Part 4
Tässä huoneessa vallitsi rauha kuin kirkossa tai hautaholveissa. Askeleet kaikuivat juhlallisina marmoriliuskoilla.
Herra Rostó otti taitavasti kaksi porrasta kerrallaan päästäkseen tunkeutumaan edelle.
Isonenäinen järjestelijä sanoi hänelle: »Onko teilläkin ehkä aikomus päästä sisään, herra serkku?»
»Sen kyllä uskon», vastasi Rostó lyöden rintaansa.
»Ja minä sanon teille, että olisi paljoa parempi, jos päästäisitte naiset yksinään sisälle.»
»Mitä vielä!»
»Te voisitte mieluummin sillä välin jutella hiukan minun kanssani.»
Herra Rostó raivostui ja puhkesi sanomaan: »Hitto sinun kanssasi jutelkoon, poika. Minun herrani, Nagyszebenin kreivi, jos ehkä olette hänestä kuullut, jonka edustajana muuten olen täällä, ei ole lähettänyt minua jalkojen luo, vaan olen tullut pään luo ja siinä pysyn.» »Tunnetteko ehkä kuninkaan?»
»En, en ole häntä vielä milloinkaan nähnyt.»
»No hyvä, käykää sisään ja johtakaa naisia.»
Eteisestä he tulivat odotussaliin, jonka neljässä nurkassa seisoi neljä kuninkaallista henkivartijaa paljastetuin miekoin. Neljä miekkaa laskeutui yhtaikaa tervehdykseksi; näytti siltä kuin olisi yhtaikaa salamoinut jokaiselta neljältä ilmansuunnalta.
Sitten avautui sisäoven korppivaakunan koristamat puoliskot, ja häikäisevässä ympäristössä näkyi kuningas, joka istui kullatulla valtaistuimella, päässään haikaransulilla koristettu purppurainen hattu; jalokivin somistettu miekka virui hänen polvillaan. Toiset korkeat herrat seisoivat paljain päin puolikehässä valtaistuimen ympärillä.
Ah, tämä näky oli liikaa! Se oli liikaa itse herra Rostóllekin, entä sitten naisille! Hämillään, huojuen astui ukko etualalle.
Naisten näyttäytyessä syntyi merkillinen liikehtiminen, kummallinen aaltoilu, eräänlainen ihailun kohina Siellä täällä kalisi miekka tai sivulle liukunut mente-nutun ketju. Menteissä, miekoissa ja hattujen töyhdöissä kimaltelivat opaalit, smaragdit ja rubiinit häikäisevän värikkäinä.
Kuningas viittasi heitä hymyillen astumaan lähemmäksi
Herra Rostó astui vielä kolme askelta ja heittäytyi sitten polvilleen; naiset tekivät samoin.
Ai, se oli vahinko. He olivat ihanine vartaloineen seistessään paljoa kauniimmat.
Polvistuminen rumentaa naista. Näyttää kuin tulppaani murtuisi juuri kellon kohdalta.
»Nouskaa!» sanoi kuningas ystävällisesti.
Herra Mikael Rostó nousi seisomaan ja aloitti saman latinalaisen puheen, joka jo valtakunnanpalatinin luona oli jäänyt häneltä kesken. Siellä hän oli päässyt viidenteen lauseeseen, täällä hän joutui ymmälle jo kolmannessa, ja silti puheessa oli niin kaunein värein esitetty Szelistyen tienoon surullinen tila: isännättömät pellot, joissa ei ollut kyntövakoja, kirottu kylä, jonka kentillä eivät pikku lapset leikkineet, koska lapsia ei syntynyt, kylä, jossa ei kukaan milloinkaan ollut kuullut kehtolaulua.
»Riittää jo», sanoi kuningas ystävällisesti. »Tunnemme tarkoin toivomuksenne ja sen kurjuuden, johon alituiset sodat ovat saattaneet teidät. Mielellämme vapautamme teidät puheen pitämisestä, kelpo ukko, koska olette korupuheiden, puhekäänteiden ja muiden puhetaiteellisten kuvien ja koristeiden sijaan tuonut paljoa miellyttävämpiä eläviä kuvia.»
Näin sanoen hän astui valtaistuimeltaan ja tuli suoraan naisia kohti. Hän oli purppuraisessa, kärpännahalla reunustetussa viitassaan komea kuningas. Suuret rubiininapit loistivat hänen kullalla kirjaillulla valkoisella dolmanillaan, mutta saappaita koristi ommeltujen ruusujen asemasta smaragdeista tehty apilanlehti.
Entä mente-nutun solki, vyö — kaikkia koristivat tulta säkenöivät jalokivet. Hänen ulkoinen asunsa oli ystävien kesken kymmenen kylän arvoinen.
Ensiksi hän puhutteli Anna Gergelyä romaniankielellä.
»Oletko leski vai tyttö?»
Vapisten Anna Gergely vastasi: »Puhun vain unkaria, teidän majesteettinne.»
»Kysyin, oletko leski?»
»Olen, teidän majesteettinne.»
»Haluaisit kai mielelläsi uusiin naimisiin?»
Annan kasvot sävähtivät hehkuvan punaisiksi, ja ääni kuoli hänen huulillaan, kun hän sopersi: »Asianhaarojen mukaan, teidän majesteettinne.»
