Part 1

language: Finnish

VAIHEITA

Kokoelma pieniä kertomuksia

Kirj.

SIGURD

Suomentanut

Helmi G—g

Helsingissä, J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa, 1894.

SISÄLLYS:

Kansanopistossa. Sananen naisesta. Pehtori Vuorela. Silmäpuoli Tiina. Emännän kosijat. Iso-sisar. Kaunis Anna. Neiti Liina. Vanha äiti. Salainen yhtymys. Navetta juttu. Lovisa mamseli. Kesä tuli. Kansanopistossa.

Harvan humoristisen kirjailijan teokset ovat niin yleisesti pidetyt ja laajalti luetut kuin Sigurdin kotimaallansa Ruotsissa, kuin myöskin Suomessa, jossa ne varsinkin ruotsalaisessa lukijakunnassa ovat herättäneet suurta huomiota ja mieltymystä. Ne ovatkin sellaisia jotka sopivat niin ylhäisemmällä kuin alhaisemmallakin sivistyskannalla olevan yleisön luettaviksi.

Toivossa että mainitun kirjailijan teokset saavuttavat suomalaisessakin lukijakunnassa yhtä suurta mieltymystä kuin ruotsalaisessa, jätetään tämä kirjanen yleisölle nimellä "Vaiheita".

_Suomentaja_.

Kansanopistossa.

— Ei, se ei käy päinsä, lautamies! Ylpeäksi saattaa poika muutenkin tulla, vaikkei häntä panna kansanopistoon.

— Sinä puhut kuin sinulla ei olisi järkeä ollenkaan, Olli! Minun poikani eivät ole koskaan, luojan kiitos, olleet röyhkeitä, mutta sen saatan sanoa, että niin kilttejä kuin he ovat olleet kansanopistossa käytyään, eivät he ole olleet ennen.

— Niin, ehken se saattaa sopia lautamiesten pojille, mutta pikkutilallisten lapset saavat tyytyä kansakouluun, arveli Mäkelän Olli ja pani suitset kärryihinsä kirkkomäellä, jossa lautamies, joka kuului kansanopistonjohtokuntaan oli puhutellut häntä, saadakseen opistoon oppilaan ja Mäkelän taloon valistuneen pojan.

Ja sitten nousivat he kärryihin, Olli ja hänen poikansa asettuivat mukavasti etusijalle, vaimo tyttärensä kanssa takaistuimelle. Kuta likempänä alkutilaa, sitä vähemmän kunnioitettiin naista; ja Mäkelässä oltiin, totta puhuen, kerrassaan alkuperäisellä kannalla, vaikka Ollilla oli sekä linjaarinrattaat että rahaa säästöpankissa.

Ja kun he rupesivat syömään, oli poika ensimmäisenä puurokupin kimpussa ja kun hän sitten ruu'alta herettyään oli hetkisen loikonut sohvan kannella, huusi hän, niin että sisar korjatessaan pois ruokaa, oikein säpsähti:

— Isä, juotitteko hevosen?

— En.

— Onko sekin laitaa, antaa elukan kärsiä janoa? Ja niin mennä tallusteli vanha isä ulos hevostaan juottamaan, poika lurjuksen kääntyessä toiselle kylelleen.

Mutta ylpeä ei hän, luojan kiitos, ollut tuo Olli Mäkelän Jussi, se oli siunattu asia. Vaikka hän oli talollisen poika, oli hän aina mukana herrastalon renkien kanssa ryypiskelemässä ja kun he kiroilivat, kiroili hän myöskin ja kun he kuljeksivat pitkin maanteitä sunnuntaiöinä ja melusivat, kuului hänen kimakka äänensä yli muiden, ja kahakoissa oli hän aina ensimmäisenä miehenä; sanalla sanoen, hän oli hauska, seuranhaluinen poika, jota olisi ollut vahinko lähettää kansanopistoon saamaan kaikellaisia houreita päähänsä.

Mutta mitenkä olikaan, Jussi ei kumminkaan jättänyt isäänsä rauhaan, ennenkuin pääsi sinne. Ei siltä, että hän mielestään tarvitsi oppia jotakin. Ei suinkaan! Mutta hän oli kuullut että poikien oli siellä hyvä olla ja että he lauloivat "neliäänisesti" ja että heidän oli hauska siellä yhdessä asua. Isän mielestä se kyllä oli hulluutta, tietysti, mutta Marraskuussa lähti Jussi kuin lähtikin kansanopistoon, uudet vaatteet päällä sekä kaksi suurta juustoa ja monta näkkileipää kirstussa.

* * * * *

Tuli kevät ja lumi suli Mäkelän harmailta saroilta, jotka odottivat auraa ja karhia. Ja Olli ja Anna odottivat poikaansa.

— Pitänee pestata joku poikanen kesäksi, sillä ei kai Jussista ole enään töihin, tuumi vanha Olli, voidellessaan rattaita ja täyttäessään heinäsäkkiä lähteäkseen kansanopistoon hakemaan Jussia kotiin.

