Part 6

Hän oli ilmeisesti oppinut valtiotaitoa edeltäjänsä koulussa! "Kaksikymmentäneljä tuntia on aikaa sekin", ajattelin, ja päätin koettaa käärmeen viekkautta.

"_All right_, eversti, minä tuumin asiaa. En sellaiseen tietenkään mielelläni suostu, mutta olemmehan astuneet samaan ruuheen ja yhdessä meidän on soudettava. Odottakaamme miltä tilanne näyttää huomenaamulla."

"On toinenkin seikka, josta aioin puhua kanssanne", jatkoi hän.

Olin nyt täysissä pukimissa; kutsuin hänet toiseen huoneeseen, johon aamiaispöytä oli katettu, tarjosin hänelle kupin kahvia (jota suureksi ansiokseni en myrkyttänyt) ja kävin käsiksi omaan eineeseeni.

"Antakaa kuulua", sanoin lyhyeen.

"Varmaankin tiedätte, että aion mennä naimisiin?" virkkoi hän.

"Ei, en ole kuullut", vastasin yrittäen olla kokonaan kiintynyt munan kuorimiseen. "Hieman hoppuinen aika naimapuuhiin, eikö olekin? Kuka hän on?"

Hän naurahti raskaasti.

"Älkää huoliko näytellä noin peräti osatonta; luullakseni voitte sen hyvinkin arvata?"

"Ehkä madame Devarges?" lausuin huolettomasti. "Sopiva liitto, jokseenkin teidän ikäisenne —"

"Älkää hitossa yritelkö sukkeluuksianne!" huudahti eversti. "Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se on signorina?"

"Niinkö?" vastasin. "No no, kyllähän otaksuinkin olleenne häneen hieman erityisemmin kiintynyt. Ja hän on suostunut tekemään teidät onnelliseksi?"

Olin utelias näkemään, mitä hän vastaisi. Tiesin hänet suureksi valehtelijaksi, mutta uskon hänen puhuneen totta tässä tilaisuudessa, kun hän vastasi:

"Sanoo, että hän ei koskaan ole välittänyt rahtuakaan kenestäkään muusta?"

Ooh, signorina!

"Eikö edes Whittinghamista?" kysäisin häijysti.

"Hän vihaa sitä vanhaa lurjusta!" vastasi eversti. "Yhteen aikaan luulin hänen pitävän teistä, Martin, mutta hän nauroi koko ajatukselle. Olen hyvilläni siitä, sillä muutoin olisimme joutuneet rettelöön."

Hymyilin hiukan äitelästi ja kätkien kasvoni kahvikupin taa. Laskiessani sen kädestäni kysyin:

"Ja milloin häät vietetään?"

"Ensi lauantaina?"

"Niinkö pian?"

"Niin", vastasi hän. "Meidän keskemme sanottuna, Martin, tyttö on hyvinkin halukas kiirehtimään?"

Tämä jo ellotti liiaksi. Mutta minä en tiennyt, pettikö eversti minua vai oliko signorina pettänyt häntä — luultavasti oli siinä osa kumpaakin. Käsitin kuitenkin selvästi, että eversti tällä kömpelöllä pelillään tarkoitti hätistää minut pois metsästysmailtaan, sillä tietysti olivat toiveeni hänelle tunnetut, samoin kuin hän luultavasti tiesi, että olin signorinan tunteissa saavuttanut jotakin menestystä, — enkä kai nytkään suuresti eksyttänyt häntä. Mutta minä tahdoin välttää suoranaista kiistaa, voittaakseni aikaa.

"Minun pitää käydä onnittelemassa häntä", sanoin.

Eversti ei kernaasti voinut sanoa vastaan, mutta hän ei pitänyt siitä.

"Hm, Christina sanoi olevansa kovin kiireissään, mutta kaiketi hän voi ottaa teidät vastaan muutamiksi minuuteiksi?"

"Kyllä kai", toistin kuivasti.

"Minun täytyy nyt lähteä. On oltava liikkeellä pitkin päivää yrittämässä, enkö saa napatuksi noita hylkyjä, jotka hävittivät julistuksemme?"

"Ettekö siis aio ryhtyä mihinkään toimiin tänään?"

"Hallituksen järjestämiseenkö?" kysyi hän virnistäen. "En juuri vielä. Odottakaa, kunnes olen saanut signorinan ja rahat, ja sitten alamme tuumia niistä asioista. Ajatelkaa te nyt niitä rahoja, veikkonen!"

Suureksi huojennuksekseni hän sitten läksi, ja hänen poistuessaan minä vannoin, että hän ei koskaan saisi signorinaa sen paremmin kuin rahojakaan. Vuorokauden kuluessa _oli minun keksittävä keino hänen ehkäisemisekseen_.

"Hiukan aikaista mennä vierailulle", ajattelin, "mutta minun täytyy tavata signorina."