Kuningas pyörähti korollaan, kuten vastaanotossa on tapana, ja puhutteli Maria Schrammia unkariksi: »Mistä johtuu Szelistyen kansallispukujen erilaisuus?»
»Puhun vain saksaa, teidän majesteettinne», vastasi Maria pelokkaasti, katse maahan luotuna.
»Oletko saksitar?» kysyi kuningas nyt saksaksi.
»Olen.»
»Sinulla ei ole miestä?»
»Hän on taivaassa», vastasi nainen maireasti.
»Mikä miehesi oli?»
»Parkkuri.»
»Ah, ei hän sitten ole taivaassa», naurahti kuningas, »sillä sinne pääsevät vain puhdaskätiset».
Sitten hän lähestyi Vucaa, jonka rintalappu ilmaisi hänelle, millä kielellä häntä oli puhuteltava. Kuten näkyy, kuuluu kuninkaankin virkaan harjaannusta.
»Kuinka vanha olet, pienokainen?»
»Sen voisi sanoa vain isäni.»
»Mutta et kai sentään ole vielä naimisissa?»
»Hänen tukkansa on koristeltu nauhoilla, majesteetti», huomautti lähellä seisova Mikael Rostó. Joku ylimyksistä (ehkä Kroatian banus, ellei Bosnian kuningas) sysäsi vanhusta kylkeen ja lausui hiljaa seuraavan ojennuksen: »Oppikaa tapoja. Kuninkaalle saa vastata vain se, jota hän puhuttelee.»
»Öhöm», mutisi herra Rostó ja painoi häpeissään päänsä nutunkaulukseen.
»Onko sinulla jotakin toivottavaa?» kysyi kuningas Vucalta.
»Sitä, että teidän majesteettinne päästäisi minut täältä niin pian kuin mahdollista», vastasi Vuca vilpittömästi ja notkisti toista polvea sirosti.
»Tiedätkö, että olet vallan liian kaunis, jotta sinut niin helposti päästettäisiin?»
»Tiedän sen hyvin — kotikylän paimenet ovat sanoneet sen jo minulle »
»Oikea kedonkukka», virkkoi kuningas herra Rostólle. »Voin sanoa vanhus, ettei Szelistyen tarvitse hävetä. Onko siellä enemmänkin tällaisia naisia?»
»Keskimäärin he ovat kaikki tuollaisia», vastasi Rostó silmää räpäyttämättä.
Hänen majesteettinsa suvaitsi keskustella pitemmälti vanhuksen kanssa, jonka kasvot loistivat ylpeydestä.
Valtakunnan herrat seisoivat sillaikaa ryhmässä äänettöminä ja kunnioittavina. Mistään hinnasta kukaan ei olisi uskaltanut puhutella naisia. He katselivat näitä kuin pyhimyksenkuvia on tapana katsella.
Sitä suurempaa huomiota tämän ankaran hovijäykkyyden rinnalla oli omiaan herättämään, kun peremmällä salin nurkassa joukko alempiarvoista väkeä, ilmeisesti palveluskuntaan kuuluvaa, keskusteli ja nauroi ihan vapaasti. Sellaisia ovat nykyajan palvelijat. Heidän parissaan oli myöskin se isonenäinen nuorukainen, joka oli opastanut kulkueen sisälle.
Huoneen nurkkauksessa riippui hassunnäköinen kuva. Se esitti naista tai paremminkin naisen selkää. Tätä kuvaa ne veitikat katselivat.
Isonenäinen selitti heille: »Tuo on loihdittu kuva; sillä on ihan tarina.»
»Ah, todellako?»
»Kuningas Andreas toisen mukana taisteli pyhässä maassa myöskin muuan maalari, Drumont-niminen, joka ilmeisesti oli liitossa pirun kanssa. Saatuaan tiedon puolisonsa murhasta tuli kuningas rajattoman murheelliseksi, varsinkin koska hänellä ei ollut yhtään kuvaa vaimostaan eikä hän näin ollen milloinkaan enää saisi nähdä rakastettunsa piirteitä. Ritari Drumont sanoi hänelle: Näin kuningattaren usein Visegrádissa, maalaan hänen kuvansa ulkomuistista. Hän maalasi siis kuvan, ja kun häneen taistelussa sattui sarasenilaisen nuoli ja kuningas ratsasti hänen luokseen, sanoi hän ympärillä seisoville: Avatkaa rensselini ja antakaa kuninkaalle sieltä löytyvä palttinakangas! Kuvaa katsellessaan huudahti kuningas: Se on tosiaankin kuninkaallinen puolisoni, mutta mitä oletkaan tehnyt, poloinen Drumont, olethan maalannut hänet selin katsojaan, enkä nyt enää koskaan saa nähdä hänen piirteitään. Kuoleva kohottautui kyynärpäittensä varaan ja sanoi: Älä ole suruissasi, kuningas, ripusta kuva sisäsaliin, jossa vastaanotat väkeä, ja kun joku kerran sanoo sinulle totuuden, kääntää kuningatar kasvonsa teihin.»
»Kuningatar ei tietenkään ole kääntynyt», huomautti muuan roteva poika, joka puoli tuntia sitten oli ollut varjostimen kantajana.