— Sinä saat tulla mukaan, tyttöseni, kuulemaan heidän lörpötyksiään, sanoi hän Liinalle.

He lähtivät tutkinnon edellisenä päivänä, sillä kansanopiston johtaja oli ilmoittanut toivovansa että vanhemmat ja holhojat kuunteleisivat myöskin opetusta vähäisen eivätkä olisi vaan lopettajaisissa läsnä.

Kun Jussi näki heidät tulevan maantiellä, juoksi hän vastaan ja huusi: "hyvää päivää, hyvää päivää!" ja nosti hattuaan.

— Ptroo! sanoi ukko ja katsahti oikealle sekä vasemmalle, nähdäkseen sitä herrasmiestä, jolle poika nosti lakkiaan. Mutta siellä ei ollut ei niin ristinsielua. Jokohan nyt Jussi olisi nostanut lakkiaan isä vanhukselle? Hm!

Päivemmällä piti "oppilasten leikkiä kuntakokousta" ja Mäkelän Ollin kuunnella sitä. Oikeastaan oli se olevinaan vaivaishoito-kokous, ja he olivat miettineet kokoon koko joukon "asioita", jotka olivat ratkaistavat ja Jussi istui siinä myöskin johtokunnan jäsenenä muka. Ja opiston puheenjohtaja herra Saarela, istui siellä myös jäsenenä ja oli hyvin saita köyhiä kohtaan ja jäykkä sekä kova puhuessaan. Mutta kun Olli oli hiukan tähystänyt hänen lempeitä kasvojaan ja suopeita silmäyksiään, huomasi hän kyllä, ettei tuo maisteri suinkaan olisi noin ankara jos olisi täysi tosi edessä; hän vain kai tahtoi nähdä millainen mielenlaatu pojilla oli.

— Herra puheenjohtaja!

— Herra Saarelalla on puheen vuoro.

— Minusta tulee liika kalliiksi kunnalle, jos vanhaa Jaakko Lassilaa elätetään samalla lailla kuin tähän asti. Tuolla hän venyy vanhassa tuvassaan, tyttärensä hoidettavana ja nauttii täyttä eläkettä vaivaishoidolta. Eläke täytyy meidän hänelle antaa, koska hän on vanha ja saamaton. Mutta tuvan katto tarvitsee korjausta ja se tulee maksamaan vähintäinkin kaksitoista markkaa, ja puita siellä menee aivan kauheasti. Minä ehdottelen että tupa revittäisiin rikki ja vanha Jaakko sijoitettaisin köyhäinhoitolaan.

— Herra puheenjohtaja!

Olli säpsähti. Se oli hänen poikansa.

— Jussi Ollin pojalla on puheenvuoro.

— Minä en voi uskoa, että viimeisen arvoisan puhujan ehdotus saa kannatusta niiltä miehiltä, joilla on sydän rinnassa ja jotka ymmärtävät panna arvoa omalle kodille, vaikkakin köyhimmän ja halvimman. Ystäväni! Vanha Jaakko Lassila on asunut omassa vanhassa mökissään, jonka hän työllään on itselleen hankkinut parempina päivinä. Vaikkakin hänen on täytynyt syödä kunnan armoleipää, joka on kyllä ollut katkeraa, on hän kuitenkin saanut syödä sitä oman kattonsa alla ja hänen kiltti tyttärensä on hellästi hoitanut vanhusta. Ette kai henno eroittaa heitä muutaman markan ja jonkun halkokuorman tähden ajaa Jaakkoa kodistaan ja estää hänen tytärtään täyttämästä ensimmäistä ja kaunista kaikista velvollisuuksistaan, hoitamasta ja auttamasta isäänsä! Minä vaadin että Jaakko Lassilalle annetaan eläkkeensä niinkuin ennenkin ja kaksitoista markkaa tuvan katon korjaamiseksi!

Vanhan Ollin liivin alusta rupesi niin kummallisesti lämpenemään. Vai tuommoista sitä kansanopistossa opetettiin!

Jälkeen puolen päivän oli heillä maanviljelyskemiaa, tietysti vaan ensimmäiset alkeet ja sitte oli heillä korkeuden-mittausta.

Pussilantaa oli ruvettu Mäkelässäkin käyttämään, mutta Olli ei ollut koskaan uskaltanut ostaa sitä enempää kuin korkeintain kaksi säkkiä, sillä hän oli kuullut ettei kaikellainen pussilanta soveltunut kaikellaiseen maahan. Mitähän jos poika ymmärtäisi valita!

Ja sitten juohtui hänen mieleensä, mitenkä kävi, kun hänen muutamia vuosia sitten piti kaivaa ojaa norosta, tuolla lehmihaassa. Sekä Olli itse että naapuri kylän kirkkoväärti ja Seppälän Kalle, joka oli vanha viljelijä, väittivät kiven kovaan, että maa vietti länteen päin, ja Olli työskenteli monta päivää turhaan, sillä maa sattuikin viettämään etelään, vaikkei se siltä näyttänyt. Tuollaista vastoinkäymistä ei saata enään tapahtua, sitten kuin Jussi oppi tuon korkeuden-mittauksen.

