Part 1

language: Finnish

SAVOLAISIA SUTKAUKSIA JA LETKAUKSIA

Kirjoittaneet ja koonneet

Juutas Puustinen ja Ernst Lampén

Kuopiossa, Kustantaja: Savonseura, Pohjois-Savon Kirjapaino Oy, 1929.

SISÄLLYS:

Kirjelmä Imppa Ryynäseltä, kirj. Juutas Puustinen. Joulurauha, kirj. Juutas Puustinen. Tappavatko kansakoulut Savon murteen ja savolaiset sutkaukset. kirj. Ernst Lampén. Maltiton, kirj. Kaarlo Hemmo. Saimaan vesillä yöllä, kirj. Juutas Puustinen. Ihmeellisiä taikoja, kirj. Tatu Pekkarinen. Pikku-kaupunki-kuvauksia, kirj. Kaapro Jääskeläinen. Kalakukko ja talakkuna, kirj. O. Räisänen. Siellä vuan, kirj. O. Räisänen. Kaksi leskee, kirj. O. Räisänen. Ysti, kirj. Alb. Sonninen. Politiikasta, kirj. Juutas Puustinen. Sanasutkauksia, kirj. Ernst Lampén. Kervisen koira, kirj. Tiitus. Letkauksia, kirj. Ernst Lampén. Onnentoevotusraketti heähe, kirj. Kaarlo Hemmo. Oamupuhteella, kirj. O. Räisänen. Valitus runo, kirj. Tatu Pekkarinen. Kun ratijovehkeitä syvämmoalle laitettiin, kirj. Veikko Korhonen. Rautatielaitoksemme, kirj. Juutas Puustinen. Tarkastaja O.A.F. Lönnbohm, kirj.. Juutas Puustinen. Kiho Vauhkosen Tietosanakirja, kirj. Juutas Puustinen..

Kirjelmä Imppa Ryynäseltä (s. 25.3.1836, k. 14.8.1912).

Hyväksyn toljotoksenne. Onhan koottu arvoitukset ja sananlaskut, miksikä ei sitten kokoiltaisi savolaiset sutkaukset ja letkaukset. Kerätkää vain! Mitä minun rumasta suustani on aikoinaan irronnut sutkauksia, niihin lupaan kokoelman laatijoille täyden käyttöoikeuden.

Haluaisitte kuvanikin kirjaanne. Potrettimaakarissa ei minun tullut käydyksi, joten kuvaani ei jäänyt sinne maankamaralle. Mutta muistaakseni joku Halosen veljeksistä sanoi kerran, että minun naamatauluni on aivan jonkin Gambetan kuvan näköinen Jos siis haluatte minut heimolleni ja muillekin ihmisille oikein kuvin esittää, niin rätkäättäkää kirjaan mainitun miehen kuva. Mutta etteivät ihmiset Imppa-hyväkkäästä paljon erehtyisi, niin antakaa vaikka Sonnisen Taavetin viimeistellä kuvaa ennen julkipanoa.

Mitenkäkö muuten jaksan? Lokosahan täällä on oleksia, ei vaivoja, ei vastuksia vähääkään. Ahtaat olivat kyllä veräjät tänne päästä. Pyhä-Pietari oli avaimella otsaani mojauttaa, mutta ukko-Paavo Ruotsalainen tuli avukseni.

- Minä tunnen savolaiseni, vakuutti ukko-Paavo. - Joskin ne sutkauttelevat ja letkauttelevat käännellen hyvät ja pahat ylös alaisin, on tuon kaiken pohjalla kuitenkin lapsen herkkä mieli ja lähimmäistään kohtaan lämmin sydän.

Tällaisen lausunnon antoi ukko-Paavo heimolaisistaan, joiden osastopiällysmieheksi hänet on täällä serafien salissa asetettu. Ja niin pääsin minäkin sisäpuolelle.

Älkää siis, heimolaiseni, antako maailman tuiverrusten jäykistää leikkisää luontoanne ja vetreitä leukapieliänne! Mutta ennen kaikkea, älkää antako lapsellisen herkän luontonne kamaroitua ja lähimmäistä kohtaan lämpöisen sydämenne kovettua!

Sävähtäkööt siis edelleenkin leikkipuheet savolaisten suupielissä, mutta on välttämätöntä, että painaudutte tuon tuostakin ukko-Paavon pariin. Niin minäkin mielessäni ja kaikessa hiljaisuudessa tein, ennenkuin nahkat lopullisesti silmilleni lumpsahtivat.

Olisihan näistä asioista paljonkin puhumista, mutta ukko-Paavo tuntuu potuuttavan meitä savolaisia kirkkokuoron harjoitukseen − − −

Imppa Ryynänen.

Alkuperäisen kanssa yhtäpitäväksi todistaa:

Juutas Puustinen.

Joulurauha.

Vuodelta 1908.

- Mikä olisi tämä maailma ja mitä maailman meno ilman joulua? Erämaa ilman yhtään virkistävää kosteikkoa; ampiaispesä täynnänsä vihaa surisevia, myrkyllisiä pistiäisiä. Mutta kerran vuodessa, jouluna, maailman kiivas ja kiukkuinen meno taukoaa, ja ihmiset tuntevat mielessään rauhan ja sovinnon sulomakua.

