Part 4

Seuraavat kolme päivää olivat ylipäätään tukalimmat, mitä olen eläissäni viettänyt. Sain niukasti unta enkä ollenkaan lepoa; pidin panostettua revolveria kaiken aikaa taskussasi päivisin, ja hätkähdin pienimmästäkin rasahduksesta. Kulutin paljon pientä rahaa ostellessani kaikkien lehtien jokaisen numeron; kuuntelin pelokkaana sanomalehtipoikien etäisiä huutoja, aavistellen piankin erottavani sanoista, että salaisuutemme ei enää ollutkaan salaisuus. Minun oli pakko esiintyä julkisuudessa, ja kuitenkin kammosin kaikkea seurustelua. Hoidin tehtäviäni niin hajamielisesti ja yliluonnollisen viattomin kasvoin, että jos joku olisi minua pitänyt silmällä, olisi hänen heti täytynyt aavistaa jotakin epäiltävää. En kyennyt laskemaan yhteen numerosareketta, ja Jones alkoi pahoin huolestua järjentilastani. Hermoni olivat sanalla sanoen kerrassaan tärviöllä, ja pyhästi lupasin itsekseni olla toistamiseen ryhtymättä kukistamaan hallitusta, vaikka miten vanhaksi eläisin. Vastedes saisi vakaantunut valtiomuoto kelvata minulle. Vilpittömän puolueettomasti noiduin presidenttiä, everstiä, johtokuntaa ja itseäni; ja uskonpa totisesti, että vain signorinan ajatteleminen pidätti minut pujahtamasta kuutamoretkelle rajan yli, säästääkseni edes nahkani eheänä, vaikkakin tyhjin taskuin, ja jättääkseni Aureatan kilpailevat isänmaanystävät; suoriutumaan toisistansa omin neuvoin.

Onneksi ei kuitenkaan ilmennyt mitään vahvistusta pelolleni. Vastapuoli näkyi vaipuneen raukeaan turvallisuuteen. Presidentti kävi usein rahaministeriössä, kuluttaen tuntikausia kahden kesken don Antonion kanssa; luullakseni he viimeistelivät häpeällistä tuumaansa. Kasarmissa ei ilmennyt mitään kiihtymystä tai toimintaa. Piazzalla parveilivat ihmiset iltapäivisin kuten ennenkin, haastelematta sen vakavammista asioista kuin verkkopallo-pelin mahdollisuuksista ja tanssitilaisuuksien ikävästä niukkuudesta. Valtiovelkaa koskeva virallinen julistus tyynnytti mieliä, ja kaikki kansanluokat vain odottivat nähdäkseen, millainen presidentin uusi suunnitelma olisi.

Täten kului keskiviikko ja torstai. Kumpanakaan päivänä en kuullut mitään salaliittolaistovereiltani; tiedonanto-järjestelymme oli tähän asti osoittautunut tarpeettomaksi — tai huonosti onnistuneeksi.

Jälkimäinen mahdollisuus sai kylmät väreet karmimaan selkäpiitäni, ja vilkas mielikuvitukseni loihti eteeni presidentin hymyilyn hänen lukiessaan näitä kavaltajain asiakirjoja. Ellen kuulisi mitään perjantai-aamuun, päätin kaiken uhalla käydä tapaamassa everstiä. Mutta tuon kohtalokkaan päivän valjetessa vapauduin tästä välttämättömyydestä. Loikoilin vuoteessani puoli kymmenen tienoissa aamusella (sillä tapanani ei ole aikaisin nousemalla lisätä elämän hankaluuksia), kun palvelijani toi kolme kirjettä.

"Ne olivat saapuneet pankkiin, sir", sanoi hän. "Mr. Jones lähettää niiden mukana tervehdyksensä ja kysyy, tuletteko konttoriin tänä aamuna."

"Vie hänelle minun terveiseni ja sano, että lähden täältä viiden minuutin päästä."

Kaikki kirjeet olivat merkityt kiireellisiksi — yksi oli signorinalta, toinen everstiltä ja kolmas kasarmista. Avasin ensiksi viimemainitun, lukien:

"Aureata-maan armeijan upseereilla on kunnia muistuttaa mr. John Martinia, että he toivovat saavansa nauttia hänen seurastaan illallisilla tänään täsmälleen klo 10 j.pp. Presidentin ollessa kiireellisten hallitustointensa vuoksi estettynä saapumasta ja koska eversti McGregor on sairaana, esittää majuri Alphonse de Chair Aureata-maan armeijan maljan.

J.K. _Cher_ Martin, puhukaa pitkään tänä iltana. Molemmat suuret miehemme jäävät pois, ja ilta kaipaa täytettä. Tout à vous.

Alphonse de Chair."

"Kyllä siitä tulee pitkä puhe, poikaseni, ja me pidämme illan kulumisesta huolen", lausuin itsekseni, täkäli varsin tyytyväisenä.

Sitten avasin signorinan kirjelmän.

"Rakas mr. Martin", — niin se alkoi. — "Tahtoisitteko olla hyvä ja lähettää minulle tänään kaksikymmentä dollaria pientä rahaa. Aion järjestää koululapsille lantinpoiminta-kilpailun. Liitän mukaan shekin. Pahoittelen, ettette voinut lupautua luokseni päivälliselle tänään, mutta lopulta olen hyvillänikin, sillä minä en olisikaan voinut ottaa Teitä vastaan, kun sain aivan äkkiä kutsun päivällisille Kultaiseen taloon. Lämmin tervehdykseni!