Kun Olli heräsi seuraavana aamuna, näki hän sinisen-keltaisen lipun liehuvan opistokartanon katolla; iso sali oli lehdillä koristettu, kateeteri ympäröity kukilla ja porstuan oven päälle oli laitettu kunniaportti. Ja joka taholta tuli ajajoita ja pappi myös; ei siis tainnut tuo opisto ollakaan niin peräti syntistä laatua.

Sitten helähti virsi avatuista ikkunoista ja Mäkelän Jussin kimakka ääni kuului nytkin yli muiden — niinkuin sunnuntaiöinä tuolla kotona, — mutta äidin sydämmen ei tarvinnut vavista, ei penkkejä, aitoja eikä veräjiä tarvittu korjata tämän laulun perästä.

Kateeterille astui johtaja ja piti lopettajaisesitelmänsä "Suomen luonnosta ja kansanelämästä". Kyllähän vanha Olli tiesi ennestäänkin että isänmaata oli hyvän matkaa toiselle puolelle kotikylää, mutta kuin hän nyt, selvästi ja havannollisesti, oli näkevinään vaihtelevat luonnonilmiöt eri maakunnissa liitävän ohitseen, eri kansankuvat astuvan esille kirjavassa moninaisuudessa ja kuuli kuinka rautatiet moni haaraisina, entistä lujemmin liittävät kaikki Suomenniemen lapset yhteen, veljestyttävät heitä ja kuluttavat pois särmiä ja ennakkoluuloja, silloin täyttyi hänen vanha harmaa päänsä uusilla ajatuksilla ja hänen sydämmensä aivan oudoilla tunteilla.

Ja tämä sama kansa oli jo kuitenkin siihen aikaan, jolloin höyryhevoset eivät kuljettaneet suomalaisia toistensa syliin, jolloin karjalainen oli vieras satakuntalaiselle ja pohjalainen harvoin oli nähnyt miltä uusmaalainen näytti, tuntenut itsensä yhdeksi mieleltään ja hengeltään, ja uhrannut omaisuutensa, verensä ja henkensä saadakseen pysyä yhtenä; ja Mäkelän maatila oli palainen tätä maata, vanha Olli sukua tälle kansalle ja hänen Jussinsa toimisi kansansa kunniaksi...

"Oi maamme Suomi, synnyinmaa..."

Vanhan Ollin mielestä rupesi katto liikkumaan. Mutta olihan se hänen oma poikansa, joka lauloi ensimmäistä tenooria.

Mutta ylpeydestä ei näkynyt jälkiäkään kansanopistossa; ovat tainneet tykkönään laiminlyödä sen aineen tänä vuonna?

Ja siellä puhuttiin vielä paljon ja laulettiin kenties vielä enemmän, ja kohta seisoi Putte rappuisten edessä ja oli aika sanoa hyvästi. Liina sisar kapusi nöyrästi takaistuimelle, sehän lankesi luonnostaan. Mutta Jussi nauroi, kietoi jäntevän käsivartensa hänen vyötäiselleen ja nosti hänet istuimelle, isän viereen. Siellä, etuistuimella on naisen paikka, niin kotona kuin matkallakin, niin pian kuin talonpoika oppii, ymmärtämään että löytyy toinenkin ihmisarvon mittaaja, kuin käsivarren voima.

Oli ollut erittäin kaunis työpäivä tänään. Mutta vanhasta Ollista tuntui ettei tässä mitään työpäivää oltu laiminlyöty, vaan tässä oli tapahtunut kevätkylvö, josta aikanaan tulisi hyötyä Mäkelänkin saroille, vaikka karhi oli levännyt pari päivää ja kylvövakka riippunut paikallaan aitan seinällä.

— Ptroo Putte, nyt olemme taas kotona. Ei, isä, kyllä minä pidän huolen hevosesta; te tarvitsette levätä.

Oli lauantai-ilta. Myöhemmällä illalla hiipi Anna-äiti pojan kamarin ovelle, katsoakseen oliko hän lähtenyt etsimään vanhoja tuttaviaan. Tasainen, syvä hengitys sängystä ilmoitti hänelle ettei Jussilla ollut kiirettä minnekään.

Maanantaiaamuna nousi vanha luuvaloinen Olli hyvään aikaan sängystään, mennäkseen kesantoa kyntämään. Mutta tultuaan talliin ei siellä hevosta ollutkaan, ja päästyään kesannolle näki hän joukon uusia, mustia tuoreita vakoja ja kansanopiston läpi käyneen pojan, joka käänsi auraa saran toisessa päässä.

Kaikki oli entisellään; paitsi se ettei Jussi kiroillut hevosta. Kaikki oli entisellään, kesäaurinko hymyili Mäkelän kartanolle; mullassa kiiltoutunut auranterä kiilsi auringonpaisteessa; ehkenpä kiilsi tuolla myös jotakin vanhan Ollin silmässä. — —

Sananen naisesta.