Puoluepukarit, jotka pitkin vuotta ovat säiläänsä tulisesti heilutelleet, milloin kohtisuoraan vastustajan päätä hätäistä aikoneet, milloin salakavalasti syrjäpistoja yritelleet, pistävät jouluna kuin yhdestä tuumasta miekkansa tuppeen, ojentaen toisilleen rauhan lämpimän kämmenen.

Puhdasta jälkeä tekevät rauhan luudat sanomalehtien palstoilla. Pois ovat hävinneet viikingit ja kalmukit, pois susilistit, mokraatit ja puol'suomalaiset. Kuin maan sisään ovat painuneet kaikki suomettarelaiset ja sijaan on ilmestynyt vanhoja suomenmielisiä ja gamla-fennoja. Ei lyödä jouluna löylyä vuoden 1850 kieliasetuksen kiukaille eikä työnnetä ruotsalaisia Pohjanlahden kylmiin aaltoihin tahikka haudata maahan, niinkuin täällä meidän puolessa on tapana. Kaikki ryssän kätyrit ovat sukupuuttoon kuolleet, kaikki hännät laanneet heilumasta ja pääskyset laulelemasta. Hävinneet ovat verenimijät, luunpurijat ja mukanansa vieneet huligaanit, ryöväri- ja rosvoliigat samaten kun niiden valmistuslaitoksetkin.

Jouluna on porvareissa paljon sellaisia, joilla on aina ollut lämmin sydän työväestöä ja sen harrastuksia kohtaan. Työväen vaatimukset täysin tunnustetaan ajan ja olosuhteiden vaatimiksi.

Kansallisen Suomen tulevaisuus näyttää jouluna hyvin valoisalta, sillä on vaan pienen ajan kysymys, että taas molemmat suomalaiset ryhmät yhtyvät, muodostaen puolueen, joka ottaa johdon käsiinsä ja lain ja oikeuden pohjalla asiain kulun ohjailee.

Vanhoja suomenmielisiä nyt hyvin ymmärretään ja myönnetään heidän toimineen vakaumuksensa mukaan eikä mistään alhaisista syrjävaikuttimista, niinkuin sitä tiimmellyksen kuumuudessa, tuli, pahasti kyllä, usein sanotuksi.

Näin vallitsee rauha ja sovinto poliittisessa maailmassa, ja hartaasti, täysin rinnoin lauletaan yhteisesti "Enkeli taivaan lausui näin!"

Ja siihen samaan virteen kaikki muutkin yhtyvät.

Myrskyistä on ollut seurakunnat linenkin elämä. Ajan, pahuus ja sosialistien villitys on aiheuttanut, että Matti-pastorin saarnatessa on tulinenjärvi usein tavallista kuumemmaksi varistanut, samalla kun taivaan tie on perin ahtaaksi ja mutkaiseksi koukistunut. Mutta jouluna taas kaikki muuttuu hyväksi. Tuonne takalistoon Matti-pastori joulusaarnassaan tulisenjärven työntää, mutta taivaan hän maalaa niin ihmeen ihanaksi ja kirkkaaksi ja tien sinne tasoittelee ja oikoo, että suurinkin syntinen tuntee itsensä mahdolliseksi sinne sisälle pääsemään.

Rauhan joulu kouluihinkin tuo. Ei kuulu nyt luokilla karjuminen, lyönnin läiske eikä ulinaa, vaan raikkaat joululaulut siellä helähtelevät ja rakennuksia tärryttää piiritanssin riehakas ryske. Tyhmistä aaseista ja pässeistä on joulurauhan taikasauva tehnyt kilttiä oppilaita, joita opettajat naurussa suin puhuttelevat, poskille taputtelevat ja tanssissa pyörittävät. Ei myöskään ole joukossa ruttuun kuivettuneita, kiukkuisia "vanhojapiikoja" eikä kaljupäitä "apinoita", vaan hyviä ja hauskoja opettajia, joista niin hirveän paljon pidetään.

Kodeissa sentään joulurauhan kauneimmat ja tuoreimmat kukkaset puhkeavat. Riitaisimmatkin pesät muuttuvat hauskoiksi ja suloisiksi kuin huvimajat ennen Eedenin yrttitarhassa. Rauhantuoksuisa öljy ruosteisimmatkin sielunsaranat vetreiksi voitelee, ärtyneet mielet lammasnahkaisiksi lauhduttelee ja jähmettyneet sydämet sulattelee pehmoisiksi kuin laskiaispullan.

Pois ovat kodeista kaikonneet kaikki juopporatit, toraavat akat ja kiuskavat kakarat. Rakas isä se nyt armaan perheensä keskuudessa iltaa iloiten viettää. Ja hauskasti kuluukin ilta isältä, joka ei muulloin kotona olisi vaikka nuorittaisi.

Tuo muulloin jo vanhahko ja ryppyinen Saaransa näyttää hänestä nyt niin kovin nuorekkaalta ja pullakalta ja äänessäkin on hänellä niin herttainen sävy. Lasten riehunta ei myöskään tuskastuta hirveästi, päinvastoin riemua lisää. Ja vaikka niitä onkin jo aika kasa, ei olisi mikään hirmuinen asia, jos herra sallisi heitä vielä pari kolme lisää.

