Part 5

"Oikein, hyvät herrat. Asettukaa siis johtamaan miehiänne", sanoi eversti, ja astuen ikkunan luo hän huusi joukolle:

"Sotilaat, teidän uljaat upseerinne ovat mukanamme?"

Riemuhuuto kajahti vastaukseksi. Pyyhkäisten hikeä otsaltani virkoin itsekseni: "Nyt on siis siitä päästy?"

En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla enemmistö toimenpiteistämme. Riittää mainita, että järjestettyämme sotajoukon riveihin marssitimme sen Piazzalle. Uutinen oli jo ehtinyt levitä, joten hämärässä aamunkoitteessa näimme torin täynnä väkeä — miehiä, naisia ja lapsia. Saapuessamme paikalle kohotettiin meille eläköön-huuto, ei kovinkaan innokas — vain lepyttimeksi, sillä he eivät tienneet, mitä aioimme tehdä. Eversti piti lyhyen puheen, luvaten rauhaa, turvallisuutta, vapautta, yltäkylläisyyttä ja kaikkia taivaan antimia. Parilla ankaralla sanalla hän varoitti heitä "kavalluksesta", ilmoittaen että kapinanyritykset väliaikaista hallitusta vastaan saisivat nopean rangaistuksen. Sitten hän asetti armeijansa komppanioittain pitämään vartiota, kunnes kaikki oli rauhallista. Minuun kääntyen hän lopuksi lausui:

"Nyt, Martin, lähtekäämme taas Kultaiseen taloon ja toimittakaamme se herra turvalliseen talteen."

"Niin", tuumasin minä, "ja penkokaamme rahat". Sillä näyttipä tosiaan siltä, että kiihdyksissä olimme olleet unohtaa tärkeimmän.

Päivä oli jo melkein valjennut, joten Piazzalta poistuessamme kykenimme puistokäytävän toisesta päästä eroittamaan Kultaisen talon. Kaikki näytti rauhalliselta, ja vartijat astelivat hiljaa edes takaisin. Lähemmäksi päästyämme näimme pari kolme presidentin palvelijaa tavallisissa hommissaan. Muuan vaimo vesikiulu vieressään ja rätti kädessä jo kahnasi Carrin verta rappusista, ja puuseppä oli korjaamassa etuovea. Sen edustalla seisoivat tohtorin kääsit.

"Tullut varmaankin Carria hoivaamaan", huomautin.

Jättäen hevosemme mukanamme saapuneiden miesten huoataan astuimme sisään. Täällä tapasimme ensimäiseksi itse lääkärin. Hän oli ovela, pieni mies, nimeltään Anderson, yleisesti suosittu, ja presidentin mieskohtaisena ystävänäkään ei häntä katsottu suoranaisesti kumpaankaan puolueeseen kuuluvaksi.

"Minulla on teille pyyntö mr. Carriin nähden, sir", virkkoi hän McGregorille.

"Vai niin; onko hän kuollut?" vastasi eversti. "Siinä tapauksessa hän saa kiittää itseään."

Tohtori viisaasti vältti puuttumasta tähän asiaan, tyytyen ilmoittamaan, että Johnny ei ollut hengetön. Päinvastoin hän oli toipumassa.

"Mutta", jatkoi lääkäri, "hän tarvitsee hiljaisuutta, ja haluaisin viedä hänet pois tästä hälinästä omaan kotiini. Tosinhan täällä nykyisin on hyvinkin rauhallista, mutta —"

Eversti keskeytti:

"Antaako hän kunniasanansa, että hän ei pakene?"

"Hyvä herra eversti", lausui lääkäri, "mies ei voisi liikahtaa, vaikka henkeä uhattaisiin — ja tällä hetkellä hän on sikeässä unessa."

"Täytyneehän teidän herättää hänet siirtoa varten", huomautti eversti. "Mutta viekää vain. Ilmoittakaa minulle, kun hän on kylliksi toipunut voidakseni häntä puhutella. Sillaikaa olette vastuussa hänen käyttäytymisestään."

"Kernaasti vastaan mr. Carrista", vakuutti tohtori.

"Hyvä on; ottakaa hänet ja lähtekää. Nyt Whittinghamin pakeille!"

"Eikö olisi parasta etsiä rahat ensin?" huomautin minä.

"Hiiteen rahat!" murahti eversti. "Mutta haukata sentään täytyykin ensin hiukan. En ole maistanut palaakaan kahteentoista tuntiin."

Muuan palvelija, joka oli kuulemassa, ilmoitti:

"Aamiainen voidaan tarjota hetimiten." Ja hän osoitti meidät avaraan ruokasaliin, missä pian saimme oivallisen aterian.

Pahimman hiukaisun mentyä katkaisin äänettömyyden kysymällä:

"Mitä aiotte tehdä hänelle?"

"Tahtoisin ampua hänet", vastasi eversti.

"Millä syyllä?"

"Valtiopetoksesta", selitti hän.

Minä hymyilin.

"Se tuskin kelpaisi, vai mitä?"

"No sitten valtiovarojen kavaltamisesta."

Keskustelimme jonkun aikaa presidentin kohtalosta, ja minä yritin taivuttaa everstiä leppeämpään menettelyyn. Olin todella päättänyt estää sellaisen murhatyön, jos vain kykenin itseäni turmioon saattamatta.