Christina Nugent."

"Sangen hyvä", hymähdin. "Toivottavasti lantinpoiminta kehittyy loistavaksi leikiksi. Ja mitähän eversti kirjoittanee?"

Hänen kirjeensä kuului näin:

"Hyvä Martin. — Liitän mukaan 500 dollarin shekin. Palvelijani tulee noutamaan rahat aamupäivällä. Ilmoitan siitä Teille, koska haluan sen kaikki hopeassa palkanmaksuja varten." (Eipä tämä salakielemme ole kovin nerokasta, ajattelin tätä kohtaa lukiessani). "Carr ja minä olemme täällä kaksin, molemmat pohmelossa. Poika-rukka makaa selällään ja saanee loikoa päivän tai pari — paha samppanjaleini. Itse voin paremmin, ja vaikka peruutin tuloni kasarmille illaksi, luulen kuitenkin pääseväni jalkeille jo ehtoopäivällä.

Kunnioittaen: Geo. McGregor."

"Vai viruu Carr pahoinvointisena, ja pysynee huonossa kunnossa pari päivää!" ajattelin itsekseni. "Hyvin luultavaa; mutta miten oikeastaan lienee hänen laitansa? Toivottavasti ei eversti ole ollut järin jyrkkätoiminen. Kaikki näyttää kuitenkin olevan oikealla tolalla, niin, paremmalla kannalla kuin uskalsin toivoakaan."

Nousin vuoteeltani elpynein mielin, söin rauhallisesti aamiaiseni ja läksin pankkiin puoli yhdeltätoista.

Tietysti kohtasin kadulla kaikkein ensimäiseksi henkilön, jota olisin mitä mieluimmin karttanut, — donna Antonian. Tyttö oli ratsain, ja hänen hevosensa näytti jonkun verran uupuneelta. Minut nähdessään hän pysähdytti ratsunsa, ja minun täytyi tervehtiessäni seisahtua.

"Mistä niin varhain?" kysäisin.

"Varhainko?" vastasi hän. "Ei tämä ole minun mielestäni aikaista. Olen jo ollut pitkällä ratsastusmatkalla, — kävin nimittäin mr. Carrin tilalla viemässä hänelle sanaa isältäni, mutta hän ei ollut kotona. Tiedättekö, missä hän on, mr. Martin?"

"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasin.

"Hän on viipynyt poissa kotoa jo neljä yötä", jatkoi tyttö, "eikä hän ole käynyt ministeriössäkään. On hyvin omituista, että hän tuolla tavoin häviää, ja juuri silloin kun homma on parhaillaan käynnissä."

"Mikä homma, donna Antonia?" kysyin säveästi.

Hän punastui, varmaankin muistaen, että se homma vielä oli salaisuus.

"Oh, niillähän on aina puuhaa rahaministeriössä tähän aikaan. Eivätkö ne näinä päivinä suorita maksujansa kaikille?"

"Näinä päivinä heidän kyllä' pitäisi suorittaa maksunsa kaikille", sanoin minä.

"Niin", jatkoi hän ottamatta huomioon oikaisuani, "joka tapauksessa isäni ja presidentti ovat kumpikin vihoissaan hänelle, ja minä tarjousin tekemään aamuratsastukseni hänen kartanolleen."

"Missä hän voineekaan oleilla?" lausuin viattomasti.

"Luulen hänen sittekin viipyvän eversti McGregorin luona", arveli nyt tyttö. "Puolisen jälkeen pistäydynkin sinne. Tiedän hänen olleen siellä päivällisellä maanantaina, ja varmaankin hän on pitkittänyt vierailuansa."

"Ei", ajattelin minä, "sitä sinä et saa tehdä! Siitä saattaisi koitua hankaluuksia." Sanoin senvuoksi:

"Minä tiedän, että hän ei ole siellä; kuulin McGregorilta, että hän oli lähtenyt tiistaina... Kah, miten olenkaan tyhmä! Everstihän mainitsi Carrin sanoneen aikovansa parin päivän purjehdusretkelle huvijahdillaan. Hän on kai kohdannut vastatuulia eikä pääse palaamaan."

"Hän teki kovin pahoin siinä, että läksi", virkkoi donna Antonia, "mutta niin asia sitten epäilemättä on. Isä kyllä suuttuu, mutta ihastuu sentään kuullessaan, että häntä ei ole mikään vahinko kohdannut."

"Olen hyvilläni, kun olen voinut rauhoittaa mieltänne", lausuin jättäessäni hyvästi. Kiitin onnellista päähänpistoani ja ihmettelin, tapaisiko donna Antonia Johnny-paran todellakin vahingoittumattomana. Minulla oli epäilykseni. Mieltäni pahoitti, että minun oli täytynyt kertoa tytölle, mitä en itse uskonut, mutta tällaista sattuu vallankumouksissa, ja tässä suhteessa ne muistuttavat liike-elämää.