Noin hiljallensa eteenpäin on menty Saarankin mielestä. Onhan Aabrahami tullut joskus myöhäänkin kotiin ja ollut hiukan liikutettukin, mutta ei hetikään niin usein kuin monet muut ukot. Ja toisekseen, pitäähän miehille, jotka ovat kovassa työssä, suoda vapauttakin. Aabrahami raukka, joka saa ollakin aina niin kovilla, elättää suurta perhettä, riehua puoluetaisteluissa, siihen lisäksi lankeavia vekseleitä ja monta muuta murhetta! Eikä hän Saaran mielestä nyt yhtään raihnaalta näytä. Nuo muutamat hopeahapset parrassa - muulloin harmaat takut leuvassa olevassa turvelossa - tekevät miehen vain juhlallisemman ja arvokkaamman näköiseksi Ja tarkemmin katsoen näyttää kaljussa päässäkin orastavan kuin uuden villan alkua.

Näin vallitsee joulurauha kaikkialla; siitä nauttikaamme ja sitte taas virkistynein voimin aloitamme vanhat - riidat.

Juutas Puustinen.

Tappavatko kansakoulut Savon murteen ja savolaiset sutkaukset.

Ei millään sivistyslaitoksella ole niin voimakasta vaikutusta ympäristöönsä kuin kansakoululla. Jos kansakoululle asetetaan jokin päämäärä, niin totta toisen kerran se sen suorittaa. Mutta jos ajattelemme, että oppilaat kansakouluissa ovat juuri siinä iässä, jolloin lapsi ja nuorukainen janoamalla janoo tietoja, jolloin hän niitä jaksaa ahmia vaikka mitä myöten, jolloin hänen sielunsa on kuin savimöhkäle odottamassa muovailijaa, niin eihän ole ihme, jos lapsi kansakoulussa muuttu siksi, miksi opettaja hänet tahtoo muovata.

Parhaita esimerkkejä tähän kansakoulujen mahtavaan vaikutukseen tarjoaa meille Värmlannin savolaisten historia. Vuonna 1580-90 alkoi heidän siirtymisensä tähän kaukaiseen maahan. Papit vaativat heiltä ruotsinkielen taitoa, sillä sitä ilman eivät he päässeet rippikoulusta eivätkä saaneet solmia kristillisiä avioliittoja. Savolaiset oppivat katkismuksen ulkoa ruotsinkielellä, mutta eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan. Näin tätä kirkon opetusta kesti yli 200 vuotta, mutta ruotsia suomalaiset eivät oppineet muuta kuin sen verran, että läpäisivät rippikoulunsa. Gottlund tapasi Gräsmarkin pitäjässä v. 1822 savolaisen, joka ei ymmärtänyt ruotsia sanaakaan. V. 1925 en tavannut yhtään henkilöä Gräsmarkissa, joka olisi ymmärtänyt suomea. Kansakoulut olivat vajaassa sadassa vuodessa tappaneet suomenkielen, joka ei 250:ssä vuodessa ollut rahtuakaan muuttunut. Gräsmarkilaiset sanoivat "mänöö" ja "tuloo", niinkuin savolaiset muinoin sanoivat ja niinkuin nurmekselaiset vielä nytkin sanovat ja niinkuin juvalainen Gottlund aina kirjoitti sata vuotta sitten, mutta nyt he eivät tiedä muuta, kuin että ovat suomalaisten jälkeläisiä. Se on kansakoulujen työtä, jotka eivät ole olleet vaikuttamassa muuta kuin ehkä 80 vuotta, ensin muutamina harvinaisina ilmiöinä siellä täällä maakunnassa, vähitellen lisääntyen tiheäksi verkoksi, joka koulupakon avulla muutti asukasten kielen kuin taikasauvalla ikään.

Vielä tapaa suomenkielen taitoisia Värmlannin syrjäseuduilla muutaman 100 henkilöä, nekin hautaansa kallistuvia, sellaisia, jotka eivät ole kansakoulua käyneet. Ne puhuvat nuhteetonta Savon murretta. Tuntevat sananlaskut ja arvotukset. Kysyin Miina Oinoselta Östmarkin sydänmaassa:

- Kuule Miina! Mikä on seuraava arvotus? "Musta kun pappi, ei oo pappi; kiiltää kun nappi, ei oo nappi; lentää kun lintu, ei oo lintu; tonkii kun sika, ei oo sika."

Miina hiukan mietittyään: "Kah, sitsontiainen."

Arvotus oli 1585 viety Savosta Värmlantiin, ja vuonna 1925 se vielä tunnettiin siellä. Mutta Miina Oinonen ei ollut käynyt ruotsalaista kansakoulua ja puhuikin paremmin suomea kuin ruotsia.

Vuonna 1922, siis 7 vuotta sitten, kuoli samoilla seuduilla kansakoulua käymätön vanha akka. Kun ruotsalainen pappi antoi hänelle hengen lähtiäisiksi ehtoollista, ei akka ymmärtänyt papin puheita. Piti kutsua tulkki.

Parin kymmenen vuoden kuluttua, kun ikäihmiset ovat vaipuneet hautoihinsa, ei suomea ymmärrä muut kuin Olli Vilhunen, joka on käynyt Suomessa terästämässä suomenkielen taitoaan. Hänkin taitaa paremmin ruotsia kuin suomea, sillä ruotsi on hänen koulukielensä. Se oli sama mies, joka kysyi minulta, käyttävätkö savolaiset vielä kirosanaa "juutas"? Johon minä vastasin, ettei savolainen milloinkaan kiroa, noituu harvakseen, mutta silloin hän aina sanoo: "juutastako sinä siinä runkloot!" ja "juuttaan näkönen!" Nyt Ollille lähetetään tämä kirja, jotta hän saa nähdä, että tämän kirjan kokoojakin on Juutas.