»Kyllä sentään. Tarina kertoo kuvan muinoin riippuneen Andreaksen neuvottelusalissa. (Isäni osti sen eräästä dalmatialaisesta luostarista.) Kuva pysyi pitkän aikaa sellaisenaan, mutta kerran hyökkäsi muuan keltaisen käskykirjeen suututtama pienaatelinen paljain punaisin käsivarsin kuninkaan saliin huutaen: Kuningas, sinä olet sokea ja häijy — nyt saat rangaistuksesi! Tällöin kuva kääntyi ja katseli kasvot läsnäoleviin päin kuningasta ja aatelismiestä, joka pelästyi niin tämän ihmeen nähdessään, että syöksyi päistikkaa palatsista.»
»Hitto vieköön», sanoi eräs toinen noista julkeista lakeijoista, »jos minä olisin hänen majesteettinsa, käskisin viedä kuvan Budaan, suoraan neuvottelusaliin».
Isonenäinen nuorukainen hymyili ja sanoi hiljaa: »Jättäkäämme se tekemättä, ystäväni. Sillä kuvaan liittyvä taikausko on joko väärä, ja silloin sen kuljettaminen ei maksa vaivaa, tai se on tosi, ja silloin minun täytyisi alinomaa heittää neuvonantajani ulos salista, koska he eivät puhu totta, tai kuvan, koska se ei käänny.»
Tällä hetkellä meni kärpännahkaviittainen kuningas suoraan puhujia kohti, jolloin isonenäinen astui muutaman askeleen häntä vastaan.
»Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?» kysyi kuningas hiljaisella äänellä.
»Sinä olet suoriutunut aika hyvin, Mujkó. Olenhan aina sanonut, että on vain vaikea päästä kuninkaaksi, muu sujuu sitten helposti.»
»Mitä minun nyt on tehtävä?»
»No, lupaa ennen kaikkea, että Szelistyeen tulee miehiä. Sitten käykää päivälliselle. Me istumme viereisessä salissa seurueelle varatun pöydän ääressä, ja minä käyn usein teitä katsomassa. Naiset ovat vietävän kauniita, vain hieman kainoja.»
»Pieni valakkilainen tyttö on rohkea kuin tiikeri.»
»Nuori saksitar on paljoa sievempi.»
»Mitä meidän on tehtävä päivällisen jälkeen?»
»Te vetäydytte tietysti huoneisiinne ja jätätte paikkanne meille; vain sinä kuninkaana otat ruhtinaallisesta oikusta osaa palvelijoittesi huvitteluun.»
»Entä lahjat?»
»Aivan niin, Mujkó! Se on kuninkaalliselle arvolle kuuluvaa. Päivällisen loppuessa sanot heille, että jokainen heistä saisi valita itselleen puolison ja jonkun lahjan.»
»Mutta entä jos joku heistä valitsee suurimman kultavadin?»
»Niin hän saa sen.»
»Ja mitä tapahtuu valitulle puolisolle?»
»Se ratkaistaan sitten. Joko valittu ottaa sen, joka hänet valitsi, tai ei ota, mutta se jää minun huolekseni. Sillä kai heillä on niin paljon älyä, että valitsevat teistä, jotka käytte kullalla kirjailluissa viitoissa.»
Kaikki tämä näytti siltä kuin hallitsija jakaisi määräyksiään; isonenäinen poistuikin heti salista. Mutta kuningas istuutui valtaistuimelleen ja sanoi juhlallisesti »Kunnioitettava vanhus ja te Szelistyen naiset! Me olemme keskustelusta sekä teidän kanssanne että toisten tulleet siihen varmaan käsitykseen, että pyyntönne on oikeutettu eikä sitä vastaan ole mitään muistuttamista Viekää siis rakkaalle uskotulle miehellemme, Georg Dóczylle, Nagyszebenin kreiville, kuninkaallinen tervehdyksemme ja lupauksemme, että ensimmäinen sotavankien joukko pannaan asumaan Szelistyeen. Ja nyt me vapautamme teidät Jumalan nimeen, jääden muuten alati teille suopeiksi.»
Hän astui valtaistuimelta ja siirtyi hitain juhlallisin askelin viereiseen saliin, jonne koko hänen hovinsa seurasi häntä.
Vain muuan pyntätty herra, ilmeisesti ylijuomanlaskija, jäi saliin ja puhutteli herra Rostóa ja naisia seuraavin sanoin: »Hänen majesteettinsa haluaa kutsua teidän armonne luokseen nauttimaan lusikallisen lientä, samoin myös teidät, Szelistyen naiset.» Ja näin sanoen hän vei heidät alakertaan, jonka suureen ruokasaliin jo oli katettu kulta- ja hopeasilainen pöytä. Ilma oli kukkien tuoksun kyllästämä, ja noin sata lakeijaa hääri pöydän ympärillä.
Isonenäinen nuorukainen oli lähtenyt vastaanottosalista aikaisemmin kuin muut. Häneen oli tarttunut vastustamaton halu liikuskella joutilaana; hän pyrki ulkoilmaan, vapaaseen luontoon...
Hänen suuret pyöreät kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. Hän tunsi nuoruuden miellyttävää kutkutusta suonissaan. Hänen tanakka vartalonsa uhkui voimaa, täysin keuhkoin hän hengitti puutarhakuusten tuoksua.
Ja nähdessään itsensä yksinkertaisissa kuluneissa vaatteissa lammikon kalvon heijastamana hän huusi samalla riemusta: »Kuinka ihana onkaan tämä vapauden hitunen! Minusta tuntuu kuin nämä vaatteet olisivat sen siivet.»