Pankkiin tultuani lähetin lyhyet vastaukset kuhunkin kirjeeseen, kaikissa pääasiana vahvistus, että esiintyisin kasarmissa määrähetkellä. Minun ei tarvitse vaivata lukijaa kertomalla, millaisiin puitteisiin tämän varsinaisen tiedonantoni sovitin. Sitten oli minulla ankara ottelu Jonesin kanssa; liike oli hiljaista, ja hän pahimmoikseen innostui käyttämään täten tarjoutunutta tilaisuutta perusteelliseen tutkimukseen vararahastomme tilasta. Hän ei kyennyt ymmärtämään äkillistä virallisuudenharrastustani tällaisen tarkastelun asianmukaiseen toimitusaikaan nähden, ja pelkäsin jo käyvän pakolliseksi selittää hänelle suoraan, että hänen onnistuisi vain hengettömän ruumiini yli päästä kaivelemaan kassakaapin sisältöä. Vihdoin sain hänen huomionsa käännetyksi toisaanne, viekoitellen hänet suomaan rouva Jonesille huviajelun maalle, ja siten rauhaan jäätyäni käytin iltapäivän loppuvalmistuksiin.

Poltin paljon kirjeitä, kyhäsin liikuttavat jäähyväiset isälleni, anteeksiannon varjolla huomautellen, miten suuresti hänen epäviisas menettelynsä oli lisännyt hänen velvollisuudentuntoisen poikansa vaikeuksia. Testamenttiani tekemästä esti minut vain se ilmeinen totuus, että sellaisen asiakirjan todistuttaminen olisi ollut varomatonta. Vietin kuumeisen tunnin ammuskelemalla kuviteltuja laukauksia revolverillani, varmistuakseni siitä, että kapine oli käyttökunnossa. Lopuksi suljin pankin kello viideltä, läksin Piazzalle, nautin kevyen välipalan ja poltin Sikaareja mielettömällä kiireellä, kunnes tuli aika pukeutua illallisia varten; enkä milloinkaan ole tuntenut suurempaa riemua kuin toiminnan hetken nyt vihdoinkin lyödessä.

Pukeutuessani hypistelin jokaista vaatekappaletta sellaisella hellivällä tunteella, että kenties en sitä koskaan enää vetäisi ylleni — tai riisuisikaan. Kesken puuhani saapui toinen kirjelappu everstiltä. Sen tuoja karautti vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa ovelleni. Tunsin miehen hyvästi ulkonäöltä, hän oli everstin palvelija. Sydän kurkussa tempasin kotelon hänen kädestään (sillä olin itse juossut aliovelle). Mies nähtävästi tunsi salaisuutemme, sillä ojentaessaan minulle kirjeen hän irvisti hermostuneesti, ja sanoi:

"Minun oli ratsastettava nopeasti ja hävitettävä kirje, jos joku tulisi lähelle."

Nyökkäsin, mursin kuoren ja luin:

"C. livisti kello kuuden aikaan tänä iltana. Luultavasti kotiinsa. Hän _epäilee_. Jos näette hänet, ampukaa heti!"

Käännyin palvelijaan.

"Oliko mr. Carrilla hevonen?"

"Ei, sir; hän läksi jalkasin."

"Mutta hänellä on talossaan hevosia?"

"Ei, sir, eversti on ne kaikki lainannut?

"Miksi luulette hänen menneen sinne?"

"Hän ei ole voinut tulla maantietä pitkin Whittinghamiin, sir, sillä se on vartioittu."

Vieläkin oli mahdollisuus. Everstin kartanosta oli poikkimaitse kymmenen penikulmaa Johnnyn tilalle ja täältä kuusi kaupunkiin. Mies arvasi ajatukseni.

"Hän ei voi kävellä nopeasti, sir; häntä on haavoitettu sääreen. Jos hän menee ensiksi kotiinsa, niinkuin on selväkin seikka, koska hän ei tiedä hevostensa olevan poissa, ei hän voi mitenkään ehtiä tänne ennenkuin aikaisintaan yhdeltätoista."

"Miten hän haavoittui?" kysyin. "Kertokaa lyhyeen, mitä eversti on hänelle tehnyt."

"Kyllä, sir. Eversti sanoi meille, että mr. Carr oli pidätettävä yön yli maatilalla; ei saanut poistua elävänä, hän sanoi. Eiliseen asti oli kaikki käynyt hyvin ja sievästi. Mr. Carr oli huonossa voinnissa ja everstin lääkeannokset eivät tuntuneet tuottavan hänelle lievennystä, — päin vastoin. Mutta eilen iltapäivällä hän yltyi vikuroimaan, — tahtoi lähteä matkaansa kaikin mokomin, sairaana tai terveenä! Hän siis nousi vuoteeltaan ja pukeutui. Olimme ottaneet häneltä kaikki aseet, sir, ja kun hän saapui alas vaatteissaan ja pyysi hevostaan, ilmoitimme hänelle, että hänen ei sopinut lähteä. No, hän sanoi siihen vain; 'Pois tieltä, kuuletteko!' ja niin hän alkoi astella eteisen ovelle. En tahdo kieltää, sir, että jouduimme jokseenkin ymmälle. Emme halunneet ampua häntä siihen seisaalleen, ja uskonpa, että olisimme antaneet hänen mennä; mutta juuri kun hän oli astumassa ulos, tuli eversti vastaan. 'Hei, mitä nyt, Johnny?' sanoi hän. — 'Teillä on joku pirun juoni hankkeissa', sanoi mr. Carr. 'Luulen teidän sekoittaneen minulle häijyjä rohtoja. Pois tieltä, McGregor, taikka isken kallonne mäsäksi!'

