Chapter 2 of 7 · 3995 words · ~20 min read

Part 2

Mutta vaikka asiat näyttivätkin rauhallisilta, en tuntenut itseäni aivan levolliseksi. Ensiksikään ei uusi laina ollenkaan näyttänyt parantavan Aureatan raha-asioita. Autiona oli yhä työmaa satamassa; entistä pulailua jatkui palkkojen ja juoksevien menojen suorituksessa. Presidentti ei ottanut minua uskotukseen kassojensa käyttämisessä, päin vastoin huomasin ennen pitkää huolestuksekseni, että hän käyttäytyi minua kohtaan yhä kylmemmin. Pidin tätä sävyä sekä kiittämättömyytenä että uhkaavana enteenä. Ja kun puoli vuotta oli kulunut, kieltäytyi hän lujasti suorittamasta puolta enempää jälkimäisen lainan koroista, siten pakoittaen minut käymään käsiksi 45,000 dollarin vararahastooni. Hän esitti minulle montakin hyvää syytä menettelynsä tueksi, pääasiallisesti vedoten valtion töiden välttämättömään kannattamattomuuteen niiden alkuasteella, ja vakuutti ensi kerralla maksavansa määrän täyteen. Aloin kuitenkin ymmärtää, että minun oli valmistauduttava jatkuvasti tyhjentämään vararahastoa, jonka olin jo toivonut ainakin melkoiseksi aikaa jäävän omiksi käyttövaroikseni. Täten moniaat seikat vieroittivat hänen ylhäisyyttään ja minua toisistamme, ja vaikka hänen yksityinen seuransa aina tenhosi minua, kasvoi epäluottamukseni häneen hallitusmiehenä ja — saattanen lisätä — salaliittolaistoverina yhä vain syvemmäksi.

Muita vaikutteita oli tähän aikaan — sillä olemme nyt ehtineet vuoden '83 alkuun — tuntumassa samaan suuntaan. Palkkiostani rikastuneena olin syöksynyt entistä huimemmin Whittinghamin iloisen elämän pyörteisiin, ja missä olin ennen ollut tervetullut, siellä olin nykyisin kaksin verroin arvossapidetty vieras. Olin myös innostunut pelaamaan jokseenkin avokätisesti, ja maineeni uskalikkona pelurina juuri hankkikin minulle kunnian päästä signorinan tuttavuuteen, sen naisen, josta presidentti oli maininnut keskustellessamme. Tämä tuttavuuteni johti hyvin moninaisiin seurauksiin.

Tuo nainen oli presidentin jälkeen ehkä Aureatan parhaiten tunnettu henkilö — parhaiten tunnettu nimeltään, ulkomuodoltaan ja maineeltaan, tarkoitan, sillä hänen entisyytensä ja olosuhteensa olivat verhotut läpitunkemattoman salaperäisyyden hämärään. Saapuessani maahan oli Signorina Christina Nugent asustanut siellä vuoden ajan. Hän oli alkuaan kuulunut erääseen oopperaseurueeseen, joka oli Yhdysvalloista tullut vierailemaan "Kansallisteatterissamme". Seurue jatkoi keskinkertaisen menestyksellistä kiertomatkaansa, mutta Signorina jäi tänne. Hänen sanottiin mieltyneen Wbittinghamiin ja ammatistaan riippumattomana päättäneen oleskella täällä pitempään. Joka tapauksessa hän oli täällä; oliko hän viehättynyt Whittinghamiin vai joku whittinghamilainen häneen, se jäi epätietoiseksi. Hän otti asunnokseen sievän huvilan, Kultaisen talon naapuristossa; se sijaitsi vastapäätä presidentin aluetta, jonka uhkeaan aitaukseen sieltä oli hyvä näköala Täällä asui hän "tädiksi" puhuttelemansa rouvasihmisen hoidossa, joka muille oli tunnettu rouva Carringtonina.

Nimitys "signorina" oli yksinomaan ammatillinen, ja myöskin Nugent saattoi olla vain teatteria varten tekaistu nimi. Hän itse ei koskaan tekeytynyt muuksi kuin englantilaiseksi ja sanoi avoimesti säilyttävänsä italiankielisen puhuttelunimensä vain siksi, että se oli sointuvampi kuin "miss". Molemmat naiset elivät keskenään nähtävästi erinomaisessa sovussa ja varmastikin mitä suurimmassa mukavuudessa, sillä he tuhlasivat luullakseni enemmän rahaa kuin kukaan muu kaupungissa, ja sitä näytti riittävän ehtymättömästi. Mistä sitä riitti, se kysymys luonnollisesti herätti suurta uteliaisuutta seurapiireissä; ja kun mainitsen, että signorina nyt oli noin kahdenkolmatta vuotias ja harvinaisen viehättävän näköinen, niin ei voitane väittää meidän whittinghamilaisten olleen muita ihmisiä pahempia, jos meissä syntyikin muutamia ilkeitä epäluuloja. Signorinasta ei vain ollut helppo päästä selville.

Melkein heti tuli hänestä seuraelämän johtava henkilö; hänen "salonkinsa" tuli kaikkien puolueiden ja useimpien piirien kokoontumispaikaksi; hän sai monta armollista huomionosoitusta Kultaisen talon taholta, mutta ei mitään sentapaista, että panettelu olisi voinut siihen vakavasti pystyä. Olipa hän myös usein vastustuspuolueen jäsenten emäntänä, eikä kukaan vieraillut hänen luonaan useammin kuin juuri sen johtaja, eversti George McGregor, skotlantilaissyntyinen herrasmies, jolta kuitenkin puuttui kansallisuutensa huomattavimpia omituisuuksia.