"No niin, mietimme asiaa, kun olemme hänet ensin tavanneet", myönteli eversti, nousten ja sytyttäen savukkeen. "Saakeli soikoon, olemme tuhlanneet kokonaisen tunnin aamiaiseen! Kello on seitsemän."

Seurasin häntä käytävää pitkin, ja yhdessä astuimme siihen pieneen huoneeseen, johon presidentti oli jätetty. Vartijat olivat vielä paikoillaan, kumpikin istuen nojatuolissa. He eivät nukkuneet, mutta näyttivät hiukan unisilta.

"Kaikki hyvin?" kysyi eversti.

"On, teidän ylhäisyytenne", sanoi toinen heistä. "Hän on tuolla vuoteessaan."

Eversti astui sisimpään kammioon ja alkoi avata ikkunanluukkuja. Aamuauringon säteet virtasivat sisälle.

Me astuimme sisään puoliavoimesta ovesta ja näimme rauhallisen olennon heikosti kuorsaten lepäävän vuoteella.

"Hyvät hermot, eikö olekin?" sanoi eversti.

"Tosiaankin; mutta siinäpä merkillinen yömyssy", lausuin minä, sillä presidentin pää oli kääritty valkoiseen aivinaan.

Eversti harppasi nopeasti vuoteen ääreen.

"Petetty! Saatana!" kiljahti hän. "Se on Johnny Carr!"

Johnny siinä todellakin lepäsi. Hänen ylhäisyyttään ei näkynyt missään.

Eversti ravisti Johnnyä kiivaasti käsivarresta.

Tämä avasi silmänsä ja sanoi unisesti:

"Vähempi riittää! Muistakaa sentään, että olen hiukan raihnas."

"Mikä pirun juoni tässä piileekään? Missä Whittingham on?"

"Ka, McGregorhan se onkin", lausui Johnny leppeästi hymyillen, "ja Martin. Miten voitte, vanha veikko? Joku ruotas on ruhjonut pääni."

"Missä Whittingham on?" toisti eversti, pudistaen Johnnyä vimmaisesti käsivarresta.

"Tyyntykää!" sanoin minä; "onhan hän todella sairas mies."

Eversti päästi Johnnyn käsivarren, mutisten kirouksen, ja jälkimäinen virkkoi säyseästi:

"Olemme tasoissa, vai kuinka, eversti?"

Tämä kääntyi hänestä ja sanoi ankarasti vartijoille:

"Onko teillä jotakin osaa tässä?"

Nämä vakuuttivat pontevasti olevansa yhtä pahasti ymmällä tapahtumasta kuin mekin, — ja niin he tosiaankin olivat, elleivät he olleet mitä mainioimpia näyttelijöitä. He kielsivät kenenkään tulleen etuhuoneeseen tai kuulleensa mitään ääntä sisemmästä kammiosta. He vannoivat vartioineensa valppaasti, joten ketään ei ollut voinut tunkeutua presidentin luo. Molemmat sisäpuolella vartioineet miehet olivat everstin omia palvelijoita, ja hän uskoi heidän rehellisyyteensä; mitenkä sitten lienee ollut heidän valppautensa laita?

Carr kuuli hänen kovistelevan heitä ja sanoi:

"Niitä miehiä ei voi moittia, eversti. En minä sitä tietä tullut. Jos vilkaisette sängyn taakse, niin huomaatte toisen oven. Minut tuotiin siitä. Olin puolittain pökerryksissä enkä oikein tiennyt, mitä oli tekeilläkään."

Katsoessamme huomasimme hänen mainitsemansa oven. Työntäen vuoteen syrjään avasimme sen ja saavuimme talon takaportaille. Ilmeisesti oli presidentti hiljaa avannut tämän oven ja hiipinyt ulos. Mutta miten oli Carr joutunut tänne yhtä äänettömästi?

Vartija astui esille lausuen:

"Joka viides minuutti minä katsahdin sisään ja näin hänet vuoteellaan. Ensimäisen tunnin hän lepäsi vaatteissaan. Kun taas katsoin, oli hän riisuutunut. Hän oli mielestäni tehnyt sen perin nopeasti ja hiljaa, mutta en sitä sen enempää ajatellut."

"Varmastikin oli puettu mies presidentti ja riisuutunut Carr! Milloin tuo muutos tapahtui?"

"Noin puoli kolmelta, heti sen jälkeen kun tohtori oli tullut."

"Tohtori!" huudahdimme.

"Niin, tohtori Anderson."

"Ette ole sanonutkaan, että hän kävi täällä!"

"Ei hän mennytkään presidentin... kenraali Whittinghamin huoneeseen; mutta hän pistäysi tänne viideksi minuutiksi noutamaan hiukan konjakkia ja jutteli kanssamme tuokion aikaa. Puolta tuntia myöhemmin hän tuli noutamaan lisää."