"'Mihin olette menossa?' kysyi eversti vain. — 'Whittinghamiin presidentin puheille', vastasi hän.

"'Ette tänään', sanoi eversti. 'No, olkaa nyt järkevä, Johnny. Huomenna olette kunnossa.' — 'Eversti McGregor', sanoi toinen, 'olen aseeton, ja teillä on revolveri. Te voitte ampua minut, jos tahdotte, mutta ellette sitä tee, niin ulos minä lähden. Olette tehnyt minulle jonkun kepposen, mutta kyllä jumaliste sen vielä saatte maksaa.' Ja hän ryntäsi suoraa päätä everstiä kohti. Tämä astahti sivulle ja antoi hänen hyökätä ohitse. Sitte hän meni perässä ovelle, odotti kunnes toinen oli noin viidentoista kyynärän päässä, nosti aivan tyynesti revolverinsa ja ampui sievästi luodin hänen oikean pohkeensa läpi. Mr. Carr tuiskahti nurin, makasi siinä pari minuuttia kiroillen ja sitten pyörtyi. 'Nostakaa hänet ylös, sitokaa haava ja asettakaa hänet vuoteelle', käski eversti. Lihahaava se vain olikin, sir, joten saimme hänet pian kuntoon, ja niin hän makasi koko yön."

"Miten hän pääsi pakenemaan tänään?"

"Olimme kaikki poissa, sir — läksimme mr. Carrin maataloon lainaamaan hevosia. Eversti oli saanut sähkösanoman, sir." (Tässä mies taaskin irvisti.) "En tiedä, mitä se koski, mutta hän tarvitsi hevosia. Ne saatuamme ratsastimme kiertäen kaupungin ulkopuolitse ja tulimme maantielle kaupungin ja everstin kartanon välisellä taipaleella. Kymmenen hevosta olimme saaneet, ja niin toimitimme tietä vartioitseville miehille verekset ratsut. Kuulimme heiltä, että ketään ei ollut liikkunut tiellä. Kotiin keritessämme hän oli ollut jo kaksi tuntia pakosalla!"

"Miten hän sen sai toimeen?"

"Naisen avulla, sir", vastasi soturini halveksivasti. "Antoi tälle muiskun ja kymmenen dollaria, jotta hän avasi etuoven, ja niin hän pujahti tiehensä. Hän ei rohjennut mennä talliin hevosta noutamaan, joten hänen täytyi nilkuttaa matkoihinsa terveellä koivellaan. Reipas veitikka!" lopetti mies puheensa.

"Johnny-parka", säälittelin minä. "Eikö häntä ajettu takaa?"

"Ei ollut aikaa, sir. Ei sopinut uuvuttaa hevosia. Ja sitäpaitsi, kun hän kuitenkin olisi ehtinyt kotiinsa, on hänellä siellä tusina miehiä, jotka olisivat antaneet meille työtä koko illaksi. Mutta nyt, sir, minun täytyy lähteä. Tuleeko vastausta everstille? Hän ilmestyy Kultaisen talon läheisyyteen kello yhdeltätoista, eikä mr. Carr pääse sisälle, jos hän saapuu myöhemmin."

"Sanokaa everstille, että hän saa luottaa minuun", vastasin. Siitä huolimatta en aikonut ampua Johnnyä hänet nähdessäni.

Levottomana ja sekavin tuntein läksin siis kasarmille, aprikoiden milloin Johnny ehtisi Whittinghamiin ja joutuisiko hän everstin käsiin Kultaisen talon ulkopuolella, Mieleeni juolahti ikävänä mahdollisuutena, että Johnny saattoi tulla rikkomaan minunkin iltarauhaani. Jos hän saapuisi kasarmille ennen minua, niin salaliitto luultavasti heti alussa menettäisi minun kannatukseni. Miten minun kävisi, sitä en osannut arvata. Mutta riisuessani päällystakkini eteisessä kumarruin ikäänkuin sitomaan kengännauhaa ja silmäsin silloin vielä kerran revolveriani.

YHDEKSÄS LUKU.

Illatsu.

En ikinä unohda noita illallisia. Pelkästään seurueenkin kannalta se tilaisuus olisi kyllin muistettava, sillä minä en ole koskaan istunut pöydässä kymmenen niin omituisen toverin kera kuin seniltaiset isäntäni olivat. Aureata-maan upseerit olivat hyvin sekalaista joukkoa — pari kolme espanjalais-ameriikkalaista, kolme neljä brasilialaista ja loput sitä lajia yhdysvaltalaisia, joista heidän maanmiehensä vähimmin ylpeilevät. Jos heidän joukossaan oli joku kunnon mies, salasi hän huolellisesti tämän erityisomaisuutensa: selvänä heistä ei ollut kukaan, sen tiedän. Nautittujen väkijuomien määrä oli suunnaton, ja ilkeällä ilolla katselin, miten mies toisensa perään nopeasti joi itsensä saamattomaksi. Keskustelu oli senmukaista, ja tilaisuudessa lasketellut kokkapuheet olisivat tavallisessa kapakassa tuntuneet liian raaoilta.