Nainen on kummallisin kaikesta mitä Jumala on luonut. Senpätähden miettikin hän kokonaisen viikon, ennenkun sai sen valmiiksi. Jopa arveli hän antaa maailman tulla toimeen naisitta, sillä hän älysi kyllä kaikkitietäväisyydessään, kuinka paljon vaivaa ja vastusta he matkaan saattaisivat.

Mutta silloin näki hän kuinka Aatami lau'antai-illan lähetessä, loikoi ja haukotteli riippumatossa ja hänellä oli ikävä. Mies oli kyllä koetellut huvitellaita kaikin tavoin. Hän ojensi jalkansa ja antoi kuningastiikerin hyppiä sen yli, hän antoi leijoonan kanneksia nenäliinaansa ja hyeenan istua takajaloillansa, palainen sianlihaa nenällään. Mutta lopuksi kyllästyi hän kaikkeen ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja haluttomaksi ja hänen mielestään oli se kovin alentavaista että hän, joka oli luomisen mestariteos, menisi itse, omin käsin panemaan totivettä tulelle. Ja niin huokasi hän itsekseen: "Miekkonenpa se, jolla kuitenkin olisi tyttö palvelemassa täällä ravintolassa! Välipä tällä, joskin hän olisi neljäkymmentä vuotta täyttänyt, koska siveydensaarnaajat pitävät sen niin tärkeänä".

Taivas oli kaareva ja sininen; se itki sateella ja hymyili päivänpaisteella. Mutta se katseli koko luontoa ja heitti yhtä lempeitä katseita Aatamin kolmentoista korttelin korkuisiin härkiin kuin Aatamiin itseensä, ja Aatami oli itsekäs ja kaipasi sellaista olentoa, joka katseleisi vaan häntä. Hauki oli vikkelä ja komea liikkeissään, mutta hänen puhetaitonsa oli niin vähäinen, ja Aatami ikävöi sellaista olentoa, joka voi puhella hänelle, hänen omalla kielellään. (Hänellä raukalla ei ollut aavistustakaan kotiripityksistä!) Tähdet tuikkivat kauniisti taivaalla, mutta ne eivät lämmittäneet ja niitä oli mahdoton lähestyä. Naarasantilooppi oli ihana ja korea ja söi mielellään Aatamin kädestä, mutta sitten nelisti se pois ja siveli turvallaan puolisonsa kaulaa ja katseli häntä hellästi silmiin. Kun Aatami näki tuon, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän sanoi: "Käärme vieköön koko poikamiehen elämän!" ja niin nukkui hän.

Herättyänsä tunsi hän kovin pistävän vasempaan kylkeensä ja hänestä oli niin ahdas riippumatossa. Kun hän avasi silmänsä, näki hän vieressään makaavan mamselin, joka punastui aivan korvia myöten ja sanoi ranskan kielellä ujostellen ja hämillään:

— Patruuni saa luvan olla hyvä ja suoda anteeksi että minä olen kiivennyt tänne riippumattoon, mutta minä pelkäsin niin kauheasti rottia...

Ja Aatami katseli häntä, ja kas, hänen silmänsä oli sininen kuin taivas ja itki sateella ja hymyili päivänpaisteella, mutta itki ja hymyili yksinomaan hänelle. Ja hän oli ketterä ja vikkelä kuin kala, mutta hänellä oli lämmintä verta ja hän oli puheliaampi. Ja hän loisti kuin tähti taivaankannella, mutta hän lämmitti myöskin, ja hän lepäsi Aatamin käsivarrella ja katseli häntä silmiin, ja hän oli ihana ja kaunis kuin antilooppi, mutta hänen huulensa hyväilivät Aatamin olkapäitä. Kun Aatami oli tarkastellut häntä pari sekunttia ja muisti ettei hänellä ollut äitiä, eikä tätejä, jotka voisivat tulla huutamaan ja meluamaan epäsäätyisestä avioliitosta, sanoi hän:

— Älkää olko millännekään, neiti! Ette te litisty, ja jos te litistytte niin ette litisty pahoin. Mutta mitenkä ihmeellä te olette tullut tänne? Rautateitähän ei ole vielä keksitty.

— Oi, minä olen ryöminyt teidän omasta vasemmasta kylestänne, sanoi hän ja veti ujosti peitettä olkapäälleen.

— Totta tosiaankin, siltä se tuntuukin, sillä kylkiluuni ja lompakkoni ovat poissa!

— Oi armaani, älä nyt heti rupea huolehtimaan talousrahoista, sinä, jolla ei ole vielä penniäkään kunnallisveroja! sanoi hän ja kietoi käsivartensa Aatamin kaulaan. Ensimmäinen aviopari oli onnellinen, sillä olosuhteet olivat silloin niin edulliset. Eevan puku ei maksanut paljoa; hän ompeli itse lehtihameensa, ja palanen Barnängen’in saippuaa joka toinen kuukausi, siinä kaikki mitä hän tarvitsi pientä, perin tervettä olentoansa varten.