Eversti oli uudessa kotimaassaan päässyt korkeaan asemaan, sillä hän ei ainoastaan johtanut vastustuspuolueen politiikkaa, vaan oli lisäksi armeijan toinen päällikkö. Hän pääsi edustajakamariin presidentin nimittämänä (sillä tämä oli varannut itselleen oikeuden määrätä viisi jäsentä), mutta sittemmin oli eversti luopunut aikaisemmasta päämiehestään ja sotilasten suosioon luottaen uhmasi hän miestä, jonka avulla oli kohonnut kunniaan. Tietysti presidentti häntä inhosi, johon tunteeseen minä sydämestäni yhdyin. Mutta hänen ylhäisyytensä pahaksuminen ei estänyt signorinaa vastaanottamasta McGregoria suurella sydämellisyydellä, vaikka hän ei tässäkään ilmaissut enempää suosiollisuutta kuin everstin asema näkyi vaativan.

En ole vähemmän utelias kuin naapurinikaan ja sen vuoksi olin suuresti mielissäni, kun signorinan "Mon Repos"-huvilan ovet aukenivat minulle. Tunnustaa täytyy, että uteliaisuuteeni yhtyi muitakin tunteita, sillä mieleltäni olin nuori mies, vaikka tapaukset olivat minulle tuottaneet vakavustuttavaa vastuunalaisuutta, ja signorinan näkeminen tavanmukaisilla ajeluillaan kykeni sykähdyttelemään pankinjohtajankin sydäntä.

Hän oli kieltämättä hyvin kaunis — pitkä vaaleaverinen tyttö, piirteet virheettömät ja silmissä naurava ilme. En tahdo yrittää häntä tarkemmin kuvailla, koska sellaiset määrittelyt tuntuvat kuluneilta ja jokapäiväisiltä, ja signorina ei hänen vihamiestensäkään puheen mukaan ollut ainakaan jokapäiväinen ilmiö. Sanon vain lyhyeen, että hänen tenhonsa taivutti meidät Aureatan miehet — nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat kaikki lankeamaan hänen jalkojensa juureen tai olemaan pienimmästäkin rohkaisusta valmiina sen tekemään. Hän oli minun silmissäni terveyden, kauneuden ja iloisuuden oikea hengetär; ja hänen viehätystään enensi se hilpeä avomielisyys, jolla hän kiihoitti ihailuun ja piti näitä saavutuksiansa arvossa. Sillä perältäkin hurmautuvat vain poikkeukselliset miehet vaikeasti voitettavaan kauneuteen; useimmille meistä on arkojen lähentelyjemme suopea vastaanotto paholaisen viekkain viettelys.

Tietysti pidin rahojani peräti hyvin käytettyinä, kun ne toimittivat minulle kutsun "Mon Repos"-huvilaan, missä suvaittiin kohtuullista peluuta herrasmiesten kesken. Signorina ei koskaan itse pelannut, vaan ainoastaan tarkkaili suurella mielenkiinnolla muiden onnea. Juuri joskus koetti hänkin jonkun valitun edustajan välityksellä, eikä mikään saattanut olla sirompaa ja taidehikkaampaa kuin hänen käyttäytymisensä näissä tilaisuuksissa. Hän oli juuri niin innokas kuin tämänlaatuiseen kiihoitukseen tottumaton ja voitonriemua kaipaava tyttönen ainakin, ja juuri kyllin välinpitämätön osoittaakseen pelinsä olevan pelkkää ajanviettoa, jossa panoksen rahamäärä ei mitään merkinnyt. Voi, signorina, sinä olit suuri taiteilijatar!

Pian tuli minusta Mon Repos'n jokapäiväinen ja uskoakseni mieluinen vieras. Mrs. Carrington, joka oli kovin epäluuloinen Aureatan tavoille ja vallattomuudelle, suvaitsi kohdella minua erittäin kunnioitettavana nuorena miehenä, ja signorina taasen osoittautui mitä herttaisimmaksi. Minulla oli pääsy siihen valittuun päivällisseuraankin, joka tavallisesti kokoontui ennen hänen keskiviikko-iltaisia vastaanottojaan, ja olin alituisesti mukana pienen _roulette_-pöydän ääressä, jota peiliä nuori emäntämme parhaiten suosi. Eversti oli, mielipahakseni kylläkin, yhtä säännöllisesti saapuvilla, ja itse presidenttikin usein kunnioitti seuraa läsnäolollaan. Se kunnia kuitenkin kävi meille verrattain kalliiksi, sillä hänen onnensa kaikissa sekä taito- että uhkapeleissä oli ihmeteltävä.

"Olen aina luottanut Onnettareen", oli hänellä tapana sanoa, "ja minulle hän ei ole huikentelevainen."

"Kukapa olisi epävakainen, jos teidän ylhäisyytenne vain suvaitsisi luottaa häneen?" vastasi tällöin signorina, luoden puhuteltuun miltei hellää ihailua ilmaisevan katseen.