Matkallani tapasin useita henkilöitä ja kuulin yhtä ja toista mielenkiintoista. Ensiksikään ei ollut tavattu jälkeäkään don Antoniosta eikä hänen tyttärestään; huhu tiesi heidän menneen purteen yhdessä presidentin ja tämän uskollisen lääkärin kera. Toiseksi, Johnny Carr lepäsi yhä vuoteessaan Kultaisessa talossa (tämän kuulin madame Devargesilta, joka oli ollut häntä katsomassa); mutta hänen miehensä olivat hävinneet, tehtyään ensin juhlallisen uskollisuudenvalan uudelle hallitukselle. Kolmanneksi, sotaväki oli vastaanottanut everstin äänettömänä ja synkin katsein, ja kaksi upseeria oli kadonnut teille tietämättömille; nämä olivat molemmat ameriikkalaisia ja ainoat, joilla oli taistelukuntoisuutta.

Asemassa ilmeni siis pahoja enteitä, ja minä aloin ajatella, että minunkin olisi hyvä kadota, kunhan vain saisin rahani ja rakastajattareni mukaani. Puolueuskollisuuden arvelukset oli everstin röyhkeä käytös häivyttänyt, ja minä tunsin olevani valmis toteuttamaan omia aikeitani millä keinoin hyvänsä. Oli jo ilmeistä, ettei McGregorin kanssa voinut tulla toimeen hänen nykyisessä mielentilassaan ollessaan, ja olin vakuutettu siitä, että minun oli paras poistua koko näyttämöltä tai sen käydessä mahdottomaksi yrittää jotakin sopimusta entisen presidentin kanssa. Tietysti kaikki kävisi sileästi, jos luovuttaisin tälle sekä dollarit että naisen; samanlainen uhraus sovittaisi McGregorin. Mutta sitä en tahtonut tehdä.

"Jommankumman tahdon pitää", tuumasin itsekseni koputtaessani Mon Repos'n ovelle, "ja molemmat, jos mahdollista."

Signorina näytti tuskaantuneelta, hän näytti itkeneenkin.

"Tapasitko tätiäni tänne tullessasi?" kysäisi hän heti kun minut oli osoitettu sisään.

"En", vastasin.

"Olen lähettänyt hänet pois", jatkoi hän. "Tämä hälinä peloittaa häntä, ja senvuoksi hankin hänelle everstiltä matkaluvan (sillä tiedäthän, että me emme saa luvatta liikahtaa minnekään nyt kun vapaus on päässyt voitolle), vaimo-parka kaipaa ilmaston muutosta."

"Mihin hän matkustaa?" kysyin.

"Kotiin", vastasi signorina.

En tiennyt missä "koti" oli, mutta minä en koskaan kysele sellaista, mitä ei ole aiottu tiedettäväkseni.

"Oletko jäänyt tänne yksin?"

"Olen. Tiedän että se ei ole sopivaa, mutta näetkös, Jack, minun oli valittava joko huolenpito rahoistani tai maineeni varjeleminen. Jälkimäinen on aina turvattu omassa tallessani, edellisestä en ollut yhtä varma."

"Vai niin, olet siis jättänyt ne Mrs. Carringtonille?"

"Kaikki, paitsi viisituhatta dollaria."

"Tietääkö eversti siitä?"

"Hyväinen aika, eihän toki. Muutoin ei hän olisi sallinut tätini lähteä."

"Sinä olet hyvin ymmärtäväinen", sanoin minä. "Soisinpa vain, että minäkin olisin voinut lähettää rahani hänen kanssaan."

"Pelkään että rakas tätini olisi siitä paisunut kovin leveäksi", sanoi signorina tirskuen.

"Niin, paljonhan on hallussani käteistä", vastasin pahoitellen. "Mutta eivätkö ne keksi tätisi rahoja?"

"Eivät, jos he ovat säädyllisiä herrasmiehiä", vastasi signorina hämärästi.

Nähtävästi ei sopinut kysellä tarkemmin. Enemmittä mutkitta ilmaisin siis oman vaaranalaisen tilani ja everstin kerskaukset signorinasta itsestään.

"Mikä lurjus se mies onkaan!" huudahti hän. "Tietysti olin hänelle kohtelias, mutta minä en puhunut puoliakaan tuosta kaikesta. Ethän sitä minusta uskonutkaan, Jack?"

Ei koskaan hyödytä heittäytyä epämieluisaksi ihmisille; sanoin siis, etten ollut voinut alentua kuvittelemaan sellaista mahdolliseksi.

"Mutta mitä on tehtävä? Jos viivyn täällä huomiseen, ottaa hän rahat ja voi leikata minulta kurkun poikki, mikäli yritän häntä vastustella."

"Niin, ja nai minut", säesti signorina. "Jack, meidän täytyy panna toimeen vastavallankumous."

"En näe siitä mitään hyötyä", vastasin alakuloisesti. "Presidentti ottaa rahat aivan yhtä varmasti ja kaiketi myös sinut samaten."

"Heistä kahdesta mieluummin valitsisin hänet. Älä nyt raivostu, Jack! Minähän vain sanoin: _heistä kahdesta_. Mutta oletpa oikeassa; paljoa ei meitä auttaisi kenraali Whittinghamin toimittaminen takaisin."

"Puhumattakaan siitä, että minä hyvin luultavasti saisin surmani sellaisessa yrityksessä."

"Annahan, kun ajattelen", virkkoi signorina, rypistäen kulmakarvojaan.

"Saanko sytyttää savukkeen ja auttaa sinua?"