Kaikki tämä olisi saattanut haihtua mielestäni tai sulautua lieventyneeksi yleiskuvaksi Aureata-maasta saamieni muiden vaikutelmien kanssa; mutta omituinen asemani hioi huomiokykyni erityisen teräväksi. Tämän huolettoman, juopuneen mässääjäjoukon keskellä istuin minä valppaana, rauhattomana ja kärsimättömänä; teeskennellessäni johtavaa osaa heidän hillittömässä remuamisessaan olin selvänä, täydessä sieluntoiminnassa ja virkku jokaista hermoa myöten. Pidin visusti silmällä heidän käytöstänsä ja sävyään. Johdin heidät haastelemaan presidentistä, riemuiten itsekseni, kun sain heidät vietellyiksi julkiseen nurinaan tai peitettyihin uhkauksiin tämän kehnosta kiittämättömyydestä niitä kohtaan, joiden varassa hänen valtansa seisoi. He eivät olleet saaneet palkkojansa kuuteen kuukauteen ja olivat valmiit millaisiin tekoihin tahansa. Usean kerran tunsin kiusausta ehättäytyä everstin edelle ja alottaa vallankumous omassa nimessäni; minut pidätti ainoastaan se tieto, että minä en kyennyt esittämään heidän nähtäväkseen mitään senlaatuisia todisteita, jotka olisivat heitä tyydyttäneet.

Kello oli aikaa lyönyt yksitoista. Vanhempi kapteeni oli esittänyt presidentin maljan. Se juotiin jurossa äänettömyydessä; minä olin ainoa, joka kunnioitin sitä nousemalla tuoliltani.

Majuri oli esittänyt armeijan maljan, ja urhot olivat siemanneet syvään omien jalojen persoonansa kunniaksi. Nuori, puhelahjoiltaan heikko ja hetkuvakoipinen mies oli esittänyt maljan "Aureata-maan kaupalle, jonka kehittämisessä mr. John Martinilla on niin suuret ansiot". Kun tämä kehuva, vaikka katkonainen puhe oli lausuttu, ponnahdin vastaamaan.

Sitä puhettani! Ei liene sen vertaista laajasanaisuutensa, toistelunsa ja suoranaisen tyhjänpäiväisyytensä puolesta. Sanelin lauseita vakaana jonotuksena, jota keskeyttivät vain huudot, että tuotaisiin lisää viiniä; mitä kauemmin hölpötin, sitä tarkkaamattomammiksi kävivät kuulijat. Kello oli lyönyt jo kaksitoista. Kaunopuheisuuteni lähde ehtyi ehtymistään, eikä vielä hiiskaustakaan ulkoa! Ihmettelin, miten kauan he tätä kestäisivät ja kuinka pitkään minä itse kestäisin. Kello 1/2 1 aloin kehitellä jonkunlaista loppujaksoa, kun samassa eräs nuoremmista rupesi matalalla äänellä laulamaan ruokotonta rallatusta. Toinen toisensa perään yhtyivät he loilotukseen, kunnes kohoavat ääniaallot tukahuttivat kiihkeän lausuntani.

Minun oli pakostakin lopetettava. Miehet olivat kaikki nousseet. Aikoivatko he hajaantua? Epätoivoissani kohotin ääneni kaikuvana ja selkeänä (ainoaksi selkeäksi ääneksi huoneessa), heittäytyen hoilaamaan tuon häpeällisen renkutuksen räikeintä säkeistöä, ja tarttuen naapuriani kädestä aloin kiertää verkalleen pöydän ympäri. Temppu onnistui. Kaikki yhtyivät ketjuun, ja koko seurue potki tuolit taaksensa ja hoiperteli piirissä tyhjien pullojen, särkyneitten lasien ja sikaarintuhka-kasojen ympäri.

Ilma oli sakeana tupakansavusta ja väkevistä viinihöyryistä. Koneellisesti johdin kuoroa, ponnistaen kuulohermojani, eroittaakseni jotakin ääntä ulkoa. Kiertäminen alkoi huimata päätäni ja hermojännitykseni oli niin suuri, että tiesin muutamassa minuutissa jo sortuvani. Mutta jopa vihdoinkin kuulin kaikuvan huudon ja häliseviä ääniä.

"Mitä se on?" huudahti majuri käheästi ja pysähtyi.

Laskin hänen kätensä irti, tartuin revolveriini ja sanoin:

"Jotakin juopuneitten rähinää kasarmissa, majuri. Mitä heistä!"

"Minun täytyy lähteä", päätti hän. "Maineeni — Aureata — armeija — pelissä."

"Varas varasta tavoittamaan, hehhei, majuri!" tokaisin minä.

"Mitä tarkoitatte, sennor?" änkytti hän. "Antakaa minun mennä."

"Jos liikahdatte, majuri, niin ammun", uhkasin minä, ottaen aseeni esille.

En ole koskaan nähnyt suurempaa hämmästystä ihmisen kasvoilla. Hän kirosi äänekkäästi ja huusi sitten:

"Hei, pidättäkää hänet — hän on hulluna — hän ampuu!"

Joukko remahti ympärillämme nauruun, sillä he pitivät oletettua leikkiäni hyvin keksittynä.

"Oikein, Martin", huusi joku, "älkää päästäkö häntä! Tahdomme pitää hauskaa aamuun asti!"