Aloimme käsittää, miten kaikki oli tapahtunut. Pikku tohtorin riiviö oli mukana juonessa. Tavalla tai toisella oli hän päässyt yhteyteen presidentin kanssa; luultavasti hän tiesi salaoven. Sitten he kaiketi olivat menetelleet seuraavaan tapaan: Tohtori tulee sisään, kääntääkseen itseensä vartijain huomion; sillaikaa hänen ylhäisyytensä siirtää vuoteen. Huomattuaan miesten kurkistavan makuusuojaan joka viides minuutti hän ilmoittaa sen presidentille. Sitten hän menee laittamaan Johnny Carrin valmiiksi. Palatessaan asettuu hän presidentin sijaan vuoteelle seuraavaa tarkastusta varten. Heti kun tämä on ohitse, hyppää hän vuoteelta ja luiskahtaa ulos. Kaksin tuovat he Carrin sisälle, laskevat hänet vuoteelle ja livahtavat ulos sängyn takaa, kun ovi mahtuu juuri sen verran raolleen. Kun kaikki oli valmista, oli tohtori palannut katsomaan, oliko mitään epäluuloa herännyt.

"Nyt sen ymmärrän!" huudahti eversti. "Tuo lääkärin hylky on pettänyt meidät. Hän ei voinut luvatta kuljettaa Whittinghamia talosta, ja siksi on hän vienyt hänet Carrina! Puijasi minut antamaan luvan siihen! Haa, varo nahkaasi, tohtorin pahus, jos vielä tapaamme!"

Ryntäsimme ulos talosta, vain todetaksemme, että tämä oletus oli oikea. Luuloteltu Carr oli villapeitteisiin käärittynä kannettu ulos juuri kun me istuuduimme aamiaispöytään. Tohtori oli asettanut hänet ajopeleihin, noussut niihin itsekin ja ajanut nopeasti pois.

"Mihin päin he menivät?"

"Satamaa kohti, sennor", vastasi vartija.

Satamaan pääsi kahdenkymmenen minuutin kovalla ajolla. Sanaakaan virkkamatta hypähti eversti ratsulleen; minä seurasin esimerkkiä, ja me karautimme hurjasti eteenpäin, saaden kaikki kulkijat kaikkoamaan tieltämme. Mutta voi! tulimme liian myöhään! Pysähtyessämme rantasillalle näimme Johnny Carrin pienen huvialuksen puolen penikulman päässä merellä purjehtimassa vinhaan myötätuuleen, Aureata-maan lippu uhmailevasti liehumassa maston huipusta.

Tähystimme sitä nolostuneina, sanattomina, kääntäen sitten hevosemme. Huomiomme kääntyi pieneen miesryhmään, joka seisoi myrskymerkkipylvään ympärillä. Lähestyessämme he hajosivat nopeasti, ja me näimme, että pylvääseen oli kiinnitetty arkki kirjepaperia, johon oli piirretty tutulla käsialalla:

"Minä Marcus W. Whittingham, Aureatan tasavallan presidentti, tarjoan täten viidentuhannen dollarin palkinnon ja täyden anteeksiannon sille tai niille, jotka avustavat George McGregorin (Aureata-maan entisen everstin) ja pankinjohtaja John Martinin ottamisessa kiinni elävinä tai kuolleina, ja julistan edelleen, että mainitut George McGregor ja John Martin ovat tasavallan kavaltajia ja kapinallisia, sekä henkipattoina kohdeltavia. Tätä päätöstä jokainen lainkuuliainen kansalainen rangaistuksen uhalla noudattakoon.

Marcus W. Whittingham, presidentti."

Tämä oli tosiaan mieluista!

YHDESTOISTA LUKU.

Saalista jakamassa.

Kun lukuhalun sanotaan levinneen kaikkiin kansankerroksiin, voinen toivoa, että jokunen niistä, jotka silmäilevät tätä kertomusta, kykenee omasta kokemuksestaan ymmärtämään sen henkilön tunteet, joka ensi kertaa näkee palkinnon luvatuksi kiinniottamisestaan. Tosin ei meidän järjestysvaltamme tapana ole jäljitellä presidentin verhoamatonta raakuutta ninenomaan lisäämällä "elävänä tai kuolleena", mutta tiedän lain hätätilassa jättävän tämänkin vaihtoehdon oikeudenpalvelijoille. En häpeä tunnustaa, että sydäntäni melkolailla hypähdytti hänen ylhäisyytensä lähtölaukaus, ja huomasinpa itse everstinkin käyvän levottomaksi. Fleancen pakoonpääsy näytti Macbethista tekevän koko hänen asemansa epävarmaksi, ja kenraali Whittinghamia oli epäilemättä pidettävä vaarallisempana vastustajana meille kuin Fleance saattoi olla tuolle skotlantilaiselle vallantavoittelijalle.

Me tosiaan tunsimme kumpikin heti, kun näimme valkopurjeisen "Songstressin" kuljettavan vihollisemme pois ulottuvistamme, että vallankumousta ei vielä saattanut pitää turvallisesti loppuun suoritettuna. Mutta valta-asemamme epävarmuus ei herpaannuttanut tarmoamme. Päinvastoin päätimme takoa raudan ollessa kuumana, ja jos Aureata-maa oli tuomittu vieläkin joutumaan sortovallan kahleisiin, olin ainakin minä puolestani täysin selvillä siitä, että sen nykyistä vapautta saattoi käyttää edullisesti.