»Mikä narri olenkaan!» mutisi hän sitten itsekseen. »Kun minulla ei ole omia vaatteita yllä, kuvittelen, etten ole oma itseni, ja juoksen omassa palatsissani edestakaisin kuin mikäkin kepposia hautova vallaton poika. Ja mitä hyötyä minulla on valepuvustani, kun näitä kyläläisiä lukuunottamatta kaikki tietävät, kuka olen. Olisin varmaankin vapaampi purppuraisessa dolmanissani, ellei kukaan tietäisi kuka olen.»
Näin itsekseen filosofoiden hän joutui ulkopihan päähän asti eikä huomannut, että joku hiipi hänen perässään, ennenkuin hänen edessään seisoi mies. Silloin hän vavahti.
»Mitä haluatte, serkku?»
»Tahtoisin puhua sanan, pari kanssanne, nuori herra, vai kuinka minun on teitä puhuteltava?»
»Se on oikein, ystäväni. Te olette siebenbürgiläinen ajomies, eikö niin?»
»Kyllä, minä olen siebenbürgiläinen ajomies. Haluaisin pyytää teiltä palvelusta, sillä näenhän että teillä on kuninkaallisessa palveluskunnassa sananvaltaa, ettekä ole viides pyörä vaunuissa.»
»No, en voi kieltää, että minulla on tuossa talossa eräänlainen vaikutuspiiri.»
»Juuri niin. Sitäpaitsi teillä on niin avoimet rehelliset kasvot, että äkkiä sain luottamuksen teihin uskaltaakseni esittää toivomukseni.»
»Entä mikä on toivomuksenne?»
»Kuulin, että tänne tuomani naiset on kutsuttu kuninkaalliseen pöytään syömään päivällistä valtakunnan herrojen rinnalla.»
»Miksikä ei? Kuningas ei ole liian ylpeä istuttaakseen köyhätkin ihmiset pöytäänsä.»
»Varsinkaan, jos on alushame päällä.»
»Hm, näen, että teillä on terävä kieli.»
»En sano enää sanaakaan, jos nuori herra on vihainen.»
»Sanokaa vain mielipiteenne, koska kerran olette aloittanut.»
»No, minä arvelin, että päivällistä syötäessä on läsnä sekä aterioivat että palvelevat.»
»Totta kyllä. No entä sitten?»
»Ja silloin olisi mahdollista, että minäkin pääsisin palveluskunnan joukkoon; minun pitäisi vain pukea liveriin.»
»Hm», sanoi isonenäinen, »eihän se ole vallan mahdotonta, mutta...»
»En vaatisi sitä ilmaiseksi, tai kuinka...» sanoi nyt Korják siirtyen asian pulmalliseen puoleen, ja hakiessaan taskustaan esille kaksi taalaria hän katseli ensin ympärilleen, oliko kukaan näkemässä, ja sujutti sitten rahat hienolla tavalla nuoren miehen takin taskuun.
Isonenäinen hymyili tälle tempulle, mitä Korják piti hyvänä enteenä.
»Eihän asia ole vaikea, ja katsokaas, minulle se kuitenkin on... kovin tärkeä. Monilukuisten lakeijain joukossa ei minua ollenkaan huomata.»
Isonenäinen näytti epäröivän, otti molemmat taalarit taskustaan ja katseli niitä.
»Hitto vie, mutta kuningas suuttuu, jos hän saa kuulla vieraan todistajan olleen läsnä.»
»No, eihän ole tarpeellista, että hän saa sen tietää.»
»Minun täytyisi kuitenkin pettää häntä.»
»No, mitä vielä! Niinkuin ei häntä petettäisi sata kertaa päivässä!»
»Häntäkö petetään? Kuningastako? Mitä sanottekaan? Kukapa häntä petkuttaisi?»
Korják nauroi niinkuin nauretaan lasten yksinkertaisille puheille.
»No itsekukin.»
»Se on mahdotonta», väitti isonenäinen vakaasti.
»Tuhat tulimmaista! Minäkö tässä juttelisin narrimaisia asioita?» kiivastui Korják. »Tässä meillä on heti tämänpäiväinen tapaus, Szelistyen naiset. He ovat yhtä vähän Szelistyestä kotoisin kuin tuo torni tuossa meitä vastapäätä tai suihkukaivo tuolla. Yksi on Háromszékista, toinen Fogarasista ja kolmas Nagyszebenistä. Vanha Rostó pitää kuningasta pilkkanaan uskotellessaan hänelle, että naiset ovat Szelistyestä. Mutta eihän nuori herra vain ilmaise kenellekään, mitä minä tässä olen hyvässä luottamuksessa kertonut.»
»Minä olen unkarilainen.»
»Näen, näen kyllä, että unkarilainen äiti on synnyttänyt teidät; senvuoksi olenkin turvautunut nuoren herran apuun.»
Isonenäinen nuorukainen rypisti otsaansa, ja hänen silmistään leimahti salamoita. Korják havaitsi tämän vihertävän valon ja käänsi vaistomaisesti katseensa muualle. Noilla läpitunkevilla silmillä oli, kun ne säkenöivät vihaa, sellainen kauhua herättävä kiilto, että niiden edessä eläimetkin vapisivat.
