Part 7

Sitten hän viittasi Rostón mukaansa, ja he menivät molemmat hänen työhuoneeseensa, missä hän epätoivon vimmalla kävi tuon viheliäisen ukon kimppuun, joka nimitti itseään Mikael Rostóksi ja jolle hän oli suvainnut antaa luottamuksensa.

»Ja kuule nyt, sinä vanha hölmö, joka kirottuine neuvoinesi ja lörpötyksinesi olet syössyt minut mestauslavan juurelle! Sinä et pääse niinkään vähällä tästä asiasta. Jos minun pääni kierähtää, saa sinun pääsi näyttää sille tietä, sillä minullakin on jus gladii (miekkaoikeus). Koirat nuolevat veresi, ellet saa muutosta aikaan. Ja se on mahdollista vain, jos sekä sinä että minä käymme koko Siebenbürgenin ristiin rastiin ja missä vain näemme kauniin naisihmisen vaihdamme sen tavaralla ja rahauhrilla sekä erilaisilla juonilla szelistyeläisnaiseen, siirtäen kaunottaren tänne ja meikäläiset vice versa sinne, jotta kun kuningas tulee metsästämään, hän täällä tapaa vain kauniita ja somia, mistä sitten voimme saada suuren palkinnon korvaukseksi.» [Historiallista; Thomas Kászonin kronikasta.]

Ja niin tapahtuikin. Ihan kuollakseen pelästynyt Dóczy antoi böömiläisille kunnolliset vaatteet ja pani ne määräyksen mukaisesti asumaan Szelistyeen. Hän antoi heille runsaasti maata ja sääsi Stefan Szilyn pyynnöstä ihmisystävällisiä poikkeuslakeja, joiden nojalla he voivat menestyä ja viihtyä. Mutta heidän tuli naida vain kauniita naisia ja tyttöjä. Hän sanoi heille, että syksyksi hän itse (Nagyszebenin kreivi) toimittaisi jokaiselle heistä niin kauniin vaimon kuin miessilmä ikinä voi toivoa.

Pelko on suuri herra, ja pahempi kuin salamanisku on uhkaava pilvi. — Ylös, Rostó, — sanoi vanha prefekti itselleen ja ryhtyi virkamiehineen ja uskottuineen tyystin tutkimaan koko Siebenbürgeniä haaliakseen kokoon kauniita naisia ja tyttöjä, tietysti maaorjia (kuten metsästä haetaan maukkaita fasaaneja) ja houkutellakseen ne Szelistyeen, muutamat kauniin sanoin, toiset muita keinoja käyttäen, avaten milloin kalleuksilla täytetyn arkun, milloin muita ovelan ihmisjärjen työntölaatikoita.

Kaikki suoritettiin kuumeisen kiireesti, koko kesä touhuttiin, ja se onnistui.

Kun metsästyskausi alkoi, oli Szelistyessä suoritettu laaja perkaus- ja istutustyö loppuun. Karut naiset oli siroitettu kaikkiin ilmansuuntiin, ja joukko ylen kauniita oli haalittu Szelistyeen kaikilta tienoilta, niin ettei sitä »helluntaimallia», jonka kuningas oli pidättänyt Várpalotaan, olisi voitu verratakaan näihin yhteen kohtaan kasattuihin keijukaisiin. Milloinkaan sitä ennen ei ollut noin lauha tuuli puhaltanut böömiläisille kuin nyt näille. Jokainen rampa böömiläinen sai ylen ihanan naisen, jonka veroista kuningas Podjebradkaan kotonaan »kultaisessa Prahassa» ei koskaan ollut syleillyt.

Hinkalot kävivät kyllä tyhjiksi, ja pelloilta hävisi yksi ja toinen härkäpari, mutta lopuksi voi Nagyszebenin kreivi sentään helpotuksesta huokaisten sanoa: »Nyt saa kuningas tulla.» Fogarasin keväiset kauriitkin olivat sillä välin varttuneet; niistä oli tullut kauniita solakoita kaurisneitoja. Mutta kuningasta ei kuulunut.

Hän oli ehkä unohtanut koko asian — tai ei päässyt muilta tehtäviltään. (Olihan hänellä kyllin paljon työtä.) Eipä sillä väliä. Hän tulee joskus toiste katsomaan paratiisiaan! Sillä varsin pian oli halki koko Siebenbürgenin levinnyt tieto kauniiden naisten kylästä, ja Szelistyetä sanottiin »kuninkaan paratiisiksi.»