Tällainen ei miellyttänyt McGregoria. Hän ei salannut pitävänsä itseään etumaisimpana signorinan ihailijain joukossa, kieltäytyen millään muotoa luovuttamasta sijaansa edes presidentille. Jälkimäinen suhtautui hänen jöröyteensä hyvin säveästi, ja minä en voinut tästä päätellä muuta kuin että presidentillä ainakin omasta mielestään oli valtit kädessään. Tietysti olin äärimäisen mustasukkainen noille molemmille suuruuksille, ja vaikka en voinut valittaa kohtelustani, äkäännytti minua kuitenkin hiukan ajatus, että lopultakin olin vain sivullinen ja suljettu ottamasta osaa todelliseen näytelmään, jota parhaillaan esitettiin. Tyytyväisyyttäni häiritsi edelleen se seikka, että onni alati pysyi minulle nurjana, niin että palkkiorahani hyvin nopeasti hupenivat. Voin tässä tunnustaakin, että ne tyyten loppuivat jo kuuden kuukauden kuluessa siitä kun ensi kerran käväisin signorinan huvilassa, ja havaitsin pakolliseksi turvautua siihen "korkorahaston" tilapäiseen käytäntöön, jonka presidentti oli huomauttanut minulle luvalliseksi sopimuksemme perusteella. Levottomuuteni tämän johdosta keventyi kuitenkin, kun seuraava korkoerä suoritettiin täsmällisesti; ja nuorekkaalla luottamuksella uskoin onnen jo piankin kääntyvän.

Täten kului aika, ja alkuvuosi 1884 tapasi meidät kaikki viettämässä näköjään iloista ja huoletonta elämää. Julkisuuden näyttämöllä oli mieliala kuitenkin aivan toisenlainen. Rahanpuutetta tuntui kipeästi, ja vakavaa nurinaa oli kuulunut presidentin "tuhlattua" käteiset varansa korkojen maksuun, jättäen sekä virkamiesten että sotaväen palkat maksamatta. Tämä oli yleisenä puheenaiheena sanomalehdistössä siihen aikaan, kun eräänä maaliskuun iltana saavuin signorinan vieraaksi. Olin viivähtänyt pankissa ja tapasin pelin jo täydessä käynnissä. Signorina ei ottanut siihen osaa, vaan istui yksinään matalalla leposohvalla kuistin akkunan ääressä. Astuin kumartaen hänen luokseen.

"Ettepä te suo meille paljoa ajastanne, mr. Martin", virkkoi hän.

"Mutta minä omistan teille kaikki ajatukseni", vastasin, sillä hän näytti hurmaavalta.

"Ajatuksistanne en niin suuresti välitä", lausui hän. Oltuaan tovin vaiti hän jatkoi: "Täällä on hyvin kuuma; tulkaa kasvihuoneeseen."

Näytti melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua, ja minä seurasin ihastuksissani pitkään, kapeaan, "salongin" kanssa yhdensuuntaiseen lasisuojaan, jossa korkeat, vihreät kasvit kätkivät meidät vieraitten näkyvistä. Kuulimme tänne selvästi vain presidentin äänen, kun hän peräti suopeasti virkkoi everstille: "Kas vain, teillä täytyy olla onnea lemmessä, eversti!" — josta päättäen viimemainittu oli hävinnyt pelissä.

Kepeä hymy vilahti signorinan huulilla tämän huomautuksen johdosta. Sitten hän taittoi valkoisen ruusun, käännähti ja seisoi katsellen minua, vienon punan noustessa kasvoilleen ikäänkuin jonkun sisäisen kiihtymyksen tuottamana.

"Pelkään että nuo kaksi herrasmiestä eivät pidä toisistaan", sanoi hän.

"Tuskin", myönsin minä.

"Entä te, pidättekö te heistä — tai jommastakummasta?"

"Minä rakastan ainoastaan yhtä henkilöä Aureata-maassa", vastasin niin kiihkeästi kuin rohkenin.

Signorina puraisi ruusuaan, katsahtaen minuun teeskentelemättömän huvitettuna ja hyvillään. Muistaakseni olen maininnut, että hän ei hylkinyt rehellistä ihailua.

"Onko mahdollista, että tarkoitatte minua?" vastasi hän, tehden kevyen kumarruksen. "Ajattelen niin vain senvuoksi, että useimmat Aureatan naiset eivät tyydyttäisi teidän vaateliasta makuanne."

"Ei kukaan nainen maailmassa voisi tyydyttää minua, paitsi yksi ainoa", vastasin ajatellen hänen ottavan asian liian kevyesti.

"Ah, niin te sanotte!" virkkoi hän. "Ja kuitenkaan en usko, että tekisitte mitään minun tähteni."

"Se vasta olisikin suurin onneni", huudahdin.

Hän ei puhunut mitään, vaan seisoi siinä pureskellen ruusuaan.

"Antakaa se minulle", pyysin; "olkoon se palvelukseni vakuutena."

"Tahdotteko siis palvella minua?" kysyi hän, "Mistä palkkiosta?"

"Ruususta tietenkin!"

"Haluaisin saada sen omistajattarenkin", rohkenin huomauttaa.

"Ruusu on kauniimpi kuin sen omistajatar", sanoi hän, "ja joka tapauksessa vain yksi asia kerrallaan, mr. Martin! Maksatteko te palvelijoillenne koko palkan etukäteen?"

Menettelyni oli siksi päinvastaista, etten tosiaankaan voinut kieltää hänen perustelunsa pätevyyttä. Hän ojensi minulle ruusun. Tartuin siihen ja puristin sitä rajusti huulilleni, niin että se melkolailla runneltui.