Saapuessamme jälleen Kultaiseen taloon emme siis menettäneet hetkeäkään, vaan aloimme perusteellisesti tutkia valtion raha-asiain tilaa. Käänsimme talossa kaikki mullinmallin, mutta mitään löytämättä! Oliko mahdollista, että presidentti oli korjannut mukanaan kaikki ne aarteet, jotka olivat innostaneet meidät isänmaalliseen yritykseemme? Se ajatus oli liian kamala. Mutta eivät hänen kirjoituspöytänsä laatikot enempää kuin kirjastohuoneen kassakaappikaan paljastaneet kiihkeille silmillemme mitään. Tutkimusmatkue, jonka olimme lähettäneet rahaministeriöön (missä se sivumennen sanoen ei tavannut don Antoniota eikä hänen kaunista tytärtään), toi sen masentavan tiedon, että siellä ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin tilikirjoja ja suorittamattomia laskuja.

Ihan lannistuneena viskausin hänen ylhäisyytensä tuoliin ja sytytin yhden hänen oivallisia sikaarejaan, apeasti ajatellen, että tämä nautinto näytti jäävän ainoakseni koko puuhasta. Eversti seisoi tuimana selin tulisijaan ja katseli minua niinkuin olisin ollut syypää tähän asiaintilaan.

Tällä hetkellä astui signorina huoneeseen. Tervehdimme häntä synkkinä, ja hän hämmästyi yhtä paljon kuin mekin kuullessaan uutisen presidentin paosta. Samalla luulin silti huomaavani hänen huoahtavan helpoituksesta, mikä ei olisikaan ollut ihmeellistä, kun ajattelee hänen yksityistä suhdettaan kukistettuun valtiaaseen. Mutta kun ryhdyimme selittämään, miten karuille laitumille olimme joutuneet, keskeytti hän meidät heti.

"Voi teitä typeriä miehiä, ette ole etsineet oikeasta paikasta. Odotitte kai rahojen olevan valmiiksi levitettyinä teitä varten ruokasalin pöydälle. Tulkaa minun kanssani."

Seurasimme häntä siihen huoneeseen, missä Carr lepäsi. Hän oli valveilla, ja signorina meni kysymään hänen vointiaan. Sitten hän jatkoi:

"Meidän täytyy hetkiseksi häiritä teitä, mr. Carr. Ettehän pahastu?"

"Täytyykö minun nousta vuoteestani?" kysyi Johnny.

"Eihän toki, niin kauan kuin minä olen täällä", vastasi signorina. "Teidän on vain suljettava silmänne ja pysyttävä hiljaa; mutta me aiheutamme hiukan melua."

Huoneessa oli pesukaappi, kuten odottaa sopikin. Tämä oli usein käytettyä mallia: itse kaapin yläpuolella kohosi puolenkolmatta jalan korkuinen korutiilillä päällystetty puusuojus, jonka oletettu tarkoitus oli suojella seinäpapereita. En koskaan ole tavannut viattomamman näköistä laitetta; se olisi sopinut naisen pukuhuoneeseen. Signorina astui suojuksen luo ja työnsi sen hiljaa syrjään; se luisui uurretta myöten! Sitten hän painoi takana olevaan seinään, josta palanen pyörähti sivulle, paljastaen avaimenreiän.

"Hän on tietysti ottanut avaimen", sanoi tyttö. "Meidän täytyy murtaa lukko. Onko kellään vasaraa?"

Työkaluja tuotiin, ja uurastaen signorinan johdolla me melkoisen työn jälkeen pääsimme käsiksi siroon pieneen kassakaappiin joka oli muurattu seinään. Säiliön ulkopintaan oli selvästi piirretty: "Murtovarkaalta turvassa". Mutta meitä ei röykyttämisen melu peloittanut, joten sen sisältö ei ollut meiltä turvassa kymmentä minuuttia enempää.

Avattuna se tarjosi katseillemme kultakaivoksen! Siinä oli rahassa ja arvopapereissa puoli miljoonaa dollaria!

Katsahdimme toisiimme hymyillen. "Murheellinen paljastus", huomautin minä.

"Sitä vanhaa kettua!" sanoi eversti.

Eipä ihme, että satamatyöt alkuasteellaan osoittautuivat tuottamattomiksi. Presidentin oli täytynyt pidättää niitä hyvin alkeellisella asteella.

"Mitä te siellä puuhaattekaan, hyvät ihmiset?" huusi Carr.

"Selvää murtovarkautta, veikkonen", vastasin minä, "ja saalis on jo kynsissämme".

"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin sitten everstiltä.

"Senhän arvaattekin, mr. Martin", ehätti Signorina. "Hän antaa teille rahanne ja jakaa loput uskollisen ystävänsä Christina Nugentin kanssa."

"Niinpä kai", virkkoi eversti. "Mutta mielestäni te, mr. Martin, vedätte tässä aimo apajan."

"Hyvä eversti", huomautin minä, "kauppa on kauppa, ja mitäpä olisitte voinut ilman minun rahojani?"

Eversti ei sanonut enää mitään, vaan ojensi minulle rahat, mikä minusta olikin paljoa mieluisampaa. Otin nuo 320,000 dollaria lausuen:

"Nyt voin rehellisenä miehenä katsoa maailmaa silmiin."

Signorina nauroi.

"_Minä_ iloitsen etupäässä Jones-paran tähden", sanoi hän. "Se kirvoittaa kuorman hänen sydämeltään."