Majuri kääntyi ikkunaan. Oli kuutamoyö, ja kun minäkin katsahdin sinnepäin, näin pihamaan olevan täynnä sotamiehiä. Kuka oli päällikkönä? Vastaus merkitsi minulle paljon.

Tämä näky jonkun verran selvitti majuria.

"Kapina!" huusi hän. "Sotamiehet ovat nousseet kapinaan!"

"Menkää nyt nukkumaan, sir", neuvoi nuorempi luutnantti.

"Katsokaa ikkunasta!" kirkui majuri.

Kaikki hoipertelivat ikkunan ääreen. Heidät nähdessään kajahuttivat sotamiehet huudon. En eroittanut, oliko se tervehdys vai uhkaus. Upseerit otaksuivat sen jälkimäiseksi ja kääntyivät ovelle.

"Seis!" karjaisin minä. "Ammun ensimäisen, joka avaa oven."

Ihmeissään kääntyivät he päin minua. Seisoin heitä vastassa revolveri kädessä. He odottivat hetkisen sulloutuneina yhteen ryhmään ja sitten ryntäsivät minua kohti. Laukaisin, vaan en osannut. Näin kohotetun karahvin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se singahti rintaani ja lennätti minut seinää vasten. Kaatuessani pudotin aseeni, ja he vyöryivät päälleni. Luulin kaiken olevan lopussa, mutta kun heidän reuhatessaan väkijuomien ja suuttumuksen riivaamina tirkistin parven läpi, näin oven aukenevan ja joukon sotilaita ryntäävän sisälle. Kuka oli johtajana? Jumalan kiitos, se oli eversti, ja hänen äänensä jyrähti metelin ylitse:

"Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!" Sitten hän lisäsi miehilleen:

"Jokainen teistä tähtää mieheensä, ja kaksi tuokoon mr. Martinin tänne."

Olin pelastettu. Selittääkseni miten, on minun kerrottava, mitä oli tapahtunut Kultaisessa talossa ja kuinka yöllinen hyökkäys onnistui.

KYMMENES LUKU.

Kaksi yllätystä.

Ikävä välttämättömyys pakoittaa meitä vaanimaan lähimäistemme heikkouksia, yrittääksemme käyttää niitä omaksi hyväksemme. En ole kylliksi järkeilevä päättämään, saako tämä menettely mitään oikeutusta yleisyydestään, mutta käytännössä en ole milloinkaan epäröinyt asettua niiden siveelliselle tasolle, joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Olen saattanut toisinaan jättää vastapuolenkin tehtäväksi tämän tarpeellisen sovittautumisen, enkä ole koskaan nähnyt sitä siiloin hyljittävän. Eipä siis tuntoni juuri arkaillut, kun oli hyödyllisesti käytettävissä ainoata peljättävän vastustajamme, Aureatan presidentin varustuksissa havaittavaa heikkoa kohtaa. Epäilemättä on lukija jo huomannut tämän suuren miehen sotisovassa sen liitoksen, johon me tähtäsimme ammuksemme. Rakastajana kyllä pahoittelin signorinan määräämistä tähän tarkoitukseen, politikkona olin juonesta ylpeä, ja ihmisenä taasen oivalsin, mitä me kaikki olemme hyvin kerkeät oivaltamaan, — ettei sopinut hyljätä niitä työaseita, jotka tuntuivat käsiin asetetuilta.

Mutta olkoonpa siveellinen tuomio mikä tahansa, todellisuus osoitti suunnittelumme viisaasti harkituksi. Presidentillä ei ollut mitään aihetta vainuta väijytystä; sentähden hän järkevänä miehenä mieluummin vietti illan signorinan seurassa kulu urheiden upseeriensa parissa. Yhtä hyvää aistia osoitti se, että hän teki siitä illanvietosta kahdenkeskisen kohtauksen, kun kerran toinen antoi siihen tilaisuuden.

Myöhemmin asiasta puhellessamme ei signorina ollut taipuisa kuvailemaan, miten illan aikaisemmat hetket kuluivat. Hän alotti mieluummin kertomuksensa siitä kohdasta, jolloin hänen ylhäisyyttänsä häirittiin. Kun tämä taival tarinaani kokonaan perustuu hänen ja everstin selostukseen, täytyy minunkin nyt alottaa samasta hetkestä.

Kello oli siis vähän yli yhdentoista; presidentti poltteli rauhallisesti sikaaria ja kuunteli kauniin vieraansa puhetta, elähytettyään hänet teeskenneltyyn vilkkauteen muutamilla säikahdyttävillä muistutuksilla hänen nähtävästä miettiväisyydestään ja hajamielisyydestään. Äkkiä kuului voimakasta kolkutusta ovelta. Päivällinen oli tarjottu pienessä kamarissa rakennuksen perällä, eikä presidentti voinut nähdä kolkuttajaa menemättä ylt'ympäri taloa kiertävälle kuistille ja astumatta edelleen julkisivun puolelle. Kolkutuksen kuullessaan signorina hätkähti ylös.

"Älkäähän häiriytykö", virkkoi presidentti kohteliaasti. "Annoin erityisen määräyksen, että minä en ole tänä iltana tavattavissa. Mutta ajattelin, voisiko siellä olla Johnny Carr. Haluaisin puhua hänelle jonkun sanan ja kierränkin kuistilta katsomaan, onko se hän."

Samassa koputettiin hiljaisesti kamarin oveen.