"Hyväinen aika!" huudahti signorina. "Näinköhän olisitte käsitellyt yhtä kovakouraisesti sitä toistakin, jos olisitte sen saanut."

"Näytänpä heti", virkoin innoissani.

"Kiitos, ei juuri nyt", esteli hän, mitään hätäännystä ilmaisematta, sillä hän tiesi olevansa turvassa minun seurassani. Sitten virkkoi hän äkkiä:

"Oletteko perustuslaillinen vai vapaamielinen, mr. Martin?"

Minun on selitettävä, että tavanomaisessa kilpajuoksussa ensinmainitusta nimityksestä oli Presidentin puolue päätynyt ensimäisenä perille, ja everstin joukkio (kuten sitä yksityisesti määrittelin) oli saanut tyytyä jälellejääneeseen valittavaan. Kumpaisellakaan nimityksellä ei ollut mitään todellista merkitystä.

"Rupeammeko puhumaan politiikkaa?" kysäisin moittivasti.

"Kyllä, hiukan; jouduimmehan umpikujaan äskeisessä puheenaiheessamme. Sanokaa."

"Kumpaan puolueeseen te itse kuulutte, signorina?"

Halusin todellakin tietää; sama kysymys oli jännittänyt monen muun mieltä.

Hän ajatteli hetkisen ja lausui sitten:

"Pidän suuressa arvossa presidenttiä. Hän on ollut kovin hyvä minulle, osoittanut todellista hellyyttä."

"Sitä juutasta!" murahdin.

"En tarkannut", sanoi hän.

"Mitäs muutakaan, sanoin; presidentillä on silmät päässä, kuten toisillakin."

Signorina hymyili taas, mutta jatkoi sitten niinkuin en olisi mitään sanonut:

"Toiselta puolen en voi salata itseltäni, että monet hänen toimenpiteensä eivät ole viisaita."

Sanoin, että minä en ollut koskaan kyennyt sitä salaamaan itseltäni.

"Eversti on tietysti samaa mieltä", pitkitti hän. "Esimerkiksi valtiovelkaan nähden. Teidän pankillanne lienee siinä etuja valvottavana?"

Tämä ei ollut mikään salaisuus, joten vastasin:

"On kyllä, melkoisia."

"Ja teillä itsellänne?" kysyi hän hiljaa.

"Ka, minä en ole rahamies; minun varojani ei ole siinä lainassa."

"Ei teidän varojanne kylläkään. Mutta eikö teillä ole siinä etuja valvottavana?" tivasi hän.

Tämä kuulosti omituiselta. Saattoiko hän tietää jotakin?

Hän vetäysi lähemmäksi ja laskien kätensä kevyesti käsivarrelleni lausui moittivasti:

"Rakastatteko henkilöitä, heihin kuitenkaan luottamatta, mr. Martin?"

Sellaisetpa juuri olivat tunteeni signorinaa kohtaan, mutta sitä en voinut tunnustaa. Aprikoitsin, miten pitkälle saattaisi olla viisasta antaa hänelle luottamukseni, ja tämä riippui suureksi osaksi siitä, missä määrin hänen ylhäisyytensä oli katsonut sopivaksi uskoa hänelle minun salaisuuksiani. Vihdoin sanoin:

"Ilmaisematta muitten salaisuuksia, signorina, voin myöntää, että jos valtiovelka joutuisi jotenkuten huonolle tolalle, järkkyisi isännistöni mielipide arvostelukyvystäni melkoisesti."

"Arvostelukyvystänne?" virkkoi hän naurahtaen. "Kiitos, mr. Martin. Ja te soisitte, että sellaista ei tapahtuisi?"

"Kaikin tavoin koettaisin sitä estää."

"Ette varmaankaan vähemmin halukkaasti, jos teidän ja minun etuni kävisivät yhteen?"

Olin vastaamaisillani kiihkeästi, kun kuulimme presidentin äänen lausuvan:

"Mutta missä meidän emäntämme on? Tahtoisin kiittää häntä ennen lähtöäni."

"Hiljaa!" kuiskasi signorina. "Meidän täytyy mennä takaisin. Olettehan uskollinen minulle, mr. Martin?"

"Puhutelkaa minua Jackiksi", sanoin hullaantuneena.

"Oletteko siis minulle uskollinen, oi Jack?" virkkoi hän tukahuttaen nauruaan.

"Kuolemaan asti", vakuutin minä, toivoen että se ei kävisi välttämättömäksi.

Hän tarjosi minulle kätensä, jota suutelin intohimoisesti. Palasimme saliin, missä kaikki pelaajat olivat nousseet pöydästä, seisoskellen pikku ryhmissä valmiina kumartamaan presidentille tämän hyvästellessä. Olin utelias kuulemaan, sanoisiko hän mitään erityistä signorinalle, mutta minut anasti haltuunsa rahaministerin tytär donna Antonia, joka myöhäisestä hetkestä huolimatta sattui olemaan saapuvilla signorinan iltavieraana. Hän oli sievä nuori nainen, perikuvallinen tummaverinen espanjatar, mutta esiintymistapansa hän oli saanut newyorkilaisesta oppilaitoksesta, jonka kasvatus oli taltuttanut, ehkäkään ei häivyttänyt hänen kansallista eloisuuttaan. Tämä neitonen oli osoittanut minulle hyvin suosiollista huomaavaisuutta, ja olin kyllin turhamainen olettamaan, että hän suvaitsi olla minulle hiukan mustasukkainen mieltymyksestäni signorinan seuraan.