Mutta kuningas ei tullut seuraavanakaan vuonna. Dóczy kutsui häntä kyllä katsomaan Szelistyen kauniita naisia. »Tulen kyllä joskus», kuului vastaus. Alati vain »joskus». Dóczy odotti, odotti yhä, ja missä ikänä sukelsi esiin kaunis nainen ja Dóczy sai siitä tiedon, hankki hän kaunokaisen itselleen, sillä nyt hän jo piti kunnia-asiana päästä esittämään kuninkaalle yhä kauniimpia naisia. Hän houkutteli naisen uutiskyläänsä; olkoon tämäkin orvokki lisäämässä kuninkaan paratiisin ihanuutta.

Herra Rostó itse muutti vanhoilla päivillään Szelistyeen. Hänestä tuli »_custos pulchritudinis_» (kauneuden vaatija), joka tilanomistajan nimessä huolehti naisten pukimista ja niinikään heidän ihonsa hienouden ja raikkauden pysyväisyydestä. Hän kiehutti keittiössään moniaita taikalääkkeitä yrteistä ja ruohoista ja tarkkasi, etteivät böömiläiset antaneet naistensa toimitella raskaita töitä. Kun naiset eivät suojelleet kasvojaan auringon paahteelta, moitti hän heitä: »Luuletko siis, sinä hanhi, että nuo kasvot ovat sinun omaisuuttasi?»

Se oli virka, johon kuului verrattain laaja toimiala. Sitäpaitsi se oli todellakin harvinainen, sillä ei ennen eikä jälkeen kukaan ole hoitanut sentapaista tointa. Ainakin tällä yhdellä ovat virkapaikat Unkarissa vähentyneet.

Hän huolehti, etteivät naiset menneet ulkoilmaan perin kylminä talvipäivinä, jotta eivät saisi nenäänsä punaiseksi, etteivät he käyttäneet liian tilavia kenkiä, jotteivät heidän jalkansa tulisi leveiksi. Ja kun syntyi tyttölapsi, rupesi hän sen kummiksi ja alkoi jo lapsen maatessa kätkyessä vaalia sen kauneutta.

Mutta mitä tämä kaikki hyödytti, kun ei kuningas kumminkaan tullut...

Kerran olivat turkkilaiset esteenä, toisen kerran hän taas soti Fredrikiä vastaan. Myöhemmin hän meni naimisiin — siitä huolimatta hän olisi voinut tulla. Pian hän taas joutui riitaan Podjebradin kanssa — eikä tullut, kerta kaikkiaan ei.

Aika kului, vuosi toisensa jälkeen häipyi, kuninkaallisesta nuorukaisesta oli varttunut vakava mies; hän oli kenties jo vallan unohtanut ruusutarhansa, kun se jo itsestään versoi; sillä mitä ihanimmat ruusut ja nuput kasvoivat siellä. Rintalapsista, jotka herra Rostó kerran oli kantanut kasteelle, oli kehittynyt ihmeen ihania neitoja ja komeita kauniita nuorukaisia.

Nämä menivät keskenään naimisiin, ja uudesta keväästä puhkesi uusia nuppuja, kauneudesta syntyi uutta kauneutta...

Ja huhu kulki yhä etäämmälle Matosista Tiszaan asti ja toiselta puolen Oltiin saakka ja vieläkin kauemmaksi; se kertoi, että Szehstye-nimisessä kylässä pelloilla ja niityillä käyttelivät sirppiä ja haravaa niin ihmeellisen kauniit naiset, että vain kuninkaat uskaltavat uneksia sellaisista. Paimenpillien kaihoisat huhuilut tarinoivat tästä ihmeestä, ja suurten herrain petolliset ajatukset kiertelivät tätä asiaa kuin haukka uhriaan.

Maailma kuuluu sille, joka pitää silmänsä auki. Jokainen oikea nuorukainen halusi noutaa itselleen vaimon Szelistyestä. Mutta parooni taas halusi saada sieltä lemmityn.

Szelistye _in floribus_. Kaikki tulivat sinne. Läheltä ja kaukaa saapui miehiä naidakseen sieltä; niitä tuli koko Unkarista, Moldausta, Valakiasta. Aina oli Szelistye täynnä kosijoita. Monet tulivat sinne, vaikka olivat jo naimisissa, ja vanhat vain saadakseen nähdä sen ennenkuin kuolivat.

Aluksi Nagyszebenin kreivi pelkäsi, että hänen kaunottarensa ryöstettäisiin joka ilmansuunnalle ja että kaikki olisi silloin lopussa. Hän alkoikin säätää ankaria lakeja »viennin» esteeksi, mutta kokemus näyttää päinvastaista — _mundus se expediet_.

Asia järjestyi käytännöllisessä Siebenbürgenissä itsestään. Jos kellä oli kaunis tytär kehittymässä voittoisaksi kaunottareksi, voi hän kuulla selkänsä takana kuiskattavan: »Tuo herättäisi huomiota Szelistyessäkin!»

Toisen kerran taas sanoivat ihmiset: »Mikä vahinko, ettei kukaan täällä huomaa tyttöä! Szelistyessä hän voisi löytää onnensa!»