"No?" kysyi presidentti.

"Mr. Carr on ovella ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän ylhäisyyttänne. Sanoo asiansa olevan kiireellinen."

"Ilmoittakaa tulevani kuistille puhumaan hänen kanssaan", vastasi presidentti.

Hän kääntyi ikkunaan ja työnsi sen auki, astuakseen ulos.

Kerron signorinan omilla sanoilla, mitä sitten tapahtui. —

"Juuri silloin kuulimme nelistävien ratsujen töminää. Presidentti pysähtyi ja virkahti:

"'Kas, mitä nyt?'

"Sitten kajahti huuto ja yhteislaukaus, ja minä kuulin everstin äänen luikkaavan:

"'Aseet alas, nopeasti, sanon minä, taikka olette kuoleman omat!'

"Presidentti astui vikkelästi lattian yli kirjoituspöytänsä ääreen, sieppasi revolverin, meni jälleen ikkunan luo, astui siitä ulos ja hävisi sanaakaan virkkamatta. En eroittanut edes hänen askeleitaan kuistilta.

"Kuulin vieläkin laukauksen — sitten miehiä ryntäämässä ovelle. Eversti syöksyi sisään miekka ja revolveri käsissään. Häntä seurasi kymmenkunta muuta.

"Juoksin kauhistuneena hänen luokseen ja huudahdin:

"'Oi, onko ketään haavoittunut?'

"Hän ei kuunnellut sanojani, vaan kysyi hätäisesti:

"'Missä hän on?'

"Osoitin kuistille ja sopersin:

"'Hän meni tuosta ulos.' Sitten käännyin erään miehen puoleen ja kysyin taas:

"'Onko ketään haavoittunut?'

"'Ainoastaan mr. Carr', vastasi hän. 'Muut heistä pitivät liiaksi hyvää huolta itsestään.'

"'Ja onko hän saanut surmansa?'

"'En luule hänen kuolleen, neiti', sanoi mies. 'Mutta pahasti häneen kävi.'

"Jälleen kääntyessäni näin presidentin aivan tyynenä seisovan ikkunan luona. Hänet havaitessaan eversti kohotti revolverinsa ja sanoi:

"'Antaudutteko, kenraali Whittingham? Meitä on kaksitoista yhtä vastaan.'

"Nämä sanat kuullessaan jokainen mies tähtäsi presidenttiin. Tämä seisoi kasvot käännettyinä noita kahtatoista revolveria kohti, oman aseensa riippuessa veltosti hänen vasemmassa kädessään. Sitten hän hymyillen virkkoi hiukan katkerasti:

"'Sankarityöt eivät kuulu minun alaani. Otaksun tämän olevan kansalliskapinaa — olette toisin sanoen lahjoneet mieheni, murhanneet parhaan ystäväni ja panneet viekoitteluillaan minua kiehtomaan tuon —'

"En kestänyt kuulla sanaa, joka oli kirpoamassa hänen huuliltaan; nyyhkyttäen viskausin sohvalle ja kätkin kasvoni.

"'No, älkäämme käyttäkö ankaria nimityksiä', jatkoi hän leppeämmin. 'Olemme kaikki sellaisia, miksi Jumala on meidät luonut. Minä antaudun.' Ja viskaten pois aseensa hän kysyi: 'Oletteko ottaneet Carrin ihan hengiltä?'

"'En tiedä', vastasi eversti selvästi ilmaisten, ettei hän välittänytkään.

"'Te itse kai ammuitte?'

"Eversti nyökkäsi.

"Presidentti haukotteli ja katsahti kelloonsa.

"'Koska minulla ei ole mitään osaa tämänöisessä hommassanne', sanoi hän, 'niin saanenkin lähteä levolle?'

"'Missä on makuuhuone?' kysyi eversti lyhyeen.

"'Tuolla', lausui presidentti viitaten oveen, joka oli vastapäätä sitä, mistä eversti oli tullut.

"'Sallikaa minun', lausui viimemainittu ja meni siitä sisälle, kaiketi tarkastaakseen, oliko sieltä mitään muuta pääsyä. Hän palasi pian ja sanoi:

"'Miesteni on jäätävä tänne vartioimaan, ja teidän tulee jättää ovenne auki.'

"'Minulla ei ole mitään sitä vastaan', mukautui presidentti. 'Varmaankin he pitävät arvossa kainoudentunnettani.'

"'Kaksi teistä jää tähän huoneeseen. Kaksi asettuu verannalle vartioimaan, toinen tämän ikkunan ja toinen makuuhuoneen ikkunan kohdalle. Kolme vartijaa asetan vielä ulkopuolelle. Kenraali Whittingham ei saa lähteä huoneestaan. Jos kuulette tai näette sieltä mitään erikoista, niin menette sisään ja pakoitatte hänet pysymään alallaan. Muuten kohdelkaa häntä kunnioittavasti.'

"'Kiitän teitä kohteliaisuudestanne', virkkoi presidentti, 'sekä myöskin siitä imartelusta, mitä nämä varokeinonne ilmaisevat. Se velkakysymyskö on kuohauttanut isänmaallisuutenne kapinaan?'

"'Ei nähdäkseni hyödytä tällä hetkellä keskustella yleisistä asioista', vastasi eversti. 'Ja läsnäoloani kaivataan toisaalla. Olen pahoillani, etten voi poistaa näitä miehiä luotanne, mutta minä en mielestäni menettelisi oikein, jos hyväksyisin vakuudeksi kunniasananne.'