Ei Savon murteella hätää ollut, niinkauan kun papit hoitivat kansanopetusta. Sillä usein olikin niin, että Savossa syntyneet papit saarnasivat paksuimmalta Savon murteella. Eivät ne somistelleet kieltään raamatun käännöksien mukaan koleaksi länsi-Suomen murteeksi. Meillä oli Kuopion lyseossa matematiikan opettaja, entinen pappi Karl Arnold Therman, joka luki rukoukset selevällä Savon murteella. Näin kuului "Isä meidän rukous" hänen kielellään: "Isä meijän, joka out taivaissa, pyhitetty olokoon sinun nimesj, lähestulokoon sinun valtakuntasj, tapahtukoon sinun tahtosj, niin moassa kuin taivaissa, anna meille tänä päivänä meijän jokapäiväinen leipämme, eläkä johata meitä kiusaukseen, vaan piästä meitä pahasta j.n.e."

Nyt tapahtui se ihme, että meitä lyseolaisia nauratti tämä murteellinen "Isä meitä", vaikka me aina keskenämme käytimme juuri samaa murretta ja vaikka savolaiset ylioppilaat aina keskenään puhuvat murretta. Mutta meillä oli se ajatus, ettei Savon murre oikein pyhää kieltä ollutkaan, vaikka se muuten olikin meille hyvin rakas. Ja niinhän se onkin, että jos meidän murteella ruvetaan pyhistä asioista haastamaan, niin väkiseltäkin siihen säkeytyy jokin arkipäiväinen sutkaus. Ja sutkauksethan ovat hyvin harvinaisia raamatussa. Englantilaiset väittävätkin, että raamattu olisi muuten mainio kirja, mutta valittavat, että siitä puuttuu tykkänään leikinlaskut.

Mutta kun Iisalmen rovasti, edesmennyt Th. Brofeldt, Juhani Ahon isä, sutkautti saarnastuolista: "Elekee työ iisalamelaiset luulla, että sinne taivaaseen niin vuan kepulkaupoilla piästään", niin eikö se hieman tuoksahda _sutkaukselta_. En ainakaan minä olisi sitä hymyilemättä kuunnella saattanut. Mutta onhan niitä raamatussa kohtia, joita ei itse Brofeldtkaan rohjennut kääntää Savon murteelle. Ei hänkään uskaltanut sanoa: "Oi Jumalan vuona", vaan sanoi aina: "Oi Jumalan karitsa". Karitsoita ei Savossa ole muuta kuin _yksi_. Kaikki muut ovat vuonia. Mutta eiväthän ne ole pyhiä.

Kaikki aitosavolaiset rovastit osasivat seuraavan ihmeellisen taidon. He lukivat postillastaan, joka oli laadittu kirjakielelle, sivu sivulta nuhteettominta Savon murretta. Ei erehdyksessäkään heiltä päässyt kirjakielen muotoa, vaikka se oli kirjakielelle präntätty. Se minut aina ennen muinoin täytti sekä ihmetyksellä että koko ruumista hykäyttävällä hymyn halulla. Se minua myös hymytti, että rovastit aina muuttivat vanhan roomalaisen maaherran Pilatuksen nimen savolaisvoittoiseksi. He saarnasivat: "piinattiin Pontius Pilaatoksen aikana". Eräs Oulun puolelta kotoisin oleva rovasti taas säännöllisesti sanoi oman murteensa mukaisesti: "ja kansa katui tomusa ja tuhuvasa".

Mutta niin kait papit muuallakin Suomessa saarnasivat oman murteensa mukaisesti. Ainakin eräs emäntä Kaavilla, joka oli syntyisin Lammin Evolta, luki aina "Isä meilän", meidän suureksi riemuksemme. En epäile ollenkaan, että Lammin rovastit saarnasivat samaan tapaan.

Kaikesta tästä näemme, että Savon papit eivät ole pilanneet saarnoillaan paikallista murretta, vaan pikemminkin antaneet sille pyhyyden leiman.

Toista on kansakoulujen laita. Niissä täytyy oppilaitten pakostakin oppia kirjakieltä. Eikähän sitä saa valittaa. Niin täytyy käydäkin, sillä jokaisen suomalaisen tulee osata kirjakieltä käyttää suupuheessa ja myöskin sitä kirjottaa kuta mitenkin oikein. Kyllä se myrkyn lykkää opettajan elämään, mutta ei siitä päästä. Eräs opettajatar valitti, että hänellä oli kova urakka saadakseen oppilaansa lausumaan oikein hänen nimensä. Eivät tahtoneet taipua sanomaan: "neiti Pulkkinen", vaan vänkäsivät aina vain "neiti Pulukkinen". Kolmen vuoden harjoituksen jälkeen he tunnilla sanoivat Pulkkinen, mutta lomatunnilla pihamaalla sittenkin tulla tupsahti Pulukkinen. Vielä pahempi urakka oli neiti Davitsaisella. Siinä piili kolme kompastuskiveä. D:ääni, pitkä a:ääni ja ts, tavuissa vitsainen. Kun lapset tulivat kouluun, sanoivat he säännöllisesti Tuavihtainen, niinkuin savolainen tuon mahdottoman nimen aina ääntääkin. Neljän vuoden kuluttua useimmat olivat oppineet sanomaan Taavitsainen, jokunen harva Daavitsainen. Koulun ulkopuolella se kumminkin aina kuului Tuavihtainen.