Hän nyökkäsi myöntymykseksi, ja minä jäin odottamaan hänen mietiskelynsä tulosta.

Signorina istui kotvan ajatuksissaan ja tuskallisin ilmein. Minusta kuitenkin näytti siltä, että hän pikemmin kamppaili ristiriitaisten tunteiden kanssa kuin harkitsi toimintasuunnitelmaa. Kerran vilkaisi hän minuun, mutta kääntyi sitten pois levottomin elein ja huoahtaen.

Poltin savukkeeni loppuun, ja viskattuani sen pois astuin ikkunan luo katsahtamaan ulos. Seisottuani siinä hetkisen kuulin hänen kutsuvan hellästi:

"Jack!"

Käännyin ja tulin hänen luokseen, polvistuen hänen eteensä ja tarttuen hänen käsiinsä.

Hän katsoi harvinaisen totisena minua jokseenkin tiukasti silmiin ja lausui:

"Jos sinun on valittava minun tai rahojen välillä, niin miten päätätkään?"

Suutelin hänen kättänsä vastaukseksi.

"Jos rahat menetetään, niin eikö kaikki tule ilmi? Ja eikö sinua silloin syytetä epärehellisyydestä?"

"Luultavasti", myönsin minä.

"Etkö välitä siitä?"

"Kyllä, välitän tietenkin. Ei kukaan pidä siitä, että häntä sanotaan varkaaksi — varsinkaan jos asiassa on jotakin perää. Mutta sinun menettämisesi koskisi minuun kipeämmin."

"Pidätkö minusta tosiaankin hyvin paljon, Jack? Ei, sinun ei tarvitsekaan sitä sanoa. Luullakseni sinä pidät. Ja nyt minä kerron sinulle salaisuuden. Ellet sinä olisi saapunut tänne, olisin nainut kenraali Whittinghamin jo aikoja sitten. Jäin tänne sitä varten — niin, niin, Jack, en minä ole mikään kiltti pikkutyttö, — ja hän kosi hyvin pian senjälkeen kun sinä olit tullut. Silloin annoin hänelle rahanikin, tiedäthän."

Kuuntelin tarkkaavaisesti. Muutamia seikkoja näytti olevan selviämässä.

"No niin", hän jatkoi, "sinä tiedät, mitä tapahtui. Sinä rakastuit minuun — minä viettelin sinut siihen — ja sitten luullakseni rakastuin itsekin hiukkasen sinuun. Joka tapauksessa ilmoitin presidentille, etten juuri vielä menisi naimisiin hänen kanssaan. Joku aika myöhemmin tarvitsin rahoja ja pyysin häntä antamaan minulle omani takaisin. Hän kieltäytyi ehdottomasti; sinä tunnet hänen tyynen, vastustamattoman sävynsä. Hän sanoi säilyttävänsä rahoja 'rouva Whittinghamia' varten. Oi, minä olisin suonut voivani tappaa hänet! Mutta minä en uskaltanut avoimesti riitaantua hänen kanssaan, ja häntä vastaan on sitäpaitsi kovin vaikea taistella. Kinastelimme alituiseen, hän ei suostunut millään ehdolla luovuttamaan takaisin rahoja, ja minä vakuutin etten naisi häntä, ellen ensin saisi niitä, enkä sittenkään, jos en itse tahtoisi. Vihapäissään hän vannoi, että naisin hänet saamatta penniäkään, ja tällä tavoin kului aika. Mutta sinua ei hän ollenkaan epäillyt, Jack, ennenkuin vasta viimeiseltä. Sitten saimme tietoomme tuon velkajutun, ja jokseenkin samaan aikaan huomasin hänen vihdoinkin vainuavan jotakin meidän kahden tunteista. Juuri päivää ennen kuin eversti ja minä tulimme pankkiin sinua tapaamaan hän saattoi minut epätoivoon. Seisoen edessäni tässä huoneessa lausui hän: 'Christina, olen tulemassa vanhaksi. En odota kauemmin. Minä luulen, että olet rakastunut nuoreen Martiniin.' Sitten hän pyysi anteeksi suoraa puhettaan, sillä hän esiintyy muuten aina säveästi. Ja minä uhmasin häntä. Ja sitten — arvaappas, Jack, mitä hän sitten teki?"

Ponnahdin raivoissani tuolilta.

"Mitä?" huudahdin.

"Hän nauroi!" lausui signorina traagillisen kolkosti. "Sitä en voinut sietää, ja niin yhdyin everstiin kukistaakseni hänet. Ah, hänen ei olisi pitänyt nauraa minulle."

Ja tosiaankin hän näytti tällä hetkellä vaaralliselta olennolta siten kohdeltavaksi.

"Tiesin mitä ei kukaan muu tiennyt ja kykenin vaikuttamaan häneen tavalla, jolla ei kukaan muu kyennyt, ja minä sain kostoni. Mutta nythän se kaikki raukeaa tyhjiin."

Ja hän lyyhistyi nyyhkyttäen tuolille.