Eversti jakoi jäännöksen kahtia, työntäen toisen kasan signorinalle. Tämä otti sen iloisesti ja virkkoi:

"Nyt käytänkin puolet velakkeistani käherryspapereiksi, ja toivoakseni teidän miksi sitä sanottekaan? — väliaikainen hallituksenne lunastaa loputkin. Muistattehan huvilan?"

"Sen kyllä pian saatte", vastasi eversti kärsimättömästi. "Te kaksi ette näy luulevan mitään muuta tekemistä jääneenkään kuin korvauksenne' turvaamisen Unohdatte että meidän on varmennettava asemamme."

"Aivan oikein. Everstin hallitusta on tuettava", lausuin minä.

Signorina ei oivaltanut viittaustani. Hän haukotteli ja sanoi:

"No niin, minä siis lähden. Saatte luottaa uskollisuuteeni, teidän ylhäisyytenne."

Kumartaen everstille astui hän ovelle. Avatessani sen hänelle kuiskasi hän: "Hirvittävä vanha karhu! Käyhän katsomassa, Jack." Ja niin poistui hän dollareineen.

Minä palasin ja istuuduin vastapäätä everstiä.

"Ihmettelenpä, miten hän tiesi tuon salaisuuden", huomautin.

"Whittingham oli kai ollut kylliksi hupsu kertoakseen siitä hänelle", murahti eversti ikäänkuin haluttomana puhumaan tästä seikasta.

Sitten kävimme käsiksi asioihin. Tämä vaatimaton kertomus ei ole tarkoitettu miksikään Aureata-maan historiaksi, enkä tahdo väsyttää lukijoitani kertomalla keskustelustamme. Pääsimme vihdoin yksimielisyyteen siitä, että presidentin paon tähden oli asema vielä niin häilyväinen, jotta oli välttämätöntä toistaiseksi lakkauttaa perustuslaillisen hallituksen tavalliset muodot. Kamarilla ei nykyisin ollut istuntokautta, ja tämä suuresti helpoitti sellaista menettelyä. Eversti oli julistettava presidentiksi, ja sotalain nojalla piti hänen ottaa muutamiksi viikoiksi ylin valta käsiinsä, kunnes ehtisimme silmäillä ympärillemme. Katsoimme parhaaksi, että minun nimeni ei esiintyisi julkisuudessa, mutta suostuin hänen valvontansa alaisena hoitamaan kaikki raha-asioita koskevat kysymykset.

"Me emme voi maksaa todellisen velan korkoa", virkkoi eversti.

"Emme kyllä", myönsin minä; "teidän tulee julkaista sellainen tiedonanto, että kenraali Whittinghamin väärinkäytösten vuoksi täytyy maksut toistaiseksi lakkauttaa. Luvatkaa, että kaikki järjestetään myöhemmin."

"Hyvä niin", sanoi hän. "Ja nyt minun täytyy mennä katsomaan noita upseereja. Minun on pidettävä heitä hyvällä tuulella, ja miehistöä myöskin. Annan heille vielä toiset kymmenentuhatta."

"Jalomielinen sankari!" sanoin minä. "Ja minä lähden toimittamaan nämä rahat takaisin isännilleni."

Kello oli kaksitoista, kun lähdin Kultaisesta talosta, verkalleen astellen alas Vapaudenkatua. Suurempi osa sotaväkeä oli jo siirretty pois, mutta jokunen komppania piti vielä vartiota Piazzalla. Tavallisia arkitehtäviä hommailtiin sekavan kiihtymyksen kuhinassa, ja ilmestymisen! herättämästä mielenkiinnosta huomasin, että osuuteni yön tapahtumiin oli ainakin jossain määrin tullut tietoon. Virallinen lehti oli julkaissut erityisnumeron, jossa se tervehti vapauden koittoa, ja ylistellessään McGregoria maasta taivaaseen antoi se myös lämpimän kiitoslauselman "sille jalolle englantilaiselle, joka synnynnäisellä vapaudenrakkaudella oli ottanut kantaakseen Aureata-maan synnytystuskain kuorman". Vertaus oli minusta soveltumaton, mutta teki terveellisen vaikutuksen; ja kun lopuksi näin kaksi poliisikonstaapelia mukiloimassa päihtynyttä miestä, koska tämä oli hurrannut kukistuneelle hallitukselle, saatoin pankkiin kääntyessäni lausua itsekseni: "Järjestys vallitsee Warsovassa".

Kuin yhteisestä sopimuksesta oli kaikki liike-elämä pysähtynyt täksi kohtalokkaaksi päiväksi, ja minä tapasin Jonesin istumassa jouten ja rauhattomana. Selitin hänelle asiain tilan, esittäen millä tavoin presidentin häpeällinen juoni oli pakoittanut minut pankin etuja valvoakseni ottamaan enemmän tai vähemmän välittömästi osaa vallankumoukseen. Oli liikuttavaa kuulla hänen voivottelevan uskomansa miehen konnuutta, ja hän siunasi minua hartaasti, näyttäessäni hänelle rahat, ja tarjoutui heti kirjoittamaan johtokunnalle täydellisen selostuksen asiasta.

"Niiden velvollisuutena on myöntää teille erityinen lahjapalkkio, sir", sanoi hän.