Savolaisen täytyy tietysti oppia ääntämään kaikkia ääniä, myöskin ulkomaalaisia suhuääniä. Ja mikäs on hänen oppiessa. Visupäinenhän savolainen onkin. Mutta nyt on vain kysymys se, pitääkö hänen unohtaa murteensa? Ei suinkaan.

Kyllähän murre muuttuu ilman kansakoulun opetustakin. Gottlund, joka kirjoitti Juvan murretta, sanoo aina: "otak ja annak". Mutta niin ei savolainen enää sano. Sadassa vuodessa on se k. täydelleen hävinnyt murteesta. Ei sitä pohjois-savolainenkaan enää paljon viljele. Sanoohan joskus tervek. Mutta pohjois-karjalainen vanhus sitä vielä yleisesti käyttää. Hän sanoo: "otan vielä ryypyn, jotta höyry peässä pysyisik".

Kaikki maailmassa muuttuu. Ei mikään pysy paikoillaan. Ei murteetkaan jähmety vanhoihin muotoihinsa. Isoisä puhuu toista murretta kuin pojanpoika. Kehitykselle ei mikään mahti maailmassa mahda mitään. Älkäämme koittakokaan jarruttaa sitä.

Tärkeintä vain on, että savolaisen lystikäs, viisasteleva ja sutkautteleva luonne säilyy. Se ei saa muuttua murteen mukaan. Me tarvitsemme tässä pilvisessä, koleassa maassamme ilon pilkettä. Kun aurinko kahlaa pilvien kinoksissa viikkomäärittäin eikä näytä iloista naamaansa, silloin meidän täytyy luoda tekoaurinko eli niinkuin sitä nykykielellä sanotaan _vastike_. Ja paras vastike on sutkaus ja hyväntahtoinen letkauskin. Se kirkastaa hetkeksi murhemielen. Onko mokomampaa sutkausta kuultu, kuin minkä Sahan-Juakko Iisalmessa päästi huuliltaan, kun halla näpisteli ruispeltoa: "jos ei tästä ilimat parane, ei tässä monj mies ens talavena eäneen röyhtäätä (hän käytti vieläkin lemuavampaa sanaa, joka tässä jääköön kirjoittamatta, mutta jonka vilkkaalla mielikuvituksella varustettu savolainen mahdollisesti arvaa), sissäänpäin se vuan suhahtaa". Ja Saha-Juakon suupielet venähtivät korvallisille asti. Hän nauroi hallalle! Se on sitä savolaisen "pyhää kevytmielisyyttä", joka on pelastanut sen satoja kertoja epätoivoon lankeamasta. Se on lämmittävän auringon paisteen vastiketta.

Entä kun savolainen ukkeli meni karhunpesälle ja karhu syöksyi miehen kimppuun, kaatoi hänet allensa ja repäisi karvapäänahan miehen silmille, luuletteko hänen parkuneen? Eikös mitä! Hän vain hoki: "henkees kaapallako out karhu; henkees kaapallako out karhu"! Se on voimattomuuden vastiketta.

Entä vielä. Nuori kaartilainen makasi Helsingin sairaalassa henkihieverissä. Keuhkotauti oli musertanut miehen. Kutsuttiin sotarovasti antamaan miehelle ehtoollista. Lääkäri kuiskasi rovastille korvaan, ettei pojalla enää ollut monta minuuttia jälellä. Rovasti lausui:

- Nyt taitaa olla parasta, että heitätte sielunne Jeesuksen, Kristuksen huomaan.

Kaartilainen käänsi kasvonsa rovastiin ja korisi sortuneella äänellään:

- Eipä taitasj olla hullummaks.

Rovasti tyrmistyi, mutta kysyi lääkäriltä:

Mistä tämä nuorukainen on kotoisin?...

Lääkäri vastasi:

- Leppävirroilta.

Heti rovasti tajusi tilanteen, otti kalkin esille ja antoi kulauksen. Poika nielasi juoman, sai verensyöksyn ja - kuoli.

Ei hänen vastauksessaan piillyt hituistakaan Jumalan pilkkaa. Hän oli vain leppävirtalainen. Ja jumala, joka tuntee kaikkien mielen, ymmärtää myös oikein leppävirtalaisen kielen.

Se oli toivottomuuden vastiketta.

Eipä taitasj olla hullummaks, jos Savon kansan tulevatkin sukupolvet säilyttäisivät isiensä leikkisän mielen ja torjuisivat luotaan epätoivon, ei parkumalla, vaan lyömällä murheen leikiksi. Sillä eihän murhe murhetta ole, jollei ihminen sitä murheeksi omaksu. Ainakaan ei murhe murehtimalla parane, "pyhällä kevytmielisyydellä" se hetkeksi häipyy pois. Muutamille se onnistuu, ei kaikille. Ehkä savolaiselle useammin kuin monelle muulle suomalaiselle.

Iloinen ihminen saattaa kuolemallekin päräyttää vasten kasvoja:

"Kuolema, missä on sinun otasi!"

Uskonnollinen intomieli ja sutkautteleva pyhä kevytmielisyys ovat sisaruksia. Uskonnollinen intomieli on naisellinen piirre, pyhä kevytmielisyys miehekäs ominaisuus.