Toipuen hän sitten viittasi minua olemaan hiljaa ja jatkoi:

"Ajattelet ehkä, että pidettyäni niin kauan puoliani presidenttiä vastaan, minulla ei ole syytä peljätä everstiä. Mutta sen asian laita on toinen. Presidentti on häikäilemätön, mutta hän on herrasmies — naisia kohtaan. Tarkoitan että hän ei koskaan —"

Hän pysähtyi.

"Mutta McGregor?" kysyin käheänä kuiskauksena.

Hän painoi päänsä olkaani vasten.

"En rohkene jäädä tänne hänen kanssaan, Jack", kuiskasi hän. "Ellet voi viedä minua pois, täytyy minun paeta presidentin luo. Siellä olen ainakin turvassa."

"Sitä kirottua roistoa!" murahdin minä — en tarkoittaen presidenttiä, vaan hänen seuraajaansa. "Minä ammun hänet."

"Ei, ei, Jack!" huudahti hän. "Sinun on oltava tyyni ja varovainen. Mutta tänä iltana täytyy minun lähteä — tänä iltana, Jack, joko sinun kanssasi tai presidentin luo."

"Rakkaani, sinä tulet minun kanssani!" lausuin minä.

"Minne sitten?"

"Oh, pois täältä, jonnekin."

"Mitenkä pääsemme pakenemaan?"

"No, istuhan nyt, rakkaani ja koeta olla itkemättä — se murtaa sydämeni. Minä tahdon nyt vuorostani miettiä."

Kannoin hänet sohvalle, ja hän jäi hiljaa lepäämään, mutta katse tähdättynä minuun. Olin vimmoissani McGregorille, mutta kun en voinut suoda itselleni suuttumukseni valloilleenpääsemisen ylellisyyttä, pinnistin kaikki sielunvoimani keksiäkseni pakokeinon. Vihdoin luulin onnistuneeni.

Signorina huomasi sen silmieni välähdyksestä. Hän hypähti ylös ja tuli luokseni.

"Oletko keksinyt?" huudahti hän.

"Luulen niin — kunhan vain tahdot uskoa itsesi minun haltuuni ja olet valmis viettämään epämukavan yön."

"Jatka."

"Tiedät, että minulla on pieni höyryvene? Tulee pimeä yö. Jos vain pääsemme alukseen ja saamme parin tunnin ennätyksen, niin silloin ei kukaan enää ehdi kintereillemme. Vene on nopeakulkuinen, ja täältä on vain viisikymmentä penikulmaa turvapaikkaan vieraalle rannikolle. Sinne saavun kerjäläisenä!"

"En välitä siitä, Jack", sanoi hän. "Minulla on viisituhatta dollariani, ja täti tuo meille loput. Mutta miten pääsemme alukseen? Sitäpaitsi, voi, Jack! presidentti vaanii rannikolla 'Songstressillaan' joka yö, ja niillähän on höyryä — mr. Carr oli juuri laitattanut purteensa avuksi höyrypannun."

"Vai niin", sanoin minä, "siitä en tiennytkään. Kuulehan, Christina, suo kysymykseni anteeksi, mutta onko sinulla mahdollisuutta kirjevaihtoon presidentin kanssa?"

"On", vastasi hän silmänräpäyksen epäröityään.

"Ja uskooko hän, mitä hänelle kirjoitat?"

"Enpä tiedä. Ehkä, ja ehkä ei. Hän luultavasti toimii niinkuin ei hän uskoisi."

"No niin, meidän täytyy uskaltaa", sanoin. "Ainakin on parempi joutua hänen valtaansa kuin jäädä tänne. Teimme vallankumouksemme ehkä liian hätäisesti."

Esitin suunnitelmani signorinalle laisinkaan peittelemättä sen vaikeuksia ja vaarojakin. Mitä hän lieneekin ajatellut ennen ja jälkeen, tällä hetkellä hän joko oli niin peloissaan everstin suhteen tai niin hullaantunut minuun, että hän vähäksyi vaikeuksia ja nauroi vaaroille huomauttaen, että vaikka epäonnistuminen tuottaisikin häpeää, ei se oleellisesti voisi tehdä asemaamme pahemmaksi. Jos taasen onnistuisimme —

Menestyksen ajatus nostatti autuaallisen haaveen, jonka onnesta nautimme jonkun minuutin; sitten meitä varoitti kello kahdellatoista lyönnillään, ja me palasimme todellisuuteen.

"Aiotko ottaa rahoista mitään mukaasi?" kysyi signorina.

"En luule", vastasin. "Vaara lisääntyisi suuresti, jos minut nähtäisiin pankin tienoilla; tiedäthän, että hänellä on vakoojia kaikkialla. Ja mitäpä se hyödyttäisikään? En voisi niitä pitää, enkä halua antautua uusiin vaaroihin vain pelastaakseni pankkia tappioilta. Pankin puolelta ei minua ole kohdeltu kovinkaan hyvin. Aion turvautua sinun vieraanvaraisuuteesi, kunnes saan aikaa katsella ympärilleni."

"Tulenko noutamaan sinua?" kysyin järjestettyämme muut yksityiskohdat.

"Se tuskin sopii", vastasi hän. "Epäilen everstin lahjoneen erään palvelijoistani. Yksinäni voin kyllä pujahtaa ulos, mutta vaikeampi olisi välttää huomiota, jos sinä olisit mukana. Tapaan sinut Vapaudenkadun alipäässä."