»Jumala minua varjelkoon, en totisesti uskalla katsoa teitä silmiin; ne pistävät kuin nokkoset.»
»Te olette avannut ne sepposen selälleen, kelpo ajomies», sanoi isonenäinen hymyillen.
»No, minä avaan ne teille vielä paremmin», vastasi Korják salaperäisesti. »Sillä tällaisessa kuninkaallisessa linnassa ei juuri mikään ole totta. Ei sekään, että minä olen ajomies.»
»Mikä sitten?»
»Minä olen budalaisen majatalon 'Oravaisen' isäntä.» Isonenäinen poika hämmästyi, mutta ei ilmaissut sitä.
»Ah, älkää puhuko pötyä! Minkä takia olette sitten piiloutunut tuohon liveriin?»
»Sillä on oma tarinansa. Totuus kasvaa taivaassa, rakas nuori herra, mutta valheen juuret varttuvat talon lähettyvillä jokapäiväisessä elämässä. Paholainen kantaa niille lannoitusta, jotta ne kasvavat paremmin. Siis, helluntailauantaina majoittuivat nämä naiset talooni. Miksi sen kieltäisin? Minä vanha aasi rakastuin pieneen valakkilaistyttöön. Hän ei myöskään näyttänyt olevan minulle vieras, ja niin puhuimme asiat valmiiksi. Vanha Rostó on myös antanut suostumuksensa, vaikka yhä vielä pelkään hänen metkujaan, sillä hän on siebenbürgiläinen, ja niillä on kaksinkertainen äly. No hyvä, asia olisi sitä myöten selvä. Mutta hän sanoi, että tyttö olisi ensin vietävä kuninkaan luo. Nyt ole varuillasi, Johan! Kotona en jaksa kestää suurta epätietoisuutta, ajattelin, ja siksi lähdin ajomiehenä mukaan.»
»Valakkilaistyttö on siis morsiamenne? Alan jo ymmärtää asian...»
»Senvuoksi haluaisin mielelläni päästä ruokasaliin, jotta voisin nähdä, mitä hänelle tapahtuu.»
»Ah, mitäpä hänelle saattaisi tapahtua? Eihän häntä heti syödä?»
»Ei kai, rakas nuori herra», sanoi isäntä. »Mutta ei vallan pitkää aikaa sitten, minulla oli ihanasti kukkiva ruusu, joka heloitti ruukussa ikkunalla. Sitten minun kiltti äitini aikoessaan kastella sitä otti vesiruukun asemasta tärpättiastian. Ruusulle ei tapahtunut mitään, se ei sillä syönyt itseään, mutta ruusuun tuli nyt suloisen tuoksun asemesta epämiellyttävä haju. Vihdoin heitin sen ikkunasta pihalle.»
Isonenäinen poika tuli miettiväiseksi.
»Tunnetteko kuninkaan?» kysyi hän tuokion kuluttua.
»Olen nähnyt hänet kahdesti, mutta tuntisin hänet tuhansien joukosta.»
»Tosiaanko?» sanoi toinen epäillen. »Minkä näköinen hän siis on?»
»Vaaleaverinen tanakka poikanen; päätään hän pitää hiukan vinossa!»
»No kuulkaa, siitä ei tule mitään, että pääsisitte sisään lakeijan liverissä, sillä lakeijat tuntevat toisensa ja hälyttäisivät, jos näkisivät muukalaisen Israelissa, mutta jos annatte minulle ne kaksi taalaria, otan tehtäväkseni huolehtia morsiamestanne ja ilmoitan teille heti, jos häntä uhkaa vaara.»
»Kunniasanallanneko?»
»Tässä käteni.»
»Mutta älkää olko mikään siansorkka», sanoi Korják puristaen tuttavallisesti hentoa pientä kättä.
Jo aikaisemmin oli kuulunut vasemman tornikellon soitto, joka kutsui vieraat ruokasaliin; nyt kumahtivat mörssärilaukauksetkin merkiksi, että päivällinen oli alkanut.
»Nyt hänen majesteettinsa istuutuu pöytään», huomautti Korják, joka budalaisena tunsi hovimenot, ja itsekseen hän lisäsi: »Minun Vuca-rukkani on myös heidän joukossaan.»
»Niin», sanoi isonenäinen nuorukainen, »tänään annetaan komeat päivälliset. Hankin teillekin pullon viiniä.» Ja näin sanottuaan hän riensi ruokasalia kohti ajatuksissaan pohtien juuri kuulemaansa.
»Vai sillä tavalla! Dóczy-kuoma siis ajatteli, että kuningas, se tyhmä narri, joka uskoo kaikki, menisi hänen satimeensa! Hyvä niinkin, näköjään kuningas uskookin kaikki — mutta sälyttää hänen hartioilleen sellaisen taakan, että hänen armollaan on siinä kantamista koko ikänsä. No, minä teen, mitä hän haluaa, mutta vain pitääkseni häntä ikuisessa ahdistuksessa.»
Iso ruokasali loisti satumaisen upeana. Vieraat olivat jo aloittaneet liemen, kun isonenäinen astui sisälle ja liittyi eräiden toimettomina tuijottavien palvelijoiden pariin.
Pöytä notkui sekä monien maljojen, kultaisten ja hopeisten kukkakulhojen että lautasten painosta.