Hänellä ei ollut palvelustyttöä, itse pesi hän astiansa. Jos jotakin sattui särkymään, ei hänellä ollut ketään, jolle olisi riidellyt.

Hän ei kiusannut koskaan miestään kysymällä, oliko hän "rakastanut jotakin toista ennen häntä" ja jos tämä toinen "nyt oli aivan varmaan vieraantunut hänen sydämmestään."

He eivät etsineet koskaan kotiopettajatarta, ja kun Eevan hiukset rupesivat harmentumaan ja hänen kasvonsa tulivat ryppyisiksi, ei hänen tarvinnut seistä ja katsoa peiliin jos Aatami ja nuori opettajatar suutelivat toisiaan virkakamarin oven takana.

Täytyy myöntää että tästä taas toiselta puolen oli se haitta etteivät pojat saaneet sitä kasvatusta kuin heidän olisi pitänyt, eivätkä voineet ottaa mitään korkeimpia tutkinnolta, vaan Kainin täytyi tyytyä metsä-opistoon, ja hänestä tuli metsästäjä, jota paitse hänellä oli raaka ja raju luonne ja niin sanoakseni tappoi veljensä, ja vielä lisäksi, en ymmärrä muuta kun hän nai sisarensa, s.t.s. oman oikean sisarensa, eikä ainoastaan siveyssisarensa taikka nurkkasisarensa, sillä silloinhan ei asiasta olisi mitään virkkamista.

Mutta sitten senperästä ei tytöistä ole ollut puutetta, ja vaikka maailman ei sanota kärsineen erityistä puutetta sisarusrakkaudesta, niin on kuitenkin useimman nuoren miehen elämässä ollut aika, jolloin he ovat rakastaneet toisten sisaria, enemmän kuin omiaan. Niin, tapahtuuhan, että rakastamme aivan tuntemattomien henkilöiden sisaria enemmän kuin omaa henkeämme ja että meissä kytee lämpimimpiä tunteita lastemme äitiä kuin omaa äitiämme kohtaan. Kaikki tämä näyttää niin mahdottomalta, mutta minä vetoon sen itse kunkin omaan kokemukseen.

Mitä taas naisia koskee, niin on se kauhea erehdys, luulla, että he panevat mitään erityistä arvoa miehille ja että he menevät mielellään naimiseen. Ei toki, useimmat ovat monta erityistä kertaa vakaasti päättäneet ettei koskaan antaa jonkun miehen katkeroittaa elämäänsä, mutta jos nyt kaikessa tapauksessa pitemmän ajan — kolmen, neljän kuukauden kuluttua taikka niin — langetaan polvilleen äidin vieraskamarissa, joka juhlan kunniaksi on hyvin kaunisteltu, niin ei se suinkaan ole sentähden, että ne herttaiset tytöt itse ovat muuttuneet mieleltään, vaan ainoastaan armeliaisuudesta, etteivät mies-parat menisi ja tekisi itselleen jotakin pahaa taikka ottaisivat jonkun, joka on huonompi ja turmeleisivat siten ihmissuvun.

Tyttö, joka menee naimiseen, tekee todellakin peljättäviä uhrauksia. Ajatelkaapas vaan että jo kihloissa ollessa tulla niin tuttavalliseen ja omantakeiseen väliin vieraan herran kanssa! Äidillehän se kyllä kävi päinsä kun sai ottaa isän, mutta herranen aika, ajatelkaa että ottaa aivan vieras mies, kenties toisesta päästä valtakuntaa! Tyttö raukat!

Tytöt ovatkin rehellisesti tehneet mitä ovat voineet, peljättääkseen nuo pahat miehet luotaan. Kerta panivat he tynnyrinvanteita hameisiinsa, niin että korkeintain neljä viisi tyttöä sopi yhteen hehtolitraan ja kaikki rappuset täytyi rakentaa uudestaan. Näitä tynnyrinvannehameita kutsuttiin "krinoliineiksi", ne olivat hyvin muodissa noin kolmekymmentä vuotta sitten ja moni kotiopettaja, joka pimeinä iltoina oli seisonut pihamaalla ja ollut kohtelias, niinkuin hän luuli, perheen tyttärelle, kauhuksensa huomannut seuraavana päivänä seisseensä ja keskustelleensa pyykkisaavin kanssa. Ei se auttanut. Miehet möivät osan huonekaluista ja vuokrasivat suuremmat huoneet, ainoastaan voidakseen suojella kodeissaan naisen krinoliinineen ja päivineen.

Paremmat tytöt ovat viime vuosisadalla kuluttaneet useampia vuosia suloisesta nuoruudestaan oppiakseen hyväilemään norsun luita n.k. pianolla, sillä tavoin, että miesten pitäisi pysyä loitolla. Mutta se oli sama, kun olisi rämisyttänyt padan kantta peljättääkseen harakoita kirsimarjapuusta. Tuskin on melu vaiennut, niin ne ovat siellä taas, sekä harakat että miehet.

Naiset olivat kuulleet että miehet pitivät kamelia rumana eläimenä. Saadakseen olla rauhassa, pukeutuivat he joka ikinen dromedaareiksi, suuri, suuri kyttyrä takana, jota he kutsuivat "turnyyriksi". Mutta miehet puhelivat näinikään: "Koska ne Herran enkelit sietävät sellaisella kärsivällisyydellä niin suuren kuhmun takanaan ainoastaan kevytmielisyydestä, kuinka mielellään he eivät siedä kuhmua vierellään rakkaudesta!"

Kun naiset vihdoinkin älysivät etteivät miehet pitäneet mitään niin pyhänä koko maailmassa kuin leipäpalaa, niin tunkeutuivat he konttoreihin, virkahuoneisin, sähkösanomalaitoksiin, postiin, telefooniasemille ja sanomalehtitoimistoihin ja veivät leivän miehiltä ja toivoivat viattomissa sydämmissään: "Nyt he varmaankin suuttuvat ja jättävät meidät rauhaan!" Mutta ei, heidän mielestä on se yhtä soma jos vaimo hankkii perheen elatuksen, kun että mies sen tekee.

Kaikista pahinta on se että tytöillä on niin hyvä sydän että he harvoin voivat kieltää, kun joku oikein sydämmellisesti pyytää heitä rupeamaan rouvaksi ja äidiksi tuleville lapsilleen, vaikkakin he äärettömästi halveksivat avioliittoa.

Naisen luonne on täynnä ristiriitoja.

Matkustaakseen neitseellisyyden, rakkaiden nuoruudenunelmain ja viattoman lapsuuden maasta avioliiton, kieltäymysten, puutteen, kärsimysten ja vallanalamaisuuden valtakuntaan, tarvitsevat he ainoastaan muutamia ystävällisiä sanoja ja pari pitkää viikseä, mutta matkustaakseen Kongovirralta Lysekiliin tarvitsevat he kolme kirstua ja viisi matkalaukkua.

He huutavat kuin hurjat, jos he sattuvat loukkaamaan jalkansa, jossa on kumikalossi, siiliin, mutta vaikenevat kuin seinä, jos joku mies pistää heitä poskeen neljän päivän vanhalla parralla.

Kun he ovat kihloissa eivät he jaksa kantaa puolen kilon painoista kesänuttua niin pitkältä kuin verannalta lehtisaliin, vaan sulhasen täytyy se tehdä. Mutta kun he ovat olleet pari vuotta naimisissa, kävelevät he silloin ujostelematta viisi, kuusi kilometriä yöllä edes takaisin sänkykamarin lattialla, käsivarrellaan kymmenen kiloa painava poika, ja mies makaa ja katsoo vaan, ikään kuin se ei koskisi häneen enempää kun jos hän näkisi lähetyskartan kaikkein sisimmästä Afrikasta.

Jos he pistävät itseään neulalla voivottavat he ja saavat kyyneleet silmiin, mutta jos he ulkona seurassa saavat tietää että se, jota he ovat rakastaneet yli kaikkea maailmassa, on mennyt kihloihin toisen kanssa, niin nauravat he niin, kuin heitä kutkuteltaisin hanhenhöyhenellä jalkapohjaan.

Ymmärtäköön se joka voi!

Pehtori Vuorela.

— — — Ja sitten toivon minä, rakas Vuorelani, että tulen olemaan tyytyväinen teihin. Erehdyksiä ja tyhmyyksiä suon mielelläni anteeksi, vaan uskollisuutta minä vaadin, järkähtämätöntä uskollisuutta.

— Niinkuin herra kreivi käskee...

Nuori pehtori Vuorela on saanut paikan Rauhalinnan kreivin luona.

Ja hän palveli vuotensa ja kreivi oli tyytyväinen ja hän palveli toisenkin vuoden ja kreivi korotti, itsestään palkkaa, ja kun hän oli korjannut kolmannen kesän sadon, pantiin uusi lattia ja koreat seinäpaperit pehtorin asuntoon. Seinäpaperit olivat niin kauniit ettei emännöitsijä voinut kulkea pihan poikki, vilkaisematta sisään avonaisesta ikkunasta. Ja kun kotiopettajatar meni ulos kävelemään, pistäysi hän aina ensin pehtorin luona kysymässä "missä haassa äkäinen härkä oli."

Liehän toki oikeutta pelätä henkeään, vaikka onkin vaan opettajatar raukka!

Varsinkin kuin pehtori oli ainakin yhtä kaunis kuin hänen seinäpaperinsa. Kolmen kyynärän ja kahden tuuman pituinen, suora ja solakka, ruskeat hiukset ja punaiset posket. Ja sitä paitsi pari tummansinistä silmää, joita hän räpäytti niin uskollisesti vakuuttaessaan: "Aivan varmaan, mamseli, härkä ei ole sielläpäinkään."

Se oli siihen aikaan, jolloin kotiopettajattaria kutsuttiin "mamseleiksi."

— Mutta ehkä herra Vuorela tulee kuitenkin tuolle puolen veräjää ja katsoo... ehdoitti mamseli.

Ja silloin hymyili hän ja saattoi mamselia korkeintaan viisisataa kyynärää, mutta sitten täytyi hänen aina tarkastaa joko puimakonetta, perunoita tahi varsoja, sillä uskollinen hän oli, järkähtämättömän uskollinen.

Kun pikku Juulia neiti rupesi ratsastamaan, eikä kreivi joutanut aina seurata häntä, oli pehtori Vuorelalla enemmän aikaa. Silloin voi tapahtua että mökkiläiset ja rengit saivat levähtää kyllikseen, sillä silloin sattui pehtori Vuorela viivähtämään poissa kokonaista kaksi tuntia. Voihan hän seurata häntä yhtä hyvin kuin ajurikin. Juopa neiti Juulian ja hänen välillään oli aivan ääretön. Mutta vaikka Juulia neiti oli kuinka varomaton tahansa ja vaikka "Putte" hyppi vielä rajummasti keveän kuormansa alla, toi Vuorela neitosensa kuitenkin eheänä kotiin. Ja hajallaan olevat, pitkät, ruskeat hiuksensa liehuivat vallattomasti hänen kauniiden, pehmeiden kasvojensa ympärillä, ja viidentoistavuotiaat silmänsä loistivat ja pehtorin posket punottivat ja hänen sydämmensä sykki.

Mutta ei he sanoneet kumpikaan mitään, sillä pehtori oli uskollinen, järkähtämättömän uskollinen.

Sitten, kun Juulia neiti tuli kuudentoista vuotiaaksi ja läänin nuoret aatelismiehet olivat tutkineet aateliskalenteria ja saaneet selon Rauhalinnan peltomaan suuruudesta ja kuulleet että kreivitär oli liian kivulias, voidakseen toivoa Juulia neidille sisaruksia, tarvitsi Vuorela yhä harvemmin seurata häntä ratsastusretkillä. Silloin tuli nuoria serkkuja ja pikkuserkkuja ja muita nuoria, komeita, urheilua harrastavia suuren maailman herroja, ja kaikki tahtoivat he seurustella Juulia neidin kanssa, niin että joskus täytyi vaunuhevosetkin satuloita.

— Saanko kysyä kuka on tuo nuori herra tuolla ryytimaassa? sattui toisinaan joku vieraista kysymään ja vilkaisemaan tiepuoleen.

— Oi se on Vuorela, pehtori Vuorela, oikein kunnon mies, vakuutti Juulia neiti.

— Hm... mutta eiköhän näin suurelle maatilalle olisi tarpeen kokeneempi pehtori? ehdotteli Yrjö serkku, painaen nenälasit varmemmin silmännurkkiin ja arveli itsekseen, ettei tuo Vuorela ollut ollenkaan pehtorin näköinen.

— Ei suinkaan! Vuorela on niin uskollinen, järkähtämättömän uskollinen, jatkoi Juulia neiti.

Ja enempää eivät nuoret herrat saaneet tietää pehtori Vuorelasta, sillä luonnollisesti ei hän saanut "syödä pöydässä."

* * * * *

— — — Ja sitten tarvittaisiin hiukan vihreätä porteille ja köynnöksiä pilarien ympärille. Oikein hienoa, sillä... niin, Vuorelalle voin sanoa vaikka jo tänään: neiti Juulian kihlaus, veljenpoikani, kreivi Yrjön kanssa julaistaan huomenna, vaan vait siksi.

— Niinkuin käskette, herra kreivi, sanoi pehtori Vuorela ja kumarsi syvään.

— Herranen aika, onko pehtori kipeänä? sanoi emännöitsijä, kohdatessaan Vuorelaa pihalla ja katseli häntä hellästi ja lämpimästi pienillä ruskeilla silmillään.

— Kuinka niin, mamseli Reetta?

— Hyvänen aika, kun hän on niin kalpea, että aivan peloittaa, sanoi mamseli ja kiiruhti keittiöön valmistaakseen lemmikilleen jotakin oikein vahvistavaa päivälliseksi.

Ja kunniaportteja pystytettiin ja pilarit koristettiin köynnöksillä ja kihlajaiset vietettiin ja aikanaan häätkin, joissa itse Vuorelakin sai olla läsnä.

Muudan vanha armollinen leskirouva tapasi hänet portailla, hänen astuessa sisään uudessa hännystakissaan, suorana ja pulskana.

— Joku sulhaspojista, luullakseni; sanoi leskirouva ja hymyili.

— Oi, täti, pehtori hän vaan on, selitti joku morsiusneidoista.

— No, se täytyy minun sanoa, että olipa sekin yksi Heikki serkun ihmisystävällisistä mielipiteistä kutsua tuollaisenkin häihin! kuiskasi leskirouva.