"Täsmälleen kello kaksi aamuyöstä, ole hyvä. Älä tule Piazzan kautta ja Vapaudenkatua pitkin. Kaarra ajelutietä myöten." (Tämä oli eräänlainen kaupunkia kiertävä lehtokuja, jolla ylhäisön oli tapana ajella ja ratsastaa). "Pankin ympärillä lienee silloin jo vilkas kuhina, niin että sinua ei kukaan huomaa. Onko sinulla revolveria?"

"On."

"Hyvä. Varo ampumasta ketään, ellei se käy välttämättömäksi; mutta jos haavoitat jotakuta, älä jätä häntä virumaan tuskiinsa. Nyt lähden", jatkoin; "iltapäiväksi kotiin. Jos jotain selkkausta ilmenee, lähetä ajopelisi katua pitkin ja anna niiden pysähtyä maustinkauppiaan myymälän edustalle. Se on minulle merkkinä", ehdotin lopuksi.

Signorinasta tämä oli hyvä tuuma, ja me erosimme hellästi.

KOLMASTOISTA LUKU.

Vetoan inhimilliseen heikkouteen.

Kaikesta päättäen oli minun tänään kestettävä toinen yhtä tuskallisen kiihoittava päivä kuin se, jonka olin viettänyt vallankumouksen edellä, ja minä mietiskelin surunvoittoisesti, miten vaikeata on tämänlaatuisiin selkkauksiin antauduttuaan niistä jälleen selviytyä. Onneksi oli minulla kaikenlaista hommaa, joten en joutunut toimettomana kuluttamaan hermojani.

Ensiksi kävin satamassa. Tiellä tutkin taskuni, löytäen kaiken kaikkiaan 950 dollaria. Siinä oli koko omaisuuteni, sillä viimeiseltä olin pitänyt viisaimpana tallettaa kaikkia varojani taskussa. No, riittihän se nykyhetkeksi; tulevaisuus sai huolehtia itsestään. Tällaisin ajatuksin astelin eteenpäin kevyellä mielellä, sillä menestykseni lemmenasiassa korvasi minulle kaikki väijyvät vaarat ja vastukset. Kunhan vain pääsen Aureata-maasta turvalliseen satamaan signorinan keralla, niin muutapa en Onnettarelta pyydä!

Näissä mietteissäni tulin venehuoneelle, missä alukseni oli. Se oli siro pikku merenkyntäjä, yksi mies helposti saattoi sitä käyttää. Oli vain pidettävä huolta, että pääsimme alukseen kenenkään huomaamatta. Puhuttelin venesuojan vartijaa, kysellen häneltä, millaisen sään hän luuli tulevan. Mies vakuutti, että oli tulossa kaunis, mutta pimeä yö.

"Hyvä on", lausuin, "aion mennä kalastamaan; lähden yön selkään, ollakseni aamunkoitteessa valmiina pyyntipaikalla."

Tavaton tarmokkuuteni näkyi miestä ihmetyttävän, mutta hän ei sanonut vastaan.

"Mihin aikaan lähdette, sennor?" kysyi hän vain.

"Veneen pitää olla valmiina kello kahdelta."

"Tahdotteko, että tulen mukaanne, sennor?"

Olin miettivinäni ja sitten ilmoitin hänen ilmeiseksi huojennuksekseen, että tulisin kyllä toimeen yksinkin.

"Jättäkää se laiturinne päähän valmiissa käyttökunnossa", lisäsin. "Kylläpä se siellä pysynee?"

"Ka, kyllä, sennor. Ei siellä pimeän tullen ole muita liikkeelläkään kuin vartiosoturit, ja he eivät siihen kajoo."

Itsekseni toivoin, että vartiosoturitkaan eivät silloin olisi paikoillaan, mutta sitä en lausunut ääneen.

"Tietysti suljen portin, sennor, — onhan teillä avain?"

"On, kaikki hyvin, kas tuossa —- kiitos vaivastanne."

Suuresti ihmeissään ja hyvillään ilman varsinaista syytä annetusta runsaasta juomarahasta (menettelin siinä jokseenkin tyhmästi) vakuutteli mies monisanaisesti järjestävänsä kaikki mitä mukavimmin. Vieläpä pyytäessäni muutamia pieluksiakin pidätti hän halveksivan hymynsä ja lupasi toimittaa ne alukseen.

"Ja älkää millään muotoa huoliko valvoa odottamassa minua", sanoin lähtiessäni.

"Enpä juuri valvo, jollei tarvitse", vastasi hän. "Toivotan teille hyvää kalaonnea, sennor."

Satamasta menin suoraa päätä Kultaiseen taloon. Eversti oli jonkun verran ihmeissään, kun näki minut niin pian jälleen, mutta ilmoittaessani tulleeni asioissa jätti hän hommansa ja kuunteli.

Alotin hiukan levottomana, sillä jos hän epäili vilpittömyyttäni, oli kaikki hukassa. Olen kuitenkin aina ollut liukas valehtelija, eikä McGregor ollut Whittingham.

"Tulin puhumaan niistä rahoista."

"Vai niin, oletteko tullut järkiinne?" kysyi hän tavanmukaisella karkeudellaan.