"Presidentti ei näkynyt tästä loukkauksesta suuttuvan.

"'En ole sitä tarjonnutkaan', sanoi hän vaatimattomasti. 'On parempi, että itse huolehditte tehtävistänne. Minun ei tarvinne kauemmin viivyttää teitä, eversti?'

"Tämä ei vastannut, vaan kääntyi minuun ja sanoi:

"'Signorina Nugent, odotamme vain teitä, ja aika on kallista."

"'Tulen ihan hetimiten', vastasin minä, pääni vieläkin sohvapieluksessa.

"'Ei, tulkaa nyt', komensi hän.

"Katsahtaen ylös näin presidentin hymyilevän. Kohoutuessani vastahakoisesti nousi hänkin tuolilta, jolle oli heittäytynyt, ja pidätti minut kädenliikkeellä. Pelkäsin hirveästi, että hän lausuisi minulle jotakin tuimaa, mutta hänen äänensä ilmaisi vain jonkunlaista huvitettua sääliä.

"'Rahako tämän teki, signorina?' sanoi hän. 'Nuoret ihmiset ja kauniit ihmiset eivät saisi olla ahneita. Lapsi-raukka, teidän olisi ollut parempi olla minun puolellani.'

"Mitään vastaamatta läksin everstin kanssa ulos, jättäen hänet jälleen istumaan tuolilleen ja näköjään huvitettuna silmäilemään ovella seisovia kahta uhkaavannäköistä vartijaa. Eversti hoputti minut ulos talosta, selittäen:

"'Meidän täytyy ratsastaa kasarmille. Jos uutinen ehtii sinne ennen meitä, niin ne saattavat raivostua. Te saatte mennä kotiin. Teidän työnne on tehty.'

"He nousivat hevostensa selkään ja karauttivat pois, jättäen minut tielle. Ei näkynyt mitään muita jälkiä rymäkästä kuin saranoillaan vinossa riippuva ovi ja pari veritahraa portailla, missä he olivat ampuneet Johnny Carr-parkaa. Menin suoraan kotiin, enkä tiedä, mitä tapahtui Kultaisessa talossa aamuhetkien kuluessa, ja tuntien ne olosuhteet, joihin jätin presidentin, en myöskään kykene selittämään, miten se tapahtui. Kotiin päästyäni itkin niin, että sydämeni oli pakahtua? —"

Näin signorina. Pyydän erityisesti omistamaan huomiota hänen kertomuksensa viimeisille sanoille. Mutta ennenkuin kerron sen hämmästyttävän tapauksen, johon hän viittaa, on meidän palattava kasarmille, missä lukija muistanee asiain ehtineen jokseenkin täpärään käänteeseen.

Kun upseerit näkivät huoneen äkkiä täyttyvän aseellisista miehistä ja kuulivat everstin hälyttävän käskyn, kääntyi heidän huomionsa pois minusta. He kerääntyivät pöydän toiselle puolen, vastapäätä everstiä ja hänen väkeänsä. Avukseni lähetettyjen kahden miehen tukemana käytin tilaisuutta työntyäkseni edellisten välitse, asettuen päällikköni viereen. Hetkisen vaiti oltuaan alotti eversti:

"Kaikkein viimeisenä keinona, hyvät herrat, haluaisimme käyttää väkivaltaa. Mutta aika on lyhyt selittelyyn. Aureata-maan asukkaat ovat vihdoinkin nousseet kauan kestämäänsä sortovaltaa kukistamaan. Kenraali Whittingham on paljastunut vapauden asian pettäjäksi; hän saavutti asemansa vapauden nimessä, mutta hän on käyttänyt sitä vapauden hävittämiseksi. Kansan ääni on julistanut hänen menettäneen korkean virkansa. Kansa on asettanut koston miekan minun käteeni. Tällaisin pyhin valtuuksin olen vedonnut armeijaan. Sotajoukko on osoittautunut entisyydelleen uskolliseksi — se tuntee velvollisuutensa olla kansan suojelijana, ei sen sortajana. Hyvät herrat, tahdotteko te, jotka johdatte armeijaa, omaksua oikean sijanne?"

Tähän liikuttavaan vetoomukseen ei kuulunut mitään vastausta. Eversti astui lähemmäksi ja jatkoi:

"Ei ole mitään keskitietä. Olette isänmaanmiehiä tai kavaltajia — vapauden ystäviä tai sortovallan puoltajia. Tarjoan teille joko petturin kuoleman tai, jos tahdotte, elämän, kunnian ja kaikkien oikeutettujen vaatimustenne tyydytyksen. Ettekö luota kansaan? Sen edustajana tarjoan teille tässä kaiken, mitä se on teille velkaa — saatavat, jotka tuon suuren petturin ahneus on teiltä näin kauan pidättänyt?"

Näin sanoen otti hän miehiltään muutamia rahasäkkejä ja viskasi ne pöydälle jotta helisi.

Majuri de Chair silmäsi pusseja ja sitten tovereitansa, lausuen lopuksi:

"Jumala varjelkoon, että epäröitsisimme vapauden asiassa. Alas tyranni!"

Ja koko liuta luskutti samaa yhteen suuhun!