"Enpä tiedä, Jones", vastasin minä; "pelkäänpä, että minua vastaan on ilmennyt eräänlaista ennakkoluuloisuutta päämajassa. Mutta joka tapauksessa olen päättänyt uhrata kaiken omakohtaisen hyödyn mitä menettelystäni saattaisi minulle koitua. Presidentti McGregor on valaissut minulle, että jos kenraali Whittinghamin juonet tulisivat yleisesti tunnetuiksi, ne aiheettomastikin vahingoittaisivat Aureatan luottoa, ja hän pyysi minua olemaan julkaisematta yksityiskohtia. Tällaisissa asioissa, Jones, emme saa antaa pelkkien itsekkäiden vaikuttimien johtaa toimintaamme."

"Jumala varjelkoon, sir!" huudahti Jones hyvin liikutettuna.

"Olen siis päättänyt tyytyä tekemään vain yksityisen ilmoituksen johtajille; heidän asiakseen jääköön, missä määrin he uskovat sen myöskin osakkaille. Suurelle yleisölle en virka sanaakaan jälkimäisestä lainasta, ja te minun mielikseni tietenkin käsittelette näitä rahoja vain tavallisten sijoitusten perimisen tuloksena, Äskeiset selkkaukset riittävät hyvin selittämään, miksi niin suuri summa on vaadittu takaisin pankin käyttövaroiksi."

"En oikein käsitä, miten tämän seikan järjestäisin."

"Oh, te olette rasittunut", sanoin. "Jättäkää se minun huolekseni, Jones."

Ja tämän minä sainkin hänet tekemään. Hän tosiaan tunsi niin suurta helpoitusta, nähdessään rahat saaduiksi takaisin, että hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen, ja jos hän epäilikin jotain, herätti nykyinen korkea asemani hänessä pelonsekaista kunnioitusta. Hän näkyi unohtavan, mitä minä itse en voinut unohtaa, — nimittäin että presidentin hallussa epäilemättä yhä oli tuo turmiota uhkaava sähkösanoma!

Puolipäivällisen jälkeen muistin lupaukseni signorinalle, ja ottaen hattuni olin juuri jättämäisilläni jäähyväiset liikeasioille, kun Jones sanoi:

"Teille tuli juuri äsken kirje, sir. Pieni poika toi sen ollessanne puolisella."

Hän ojensi sen minulle — pienen, likaisen kirjekuoren, johon oli osote töherretty kankeasti. Avasin sen huolettomasti, mutta säpsähdin hämmästyneenä, nähdessäni presidentin käsialan. Kirjelappu oli päivätty "lauantaina Songstress-purressa" ja kuului näin:

"Hyvä mr. Martin! — Minun täytyy tunnustaa, että olen pitänyt rohkeuttanne ja kykyjänne liian huonossa arvossa. Jos tahdotte jättää ne minun käytettävikseni nyt, niin otan vastaan suostumuksenne. Muussa tapauksessa on minun viitattava julkiseen kuulutukseeni. Joka tapauksessa saattaa Teille olla hyödyllistä tietää, että McGregor aikoo naida signorina Nugentin. Pelkään että palatessani henkenne säästäminen tuskin soveltuu velvollisuuksiini yhteiskuntaa kohtaan (ellette vastaanota nykyistä tarjoustani), mutta mielihyvällä aina muistelen tuttavuuttanne. Sallikaa minun tunnustaa, että olen harvoin tavannut miestä, jolla on sellaiset luontaiset lahjat raha-asioihin ja politiikkaan. Lasken ensi yöksi ankkurini viiden penikulman päähän Whittinghamista (tiedänhän, että teillä ei ole laivoja), ja jos yhdytte minuun, on kaikki hyvin. Ellette sitä tee, pidän päätöstänne peruuttamattomana. — Uskokaa, mr. Martin, vilpittömään kunnioitukseeni.

Marcus W. Whittingham, Aureatan tasavallan presidentti."

Joku on aivan oikein huomauttanut, että on mieluisaa _laudari a laudato viro_ [saada kiitosta kiitetyltä mieheltä], ja niinpä presidentinkin ylistyspuhe hiveli minun mieltäni. Mutta minä en nähnyt mitään mahdollisuuksia yhtyäkseni häneen. Rahoista hän ei maininnut mitään, mutta tiesin hyvin, että niiden palauttamisen olisi täytynyt olla liittomme ehtona. Sitäpaitsi olin varma, että hänkin aikoi naida signorinan, ja jos minulla täytyi olla kilpakosija paikalla, valitsin siksi mieluummin McGregorin. Lopuksi ajattelin, että tavallinen kunniantuntokin pakoitti minut pysymään puolueelleni uskollisena. En kuitenkaan kertonut kirjeestä McGregorille, vaan lähetin hänelle ainoastaan pari riviä, ilmoittaen kuulleeni "Songstressin" luovailevan muutaman penikulman päässä rannikolla, joten hänen tuli olla varuillaan.

Tämän tehtyäni panin täytäntöön keskeytetyn aikeeni ja läksin signorinaa tervehtimään. Kun minut ohjattiin sisälle, tuli tämä ystävällisesti hymyillen vastaani.

"Olen saanut kirjeen presidentiltä", alotin minä

"Niin", lausui tyttö, "hän ilmoitti kirjoittaneensa sinulle."

"Mitä! Oletko sinäkin saanut tietoja häneltä?"

"Kyllä, vain muutaman rivin. Hän on jokseenkin vihoissaan minulle."

