivat, mutta Vuca oli siihen mennessä oppinut hänen taitonsa niin täydellisesti, että vieraat hänen keittäessään ylistivät Pograa vielä enemmän kuin ennen. »Se penteleen mies keittää yhä vain paremmin», sanoivat he.
Hyvä Jumala, kuinka merkillisesti kohtalo usein johtaa ihmisten vaiheita! Sallimuksen tuhlaillessa onnea ja menestystä »mallikokoelmalle», jonka herra Rostó oli työläästi haalinut kokoon, täytyi kelpo kerääjän sietää perin epämiellyttäviä kohtauksia.
Kun hän saapui kotiin mukanaan Stefan Szilyn joukkojen saattamat kolmesataa »kerjäläistä» ja kun Nagyszebenin kreivi oli katsellut noita jänteviä miehiä, puristi hän Rostón kättä.
»Olettepa kelpo mies, Rostó-serkku! Tämän tehtävän olette suorittanut kerrassaan mainiosti!»
»Ah, armollinen herra, musta kastike [Tällä unkarilainen tarkoittaa pientä harmia, — Suom.] tulee vielä perässä. Herra luutnantilla on kirjekin teidän armollenne.»
Nagyszebenin kreivi otti kirjeen, tarkasti sinetin ja nosti sen edessä hattuaan, koska se oli kuninkaan sinetti.
Sitten hän mursi auki kirjeen ja luki sen. Samassa hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi, ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan.