Part 3

"Niin, sir. Enkö minä maininnut siitä? Teidän silloin käytyänne täällä presidentin kanssa yöllä, pistäysi hänen ylhäisyytensä tänne ehtoopäivällä, kun te olitte mennyt Piazzalle, ja sanoi tarvitsevansa sähkösanoman. Hän ilmoitti teidän sanoneen, että se kuului raha-asiain ministeriöön. Hän oli hyvin kohtelias, sir, ja selitti olevan tarpeellista, että alkuperäinen sanamuoto tulisi ministerin nähtäväksi; ja koska hänellä sattui asiaa (hän muutti rahaksi erään yksityisen maksuosoituksen), tarjousi hän ottamaan itse tuon sanoman. Eikö hän ole palauttanut sitä teille? Hän lupasi sen tehdä."

Kykenin tuskin änkyttämään:

"Hän kai unohti sen. No, eipä väliä, Jones."

"Saanko mennä nyt, sir?" kysyi Jones. "Vaimoni halusi, että lähtisin hänen kanssaan —"

"Kyllä, menkää", sanoin minä, ja hänen poistuessaan lisäsin määräpaikan, joka epäilemättä oli toinen kuin kunnon rouvan esittämä. Sillä nyt ymmärsin kaikki. Se vanha roisto (anteeksi kiivauteni) oli kehveltänyt tekaistun sähkösanomani, tarpeen tullen esittääkseen sen omana puhdistuksenaan. Minut oli petkutettu, saatu kerrassaan satimeen, — ja Jonesin typeryys oli tehnyt sen helpoksi. Minulla ei ollut mitään todistetta väittääkseni, että presidentti tiesi sähkösanoman väärennykseksi. Tähän asti olin ajatellut, että jos joutuisin syytteeseen, olisi minulla kunnia saada tuekseni presidentin seura oikeussalissa. Mutta nyt! — niin, nyt minä saattaisin todistaa itseni varkaaksi, saamatta häntä osalliseksi. En ollut eksyttänyt Jonesia omaksi hyväkseni, vaan presidentin. En ollut väärentänyt itseäni varten, vaan hänen suojakseen. Olin tosin itse käyttänyt rahat, mutta —

"Voi lempo", huudahdin katkeroittuneena, "hän vei sillä ainoan valttini!"

Ja mieleeni muistuivat hänen ylhäisyytensä sanat: "Käytän tilaisuuksia parhaani mukaan."

KUUDES LUKU.

Kuolkaamme isänmaan puolesta!

Minulle tuli touhuinen viikko. Haalin kokoon rahoja, mistä vain vähänkin sain. Jos onnistuin keräämään mitä puuttui maksaakseni noiden 300,000 dollarin korot, joiden piti olla sijoitettuina hyväksyttyihin arvopapereihin — ja joiden todellinen käyttö oli ainoastaan hänen ylhäisyytensä tiedossa, — jäi minulle kuusi kuukautta hengähtämisaikaa. Palkkiostani ei nykyään ollut penniäkään jälellä ja "vararahastossani" oli vain 10,000 dollaria. Mutta miten oli minulla näinkään paljoa? Valitettavasti vain siten, että olin lainannut 5,000 dollaria pankistamme! Tottahan oman liikkeen johtaja ansaitsi takuutontakin luottoa, jos sitä vakavaraiset syrjäisetkin saivat? Minä siis lainasta pelkkää omaa nimeäni vastaan. Mutta ellen toimittaisi niitä rahoja takaisin ennen kuukausitilin päättämistä, tulisi asia Jonesin tietoon. Ja minä en uskaltanut luottaa siihen, että kykenisin taaskin tukkimaan hänen suunsa.

Sanoessani Johnny Carrin olleen Aureatan ainoa rehellinen mies, unohdin Jonesin. Kiusakseni ja kiukukseni oli Joneskin rehellinen, ja hän pitäisi velvollisuutenaan antaa johtokunnan tietää ennakkonostostani. Ja silloin olisin mennyttä miestä, sillä myönsinhän olevan ilmeisesti säännötöntä, että pankinjohtaja ihan itsekseen nostaa rahoja kassakaapista. Ellen voinut ennen kuukauden loppua lisätä viittätuhatta dollaria kymmeneentuhanteeni, oli minun livistettävä!

Tätä murheellista johtopäätöstä vahvisti arvoisan isäni kirje, joka pahimman ahdinkoni hetkenä ilmoitti minulle, että hän onnettomuudekseen oli nyt johtokunnan puheenjohtajalle kaksituhatta puntaa velkaa erään liikehomman tuloksena. He olivat joutuneet puheisiin, toinen oli kovistellut maksua, sättinyt koko perhettämme mitä pahimmin ja lopuksi ilmoittanut aikovansa pidättää minun palkkani velasta. "Ellei se ole pojallenne mieleen, niin jättäköön paikkansa; eipä siitä ole vahinkoa", oli hän lausunut. Tämä oli kerrassaan oikeudetonta menettelyä, mutta asemani tuskin salli minun esiintyä siveellisesti korskeana puheenjohtajaa kohtaan. Näin kuvastui edessäni varmana lähitulevaisuutenani virattomuus ja luultavana vankila.

Ilman tätä odottamatonta keikausta olisin saattanut rohkaista mieleni ja tunnustaa avoimesti kommellukseni, luottaen puheenjohtajan riippuvaisuuteen isästäni. Mutta mihin nyt olinkaan joutanut? Kovin pitkälle tosiaan, kuten donna Antonia lausui. Niin tuskaannuksissani olin asemastani ja niin täysi työ oli minulla epätoivoisissa yrityksissäni sen parantamiseksi, että minä en joutanut edes käymään signorinaa tervehtimässä, vaikka olinkin suuresti lohdutuksen tarpeessa. Päivien vieriessä sorruin sellaiseen masennukseen, etten liikkunut enää missään, vaan istuskelin vain synkkänä huoneissani, katsellen matkareppuani ja kummeksien, miten pian minun oli sullottava kompeeni ja paettava ellei juuri henkeni, niin ainakin vapauteni edestä.

Vihdoin tuli romahdus. Istuin eräänä aamuna konttorissani yhä pohtien vaikeata pulmaani, miten tehdä kymmenestä viisitoista, kun kuulin kavioiden kapsetta.

Hetkistä myöhemmin avautui ovi, ja Jones johti luokseni eversti McGregorin. Nyökkäsin everstille, joka astui sisään jäykänlaisesti kuten tavallista, istuutui ja riisui hansikkaansa. Reipastausin kysymään:

"Mitä voin tehdä hyväksenne, eversti?" Hän odotti kunnes ovi sulkeutui Jonesin takana ja sanoi sitten:

"Olen vihdoinkin päässyt pohjalle, Martin."

Niin olin minäkin, mutta eversti tarkoitti toisin. "Minkä pohjalle?" kysyin hieman ärtyisesti.

"Tuon vanhan riiviön konnuuden", selitti hän, nykäisten peukaloaan Piazzaa ja vapauttajan kuvapatsasta kohti. "Hän on hyvin viekas, mutta vihdoinkin on hän tehnyt virheen."

"Käykäähän asiaan, eversti. Mistä on kysymys?"

"Kummastuttaisiko teitä kuulla", tiedusti sotilas mahtipontisesti, "että lainan korkoja ei maksetakaan tämän kuun 31 p:nä?"

"Ei, en sitä kummastelisi", vastasin alistuvasti.

"Herättäisikö ihmetystänne sekään tieto, että mitään korkoja ei enää milloinkaan suoriteta?"

"Perhana!" huudahdin ponnahtaen seisaalle; "mitä tarkoitattekaan?"

"Presidentti", virkkoi hän tyynesti, "aikoo tämän kuun viimeisenä päivänä _kieltäytyä tunnustamasta valtiovelkaa_!"

Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Lyyhistyin tuolilleni, töllistellen everstiä, joka nyt sytytti savuketta. Samassa kuulin nopeata pyöräin ratinaa, sitten suloisen, kirkkaan, tutun äänen lausuvan:

"Häiritsen häntä vain silmänräpäykseksi, mr. Jones. Tahdon saada hänet tempautumaan irti työstään päiväkaudeksi ja tulemaan ajelulle."

Hän avasi oveni ja astui joutuisasti sisään. Nähdessään everstin käsitti hän tilanteen ja virkkoi tälle herrasmiehelle:

"Oletteko kertonut hänelle?"

"Juuri äsken, signorina", vastasi tämä.

Minulla ei riittänyt tarmoa tervehtiäkseni tulijaa, joten hän istuutui kehoittamatta ja riisui hansikkaansa — ei everstin tapaan veltosti, vaan voimakkain, taisteluvalmiin elein.

Vihdoin lausuin vakaumuksella:

"Hän on ihmeellinen mies. Miten pääsitte asian perille, eversti?"

"Kutsuin Johnny Carrin päivälliselle ja juotin hänet humalaan", vastasi sotaherra.

"Ette tarkoita, että hän luotti Johnny Carriin?"

"Se on kyllä ihmeellistä", sanoi eversti. "Eipä sitä niin kokeneesta miehestä luulisi. Hänen olisi pitänyt tietää, että Johnny on aasi. Arvattavasti hänellä ei ollut ketään muutakaan apurikseen."

"Hän tiesi", huomautti signorina, "että täällä jokainen muu pettäisi hänet, mutta että Johnny ei sitä ainakaan tahallaan tekisi. Presidentti piti kykyjänne liian vähäisinä, eversti."

"No", lausuin minä, "enpä minä voine sille mitään. Pankki joutuu vahinkoon, obligationien omistajat samaten. Mutta mitä se minuun kuuluu?"

Sekä eversti että signorina myhäilivät.

"Oivallisesti esitettyä", virkkoi edellinen, "mutta meiltä säästyy aikaa, jos ilmoitan teille, että sekä signorina Nugent että minä olemme seikkaperäisesti selvillä tuosta —"

Eversti pysähtyi sivellen viiksiään.

"Toisesta lainasta", täydensi signorina.

Hämmästystäni vähensi eräitten aikaisempien keskustelujen muisto.

"Kah, ja miten saitte sen ilmi?" kysyin.

"Hän kertoi", vastasi eversti osoittaen kaunista naapuriaan.

"Ja saanko kysyä, miten te saitte sen tietoonne, signorina?"

"Presidentti mainitsi minulle", ilmoitti hän.

"Toimititteko hänet humalaan?"

"Ei, en humalaan", vastasi hän kainosti, luoden silmänsä lattiaan.

Saatoimme arvata, miten se oli tapahtunut, mutta kumpikaan meistä ei halunnut kysellä enempää. Hetkisen oltuamme vaiti alotin:

"No niin, koska kumpikin tiedätte koko jutun, on turhaa yhä teeskennellä. Olette hyvin ystävällisiä, kun tulitte minua varoittamaan."

"Te rakas, hyvä Martin", virkkoi signorina, "vaikuttimemme eivät ole pelkkää ystävällisyyttä."

"Niinkö? Miten voi asia koskea teitä?"

"Katsokaas, pankki ja sen oivallinen johtaja ovat ottaneet nimeensä suurimman osan lainasta mutta muu osa on everstillä ja minulla", ehätti signorina. "Jos laina epuutetaan, joutuu pankki kylläkin vahinkoon. Mutta sen johtaja ja eversti ja signorina Nugent suistuvat perikatoon."

"Tätä en tiennyt", lausuin jokseenkin ihmeissäni.

"Niin", kertoi eversti, "ensimäistä lainaa otettaessa annoin minä siihen 100,000 dollaria. Olimme vielä hyviä ystävyksiä, ja minä palkitsin siten suosiollisuutta, joka oli minulle toimittanut arvonimeni ja sijani kansalliskokouksessa. Sittemmin olen ostanut joitakuita osuuksia lisää."

"Saitte ne varmaankin halvalla?" lausuin minä.

"Kyllä", vastasi hän, "keskimäärin 75 sentillä viiden dollarin osuutta kohti."

"Ja paljoonko nousee saatavanne nimellisarvo nykyisin?"

"Kolmeensataantuhanteen dollariin", vastasi hän lyhyesti.

"Nyt ymmärrän teidän harrastuksenne asiassa. Mutta te, signorina?"

Hän näytti olevan hiukan hämillään, mutta puhkesi sitten puhumaan:

"Voin kertoa teille. Suostuessani jäämään tänne antoi hän" (tiesimme ketä hän tarkoitti) "minulle satatuhatta dollaria. Ja minulle oli ennestään kertynyt viidenkymmenen tuhannen dollarin vaiheille, jotka olin —"

"Jotka olitte säästänyt palkastanne primadonnana", tokaisi eversti.

"Sillä ei ole väliäkään", lausui signorina punastuen, "minulla vain oli säästöjä. Ja mitä tekikään hän? Hän houkutteli minut sijoittamaan koko summan — kaikki 150,000 — tuohon kamalaan lainajuttuunsa. Oh, eikö se ollut halpamaista, mr. Martin?"

Presidentti oli tosiaankin tässä yhdistänyt liikeasiat ja huvittelun.

"Häpeällistä!" huudahdin minä.

"Ja jos se menee, olen pennitön, — puilla paljailla. Ja täti-parkani — mikä hänetkin perii?"

"Älkää nyt välittäkö tädistänne", sanoi eversti hieman karkeasti. "Näette siis, mr. Martin, että me olemme kolmisin samassa ruuhessa."

"Niin, ja joudumme samalle karille", sanoin minä.

"Emme ollenkaan", oikaisi eversti.

"Emme ollenkaan!" säesti signorina.

"Mutta mitä ihmettä aiotte sitten tehdä?"

"Rehellisyys raha-asioissa on maan selkäranka", lausui eversti. "Jäisimmekö toimettomina katselemaan, kun Aureata ajautuisi häpeälliseen seikkailupolitiikkaan?"

"Emme koskaan!" huudahti signorina, hypähtäen tuoliltaan säihkyvin silmin. "Emme mitenkään!"

Hän näytti hurmaavalta. Mutta liikeasiat ovat liikeasioita, ja minä kysyin taaskin:

"Mitä sitten aiotte tehdä?"

"Aiomme teidän avullanne, mr. Martin, estää tämän kansallisen häväistyksen. Aiomme —" hän hiljensi tarpeettomasti ääntään, sillä signorina tarttui puheeseen riemuisen meluavasti, viuhtoen hansikkaillaan ja pyöräyttäen yksikseen pikku tanssin edessäni lattialla, samalla kun hän lausui seuraavat merkilliset sanat:

"Eläköön vallankumous! Hei, hei, hurraa!"

Hän näytti parisilaiskuosiin pukeutuneelta innostuneelta vapaudenjumalattarelta. Menetin sielullisen tasapainoni. Hypähdin jalkeille, kietaisin käteni hänen vyötäisilleen, ja me pyörimme huimasti ympäri konttorihuonetta, signorinan puhjetessa laulamaan marseljeesia.

"Jumalan tähden, olkaa hiljaa!" varoitti McGregor käheällä kuiskauksella, yrittäen siepata minua kiinni, leiskuessani hänen ohitseen. "Jos kuullaan! Seis, Christina!"

Signorina pysähtyi. "Tarkoitatteko minua, eversti McGregor?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi soturi, "ja tuota Martinin houkkiota myöskin."

"Vallankumouksenkaan aikoma ei kohteliaisuudella menetä mitään", arvelin minä. "Mutta asiallisesti olette oikeassa. Olkaamme järkeviä."

Istuuduimme läähättäen; signorina huohotuksensa lomasta vieläkin hiljaa hyräili vapauden hymniä.

"Olkaa hyvä ja esittäkää suunnitelmanne, eversti", jatkoin. "Minä tiedän, että tässä maassa ei vallankumouksia katsota kovin merkillisiksi hankkeiksi, mutta tulokkaasta ne näyttävät hommilta, joissa on jonkun verran hoitelemista. Meitähän on vain kolme."

"Minulla on armeija mukanani", sanoi eversti mahtavasti.

"Etuhuoneessa?" uskalsin letkauttaa, ajatellessani Aureatan sotavoimien lukumäärää.

"Kuulkaahan, Martin", ärähti hän, "jos yhdytte juoneen, niin säästäkää leikkipuheenne."

"Älkää riitaantuko, hyvät herrat", sanoi signorina. "Siten vain menee aikaa hukkaan. Selittäkää hänelle suunnitelma, eversti, sillaikaa kun minä vilvoittelen."

Ymmärtäen neuvon viisaaksi lausuin:

"Pyydän anteeksi, eversti. Mutta eikö tuo presidentin temppu saisi kannatusta armeijalta? Jos hän jättää velan silleen, kykenee hän suorittamaan upseerien ja miesten palkat."

"Aivan", myönsi hän. "Sentähden täytyykin meidän saada temmatuksi heidät mukaan, ennenkuin se asian puoli valkenee heille. He suorastaan näkevät nälkää, ja kymmenestä dollarista mieheen olisivat he valmiit huutamaan vaikka itse paholaisen presidentiksi. Onko teillä ollenkaan rahoja, Martin?"

"On hiukan", vastasin.

"Kuinka paljon?"

"Kymmenentuhatta; säilytin niitä korkojen maksamiseen."

"No, nyt ette niitä tarvitse."

"Tarvitsen kyllä — toista lainaa varten, tiedättehän."

"Kuulkaahan, Martin, antakaa minulle nuo kymmenentuhatta armeijaa varten. Käykää puolellemme, niin minä presidentiksi tullessani heti samana päivänä suoritan teille takaisin nuo kolmesataatuhattanne. Ajatelkaa asemaanne. En tahdo olla epäkohtelias, mutta eikö se ole —?"

"Hiukan pakollinen?" jatkoin minä miettiväisenä. "Se on kyllä totta. Mutta mistä luulette saavanne 300,000 dollaria, omista osuuksistanne puhumattakaan?"

Hän veti tuolinsa lähemmäksi ja kumartuen eteenpäin sanoi:

"Hän ei ikänä ole pannut niitä rahoja menemään. Hän säilyttää niitä jossakin, — verrattomasti suurinta osaa ainakin."

"Kertoiko Carr niin?"

"Hän ei tiennyt sitä varmasti, mutta hän puhui kylliksi, voidakseni olla siitä jokseenkin vakuutettu. Sitäpaitsi", lisäsi hän katsahtaen signorinaan, "meillä on muitakin syitä siihen käsitykseen. Antakaa minulle ne kymmenentuhatta. Saatte lainanne takaisin ja tulette rahaministeriksi, jos haluatte. On jokseenkin ehdoton totuus, että rahat ovat jäljellä, vai mitä, signorina?"

Tämä nyökkäsi.

"Mutta jos yrityksemme ei onnistu?" epäröitsin.

Hän veti pienen, siron revolverin taskustaan, asetti sen hetkiseksi ohimoaan vasten ja pisti sitten takaisin.

"Erittäin havainnollinen selitys, eversti", lausuin minä. "Saanko puoli tuntia miettimisaikaa?"

"Kyllä", vastasi hän. "Mutta sallikaa minun jäädä etuhuoneeseen. Tietysti luotan teihin, Martin, mutta tällaisissa asioissa —"

"Oikein, kyllä ymmärrän", mukauduin minä. "Entä te, signorina?"

He nousivat molemmin ja astuivat ulos; kuulin heidän ryhtyvän haastelemaan Jonesin kanssa. Istuin hievahtamatta, tiukasti ajatellen. Mutta eipä aikaakaan, kun kuulin oven takanani avautuvan. Signorina sieltä tuli. Asettuen tuolin taakse hän kumartui ylitseni ja kietoi kätensä kaulaani.

Katsahdin ylös ja näin hänen myhäilevän veitikkamaisesti.

"Entä se ruusu, Jack?" kysyi hän.

Minä muistin. Ihastuksen hämmentämänä ja uskoen voittaneeni hänet huudahdin:

"Teidän soturinne olen kuolemaan asti, signorina!"

"Kuolemasta ei sanaakaan!" virkkoi hän ylimielisesti. "Ei kukaan menetä henkeänsä. Me voitamme ja sitten —"

"Ja sitten", lausuin minä kiihkeästi, "me menemme naimisiin, eikö niin, armahin?"

Hän kumartui leppeästi suutelemaan minua huulille. Sitten hän sanoi päätäni silittäen:

"Sinä olet sievä poika, mutta et ole hyvä poika, Jack."

"Christina, ethän mene hänelle?"

"Kelle?"

"McGregorille", tiukkasin minä.

"Jack", virkkoi hän hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, "minä vihaan häntä!"

"Niin minäkin", yhdyin rivakasti. "Ja jos sinä olet voitettavana, olen valmis syöksemään vallasta kymmenen presidenttiä."

"Siis teet sen minun tähteni? Mielelläni uskoisin, että teet sen minun tähteni etkä rahojen takia."

Kun signorina itse epäilemättä oli antautunut yritykseen rahojen tähden, kuulosti tämä hiukan epäjohdonmukaiselta.

"Mielelläni näen voittavani rahatkin", alotin minä.

"Ostettava raukka!" huudahti hän. "Enhän suudellut sinua?"

"Et", vastasin minä. "Mutta lupasit suudella heti kun suostun."

"Kas sinua vain, Jack", sanoi hän. Mutta hän menikin avaamaan oven ja huusi McGregorille: "Mr. Martin on valmis suostumaan, ja ehdotuksenne mukaan hän tulee päivällisille tän'iltana puhelemaan yksityisseikoista. Me aiomme kaikin luoda onnemme, mr. Jones", hän jatkoi odottamatta mitään vastausta epäsuoraan kutsuunsa, "ja kun olemme päässeet menestymään, pidämme huolta teistäkin ja mrs. Jonesista."

Kuulin Jonesin katkonaisesti mutisevan jotakin kiitollisuudestaan, sillä mies-parka oli yhtä pihkaantunut signorinaan kuin me muutkin, ja sitten jäin yksin omiin mietteisiini. Nämä eivät olleet niin synkkiä kuin lukija ehkä edellyttäisi. Tosin asetin pääni paulaan, ja jos presidentti koskaan saisi köydenpään käsiinsä, uskoin hänen kyllä vetävän sen kireälle. Mutta samalla olin korviani myöten sekä rakastunut että velkaantunut, ja suunnitelma tuntui suovan parhaan mahdollisuuden lemmenhaaveeni toteuttamiselle sekä ainoan tilaisuuden rahallisen ahdinkoni selviytymiselle.

Nuorelle miehelle ei lemmetön elämä ole suurenarvoinen; minkään ikäiselle miehelle ei rahaton elämä mielestäni merkitse paljoa, ja sitä arvottomammaksi se käy silloin kun häntä vaaditaan tilille rahoista, joita hänellä ei ole.

Siksipä antauduin ripein mielin suurimpaan uhkapeliini, pitäen henkeni asettamista panokseksi olosuhteisiin nähden järkevästi uskallettuna. Mielihyvääni siinä puuhassa samensi vain MrcGregorin pakollinen kumppanuus. Sitähän ei voinut auttaa; mutta tiesin hyvin, että hän ei pitänyt minusta juuri enempää kuin minä hänestä, ja kuvittelin jo hieman mielessäni, mitä kahnausta luultavasti syntyisi uuden presidentin ja hänen rahaministerinsä välillä, jos suunnitelmamme menestyisivät. Lohduttavaa oli kuitenkin tietää, että signorina vihasi häntä ja kaikista merkeistä päättäen rakasti minua. Nojauduin siis taaksepäin tuolillani, ja vihellellen vapauden hymniä loihdin eteeni tenhottareni kuvan, kunnes oli aika mennä puolipäivälliselle, sillä vatsan vaatimuksia eivät salaliittolaisetkaan saa lyödä laimin.

SEITSEMÄS LUKU.

Miina lasketaan.

Aamukohtaus oli omistettu periaatteille ja innostuksen herättämiselle; illalla ryhtyivät salaliittolaiset jo yksityiskohtien harkintaan. Meillä oli pitkä ja vakava neuvottelu signorinan luona. Mrs. Carringtonia oli neuvottu saamaan päänkivistystä päivällisen jälkeen, joten hän poistui levolle. Kello kymmenestä yhteen istuimme kolmisin hautoen juoniamme. Tuloksena oli varsin sievä suunnitelma, pääpiirteiltään seuraava:

Nyt oli tiistai. Perjantain vastaisena yönä piti everstin ottaa johdettavakseen kaksikymmentä päättäväistä roistoa (eli pontevaa isänmaanystävää), sitä ennen kiinnitettyhän heidät kokonaan käskettävikseen, lahjoittamalla heille kerrassaan viisikymmentä dollaria mieheen. Tällä voimalla hänen tuli yllättää Kultainen talo, vangita presidentti ja anastaa kaikki talossa tavattavat rahat ja arvopaperit. Ketään ei surmattaisi, mikäli se oli vältettävissä, mutta mikään hentomiehsyyskään ei saanut tulla kysymykseen. McGregor piti varmimpana heti poistaa presidentti tieltä, mutta minä vastustin jyrkästi sitä ehdotusta, ja hän mukautui havaitessaan signorinankin taipumattomaksi samalla puolella.

Olisin kovin halunnut olla mukana tässä keskiyön yllätyksessä, mutta velvollisuus kutsui minua muuanne. Samana iltana pidettiin kasarmilla juhlaillalliset jonkun Aureatan historiassa merkillisen tapauksen muistoksi, ja minun oli oltava vastaamassa "Aureata-maan kaupalle" esitettävään maljaan. Tehtäväni oli _kaikin mokomin_ pitkittää näitä kemuja, kunnes everstin tekonen oli tehty, jonka jälkeen hän saapuisi lahjuksineen kasarmille vaatimaan armeijan kannatusta. Tunsimme kylliksi joukkojen laadun, ollaksemme varmat tuloksesta, kunhan vain presidentti oli vangittu ja dollarit esiintyisivät heidän nähtävissään. Everstin oli sitten miehistön kanssa saarrettava upseeriklubi, tarjoten joko elämää ja ylellisyyttä tai kuolemaa ja tuhoa. Täälläkin saatoimme tyynesti odottaa valinnan tapahtuvan eduksemme. Senjälkeen marssitettaisiin armeija Piazzalle, kaupunki säikäytettäisiin alistuvaksi tai käännytettäisiin puolellemme, ja näin olisi vallankumous valmis!

Koko suunnitelmamme menestys riippui siitä, että se pysyisi tyyten salassa siltä ainoalta mieheltä, jota pelkäsimme, ja että tuo mies tavattaisiin yksinään ja vartioitsematta perjantai-yönä klo 12. Jos hän saisi aikeesta vihiä, olimme hukassa. Siinä tapauksessa, että hänen päähänsä pistäisi saapua mainituille illallisille, kasvaisivat vaikeutemme melkoisesti. Tätä ajatellen käännyimme signorinan puoleen, ja minä lausuin lyhyesti:

"Tässä näkyy esiintyvän teidän osuutenne, signorina. Sallikaa minun kutsua teidät päivällisille hänen ylhäisyytensä luo perjantai-iltana täsmälleen kello kahdeksaksi."

"Tarkoitatte", sanoi hän verkkaan, "että minun on silloin pysytettävä hänet kotonaan ja ainoastaan minun seurassani?"

"Niin", vastasin. "Onko siinä mitään vaikeutta?"

"En luule, että se juuri olisi vaikeata", sanoi hän, "mutta minä en pidä siitä; se tuntuu niin katalalta."

Tietysti en minäkään mielelläni nähnyt häntä tuossa osassa. Mutta mitenkäpä muutoin saisimme presidentin talteen?

"Eiköhän ole jokseenkin myöhäistä ajatella tuollaista?" huomautti eversti ivallisesti. "Vallankumous ei luista korkeilla siveellisillä pyörillä."

"Ajatelkaa, miten hän veijasi teiltä rahat", sanoin minä, omaksuen kiusaajan tehtävän.

"Lienee muuten pidettävä selvänä", virkkoi McGregor, "että signorina saa omakseen presidentin maahuvilan, vai mitä?"

Signorina-parka oli kovin ihastunut tuohon viehättävään pikku asumukseen, ja hänen suuttumuksensa rahojen menetyksestä ja sievän talon omistamisen halu pahasti kiusasivat häntä antautumaan inhoamaansa Delilan osaan. Itsekseen jätettynä olisi hän varmaankin mukautunut paremmille tunteilleen ja tärvellyt juonen. Mutta pelästyneinä tästä tunteellisuuden puuskasta eversti ja minä riensimme tukahuttamaan hänen omantuntonsa arvelukset, taivuttaen hänet ilkeään tahtoomme.

"Lopultakin hän sen ansaitsee", sanoi viimein signorina, "ja minä teen sen!"

On aina surullista nähdä jonkun kärsivän itsekunnioituksensa menettämisestä, ja minä yritin palauttaa signorinan luottamusta omiin vaikuttimiinsa viittauksilla Heberin puolisoon Jaeliin, Charlotte Cordayhen ja muihin säälimättömiin sankaritariin, joita muistui mieleeni. McGregorissa tämä itsepuolustelun harrastus herätti peittämätöntä halveksumista.

"Onhan kysymyksessä vain toistamiseen hupsuttaa hänet", arveli eversti; "johan olette sen ennenkin tehnyt!"

"Minä suostun, jos vannotte että — että te ette tee hänelle pahaa", vastasi tyttö.

"Olen jo antanut lupaukseni", murahti sotaherra; "en kajoa häneen, ellei hän pakoita minua siihen. Mutta jos hän yrittää tappaa minut, ei minun kaiketi tarvitse paljastaa rintaani iskulle?"

"Ei, ei", tokaisin minä; "pidän arvossa hänen ylhäisyyttään, mutta me emme saa antaa tunteittamme vietellä itseämme heikkouteen. Hänet on saatava käsiimme — elävänä ja eheänä, mikäli mahdollista, mutta pahimmassa tapauksessa elävänä tai kuolleena."

"Kas niin, se on järkevää puhetta", lausui eversti hyväksyvästi.

Signorinalta pääsi huokaus, mutta hän ei vastustellut enempää.

Välttääksemme huomion herättämistä sovimme järjestelystä, jolla seuraavien kolmen päivän kuluessa saatoimme tarpeen tullen antaa tietoja toisillemme kokoontumatta neuvottelemaan. Asemani Whittinghamin rahaliikenteen keskuspisteenä teki tämän helpoksi; pankinlähettien käynnit edestakaisin eivät pistäisi silmään, ja sanomat saattoi laatia sellaiseen muotoon, että ne eivät syrjäiselle ilmaisseet mitään. Sovimme myöskin, että jos joku meistä vainusi pienintäkin vaaraa, hän heti lähettäisi sanan toisille, ja silloin kokoontuisimme everstin maakartanoon, joka oli noin seitsemän penikulman [engl. penikulma vastaa jokseenkin 1,600 metriä] päässä kaupungista. Sieltä olisi sellaisessa valitettavassa tapauksessa helpompi paeta.

"Ja nyt", sanoi eversti, "jos Martin luovuttaa minulle dollarit, on kaikki valmista."

Olin tuonut mukanani nuo kymmenentuhattani. Vedin ne esille ja asetin pöydälle, pitäen kättäni hyväilevästi setelitukun päällä.

"Ymmärrättehän täydellisesti asemani, eversti?" sanoin. "Tästä hommasta ei ole minulle mitään hyötyä, ellen saa vähintäänkin 320,000 dollaria, suorittaakseni velkasumman korkoineen ja maksaakseni vielä erään toisen pikku lainan takaisin pankkiin. Silloin jää minulle viisituhatta puhdasta, ja se ei ole suinkaan liiallinen palkkio. Mutta ellen saa mainitsemaani summaa kokonaisena, on minulla kassanvaillinki, tulkoonpa vallankumousta tahi ei."

"En voi tehdä rahoja, ellei niitä löydy", vastasi hän, mutta ilman tavanmukaista tylyä sävyänsä. "Mutta se olkoon sovittuna, että te olette ensimäisellä vuorolla kaikkeen mitä löydämme, mainitsemaanne summaan asti. Se jätetään mutkittelematta teidän haltuunne. Signorina ja minä tyydymme rippeisiin. Ettehän te vaadi osaanne niistäkin, vai mitä?"

"En", sanoin minä, "tyydyn olemaan etuoikeutettuna osakkaana. Jos tuon verran saadaan kokoon Kultaisesta talosta, on se minun; muussa tapauksessa sen suorittaa minulle uusi hallitus, menetelköönpä se muun velan kanssa miten tahansa."

Näin lausuen työnsin rahat everstille.

"Odotan uuden hallituksen osoittautuvan hyvin myötämieliseksi kaikkiakin saamamiehiä kohtaan", virkkoi eversti pistäessään rahat mielihyvästä hymähtäen taskuunsa. "Olettehan joka tapauksessa tekin tyytyväinen ehtoihin, signorina?"

"Olen", vastasi tämä. "Saanko siis sen maahuvilankin?"

"Saatte tietenkin!" huudahdin minä. "Ja everstistä tulee presidentti, ja hän saa Kultaisen talon kaikkine hynttyineen."

"Sovittu! sovittu! sovittu!" lauloi signorina. "Olemme jo tehneetkin kylliksi kauppoja, ja hetki alkaa olla sangen myöhäinen kestitäkseni herroja luonani. Vielä malja, ja sitten hyvää yötä! Onnea vallankumoukselle! Juokaamme se malja veripunaisessa viinissä!"

Kun ei ollut muuta punaviiniä kuin bordeaux'ta, ja se kylmentää vatsaa kello kolmen aikaan aamusella, joimme maljan ranskalaisessa konjakissa. Olin noussut lähteäkseni, kun äkillinen ajatus juolahti mieleeni:

"Mutta hitossa, aivanhan unohdimme Johnny Carrin! Kuulkaahan, eversti, missä määrin hän olikaan viime yönä päissään? Luuletteko hänen muistavan kertoneensa teille asiasta?"

"Kyllä", sanoi eversti, "luullakseni hän nyt jo muistaa. Ei hän siitä vielä aamulla kaupunkiin lähtiessäni ollut selvillä."

"Tunnustaneeko hän presidentille? Se saattaisi aiheuttaa, että ukko pitäisi teitä hankalan visusti silmällä. Hän tietää, että te ette ole hänen ystävänsä."

"No, Carr ei ole vielä tavannut presidenttiä. Hänen piti jäädä kotiin koko täksi päiväksi. Hän oli tavattoman huonossa kunnossa aamulla, ja sain lääkärin antamaan hänelle rauhoittavaa juomaa. Tahdoin nimittäin saada hänet pysymään alallaan, kunnes ehdin ajatella. En tosin usko, että hän menisi tunnustamaan typeryyttänsä — presidentti julmistuisi hänelle pahasti; mutta silti hän voisi sen tehdä, joten on parasta, että he eivät osu yhteen."

"On toinenkin, jota hän ei saisi tavata", huomautti signorina.

"Kuka se on?" kysyin minä.

"Donna Antonia", vastasi hän. "Johnny näkyy yhä enemmän kiintyvän tyttöön, ja varmasti hän pulassa ollessaan menee ensi työkseen kertomaan siitä tälle. Mr. Carr on hyvin luottavainen ystäviänsä kohtaan."