Pöydän yläpäässä istui kuningas, hänen oikealla puolellaan Anna Gergely ja vasemmalla puolella Maria Schramm. Heitä vastapäätä istui Vuca, joka hymyili heille yhtenään. Ja kun parvekesoittajat ottivat vauhtia iloiseen säveleen, ei hän voinut pidättyä keinuttelemasta ruumistaan soiton tahtiin, jolloin hänen nauhoitettu palmikkonsa kiepsahteli hurmaavasti sinne tänne. Jokaisen naisen takana seisoi kaksi hovipoikaa, toinen kaatamassa lasiin makeaa vermuttia tai tokayta, toinen löyhyttelemässä viileyttä.
Sitten tulivat ruuat vuoron perään, niin moninaiset, ettei isä Jumalakaan olisi pystynyt laskemaan niitä. Kaikki suoritettiin jykevän upeasti. Keittiöpojat toivat ruuat etusaliin, missä husaarit ottivat ne haltuunsa ja veivät edelleen ruokasaliin.
Jokaisen ruokalajin ilmestyessä esille nousi ylimmäinen keittiömestari, sahraminkeltaiseen attilaan pukeutunut harmaahapsinen vanhus, joka istui Vucan vieressä, otti husaarilta tarjottimen, meni kuninkaan luo tarjotakseen hänelle ja notkisti joka kerta toista polveaan.
Hänen majesteettinsa joko teki kieltävän eleen merkiksi, ettei hän välittänyt ruuasta, tai viittasi pöydän alapäähän, missä ylimmäinen ruuanmaistaja istui herra Rostón vieressä. Ruuanmaistaja otti palasen, maistoi sitä ja maiskutti hieman kieltänsä (se kaikki kuului hovitapaan) ja selitti sitten _Habét saporem_ (maukasta on). Senjälkeen keittiömestari vei ruuan jälleen kuninkaalle, joka nyt rauhoittuneena otti siitä mieleisensä annoksen.
Milloinkaan ei kuningas ole niin pelännyt tulevansa myrkytetyksi kuin tänään kuningas Mujkó I. Miltei jokaisen lautasen hän lähetti ylimmäisen juomanlaskijan mukana ylimmäiselle ruuanmaistajalle, italialaiselle lääkärille Antonio Valvesorille, ja puheli tälle kaiken aikaa italiankielellä pöydän yli. Hän kertoi kaikenlaisia hupsuja juttuja kuulusta Lyrilla-kuningattaresta, joka sairastuttuaan antoi määräyksen: »Jos minä kuolen, on molemmat lääkärini haudattava elävinä minun kanssani». Nämä tosin sitten kokosivatkin pienet älynsä yhteen parannuskeinoja miettiessään, mutta lopulta kuningatar kuitenkin kuoli ja sitten tapahtui, niinkuin hän oli määrännyt. Kaunis kuningatar lepäsi Orleansin rehevässä maassa tuuhealehtisten öljypuiden varjossa, sopimattomasti kyllä, mutta rauhallisesti, molempien lääkärien välissä.
»Kuningatar oli älykäs nainen», vastasi ruuanmaistaja, »ja virkatoveritkin voivat olla tyytyväiset: he lepäävät kuninkaallisissa haudoissa».
Sillä välin ylijuomanlaskija alinomaa täytti kuninkaan pikarin uudelleen.
Ylijuomanlaskijaa ei kiusattu niin paljon kuin ylimmäistä ruuanmaistajaa, jopa kuningas suorastaan selitti: »Ei ketään kuningasta ole milloinkaan myrkytetty viinillä, sillä mahdotonta on ajatella pahantekijää, joka ei pahoittelisi hyvän viinin maun pilaamista.»
Päivällinen oli oikeastaan pingoitettu ja ikävä. Herra Rostó mietti itsekseen: »Nagyszebenin kotoiset sikotanhutkin ovat paremmat.» Mutta kyllä hän puhuu toisin tästä päivällisateriasta, istuessaan kotona Nagyszebenissä katsellen karkeloa, kun sikoteurastuksen jälkeen saa pitkinä iltoina syödä ja juoda rennosti.
Yhden seikan voi todeta: aina puhui vain kuningas, alati vain hän. Muut näyttivät olevan pelkästään pyntättyjä töllistelijöitä, vaikka hyvän päivällisen luonteenomaisia piirteitä pitäisi olla, että kaikki puhuvat yhtaikaa. Se on niinsanottu _amabilis confusio_, kun viinirypäleen mehu muuttuu päässä kirjaviksi ajatuksiksi.
Ja rypälemehu oli hyvää, mutta ankara hovitapa ei sallinut sen päästä oikeuksiinsa — paha periköön sen keksijän! Herra Rostólla ja naisilla oli muuten riittävästi hupia, kun he saivat katsella tätä menoa. Voi voi tätä korkeiden herrojen joukkoa! Mikä määrä kallisarvoisia pukuja, kuinka paljon jalokiviä! Niin ne välkkyivät ja säihkyivät niitä liikuteltaessa kuin kuvastimet! Mutta ei salikaan ollut vallan vähäpätöinen. Laki kuvasi taivaankupua taivaankappaleineen ja tähtineen, pantuina siihen asentoon, missä ne olivat Matiaksen ensi kerran nähdessä päivänvalon. Seinät olivat kauttaaltaan venetsialaisten kuvastinten peitossa, ja mille taholle katselikaan, yhtä monta Vucaa oli näkyvissä. Entä ikkunat! Ne olivat kirjavaa lasia, siihen aikaan vain harvoin nähtyä. Tässäkin palatsissa oli vain tähän yhteen huoneeseen pantu lasi-ikkunat; muiden suojien ikkunat olivat lakkakankaiset, öljyyn kastettua paperia tai läpinäkyvää maalattua silkkiä. Seinävierille oli pantu yhtämittainen rivi marmoripenkkejä, joita peittivät kultakudonnaiset pielukset, sillä Matiaksenkin aikana oli paljaalle kivelle liian kovaa istua.