"Sen arvaan. Haluaisitko nähdä kirjeeni?"

"No, kyllä", vastasi hän huolettomasti.

Luettuaan sen kysyi hän:

"No, aiotko siirtyä hänen puolelleen — jättää minut?"

"Miten saatat sellaista kysyä? Sällitkö minun lukea oman kirjeesi, Christina?"

"En, Jack", vastasi hän matkien kiihkeätä äänensävyäni. "Voin varastaa presidentin säästöt, mutta pidän kunniassa hänen luottamustaan."

"Näitkö, mitä hän kirjoittaa minulle McGregorista?"

"Kyllä", vastasi signorina. "Tiedäthän, että se ei ole minulle uutta. Mutta on omituinen sattuma, että eversti on juuri itse käynyt täällä kertomassa minulle samaa. Everstin kosimistapa ei ole sievää — ei läheskään niin sievää kuin sinun, Jack."

Täten rohkaistuna istuuduin hänen viereensä. Luullakseni tartuin hänen käteensä.

"Ethän sinä rakasta häntä?"

"En laisinkaan", vastasi hän.

Pyydän saada olla kertomatta, miten tarjosin sydämeni signorinalle. Olin järjettömyyteen asti kiihtynyt, mutta hän ei näyttänyt panevan sitä pahakseen.

"Pidän sinusta hyvin paljon, Jack", lausui hän, "ja teit hyvin ystävällisesti ryhtyessäsi vallankumoukseen minun tähteni. Tapahtuihan se minun tähteni, Jack?"

"Tietysti, rakkaani", vastasin kerkeästi.

"Mutta tiedätkös, Jack, me emme mielestäni ole paljoakaan paremmassa asemassa. Tavallaan ovat asiat pahemmallakin kannalla. Presidentti ei tahtonut sallia kenenkään muun naida minua, mutta hän ei ollut niin omavaltainen kuin eversti. Eversti vakuuttaa naivansa minut viikon kuluttua tästä päivästä!"

"Saammepa nähdä", sanoin minä karmeasti.

"Uusi vallankumousko, Jack?" kysyi signorina.

"Älä ivaile", lausuin pahantuulisesti.

"Poika-parka! Mikäpä meille ihanteellisille rakastavaisille tulee eteen?"

"En usko olevasi ollenkaan tosissasi."

"Kyllä, Jack, minä olen — nyt." Sitten hän jatkoi jonkunlaisella leikkisällä säälillä: "Kas minun raivostunutta, mustasukkaista, murtunutta Jackiani!"

Suljin hänet syliini ja suutelin häntä, kuiskaten kiihkeästi:

"Pysythän uskollisena minulle, armas?"

"Päästä minut", sanoi hän. Viskauduttuani takaisin tuolille hän sitten kumartui ylitseni, lausuen: "Tämä on ihanaa niin kauan kuin sitä kestää; älä anna mielesi murtua, jos se loppuu."

"Jos rakastat minua, niin mikset lähde kanssani pois tästä kehnouden kuilusta?"

"Pakenisinko kanssasi?" kysyi hän teeskentelemättömän hämmästyneenä. "Luuletko olevamme sellaista väkeä, jolle soveltuu haaveellinen karkaaminen? Minä olen hyvin maailmallinen. Samoin olet sinäkin, rakas Jack — miellyttävästi maailmallinen, mutta pelkkä maailman orja kuitenkin."

Tässä huomautuksessa oli paljon totta. Emme olleet ihannepari mökissä kuherrellaksemme.

"Niin", virkahdin, "minulla ei ole rahaa."

"Minulla on hiukan, vaan ei paljoa. Olen maksellut velkojani", hän lisäsi ylpeästi.

"Minä en ole sitäkään tehnyt. Eikä minussa ole oikein miestä puhaltamaan noita kolmeasataatuhatta dollariakaan."

"Meidän täytyy odottaa, Jack. Mutta yhden asian lupaan. En ikinä mene naimisiin everstin kanssa. Jos ainoaksi keinoksi jää tosiaan pako, niin me karkaamme yhdessä."

"Entä Whittingham?"

Kerrankin näytti signorina vakavalta.

"Sinä tunnet hänet", hän sanoi. "Ajattele, mitä hän sinulla teetti — ja sinä et ole heikko mies, muutoin en sinusta pitäisikään. Jack, sinun on pidettävä hänet loitolla minusta."

Hän oli aivan kuohuksissaan, ja oli uusi todiste presidentin voimasta, että hänellä saattoi olla niin merkillinen vaikutusvalta sellaiseen luonteeseen. Kiihkeästi halusin kysyä häneltä enemmän hänen suhteestaan presidenttiin, mutta sitä en voinut tehdä nyt kun hän oli tuskassa. Ja rauhoitettuani hänet hän päättäväisesti kieltäytyi palaamasta tähän asiaan.

"Ei, mene pois nyt", sanoi hän. "Koeta keksiä keinoja molempien presidenttiemme pelin sotkemiseksi. Ja mitä tapahtuneekin, Jack, olen joka tapauksessa hankkinut sinulle takaisin rahasi, tehnyt sinulle jotakin hyvää. Älä siis minua tuomitse. En suurestikaan pelkää sydämesi murtuvan. Toden totta, Jack, me emme kumpikaan ole kilttejä nuoria ihmisiä. Ei, ei, tyynny ja mene nyt kotiisi. Sinulla on paljon hyödyllistä hommattavaa ajatustesi kääntämiseksi muuhun."