Tunnustimme tämän huomautuksen varsin tähdelliseksi. Ja jos donna Antonia saisi tietää, ei asia pysyisi presidentiltäkään kauan salassa.

"Aivan oikein", sanoi eversti. "Ei kelpaa, että hän juoksentelee päivittelemässä ajattelematonta avomielisyyttään. Tähän asti on kaikki hyvin."

"Niin, mutta jos hän alkaa vikuroida huomenna aamulla?" lausuin minä. "Ja missään tapauksessa ette halua hänen läsnäoloaan Kultaisessa talossa perjantai-iltana, enempää kuin minäkään välitän hänestä kasarmille."

"Ei, hän äityisi tappelemaan, sellainen poika hän on", myönsi eversti. "No niin, olemme nyt kerran ryhtyneet hankkeeseen, ja minä en aio enää heittää kesken. Pidän Carrin talossani, kunnes on kaikesta selvitty."

"Millä tavoin?" kysyi signorina.

"Hyvällä, jos mahdollista!" lausui eversti virnistäen, — "nimittäin juottamalla häntä. Ellei se tepsi, niin väkisin. On välttämätöntä, että ukko ei saa vihiä mistään; ja jos Carr kertoisi hänelle viime yön lörpöttelystä, heristäisi hän vanhoja konnankorviaan. Ei, Johnny-pojan on parempi pysyä alallaan."

"Mutta jos hän yltyy raivopääksi?" huomautin taaskin.

"Riehukoon miten hyvänsä, mutta hän ei jätä taloani, ellei hän ensin ammu kuulaa otsaani", vakuutti eversti. "Se on varmaa. Uskokaa asia minun haltuuni. Jos hän käyttäytyy siivosti, on hänen hyvä olla. Ellei —"

"Mitä aiotte siinä tapauksessa tehdä hänelle?" kysyi signorina.

Pelkäsin uutta omantunnon purkausta, ja vaikka pidinkin Johnnystä, rakastin kuitenkin itseäni enemmän. Sanoin senvuoksi:

"Oh, jättäkää se everstin huoleksi; kyllä hän tietää, mitä tehdä."

"Nyt lähden", sanoi viimemainittu, "takaisin Johnny-veikkoni luo. Hyvää yötä, signorina! Kirjoittakaa presidentille huomenna. Hyvää yötä, Martin. Venyttäkää se puheenne oikein pitkäksi. _Au revoir_ ensi perjantaihin!"

Tein lähtöä, sillä eversti viivytteli kunnes tulin hänen mukaansa. Tälläkin hetkellä epäilimme siinä määrin toisiamme, että kumpikaan ei tahtonut jättää toistaan kahden kesken signorinan kanssa.

Erosimme ovella; hän läksi katua ylöspäin noutamaan hevostaan, ratsastaakseen maakartanolleen, minä taasen käännyin Piazzalle päin.

Jättäessämme signorinan portaille näytti tämä kalpealta ja väsyneeltä; hänen pulppuava eloisuutensa oli kerrankin painuksissa. Tyttö-parka! Hän havaitsi vehkeilyn olevan jokseenkin rasittavaa hommaa.

Hiukan huolestutti itseänikin. Aloin selvemmin oivaltaa, että politiikkaan puuttuminen ei sovellu tunnolliselle miehelle. Pidin paljon Johnny-parasta, enkä ollenkaan luottanut everstin menettelyn hellävaraisuuteen. En tosiaan olisi tämän viikon ajaksi vakuuttanut Johnnyn henkeä millään ajateltavalla korotuksella. En myöskään pitänyt uskottavana, että presidentti kapinahankkeen onnistuessa eläisi kukistumisensa yli. Minun täytyi itselleni toistaa kärsimäni petollisuuden koko tarina, täten ärsyttääkseni itseni raivoon, ennenkuin saatoin alistuvasti ajatella tuon loistavan tähden todennäköistä sammumista. Mikä menetys se olisikaan maailmalle! Niin monet hauskat kaskut, niin arvokas esiintymiskyky, niin tavaton persoonallinen viehätys — kaikki suistuisi näyttämöltä! Ja miksi hyväksi? Asettaaksemme hänen sijaansa roiston ilman edeltäjänsä sovittavia piirteitä. Maksoiko vaivaa kukistaa Lucifer, jotta Belzebub pääsisi valtaistuimelle?

Kykenin katkaisemaan synkkien ajatusteni jakson ainoastaan muistuttamalla itselleni vääjäämätöntä todellisuutta — omaa asemaani. Minulle vallankumous oli välttämätön. Mahdollisesti saisin tarvitsemani rahat; ainakin voittaisin aikaa. Ja lemmenhaaveeni saattoivat täten toteutua. Minua innostutti kunniallinen pyrkimys säästää isännistöäni tappiolta, ja intohimoinen rakkauteni vaikutti vastustamattomana kiihdykkeenä. Jos Johnnyn ja presidentin jatkuva olemassaolo ei soveltunut näihin luvallisiin päämääriin, niin se oli Johnnyn ja presidentin vahinko.

KAHDEKSAS LUKU

Johnny Carr vikuroitsee.