Kaikki kävi tavallista tasaista kulkuaan, vihkiäiset ja päivälliset, puheet ja maljat, morsiusneitorunot ja rääpiäiset, nuorten häämatka ja kotiintulo ja kodin järjestäminen Rauhalinnan pihanpää rakennukseen ja sitten ilmestyi sinne pieni poika ja kylvöt ja sadot vaihtuivat vuorotellen, ja niin tulivat aikanaan hienot ruumisarkut hopeavaakunoineen vanhalle kreiville ja kreivittärelle.

— Totta kai pehtori jää meille vielä edelleenkin? sanoi kreivi Yrjö kun pehtori oli ollut läsnä pesänkirjoituksessa.

— En tiedä... olen perinyt pienen talon sedältäni ja...

— Kas vaan, herra Vuorela, älkää pahoittako meitä! pyysi Juulia kreivitär ja taputti häntä olkapäälle.

Pehtori katsahti hänen lempeihin kauneihin kasvoihinsa ja surumyssyyn, katseli pientä, valkoista, nyt hiukan lihavaa kättä, joka lepäsi hänen olkapäällään. Se ohjasi häntä yhtä helposti kuin kerta Puttea; hän kumarsi ja vastasi:

— Niinkuin kreivitär käskee.

Ja kulkiessaan yksinäiseen asuntoonsa, jossa koreat seinäpaperit olivat vaalenneet ja jonne hyväsydämmiset emännöitsijät eivät enään heittäneet ikävöiviä katseitaan ja istahtaessaan pöydän ääreen tarkastaakseen päivätyökirjaa, tunsi pehtori Vuorela ettei hän olisi voinut elää viikkoakaan näkemättä häntä, joka... hm...

Tarha-Antti sairastanut kaksi päivää. Rantatorpan Eero taittanut jalkansa ja ollut poissa seitsemän viikkoa. Tammelan Leena... Hävetkää vanhat silmät, aijotteko kostuttaa päivätyökirjani...

* * * * *

Nuori Rauhalinnan kreivi vietti iloista ja kallista elämää. Kaikki kävi hyvin niin kauan kun Yrjö kreivi eli, vaan jo viidenkymmenen vuotiaana kuoli hän ja silloin otti nuori kreivi Heikki kaikki mitä elukoista ja jyvistä saada voi. Vaan kun sekään ei riittänyt, sai pehtori Vuorela käskyn myydä metsää. Kun metsä oli lopussa sai pehtori matkustaa käräjille yhä suuremmilla ja suuremmilla kiinnitys-velkakirjoilla, vaan kun kukaan ei tahtonut enää lainata Rauhalinnaan matkusti nuori kreivi Heikki eräänä synkkänä Marraskuun aamuna Amerikkaan. Samana aamuna keksittiin sitä paitsi että hän oli omin päin tehnyt vekselin kolmelle nimelle.

* * * * *

Kreivitär Juulian hiukset ovat aivan valkoiset. Valkeat ja punaiset pehmeät posket ovat tulleet keltaisiksi, hyvin keltaisiksi, ja selkä, joka kerran niin suorana ja solakkana hetkui Puten selässä on kumarassa.

Pehtori Vuorela on myös vanha. Hän on tullut kaljupääksi, ja silmät alkavat hämärtää. Mutta vanhuksella on vielä hyvä ryhti ja näyttää siltä kuin hän nyt olisi entistä iloisempi.

Mutta nyt ei hän ole Rauhalinnan saleissa kuulemassa käskyjä ja tuomassa ilmoituksia hänen armolleen. Rauhalinna on aikoja sitten vasarakaupalla myöty ja nyt hoitaa pehtori vaan pienen pientä kartanoa.

Kreivitär lie varmaan hiukan tylsistynyt. Hän ei tahdo oikein käsittää miten tämän talon laita on.

— Kuulkaas, pehtori Vuorela — sanoi hän toisinaan ensimmäisenä vuonna — onko Laaksonmaja aivan varmaan minun omani?

— Kreivitärhän on itse nähnyt kiinnityskirjan.

— Onko talo todellakin tykkönään minun omani, niin ettei täällä ole sellaisia kauheita kiinnityksiä kuin Rauhalinnassa?

— Onhan kreivitär itse nähnyt velkatodistuksen.

— Niin, mutta minä en voi sitä käsittää, Vuorela. Sanoihan tuomari Ruotsi ettei jäänyt mitään jälelle myötyämme Rauhalinnan?

— Ei, vaan sitten, kun kreivitär hyväntahtoisesti jätti kaikki asiansa minun hoidettavikseni, niin... silloin... hm... onnistuin minä saamaan paljon rahaa nuorilta herroilta, joiden takauksia kreivi Heikki oli maksanut.

— Olipa se onni, Vuorela.

— Suuri onni, kreivitär. Ja sitten ostimme Laaksonmajan. Minulla on tilit kaikesta.

— Näyttäkää tilit minulle, Vuorela!