Näillä penkeillä istuivat omassa ryhmässään useinmainitut laiskottelevat palvelijat tai oikeammin, kuten kai jo tiedämme todelliset suuret herrat oikean kuninkaan seurassa, lyhyesti »Kiirastulilinnan» kultainen nuoriso.
Ne ainakin pitivät hauskaa. He nauroivat ja juttelivat melkein äänekkäästi, eikä se herättänyt minkäänlaista huomiota, sillä soitto hämäsi vilkkaan keskustelun kuulumattomaksi.
»Kuinka hyvin se vekkuli näyttelee kuningasta», sanoi, nuori Stefan Báthory lopen ihastuneena Mujkóon.
»Ihan tässä läkähtyy nauruun.»
»Hän liioittelee», tuumi Czobor; »hän ei lopultakaan näyttele osaa hyvin. Kuningas, joka ei milloinkaan unohda olevansa kuningas, on tavallisesti liian vähän ihminen.»
»Siinä sanoit totuudenrippeen», virkkoi Matias hyväksyvästi.
»Katsokaa, katsokaa sitä hirtehistä, kuinka kaihoisasti hän silmäilee nuorta saksitarta.»
»Minusta näyttää, että Mujkó on kuningas vain pinnalta; pöydän alla hän sensijaan kuhertelee sievän naikkosen kanssa. Hänen iso saappaansa näyttää olevan vallan sopimattoman lähellä naisen pientä jalkaa. Katsokaa vain, kuinka pikku raukka punastuu yhtenään.»
Bánffy kohautti olkapäitään.
»Riihtä puivan hevosen suuta ei saa sitoa.»
»Hm, emme voi hänen tilalleen panna Georg Lábatlaniakaan», ilkamoi Báthory. [Sanaleikki: Lábatlan merkitsee unkarinkielessä jalatonta miestä. — Suoni,]
Tämän karkean pilan kuullessaan Matias rypisti otsaansa, sillä se palautti hänen mieleensä hänen uskollisen linnavoutinsa, herra Lábatlanin, jonka Mikael Szilágyin keittäjä oli nolannut niin häpeällisellä tavalla; siitä kulki niihin aikoihin pilkkalauluja, jotka eivät säästäneet kuningastakaan.
»Mitä minun pitikään sanoa», puuttui Vojkffy kerkeästi puheeseen (hänkin näkyi olevan epähieno, sillä hän oli ilmeisesti johtunut ajattelemaan Szilágyin keittäjää ja siitä nälkäänsä), »milloin me oikeastaan syömme päivällistä? Minun vatsassani on jo soinut päivälliskello.»
»Minun puolestani vaikka heti», sanoi Matias: »sittenpähän asiasta on päästy. Pyöreä pöytä on katettu.»
He pujahtivat yksitellen sivuovesta, vain kateellinen Báthory ei malttanut, kumartuessaan ottamaan lattialta tahallaan pudottamaansa sinettisormusta, olla käyttämättä tilaisuutta katsellakseen Mujkón jalkoja, jotka kumminkin (sanottakoon se Mujkón kunniaksi) olivat liikkumattomina kahden pienen punaisen saapasparin välissä.
Sitten hävisi Báthorykin pienestä sivuovesta »Mariansaliin», joka oli saanut nimensä niinsanotuista Marianikkunoista. Nämä olivat ohueksi hiottua agaattia, joka oli pantu lyijyrengaspuitteihin ja joka heikensi huomattavasti huoneeseen tunkeutuvia auringonsäteitä.
Se oli komea, viileä huone. Siinä oli pyöreä pöytä, jonka ääressä nuori kuningas harrasti perinnäistapaan kuuluvaa kuningas Arthurin ritarillisuutta Stefan Drágffyn esiintyessä Lancelotina. Salissa ei ollut muita huonekaluja kuin iso leikkauksin somistettu kaappi, niitä kuuluja mestariteoksia, joita firenzeläinen mestari Benedetto da Majano valmisti, ja »pyöreä pöytä». Ah, siihen aikaan tämä pyöreä pöytä merkitsi paljon. Se oli nuorten ylimysten unelma, toive. Merkitsi suurta tulevaisuutta, kullanpuhdasta luonnetta, jos jostakin sanottiin: »Hän on istunut linnan pyöreässä pöydässä.»
Nyt heitä istui siinä yhdeksän, eivätkä he pitäneet sitä suurena kunniana, eivät liioin ajatelleet tulevaisuutta, vaan nyreilivät, kun liemi oli kylmää. Kuningas varsinkin oli huonolla tuulella.
Keittiömestari kysyi vapisevalla äänellä: »Käskeekö teidän majesteettinne, että lientä lämmitetään?»