"En voi antaa niitä teille", jatkoin.

"Mitä lempoa? Ette voi!" ärjähti hän puheeseeni. "Ja sitä tulette vasiten sanomaan! Tiedättekö, että jos sotamiehet eivät saa rahaa muutaman tunnin kuluessa, he kukistavat minut? He ovat siihen valmiit milloin hyvänsä. Saakeli sentään! Käskyjä antaessani en enää tiedä, totellaanko minua vai saanko luodin kallooni."

"Rauhoittukaahan toki", lausuin, "ja sallikaa minun lopettaa!"

"Teidän lopettaa!" pauhasi hän. "Mitä luulette lörpöttelyn auttavan? Joko annatte minulle rahat tai minä otan ne, siinä kaikki — ja jos ryhdytte sitä estämään, sen pahempi teille!"

"Sitähän juuri aioin ehdottaakin, mutta te keskeytitte minut", sanoin tyynesti, mutta sydämessäni riemuitsin, sillä näin hänen olevan siinä mielentilassa, että hän kerkeästi astuisi ansaan.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

Selitin hänelle, että minun oli mahdoton luovuttaa rahoja. Maineeni oli kysymyksessä; velvollisuuteni oli kuolla noita rahoja varjellessani, — mitä velvollisuutta — kiirehdin lisäämään — en sentään ollenkaan aikonut täyttää.

"Mutta", jatkoin, "vaikka minun ei sovi luovuttaa rahoja, en ole velvollinen edellyttämään pankinryöstöä. Rauhattomina aikoina on usein rosvojoukkoja liikkeellä. Ankarimmatkaan varokeinot eivät riitä suojelemaan omaisuuttamme. Olisi nyt hyvin mahdollista, että juuri tänä yönä tuollainen joukkue murtautuisi pankkiin ja tyhjentäisi koko kassakaapin."

"Ohoo!" huudahti eversti. "Sellaistako peliä?"

"Aivan niin", vastasin, "ja oiva peli se onkin, kunhan vain pelaatte hyvin".

"Ja mitä sanotaan Euroopassa, kun kuullaan, että väliaikainen hallitus ryhtyy ryöstämään yksityistä omaisuutta?"

"Hyvä eversti, tehän pakoitatte minut kovin seikkaperäisiin selityksiin. Tietenkään ette te esiinny jutussa."

"Mutta minä tahtoisin olla paikalla", huomautti hän. "Ellen olisi, saattaisivat miehet käsittää tehtävänsä omalla tavallaan."

"Te olette saapuvilla, se on luonnollista, mutta epävirallisesti. Katsokaahan, eversti, kaikki käy kuin tanssi. Ilmoittakaa menevänne tarkastamaan rannikkoa ja pitämään 'Songstressia' silmällä. Viekää sillä verukkeella komppanianne pois Piazzalta. Ottakaa sitten viisitoista, kaksikymmentä luotettavaa miestä — ei enempää, on joutavaa ottaa useampia kuin välttämättömästi tarvitaan. Vastustus ei tule kysymykseenkään. Kello kahden aikaan, kun kaikki on hiljaista, saarratte pankin. Jones avaa, kun kolkutatte. Älkää tehkö hänelle pahaa, mutta viekää hänet ulkopuolelle, älkääkä antako hänen huutaa. Sitten menette noutamaan rahat. Tässä on kassakaapin avain. Sitten voitte pistää talon tuleen, jos haluatte."

"Bravo, veikkoseni!" huudahti eversti. "Onpa, teissä sittenkin ryhtiä. Tosiaan jo pelkäsin, että teistä tulisi katumuksentekijä."

Nauroin niin kunnottomasti kuin osasin.

"Ja mitä te siitä tahdotte osallenne?" kysyi hän. "Ette kai ole sitä unohtanut?"

Kuten lukija tietää, en ollut saamassa osalleni muuta kuin oman itseni ja signorinan. Mutta ei käynyt päinsä sanoa everstille, etten vaatisi mitään; hän ei olisi uskonut. Pyysin senvuoksi 30,000 dollarin hyvitystä, jonka hän lupasi niin auliisti, että epäilin, tokko hän aikoi sitä koskaan maksaa.

"Luuletteko olevan peljättävissä, että Whittingham voi yrittää hyökkäystä sillaikaa kun olemme siinä puuhassa?"

"En sitä usko", vastasin. "Hän ei ole mitenkään vielä ehtinyt järjestää itselleen kunnollista kannattajajoukkoa täällä. Onhan tosin tyytymättömyyttä, vaan ei kylliksi, jotta hän voisi sille rakentaa."

"On hyvin paljon tyytymättömyyttä."

"Ei parin tunnin kuluttua. Menette vain ilmoittamaan, että uusi palkkaerä suoritetaan joukoille huomenaamulla — sievoinen osa."

"Niin", lausui hän miettiväisenä, "sen pitäisi rauhoittaa heidät yhdeksi illaksi. Tosiasia on, että ne eivät välitä rahtuakaan minusta enempää kuin Whittinghamistakaan; ja jos luulevat saavansa minulta enemmän, pysyvät he minun puolellani."