"Teillä varmaankin on ollut hauskaa kasvihuoneessa", lausui hän häijysti.

"Puhuimme liikeasioista, donna Antonia", vastasin.

"Uh, liikeasioista! Ei muuta kuulekaan. Nyt on isäkin mennyt maaseudulle ja haudannut itsensä elävältä, valmistaakseen jotakin suurta rahasuunnitelmaa."

Heristin korviani.

"Vai niin, mikä suunnitelma se on?"

"Oh, en minä tiedä. Jotakin siitä vaivaisesta valtiovelasta. Mutta minua kiellettiin mainitsemasta siitä mitään."

VIIDES LUKU.

Valtiovelasta oli tulemassa oikea vitsaus. Koko ilma oli siitä raskaana. Lausuin donna Antonialle pikaisesti muutamia katkonaisia kohteliaisuuksia ja jätin hyvästi. Päällystakkia ottaessani eversti McGregor yhtyi minuun ja tavallista ystävällisempänä saattoi minua puistokäytävää pitkin Piazzalle. Muutamien muodollisten huomautusten jälkeen alotti hän:

"Martin, teillä ja minulla on vastakohtaisuutta muutamissa asioissa, mutta toisissa lienevät etumme yhteiset."

Tiesin heti, mitä hän tarkoitti. Tuo valtiovelka taaskin!

Pysyin vaiti, ja hän jatkoi:

"Esimerkiksi valtiovelan suhteen. Teillähän on osaa siinä?"

"Jonkun verran", myönsin. "Pankinjohtaja tavallisesti on mukana lainapuuhissa."

"Niin ajattelinkin", sanoi eversti. "Saattaa tulla aika, jolloin voimme toimia yhdessä. Pitäkää sitä lainaa sillävälin silmällä. Hyvää yötä!"

Erosimme hänen asuntonsa oven edessä Piazzalla, ja minä jatkoin matkaani kotiin.

Päästyäni makuulle hieman ymmällä ja kovin levottomana, kirosin koko lainaa. Mutta kun sitten muistin, että laina jostakin syystä tuntui koskevan yhteisesti signorinaa ja minua, kaduin kiukkuani ja vaivuin uneen.

VIIDES LUKU.

Oivallan aseman.

Aika ei tuonut mitään huojennusta Aureatan vaikeuksiin. Jos pinteeseen joutunut yksilö on liikuttava näky, niin kokonainen kansa rahapulassa on masentava katseltava, ja Aureata-maa oli kovasti ahtaalla. Joillakuilla kaiketi oli rahojakin. Mutta valtiolla ei ollut, ja niin ollen ei virkamiehilläkään, ei presidentillä eikä lopulta minullakaan. Pankilla oli hiukan — muiden rahoja tietysti, — mutta minä aavistelin "paniikkia" milloin hyvänsä, ja senvuoksi olin sähköteitse pyytänyt johtokunnalta rahalähetystä, sillä kotimaisten seteliemme kurssi oli nöyryyttävän alhainen.

Valtiollisen kiistan hyökylaineet kuohuivat korkealla. Pistäysin eduskunnan istuntoon eräänä iltapäivänä toukokuun lopulla, ja parvekkeelta katsellessani näin everstin viuhtovan vimmaisessa sanatulvassa. Hän kovisteli onnettomalta don Antoniolta vastausta, milloin armeijan palkat maksettaisiin. Jälkimäinen luimisteli sotaherran pilkkasanoista ja olisi varmaankin karannut ulos salista, jollei presidentin kylmä katse aitiosta olisi naulinnut häntä tuoliinsa. Noustessaan puhumaan ei ministerillä ollut mitään muuta esitettävänä kuin hämäriä lupauksia pikaisesta suorituksesta; mutta häneltä puuttui täydellisesti päämiehensä häikäilemätön varmuus, ja hänen vakuuttelunsa eivät pettäneet ketään. Jätin eduskunnan pitämään aimo hälinää ja suuntasin askeleeni erään ystävättäreni, madame Devargesin taloon. Hän oli jäänyt leskeksi eräästä ranskalaisesta herrasmiehestä, joka oli ilmestynyt Whittinghamiin Uudesta Kaledoniasta [ranskalainen pakkotyösiirtola. Suom.]. Kohteliaisuus vaati meitä otaksumaan, että hän oli joutunut Uuteen Kaledoniaan valtiollisista syistä, mutta tavanmukainen pilvi varjosti hänen isänmaallisen uhrauksensa aikaa ja lähempiä yksityiskohtia. Rouva kyllä toisinaan piti tarpeellisena rasittaa itseään ja muita Ranskan erinäisten tyrannien tai sortajapyrkyrien soimaamisella; mutta lukuunottamatta tätä hurskasta uhria puolisonsa maineen alttarille, oli hän herttainen ja hilpeä pikku emäntä.

Tapasin hänen teepöytänsä ääressä rattoisan seurueen, joukossa myöskin donna Antonian, joka vähän välitti tai tiesikään isänsä tuskista, sekä erään Johnny Carrin, joka ansaitsee mainintaa Aureatan ainoana rehellisenä miehenä — puhun tietysti vain oman paikallistuntemukseni perusteella. Hän oli nuori englantilainen, säätyläisperheen veljeksistä nuorempia, joka oli lähetetty etsimään onneansa jokunen tuhat puntaa taskussaan. Maa oli meillä halpaa, ja Johnny oli ostanut tilan ja asettunut maanviljelijäksi. Äskettäin hän oli putkahtanut esille tiukkana perustuslaillisena ja presidentin hartaana ihailijana, ja siinä ominaisuudessaan hänellä olikin paikka parlamentissa. Johnny ei ollut mikään kyvykäs eikä teräväpäinen mies, mutta hän oli iloluontoinen ja — kuten olen katsonut tarpeelliseksi huomauttaa — rehellinen.

"Hei, Johnny! Mikset ole eduskunnassa?" lausuin minä hänelle. "Tarvitsette jok'ainoan äänenne illalla. Riennä auttamaan ministeristöä ja vie donna Antonia mukanasi. Ne ihan syövät rahaministerin elävältä."

"_All right!_ Lähden heti kun olen saanut toisen sämpylän", sanoi Johnny. "Mutta mistä rähinä?"

"No, ne vaativat rahojaan", vastasin, "ja don Antonio ei tahdo antaa. Siitä vihat."

"Sanonpa sinulle, mistä se kaikki johtuu", alotti Johnny; "hänellä ei ole —"

Tässä donna Antonia puuttui puheeseen, mielestäni jokseenkin äkillisesti:

"Estäkää herrat puhumasta politiikkaa, madame Devarges. He pilaavat meidän teekestimme."

"Teidän sanaanne tottelen lakina", virkahdin, "mutta haluaisin sentään tietää, mitä don Antoniolla ei ole."

"Olkaa nyt hiljaa", ehätti emäntämme; "eikö se riitä, että hänellä on viehättävä tytär?"

"Ja hyvin kallisarvoinen", lisäsin minä kumartaen, kun huomasin, että donna Antonia syystä tai toisesta ei aikonut sallia minun lypsää tietoja Johnny Carrilta; mutta minun ei tehnyt mieleni heittää yritystä silleen.

"Älkää virkkako enää sanaakaan, mr. Carr", kielsi tyttö nauraen. "Ettehän te kuitenkaan tiedä mitään, vai kuinka?"

"En totisesti!" mukausi Johnny.

Tällävälin oli madame Devarges kaatanut minulle kupin teetä. Ojentaessaan sen minulle hän huomautti hiljaa:

"Johnny Carrin ystävänä pitäisin huolta, että hän ei tietäisi mitään, mr. Martin."

"Hänen ystävänään minä taasen haluaisin selvyyden kaikesta, mitä hän tietää, madame Devarges", vastasin minä.

"Kenties everstikin ajattelee samoin", lausui hän. "Johnny juuri kertoi meille, kuinka perin huomaavaiseksi hän on käynyt. Ja Signorinakin, kuuluu."

"Niinkö?" huudahdin minä, "Mutta epäilemättä se on vain pelkkää ystävällisyyttä!"

"Te olette itse viimeksi saanut paljon suosiollisuutta osaksenne kumpaiseltakin taholta ja kykenette kai hyvin arvostelemaan sen vaikuttimia."

"Älkäähän nyt, hyvä rouva, ruvetko pisteliääksi", lausuin. "Tulin tänne etsimään rauhaa."

"Nuori ystävä-parka! Oletteko menettänyt kaikki rahanne? Onko mahdollista, että teilläkään, kuten don Antoniolla, ei ole —?"

"Mitä on tapahtumassa?" kysyin, sillä madame Devargesilla oli usein tietoja asioista.

"En tiedä", vastasi hän. "Mutta jos minulla olisi kotimaisia arvopapereita, niin moisin ne."

"Anteeksi, madame, te tarjoisitte niitä kaupaksi, eikö niin?"

Hän nauroi vastatessaan:

"Ah, huomaanpa neuvoni myöhäiseksi!"

En katsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle enempää. Menin senvuoksi donna Antonian luo, joka istui hiukan nyreissään äskeisen mielenpurkauksensa jälkeen. Istuuduin hänen viereensä ja sanoin:

"Enhän liene teitä loukannut?"

"Ettehän te välittäisi, vaikka olisittekin", vastasi tyttö moittivin, vaan ei epäystävällisin katsein. "Jos olisi kysymyksessä signorina —"

Kohteliaisuuden hyväksi uhraan paljon, joten keskeytin:

"Rutto periköön koko signorinan!"

"Jos uskoisin puhuvanne sydämestänne", sanoi donna Antonia, "saattaisin auttaa teitä."

"Tarvitsenko apua?" kysyin.

"Tarvitsette", vakuutti hän.

"No, olettakaamme, että olin tosissani!"

Donna Antonia ei suostunut leikkisäksi. Todellisen tuskan ilme kasvoillaan jatkoi hän:

"Te ette tahdo sallia todellisten ystäväinne pelastaa itseänne, mr. Martin. Tiedätte hyvin, että olette avun tarpeessa. Miksi ette ota huomioon asiainne tilaa?"

"Siinä kohden ainakin ovat whittinghamilaiset ystäväni hyvin auliit minua auttamaan", vastasin hiukan tuskaantuneena.

"Jos otatte asian siltä kannalta", lausui neitonen surumielisesti, "niin en voi tehdä mitään."

Tunsin itseni jonkun verran liikutetuksi. Hän ilmeisesti tahtoi jotenkuten hyödyttää minua, ja hetkiseksi jo ajattelinkin, että minun saattaisi olla parempi tempautua vapaaksi kahleistani ja kääntyä tarjottuun turvaan. Mutta minä en voinut sitä tehdä; ja pitäen halpamaisena käyttää hänen harrastustaan vain omien pyyteitteni hyväksi tottelin omantunnon ääntä ja vastasin:

"Donna Antonia, tahdon olla suora teitä kohtaan. Tehän voitte auttaa minua ainoastaan jos asetun teidän johdettavaksenne? Sitä en voi tehdä. Olen jo mennyt liian pitkälle."

"Niin, te olette mennyt pitkälle ja halukas sotkeutumaan yhä pitemmälle", sanoi hän. "No, olkoon niin. Jos asiat kerran ovat sillä kannalla, en voi teitä auttaa."

"Kiitos ystävällisestä yrityksestänne. Hyvin luultavasti vielä pahoittelen tätä epäystäni. Mutta ilomielin aina muistan tarjoustanne."

Hän katsahti minua silmiin ja lausui sitten:

"Olemme saattaneet teidät täällä turmioon."

"Sielun, ruumiin ja omaisuuden puolesta?"

Tyttö ei puhunut enää mitään, ja huomasin uudella kepeydelläni häntä loukanneeni. Nousin siis lähteäkseni. Johnny Carr tuli mukanani.

"Asiat näyttävät omituisilta, veikkonen, vai mitä?" virkkoi hän. "Mutta presidentti selviytyy everstin ja hänen signorinansa uhallakin."

"Johnny", sanoin minä, "sinä loukkaat tunteitani, mutta tahdon kuitenkin antaa sinulle pikku neuvon."

"Annahan kuulla", kehoitti Johnny.

"Nai donna Antonia. Hän on hyvä tyttö ja viisas tyttö, joka ei salli sinun joutua humalaan tai rosvotuksi."

"Peijakas, eipä hullumpi aatos!" elähtyi hän. "Mutta mikset tee sitä itse?"

"Koska olen samanlainen kuin sinä, Johnny; aasi", vastasin jättäen hänet ihmettelemään, miksi kahdesta aasista toinen naisi donna Antonian eikä kumpainenkin taikka ei kumpikaan.

Kulkiessani eteenpäin ostin hallituksen äänenkannattajan ja luin siitä:

"Kabinetin tämäniltaisessa istunnossa, jossa hänen ylhäisyytensä toimi puheenjohtajana, lienee keskusteltu valtiovelan järjestelystä. Tehdyt päätökset pidetään toistaiseksi salassa, mutta mitä luotettavimmalta taholta olemme kuulleet, että hyväksytyt toimenpiteet varmaan tuntuvasti huojentavat nykyistä ahdinkoa, tuottaen Aureatan asukkaiden valtavalle enemmistölle vilpitöntä tyydytystä. Saamme taaskin tervehtiä presidenttiä maansa pelastajana."

"Kuulunenkohan minäkin tuohon valtavaan enemmistöön?" ajattelin itsekseni. "Parasta lähteä hänen ylhäisyytensä puheille."

Seuraavana aamuna suuntasinkin askeleeni Kultaiseen taloon, jossa sain tietää, että presidentti oli mennyt rahaministeriöön. Sinne tultuani lähetin käyntikorttini, kirjoittaen siihen nöyrän pyynnön saada yksityisesti tavata presidenttiä. Minut vietiin don Antonion huoneeseen, jossa näin itse ministerin, presidentin ja Johnny Carrin. Astuessani sisään asetti palvelija hänen ylhäisyytensä viittauksesta minulle tuolin, ja jälkimäinen lausui hieman jäykästi:

"Kun otaksun käyntinne koskevan liikeasioita, mr. Martin, on soveliaampaa, että otan teidät vastaan perustuslaillisen neuvonantajani läsnäollessa. Mr. Carr taasen toimii sihteerinäni, ja voitte puhua vapaasti hänen kuultensa."

Minulle oli kiusallista, ettei minun sallittu puhutella presidenttiä kahden kesken, mutta haluamatta osoittaa pettymystäni kumarsin vain ja alotin:

"Uskallan häiritä teidän ylhäisyyttänne pankin johtokunnalta saapuneen kirjeen johdosta. He ilmoittavat minulle, käyttääkseni heidän omia sanojaan, että 'levottomuutta herättäviä huhuja' on kuulunut pörssissä Aureatan lainasta, ja pyytävät minua huomauttamaan teidän ylhäisyydellenne, että olisi annettava jonkunlainen julkinen ilmoitus ensi kuussa lankeavan koron maksamisesta. Heidän kirjeestään päättäen pelätään, että tässä asiassa saattaa ilmetä vaikeuksia."

"Eikö se pyyntö, jos se laisinkaan on tarpeellinen, olisi sopivammin ollut osoitettava suoraan rahaministerille?" sanoi presidentti. "Nämä yksityisseikat tuskin kuuluvat minun alaani."

"Voin ainoastaan noudattaa ohjeitani", vastasin.

"Onko teillä mitään sitä vastaan, mr. Martin, että minä ja neuvonantajani saamme nähdä sen kirjeen?"

"Olen valtuutettu näyttämään sen ainoastaan teidän ylhäisyydellenne yksinänne."

"Oh, vain minulle yksin", virkkoi hän näköjään huvitettuna. "Ja sitä varten te pyysitte kahdenkeskistä puhelua?"