Ah, Szelistyessä! Niin, tietysti! Szelistyessä, näyteikkunassa. Kaunottarien aarreaitassa, jonne koko maailma tulee, lisäksi aikoen »valita».

Siitä kehittyi tapa, että kauniit lesket, mikäli voivat, muuttivat suruvuoden loputtua Szelistyeen ja suloiset, kasteenraikkaat nuoret tytöt lähetettiin niinikään Szelistyeen, missä heidät pantiin täysihoitoon sukulaisten tai tuttavien luo. ..

Kuinka he olisivat vähenneet! Niin kauan kuin maailma seisoo, eivät kauniit naiset Szelistyestä vähene.

Mutta kuningas ei tullut sittenkään. Hän ei enää tiennyt Szelistyen kylää olevankaan... Hän vanheni, hänellä oli muita asioita päässään. Hänelle koitui paljon ikävyyksiä ulkoisista vihollisista, mutta hän kukisti ne; enemmän surua tuottivat hänelle kuitenkin harvainvallan herrat, mutta näitä hän ei voinut edes kukistaa.

Ja he menivät vallan liian pitkälle. En aio puhua Szelistyestä (vaikka sielläkin elettiin tarpeeksi hurjasti). Szelistye on vähäpätöinen paikka; sen voisi vielä antaa anteeksi. Mutta koko maailma huokaili harvainvallan ikeen alla.

Juuri siihen aikaan kerrottiin Ranskan kuninkaan Henrik III:n antaneen Boillantin kreiveille erikoisoikeuden ankarana talvikautena tapahtuvilla metsästysretkillä surmauttaa kolme neljä ajometsästäjää (maaorjiansa), jotta he voisivat lämmittää paleltuneita jäseniään niiden veressä. He tekivätkin niin, nuo jalot kreivit — kyllin usein — ah, hyvä Jumala, kuinka kaukana utuisessa tulevaisuudessa ovatkaan vielä Robespierre, Marat, Danton...

Harvainvalta tuotti meilläkin kuninkaalle paljon vaivaa; se kiristi häneltä oikeuksia ja erikoisetuja, sorti ja kiusasi kansaa.

Mutta erään keihäsmiesten vartioiman herraskartanon pihalla leikki ja juoksi jo siihen aikaan pellavatukkainen, pulloposkinen poikanen, joka sitten miehistyttyään ilmestyi linnojen ja kartanoiden eteen meluavan, sirpein ja viikattein aseistetun verenhimoisen talonpoikaisjoukon etunenässä:

Toistaiseksi harvainvalta askarrutti vain kuningasta.

Kun maassa oli rauha, olivat he hänen vihollisiaan, mutta koska hänen hallituskautenaan tuskin milloinkaan vallitsi rauha, ei hän voinut olla heidän tukeaan vailla.

Sodassa, rauhassa, alati vihollisten parissa, kuningas unohti Szelistyen kokonaan; kenties hän ei koskaan ajatellutkaan sitä.

Vain yhden ainoan kerran sukelsi tuo nimi esiin suurten maailmantapahtumien yhteydessä.

Kun hänen majesteettinsa piti hovia Wienissä, esitti valtakunnanpalatini hänelle alustavan sopimuksen, joka sisälsi sulttaanin rauhanehdot.

Monien pykälien joukosta Matias keksi seuraavankin: »Hänen majesteettinsa sulttaani luopuu kaikista hallussaan olevista linnoista ja linnoituksista sekä niihin kuuluvista alueista ja haluaa saada korvaukseksi vain omistusoikeuden yhteen ainoaan Siebenbürgenin kylään, Szelistyeen...»

»Mitä se merkitsee?» kysyi kuningas hämmästyneenä. »Mitä hän sillä kylällä tekee?»

Palatini hymyili.

»No niin, armollisin herrani, kyllä vuohi hyvin tietää, missä on suolaa. Sen ovat sulttaanin asiamiehet vainunneet. Szelistyessä asuvat maailman kauneimmat naiset ja tytöt; sieltä voisi sulttaani aina täydentää haaremiaan, alati uudistaa sen.»

Kuningas pudisti päätänsä, ollen loukkaantuvinaan. »Ja sen olette minulta tähän saakka katalasti salannut?»

»Riittäähän, kun nyt sanon sen teidän majesteetillenne», tuumi palatini.

Ja istuessaan suuressa nojatuolissaan, jota leijonanpää koristi, kuningas osoitti, tuhlaamatta monia turhia sanoja, yksinkertaisia vain polvia myöten kääreihin kiedottuja jalkojaan.

»Tällä yhdellä oli ratkaisuvalta.»

Ja se yksi, jolla oli ratkaisuvalta, oli — luuvalo.