Suostuin vihdoin lähtemään ja kävelin pois, tuntien kiusallisen asemamme melkoisesti häiritsevän onneani. Ilmeisesti oli McGregorilla tosi mielessä, ja tällä hetkellä McGregor oli kaikkivoipa. Jos hän pysyi ohjaksissa, menettäisin minä armaani. Jos entinen presidentti palaisi, uhkaisi minua vieläkin pahempi kohtalo. Jos olisikin mahdollista viedä pois signorina, mitä suuresti epäilin, niin minne sitten menisimme? Ja tulisiko hän mukaani?

En ylipäätään luullut, että hän tulisi.

KAHDESTOISTA luku.

Kahden tulen välissä.

Monista kiusoistani huolimatta nukuin tämän vaiherikkaan päivän jälkeen yöni kunnollisesti ensi kerran kokonaiseen viikkoon. Tarpeettoman ylimielisesti vakuuttaen sellaista varokeinoa halveksivansa epäsi eversti isänmaallisen tarjoukseni pitää silmällä kaupunkia, ja senvuoksi minä kevyen illallisen nautittuani ja mietteissäni poltettuani piipullisen tupakkaa menin levolle kello yhdeltätoista, koska tunsin itseni perin raukeaksi. Minulla oli mielestäni jonkun verran syytä onnitellakin itseäni, sillä vaikka vaikeuteni nytkin olivat melkoiset, oli asemani kieltämättä toivorikkaampi kuin ennen vallankumousta. Nyt olin päättänyt toimittaa rahani turvallisesti pois maasta, ja toisessa suuressa asiassani taasen toivoin vielä lyöväni laudalta McGregorin.

Valjetessaan toi seuraava päivä kuitenkin uusia huolia. Minut herätti hyvin varhain itse eversti pistäytymällä puheilleni. Hän toi kovin hälyttäviä tietoja. Yöllä oli kaikki meidän julistuksemme revitty pois tai töherretty täyteen herjauksia; niiden päällä tai vieressä riippui nyt lukuisia suurennettuja jäljennöksiä presidentin loukkaavasta kuulutuksesta. Miten ja kenen toimesta tämä kiihoitus oli pantu alkuun, sitä emme kyenneet arvaamaan, sillä sekä upseerit että sotamiehet vakuuttivat valppauttaan. Aivan Piazzan keskelle oli presidentin muistopatsaan jalustaan kiinnitetty mahdottoman suuri paperi, johon oli piirretty: "_Muistakaa vuotta 1871! Kuolema kavaltajille_!"

"Miten on tuo kaikki voinut tapahtua, elleivät sotamiehet ole olleet juonessa?" kysyi eversti synkkänä. "Olen lähettänyt nuo kaksi komppaniaa takaisin kasarmiin ja komentanut toisia sijalle. Mutta mistä tiedän, ovatko he sen parempia? Tapasin de Chairin juuri äsken ja kysyin häneltä armeijan mielialaa. Se pikku vintiö irvisti ja sanoi: 'Ah, _mon president_, olisi parempi, jos kunnon sotilaat saisivat vähän enemmän rahaa'."

"Niin kai", lausuin minä; "mutta teillä ei ole enää paljoakaan jäljellä".

"Mitä minulla on, sen aion jo pitää", vastasi eversti. "Jos tämä homma menee myttyyn, en tahdo tulla potkituksi nälkiintymään. Sanonpa teille, Martin, teidän täytyy antaa minulle takaisin osa siitä rahasummastanne."

Tämän pyynnön häikäilemättömyys tyrmistytti minut. Olin juuri vetämässä toista housunlahetta jalkaani (sillä vuoteessa lojuminen ei ollut hauskaa tuon ison otuksen siinä edessä reuhatessa) ja pysähdyin koipi koholla tuijottamaan häneen.

"No, mikä tuli? Miksi pitäisi teidän saada tanssia tiehenne koko saaliin kanssa?" kysyi hän.

Miehen puutteellisuus alkeellisimmissa siveellisyyskäsitteissä teki hänet inhoittavaksi. Eikö hän varsin hyvin tiennyt, että rahat eivät olleet minun? Enkö ollut antanut hänelle apuani juuri sillä nimenomaisella ehdolla, että saisin nuo rahat maksaakseni takaisin pankille? Päätin pukeutumiseni ja vastasin sitten:

"En anna penniäkään, eversti, en jumaliste penniäkään! Sopimuksemme mukaan ne rahat kuuluivat minulle; muussa tapauksessa en olisi vallankumoukseenne edes pihdeillä kajonnut."

Hän näytti hyvin raivostuneelta ja mutisi jotain partaansa.

"Olettepa jo korskealla tuulella", sanoi hän sitten.

"En suostu varastamaan teidän mieliksenne", vastasin minä.

"Aina ette ole ollut yhtä tunnontarkka", — härnäsi hän.

Tästä loukkauksesta välittämättä toistin päätökseni.

"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän siihen, "annan teille vuorokauden miettimisajan; neuvon teitä siksi muuttamaan mielenne. En halua riidellä, mutta osan noista rahoista minä aion saada."