ErnstLampén.

Maltiton.

Kaartilaista kaksi sairaalassa Taudistansa oli toipumassa. Toinen sai jo panna vaatteet ylle, Mennä virkistykseks kävelylle. Sairaampi kun tunsi himon piinaa, Pyysi: "Tullessas tuo, veikko, viinaa". Toinen vastas: "Kernaastikin toisin, Jos vain neuvot, kuin sen tehdä voisin". Neuvo kuului: "Suussas viina kanna, Tultuasi mulle suukko anna. Silloin minä sitten viinan nielen, Kiittäin kautta sydämen ja kielen." Ohjeen mukaan lupas tehdä veikko — Kunpa täyttämään ei ois vain heikko... Pitkäks aika tuntui varttoessa Toivossa ja toivottomuudessa. Mutta vihdoin, posket pullollansa, Toinen palajaapi matkaltansa. "Saitko? Toitko"? Moiset sairas heti Kysymykset esille nyt veti. Mutta viina puhumisen tiellä Tullehella oli suussa siellä. Kun sen alas niellä kurnahutti, "Kyllä", vastata hän paukahutti. Arvataan kai, että oli nolo Mieli odottajan sekä olo. Maltiton hän! Miks ei hiljaa maannut, Oisi suukkosen ja viinan saanut!...

Kaarlo Hemmo.

* * * * *

_Raittiusmies_ (junassa ennen kieltolakia miehelle, jonka näkee kulauttavan ryypyn pullon suulta): Monellaisiahan niitä on miehiäkin, mutta minä en ole vielä koskaan viinaa ryypännyt.

_Kulauttaja_ (iskien korkin kiinni): Etkä ryyppee nytkää.

* * * * *

Huluhan Heikki on saanut kolme kuukautta viinankeittopuuhistaan. Menomatkalla laivassa utelee naapurin Ville Heikin matkan tarkoitusta. Heikki sylkäistä ruiskauttaa ja selittää:

- Tuonne kaikemmualiman kansanopistohan se ruunu miäräs jatkokurssin kolomeks kuukaaveks.

* * * * *

Saaren Santeri Äkymäen isännälle, jonka poika on antautunut liikehommiin:

- Teijän poika-Villellähän kuuluu olevan isot ruateet eissään.

- Issoo nuottoohan se vettää, kun ei vuan perä reppiis.

* * * * *

Viikon päivät viinamäessä vierrettyään arvelee Isko Miettinen muutamana aamuna:

- Mikäs ihme minua nyt niin raakasoo ja väsyttää?

Jonka jatkoksi kaveri jorauttaa:

- Johtuu kaiketi liijasta lukemisesta.

* * * * *

Renki on lähetetty Kuopioon heiniä viemään. Siinä kuorman päällä lökötellessään ja tupakkaa turostellessaan hän torkahtaa ja savukkeen pätkä putoo heiniin. Hädin tuskin ennättää renki pudottautua hangelle ja kietaista hevosen valjaista, mutta heinät paloivat. Palattuaan kotiin tiedustelee isäntä, että palovatko ne ihan kaikki.

_Renki_: Eihän ne kuvalle piisanneetkaan.

VESIKESÄNÄ.

_Pielaveteläinen_: Mitenkäs se kesän kuluku on ollu teijän puolessa?

_Suonenjokelainen_: Kärrikeliähän se on ollu koko kesä.

* * * * *

IISALMEN MARKKINOILLA.

_Poliisi_: Mittee sinä ukko siinä kaalla koko päivän ees taas ajelet?

_Ukko_: Ei käet tämmösen kaapunt rähjän katuja ossoo ryökäskää koko päivee ajjoo yhänne päin.

* * * * *

_Kattaisen akka_: Tässä sanomassa lukkoo, että Korven seurakunnasta muuttaa tuas pappi pois. Mikkää siellä on oikein vikana.

_Kattaisen ukko_: Pelottaa kaiketi, jos sattuu vaikka sinne kuolta kupsahtammaa, sillä siellä kuuluu olevan kovin hallan arka haatuumua.

* * * * *

Riekko Hämäläinen (Ukko-Riekko).

Syntynyt Kuopiossa 11.12.1835 ja kuollut jotenkin samoilla paikoilla 6.2.1901. Tällä välillä ehti tehdä yhtä jos toistakin. Mieheksi vartuttuaan oli laivatimperinä "Kuopio"-nimisessä purjelaivassa, joka "teki rahtia" Välimerellä. Saimaan kanavan tultua lopullisesti valmiiksi siirtyi Riekko sisävesille, käännellen milloin "puksierin", milloin "pasassierin", milloin rahtilaivan ruotelia. Viimeiset kesänsä luotsasi ukko tervahöyry Eerikkiä.

Ukko-Riekolla oli "luonnonväärät" leukapielet. Kysyipä ukolta mitä tahansa, aina oli hänellä makuvastaus kuin valmiiksi varattuna. Hänen sutkauksensa olivatkin laivamiesten mieliravintoa.

Kun joku oli kerran tiedustellut mistä johtuu, että ukko aina näkee kaikissa asioissa hauskan puolen, oli ukko selittänyt tosissaan:

- Siitä, että minnoon tottunna kahtelemmaa mualiman mennoo kuin syrjäsihin kanssa, joten minä niän asjat yhtaikoo kahelta kantilta, nurreelta ja oikeelta puolelta.