Tietysti myönsin hänen olevan oikeassa. Ja totta se olikin, niin kauan kuin presidentti ei ollut paikalla; mutta itsekseni ajattelin, että eversti ei ottanut tarpeeksi huomioon kilpailijansa henkilöllistä arvoa ja vaikutusta, jolla hän kykenisi lumoamaan joukot, kunhan vain pääsisi katselemaan niitä kasvoista kasvoihin.

"Niin", jatkoi eversti, "sen minä teen ja vielä enemmänkin: panen kansan hyvälle tuulelle, tilaamalla täksi iltaa Piazzalle vapaat juomat."

"Ihastuttavaa vanhanaikaista ruhtinaallisuutta!" huomautin minä. "Se tuntuu mainiolta tuumalta. Antakaa sytyttää kokkovalkea, niin juhlasta tulee täydellinen. En usko Whittinghamin yrittävän hyökkäystä, mutta se tekee rosvousjutun vielä uskottavammaksi."

"Ainakin he kaikki tulevat niin humalaan, ettei minulla ole heistä vastusta", virkkoi eversti.

"No niin, asia lienee siis selvillä?" sanoin minä. "Lähden kotiin kirjoittamaan johtokunnalleni, pyytääkseni ohjeita rahojen sijoittamisesta."

"Hirsipuussa te vielä kuolette, Martin", huudahti eversti vilpittömän ihailevasti.

"En kaiketi teidän toimestanne, eversti, miten hyvänsä olisikaan käynyt, jos olisin ollut härkäpäinen! Joka tapauksessa toivon eläväni niin kauan, että saan tanssia häissänne. Eihän siihen enää ole viikkoakaan!"

"Ei", sanoi hän, "tänään on sunnuntai (vaikka sen olin jukoliste unohtanut), ja ensi lauantai on se suuri päivä!"

Näin lausuessaan näytti hän tosiaankin onnelliselta ylkämieheltä, ja minä jätin hänet autuaallisiin haaveisiinsa.

"Voisin panna kymmenen yhtä vastaan, että se päivä ei koskaan koita", ajattelin kävellessäni kotiinpäin. "Ellen itse voittaisikaan pelissä, niin silloin autan presidentin ehtimään väliin."

Everstin ahneus oli pettänyt hänen viisautensa, ja hän oli mennyt ansaan kerkeämmin kuin olin rohjennut toivoakaan. Oli vielä jälellä kysymys, mitä presidentti tekisi saatuaan signorinan kirjeen. Lukija käsittänee tilanteen paremmin, kun kerron, mitä se sisälsi. Signorinan kanssa olimme sen yhdessä suunnitelleet, ja hän antoi sen minulle luettavaksi; minulla on siitä vieläkin jäljennös. Kirje kuului:

"Voin tuskin toivoa, että minua enää uskotte, mutta jos petin teidät, niin te itse ajoitte minut siihen. Olen antanut heille teidän rahanne; niitä säilytetään nyt pankissa. M. kieltäytyy niitä luovuttamasta, ja G. aikoo ne anastaa ensi yönä. Hän ottaa mukaansa vain muutamia miehiä, toiset toimitetaan loitolle. Hän saapuu pankkiin kello kahdelta parinkymmenen miehen keralla. Toimikaa miten tahdotte. Kaikki näyttää täällä lupaavalta teidän asiallenne. Hän uhkaa minua väkivallalla, ellen heti suostu avioliittoon hänen kanssaan. Hän pitää silmällä alustanne, mutta jos voitte jättää sen ankkuriin ja tulla maihin veneessä, niin ei synny mitään epäluuloa. Vannon tämän olevan totta; älkää rangaisko minua vielä epäluottamuksella. En vakuuttele mitään, mutta jos tulette takaisin luokseni, tahdon korvaukseksi anteeksiannostanne suoda teille mitä _hyvänsä pyydätte!_

Christina.

J.K. — M. ja G. ovat riitaantuneet, eikä M. toimi teitä vastaan."

Olin ylipäätään sitä mieltä, että presidentti noudattaisi kehoitusta. Oli epäiltävää, tokko hän uskoisi siitä paljoakaan, mutta se näytti todenmukaiselta (ja tavallaan olikin sanasta sanaan totta) ja tarjosi niin houkuttelevaa syöttiä, että hän hyvin luultavasti saapuisi koettamaan, minkä verran sanomassa oli perää. Jos hänellä, kuten aavistelimme, jo oli melkoinen joukko puoluelaisia maalla, saattoi hän astua maihin tiedusteluretkelle, olematta suuressakaan vaarassa joutua everstin käsiin. Ja ellei hän tulisikaan, toivoimme kirjeen pystyvän kääntämään hänen huomionsa karkulaisveneistä ja pakenevista rakastavaisista.

Olisin voinut sommitella sanat vieläkin houkuttelevammiksi, mutta sukupuolelleen ominaista kummallisen kieroa moraalia seuraten signorina kieltäytyi vannomasta mitään, mikä ei ollut kirjaimellisesti totta kirjeessä, joka kuitenkin kokonaisuudessaan alusta loppuun oli suunnaton valhe. Vaikka hän ei ollut siveysopin tutkija, oli hänelle hyvin selvillä _valheellisen sananmuodon ja totuuden vaikenemisen_ eroitus. Ainoa kohta, missä hän epäröitsi, oli loppulauseen "jos tulette takaisin luokseni". Hetkisen mietittyään hän kuitenkin riemastuneena huudahti: "Mutta eihän hän tulekaan takaisin minun luokseni, kun olen poissa!"