»Mene hornaan ehdotuksinesi! Vie liemi pois ja tuo tilalle jokin paistos.»
Sitten hän lisäsi kääntyen tovereihinsa:
»On kolme asiaa, joita en harrasta, ja ne ovat: uudestaan lämmitetty liemi, lepytetty ystävä ja parrakas nainen.»
Nyt tuotiin pöytään paistetut ruokalajit, kalat, ristikolla paahdetut liharuuat, ja liemi oli unohdettu. Ateriointi on oikeastaan vain verotyö, joka valmistaa tien viinille, jotta se soluisi helpommin vatsaan.
Ensi siemauksen jälkeen kuningas viittasi palvelijan luokseen.
»Ota lasikaapista kultahaarikka, täytä se reunan tasalle tavallisella viinillä ja vie se pian Siebenbürgiläiselle ajurille, sillä hänen lienee jo aikamoinen jano. Täytä sitten savikulho tokayviinillä ja anna se hänelle salavihkaa huomauttaen sen tulevan mieheltä, jolle hän antoi kaksi taalaria. Sano hänelle, että molemmat astiat kuvaavat Várpalotan nykyistä tilannetta. Sano edelleen, että hän maistaisi kumpaakin viinilajia ja valitsisi jommankumman, kuitenkin niin, että astiakin jäisi hänelle.»
»Käskystä, majesteetti.»
»Kun olet tehtävän suorittanut, riennä ilmoittamaan tulos.»
Herrat söivät ja joivat ja arvailivat, mitä kuninkaan astiaviesti oikein merkitsi.
Matias harrasti sellaisia keskusteluja ja teki itse usein aloitteen.
»No, kuka teistä tajuaa asian?»
Ensinnä puuttui puheeseen Drágffy.
»Tavallisella viinillä täytetty kultahaarikka merkitsee, että narri kulkee kuninkaan vaatteissa; valikoidulla tokayviinillä täytetty saviastia taas tietää, että kuningas piilee yksinkertaisissa pukimissa.»
»No niin, siitä olemme siis selvillä», sanoi kuningas hymyillen, »mutta sanokaapa, kumman ajomies valitsee; Joka arvaa oikein, saa minulta muistoksi kultaisen miekan.»
Hei, sitä arvailua! Kuninkaalta lahjaksi saatu miekka oli suuri kunnianosoitus. Sentakia kannatti hieman vaivata aivojaan.
»Ei ole epäilemistäkään», sanoi Vojkffy, jolla oli pystyynkierretyt viikset, »ettei ajomies ymmärtäisi valita kultahaarikkaa».
»Ei se ole niinkään varmaa», väitti Báthory vastaan; »jos ajomies on ryypiskelijä (ja se hän tietenkin on) ja maistaa kumpaakin viinilajia, ei hän malta olla valitsematta tokayta. Sillä ihmisessä on sydän suuri herra: suuri herra on kyllä järkikin, mutta kurkku on oikea tyranni.»
Yksi todisteli sitä, toinen tätä, ja näin syntyi kaksi leiriä. Vain nokkela Paul Guthy keksi kolmannenkin mahdollisuuden.
»Jos ajomies on järkevä, kaataa hän huonon viinin saviastiaan, hyvän viinin sensijaan kultahaarikkaan, ja pitää hyvällä viinillä täytetyn kultahaarikan.»
Raikuva nauru palkitsi tämän järkevän päätelmän; vain kuningas ravisti valtavana päätänsä.
»Ellen erehdy, Guthy, olet sinä lähinnä totuutta, mutta et ihan oikeassa; sinä tavoittelet sitä vasemmalta, vaikka se onkin oikealla, ellen erehdy.»
He ilakoivat vielä kauan tälle asialle, kuvittelivat ajomiehen ällistystä, hänen sisäistä taisteluaan, kuinka hän Buridanin aasin lailla, joka kahden heinätukon välistä ratkaisukyvyttömänä karautti tiehensä, olisi kahden vaiheilla, mitä tekisi. Oli niitäkin, jotka kuninkaan selän takana kuiskuttelivat, että ajomies saattoi olla rehellinen. Ristiriita, johon hänet oli työnnetty, kelpaisi Galeottin kynän kuvattavaksi. Asia kerrottaisiin hänelle Budassa; merkitköön hänen italialainen ihanuutensa sen jälkimaailman tietoon, mutta paljoa tärkeämpää olisi päästä selvyyteen »omasta erikoisasiastamme», ja he alkoivat pöydän alla sysiä toisiaan: »No, esitä se jo!» Mutta jokainen luotti naapuriinsa, niin että kuningas oli jo nousemassa pöydästä, kun Vojkffy lopulta antoi katseella merkin, että hän Jumalan nimessä syöksyisi vaaraan.
Hän alkoi siis hienotunteisesti ja tahdikkaasti kiertää asiaa kuin kissa maitokuppia; hän ei uskaltanut käydä siihen suoraan käsiksi, jottei kaataisi sitä.
»Unkarilainen ei ole missään onnellinen, majesteetti.»
»No, kuinka niin?» riuskasi kuningas hänelle.
»Szelistyessä on se paha asia», jatkoi Vojkffy, »että naisia on liian paljon, Várpalotassa sitävastoin on nyt toisenlainen puute: täällä on liian paljon miehiä ja liian vähän naisia».