Ukolla oli näet toinen silmä hiukan kiero.

Saimaan vesillä yöllä.

Vuodelta 1911.

Tulla ryllistää tuas tervahöyry "Ierikka", kommeekylykinen kosserlaiva. Pietarin piäkaapunnista. Ja oljpa tuas "Iierikan" maha täännä tavaroo, olj sekä ruis- että vehnäjauhoo, siihen tilikkeiks riis- ja mannakkryyniä. Täkkilastiks olj vielä lisäks otettu Viipurista enkeliskatiilijä ja simenttiä.

Onnellisest olj myös matka kulunna. Ronstaaseen suapuissa näätti kyllä mer kiehuvan vuahtpiäl laineissa, mut tapasa mukkaan ei "Ierikka" männykkää syytä pakota merelle selekääsä suamaan, vuan pistääty kaavinan taa kuulostammaa asjain mennoo. Eikä siinä tarvinnukkaa kaavan pittee siäpittoo, sillä jo seuroovan päevän iltana näätti luojai laettautuvan kuin ruokalevolleen. Sillon myös "Ierikka" het merree ja niin muljaht tuas pahimmasta paikasta kuin koera veräjästä.

Jotennii hyvin olj piästy Saimaankanavastai läp tulemaan, vaikka siinä sattu useinnii selekkauksia. Pienelle-Pällille tultaessa olj kyllä tyssätty yhteen errään sulukavalaisen halakojullin kanssa. Ja taeshan halakojulli suaha vyörkiänteeseensä emätärrääksen, koska jullin miehet alakovat rosessilla uhkailla. Mutta kun täkki-Poika olj kironna ja tarjonnu korkkiviilarista rosessia miesten piäkuoreen, niin hiljasikspa oljvat äijät herenneet.

Nyt viimeks olj lähetty Puumalasta siinä puolenpäivän aikaan, ja vahtvuorolla olj ukko-Riekko ruotelissa, Poika kokalla uutsiikissa ja rukin iäressä altaalla ite massiinist. Toinen puolj pisetninkiä, s.o. kippar, Lasas-Antti ja apulaismassiinist, olj het Puumalasta lähettyä paiskaatunna makkuulleen.

Kippar olj kyllä ennen muotapannoossa arveltu ukko-Riekolle, että jos yön piälle alakas sattoo ja niin pimmeeks kovin pakata, niin puotetaan juakar pohjaan ja ootetaan uamua. Mutta eipä ollu ukko-Riekko ens kertoo reissussa, vuan osas ajjoo vaikka käskopelolta. Ja niin antokii ukko "Ierikan" ryllytellä etteenpäin tääsine mahoneen.

Vuan annas ollakaan, kun aletaan piästä Mäkärän salameen, alakaakin vilikkua tulija eistäpäin. Sillon ukko-Riekonnii poskessa rupes mälli pyörimään ja silimät virkkamaan, sillä tieshän ukko, että salamessa pittää männä siivosti kahtoin sivu päivälläkkii, suatikka tervapimmeellä yöllä.

- Kukkaan sieltä nyt rulloo vastaan ja juur ahtaimmassa paikassa? murahtelloo ukko mälliään kiännellen. - Ja missään sekkään Poika on, — onkoon se tuolla kokassa vai mänköön se allaalle lämmittelemään. Taitaa olla selevintä ehtiä se kässii aikanaa, jos vielä jottai sattus. — Poika hoi, ootkohan sinä siellä kokassa vai missä!

- Tiällähän tuota taijan olla, - vastata jornaatti Poika kokkapuolesta. - Mikä sullon niinkun hätänä?

Ukko-Riekko: Ettoot vähä kun vorveillas; tuolla taitaa tulla rullata muuvan kosser vastaan. Erotatko, onko se puksier?

Poika: Ee oo, kosk'on vuan yks valakee tulj mastissa.

Ukko-Riekko: S'oon sitte jokkii rahtlaiva, sillä eihän tähän aikaan pitäs minkään pasassierin vastaan tulla.

Poika: Voippa niin päinnii olla. - Käänkö minä kolkattamassa sen äijänkäähkänän (kipparin) herreelle?

Ukko-Riekko: Anna ruan muata, eikö tuosta selevittäne. Katastahan pallaako meijän lantternat!

Poika: (käätyään kahtomassa) Ihan pallaavat ilimi liekissä.

Ukko-Riekko: Millee puolella on punanen?

Poika: Hakkursuaren puolella, ja ryöninen on Siämingin puolella niinkun pittääkii.

Ukko-Riekko: No, sitte ei oo kellää mittää sanomista, ettei oo tarpeeks ilimunierattu, vaikka yhteennii tärskähtäs. Kömmihän tänne komennolle, ettoot apunanj, jos jottai sattus niinkun tapahtummaan!

Poika: Suattaahan tuota tulla.

Ukko-Riekko: Joko erotat ryönistä?

Poika: Johan tuo näkkyy äljöttävän.

Ukko-Riekko: Jokos niät punasta?

Poika: Ei nää näkyvän.

Ukko-Riekko: Sitte kosser kiertee jyrree tuota Ohjasniemen kirjavoo reimoo. - Jahah, nyt se näkkyy jo kampeevan kurssille, koskapa punanennii rupes ihteesä näättämään. - Mutta mittee juutasta se niin paljon kiäntää, että ryöninen painaksen tykkönään piiloon ja näättää vuan punasta.