On mielestäni melkein yhtä vaikeata olla johdonmukaisen itsekäs kuin täydellisesti vailla itsekkyyttäkin. Minulla oli tässä käänteessä täysi syy kohdistaa kaikki huomioni itseeni, mutta minä en voinut saada Jonesia mielestäni. Tosin oli vähemmän luultavaa, että tämä yrittäisi tehdä vastarintaa rosvojoukolle; mutta sekä eversti että hänen valittu joukkueensa eivät paljoa häikäilisi, ja oli mahdoton kieltää, että Jones voisi saada luodin otsaansa, varsinkin kun sellainen teko saattaisi everstistä näyttää viisaalta, jotta asia tuntuisi luonnollisemmalta. Olin senvuoksi iloinen, kun sattumalta tapasin hänet palatessani Kultaisesta talosta, ja käytin tilaisuutta antaakseni hänelle ystävällisen viittauksen.

Vein hänet istumaan kanssani eräälle Piazzan penkille. En antanut kolmen sotamiehen uteliaiden katseiden häiritä itseäni, vaikka arvasin, että heidät oli pantu pitämään silmällä pankkia ja puuhiani siellä.

Velvoitin ensin Jonesin ehdottomaan vaitioloon ja sitten ilmoitin hänelle verhotuin sanoin, että eversti ja minä suuresti pelkäsimme pankin turvallisuutta.

"Kaupunki", lausuin, "on aivan epävakaisessa tilassa, ja paljon vaarallista väkeä on liikkeellä. Olen näissä oloissa huomauttanut viranomaisille, että pidämme heitä vastuussa kaikesta yleisen epäjärjestyksen aiheuttamasta vahingosta. Eversti on hallituksen nimessä tunnustanut tämän vastuunalaisuuden. Haluan senvuoksi ilmoittaa teille, mr. Jones, että jos pankkia vastaan todellakin tehdään joku surkuteltava hyökkäysyritys, teidän ei odoteta panevan henkeänne alttiiksi sen puolustuksessa, ja minun on vielä mainittava se hallituksen vaatimus, että järjestysvallan toimenpiteitä ei saa häiritä tai tehdä tuloksettomiksi millään äkkipikaisella menettelyllä meidän puoleltamme."

Nämä neuvot olivat niin sopusoinnussa Jonesin luontaisen mielenlaadun kanssa, että hän kernaasti suostui niitä noudattamaan ja kiitteli ihastuksissaan minun varovaisuuttani.

Erosin hänestä sydämellisesti, ihmetellen mielessäni, tokko elämäni polulla enää milloinkaan tapaisin tätä rehellistä, yksinkertaista miestä, ja vilpittömästi toivoen, että hänen kohtalonsa pian siirtäisi hänet muualle, pois tästä heittiöiden pesästä, jonka ilmapiiriin hän ei soveltunut.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Jäähyväiset Aureatalle.

Yö saapui kauniina ja tyynenä. Kirkkaita tähtiä tuikki taivaalla, mutta kun ei ollut kuutamoa, oli ulommilla kaduilla kyllin pimeä, voidaksemme toivoa välttävämme huomiota, samalla kun se ei kuitenkaan haitannut kulkuamme.

Pistin revolverin taskuuni, ja kellon lyödessä kahtatoista hiivin asunnostani. Katsahdin ylöspäin pankkia kohti, eroittaen hämärästi kolme, neljä liikkumatonta hahmoa, jotka otaksuin aarretta vartioitseviksi vahtisotilaiksi. Itse katu oli melkein tyhjä, mutta Piazzalta häämöitti suuri väentungos, ja sieltä kuului huutoja ja loilotusta, josta päättäen asukkaat olivat täysin määrin käyttämässä everstin vieraanvaraisuutta. Tanssittiin sotilassoittokunnan sävelten tahdissa, ja kaikesta näkyi, että kunnon kaupunkilaisemme aikoivat viettää hauskan yön.

Nopeaan ja äänettömästi astelin laiturille. Niin, siinä oli vene valmiina! Katsahdin sen pannuja ja jätin sen kiinnitetyksi vain yhdellä köydellä, voidakseni sen silmänräpäyksessä työntää tyynelle, mustalle ulapalle.

Kävelin sitten pitkin sataman laitaa, tavaten pari vartijaa. Antauduin huolettomaan keskusteluun heidän kanssaan, lausuen surkutteluni heidän kovasta kohtalostaan, joka sitoi heidät toimeensa sillaikaa kun ilo oli ylimmillään Piazzalla. Lausuen moittivan sanasen sellaisesta liiallisesta varovaisuudesta, osoitin "Songstressin" vaarattomasti paikallaan pysyviä valoja neljän, viiden penikulman päässä merellä, ja kunnioittavasti hymähtäen everstin levottomuudelle jätin kylvämäni siemenen itämään muokatussa maaperässä.