"Aivan, sir", vastasin. "Kaikella kunnioituksella rahaministeriä ja sihteeriänne kohtaan pysyn saamissani ohjeissa."

"Olette mallikelpoinen palvelija, mr. Martin. Mutta en luule tarpeelliseksi vaivata teitä siinä asiassa enempää. Onko se sähkösanoma?"

Hän hymyili niin ilkeästi, tehdessään tämän kysymyksen, että huomasin hänen ymmärtäneen pikku juoneni. Kuitenkin sanoin vain:

"Se on kirje, sir."

"No niin, hyvät herrat", virkkoi hän toisille, "luulen voivamme rauhoittaa mr. Martinia. Ilmoittakaa isännistöllenne seuraavaa, mr. Martin. Hallitus ei katso mitään julkista ilmoitusta tarpeelliseksi, eikä sellaista vakuutusta anneta. Kaiketi olemme siitä yhtä mieltä, hyvät herrat, että sellaisen toimenpiteen tunnustaminen tarpeelliseksi olisi meille kovin halventavaa. Mutta vakuuttakaa heille, mr. Martin, presidentin ilmoittaneen omakohtaisesti neuvonantajainsa suostumuksella, ettei ole odotettavissa minkäänlaisia vaikeuksia teidän kyetäksenne lähettämään täyden korkosumman heille määräpäivänä."

"Saan siis vakuuttaa heille, sir, että korot maksetaan säntillisesti?"

"Tokihan lausuin ajatukseni sellaisella tavalla, että te voitte minua ymmärtää", vastasi hän, juuri hiukkasen korostaen sanaa "te". "Aureata täyttää sitoumuksensa. Te saatte mitä teille kuuluu, mr. Martin. Eikö niin, hyvät herrat?"

Don Antonio yhtyi heti presidentin sanoihin. Johnny Carr sensijaan ei virkkanut mitään, ja huomasin hänen liikahtelevan jokseenkin levottomasti tuolillaan. Tiesin mitä presidentti tarkoitti. Hän tahtoi saada ilmaistuksi: "Ellemme me maksa, niin maksakaa te vararahastostanne." Mutta voi, vararahasto oli melkoisesti huvennut; minulla oli hädin sen verran jälellä, että juuri kykenin suorittamaan seuraavan erän, jos jättäisin kaikki omat velkani hoitamatta. Minua sisutti pahasti nähdessäni hänen ylhäisyytensä ilomielin nauttivan pinteestäni (sillä hän kyllä arvasi ovelasti, miten asiat olivat), mutta luonnollisesti en voinut sanoa mitään.

Nousin siis ja kumarsin lähtiessäni, mielessäni tuntien saavuttaneeni ainoastaan hyvin selvän varmuuden, että minä en näkisi vilahdustakaan presidentin rahoista koronmaksupäivänä. Tosinhan minä juuri pystyin itse toimittamaan suorituksen. Mutta mitä tapahtuisi seuraavalla kerralla? Ja jos hän ei tahtoisi maksaa, enkä minä voisi maksaa, niin peli oli menetetty. Alkuperäisestä lainasta en kylläkään ollut vastuussa; mutta ellei korkoja suoritettaisi, niin tulisi heti ilmi se tosiasia, että olin myöntänyt uuden lainan kokonaan toisin kuin ohjeeni valtuuttivat ja omat ilmoitukseni esittivät. Ja hyvityksen vastaanottaminen, vararahastoni käyttely, tekaistut tilitykseni sijoituksista, kaikki tämä tietysti näyttäisi perin omituiselta olosuhteita tuntemattomien silmissä.

Kun näitä seikkoja punniten palasin pankkiin, tapasin Jonesin järjestämässä kirjevaihtoa. Hänen velvollisuuksiinsa kuului Euroopasta saapuvien kirjeiden säilyttäminen ja lajittelu, ja tämä puuha huvitti häntä, ihme kyllä. Minun tehtäviäni oli pitää huolta, että hän teki tämän; niinpä istahdin selailemaan kirjoituspöydälleni pinottuja kirjeitä ja sähkösanomia. Niitä oli kahden vuoden ajalta. Tästä kummastuneena lausuin hänelle:

"Ettekö ole tuntuvasti jälessä, Jones?"

"Kyllä, sir, melkolailla. Olen sentään järjestänyt ne jo aikaisemmin, mutta kun te ette ole niitä koskaan vahvistanut alkukirjaimillanne, ajattelin tarpeelliseksi kääntää niihin huomionne."

"Aivan oikein — olen ollut kovin huolimaton. Epäilemättä ne ovat kunnossa?"

"Kyllä, sir, aivan kunnossa."

"No, enpä sitten välitä niitä katsastaa."

"Ne ovat kaikki siinä, sir, paitsi tietysti ei se toista lainaa koskeva sähkösanoma."

"Paitsi ei mikä?"

"Se toista lainaa koskeva sähkösanoma", toisti Jones.

Olin hyvilläni, että minua muistutettiin tästä, sillä luonnollisesti tahdoin korjata talteeni tuon paperin ennenkuin pinkka lopullisesti joutui arkistoon. Luulinkin sen jo tehneeni. Mutta miksi oli Jones sen jättänyt pois? Ei suinkaan hän saattanut olla niin epäileväinen?

"Vai niin, ja mihin olette sen pannut?

"Hänen ylhäisyytenähän sen otti."

"Mitä!" huudahdin minä.