Poika: Jos pitänöön sen korreempana.

Ukko-Riekko: Mutt ei tässä nyt mualiman korreus aata, sivu täss'on piästävä. - Mutta mikkään to lokki tuolla torkkuu ruotelissa, kun pakkoo uhalla suoroo piätä piälle!

Poika: Joss'ois vähä riävyttee riikkarilla, että herreevät?

Ukko-Riekko: No, älläätä häntä vähä!

Poika: Sennii rasvakatit, kun ouvat tuas viäntäneet allaalla riikkarin raanan kiinni!

Ukko-Riekko: Onkoo siästäissäänhän ne aina sen kans kintieroovat. Mutta huuva tuosta ruupartorvesta, että aakasoovat. Sano myös samalla massiinistille, että on vorveillaan, sillä tässä pian tyssätään yhteen, ellei tuo tolovana kiännä vasemmalle, sillä minä en vuan lähe varsin alakain pakkaatummaan tuon Hakkursuaren kivikkorannalle.

Kiljas Poika ruupparista rukkihuoneeseen, että aakoovat raanan, jotta onka piäsöö kulukkutorveen asti; käski myös yksin tein massiinistin pitämään olemustaan lähellä veivistaakiaan ja muita tupruusutus-sorkottimiaan, koska muuvan hylyky uhkoo piälle tarjoutuva. Kiäntäen sitten huuvatushanan aak kysäs Poika vähän ajan piästä:

- Vieläkö minä laalatan?

Ukko-Riekko: Alahan kiäntee hannoo kiinnemmä, katastetaan oljko tuosta apua.

Poika: Kyllä ne ainakii kavahtivat, koskapa tuntuvat ruppeevan älisemmään.

Ukko-Riekko: Mutteivät ne juuttaat vuan kiännä oikeelle hotulle.

Poika: Taitaa olla selevintä, että aletaan rukkia seisotella.

Ukko-Riekko: Niin taitaa. (Koneenkäyttäjälle huutotorvesta): Eläs riäkkee sitä ruojoo niin kovvoo, tiällä pakkautuu muuvan ruato vastaan!

Konemies: (huutaa vastaan) Mittee sinä tuas äläjät?

Ukko-Riekko: Sitä minä meinoon, että jos saktoosit siellä vähä!

Konemies: Suat kai tätä mieles mukkaan.

Ukko-Riekko: Tai anna vaikka yksin tein seista koko roskan!

Konemies: Häh?

Ukko-Riekko: Että toppoo tykkönään.

Konemies: No, nyt se onnii topissa, kun Venskin ruuna.

Tämän kanssapuheen aikana olj Poika seuranna silimä kovana vastaantulijan meininkiä, julukasten sitten vakkaamuksesa:

- Piälle se ruato vuan pakkooksen.

Ukko-Riekko: Niin tekköö, niin tekköö, heittijo. (Konemiehelle ruupparista): Annas ryökkään rätkiä pakkia!

Konemies: Häh?

Ukko-Riekko: Että huopoo, huopoo hiivatissa siellä altaalla, tiällä ylläällä töyvätään yhteen!

Poika: Pakiks taisivat tuollai panna, koska näkkyy seisattuvan. Kiännä vuan vähä koomin kun kuppeettain, niin hyvä heitäksen! Minä lähen töytyyttämään korkkiviilarin välliin.

Juoksoo Poika täkille ja Ukko-Riekko kampee ruorilla "Ierikan" vitalikkoon. Tysseevät laivat toisiinsa, Poika on ehtinyt viilarinnee pahimpaan paikkaan ja huutaa:

- O-jaa; ei mittää hättee ennee!

Ukko-Riekko: (huutaa kiukkuisasti toiseen laivaan) Mikä juuttaan pässi siellä makkoo ruotelissa, kun pakkoo immeisten piälle!

Ääni laivasta: So-soh, Riekko, eläpäs ynise, kun et lypsäkkää? — Minnekäs työ ite ootta unneuttanna ryönisen lanternan?

Ukko-Riekko: Kah, Koistis-Jussihan se onnii! - Ryönisenkö tulen!? Mutta juurhan Poika kahto tulet ja sano niihen palavan.

Poika: No, ihan-ilimiliekissä. Tuo äskeinen vihurin peijakasko sen nyt sammutti, vaikka minä öylönnii tilikin lantternat rasselilla ja mönjäkitillä.

Jussi: No, mitteepa tuosta, tuttua väkkee. Alakoo vuan kalakuttoo etteenpäin! Hyvästi!

Kippar: (töyväten unenpöpperössä täkille) Hiton rytäkkäkö tiällä — yhteentörmääskö?

Poika: Ei mittää hättee, iliman aikojaan tässä vuan tuttuja käteltiin.

Juutas Puustinen (Albert Hämäläinen).

Ihmeellisiä taikoja

Kirj. Tatu Pekkarinen.

Kun johtajat Perimmäinen ja Hyntty ynnä varatuomari Niljakas lähtivät onkimaan, oli heidän eväskorinsa ladattu runsaasti ja monipuolisesti kuin paremmanpuoleinen siirtomaatavarakauppa. Ettei lukija tulisi kateelliseksi, luettelen korin sisällöstä ainoastaan suolatut silakat ja litranvetoisen astian sitä, minkä tehokkuus merkitään 96 %.