Part 5

Kevät puoleen ennen kun se män' ulukotöihin ja päivetty, ol' sen kaula ja leuka valakeet kun vasta lypsetty maito, mutta sen posket ol' punaset kun äsken mualattu herrastalon veräjä. Ja hiuksesa ol' keltaset, kähärät ja niin pitkät, jotta ne ois riittännä vaikka markkina-suitiks. Se kun nauro ja usseisthan tuo naurokii tulivat muuttii hyvälle tuulelle. Sen huulet ol' vielä punasemmat kun lautamiehen lakkatanko ja se tuas ol' punanen kun punasimmat housunnauhat. Hampaat sillä ol' valakeet ja vahvat, jotta njillä ois voinna vaikka nauloja pureksia.

Kulukiissaan otti se niin pitkiä askeleita, jotta se ois piisanna vaikka herrassyötingin ruskealle orriille. Ja kun se leikki ja hulluttel pikkutyttöin kanssa ol' se vikkelä kun kissanpoika. Minä olin sillon laps, mutta Myllysen Heikki, muistattahan työ sen nahkapoika toverin, se sano että kun sitä tanssi sen Maijan kanssa, tul' sitä niin hyvilleen, jottei ois tiennä mistään mittään vaikka oisivat iskennä kirveellä piähän. Voimia sillä ol' kun hevosella ja työ suju sen käsistä jotta aivan ihmeekseen kahto. Lautamiehen Kusti niitti kauroo niin että hik piästä tippu, mutta Maija se kokos niitokset, sito ne lyhteiks, pan' kuhilaille ja sitte nauro se ja sano: "Eikös se sinun nuskatuusas jiännä tuonne pientareelle, käväseisimmähän hakemassa sen tässä outtaissan."

Mitehää lienöökään hoitanna elukoita, mutta hyvin ne pöyhtyvät ja lissääntyvät. Lampaat saivat kolomosia ja lehmät kaksosia ja yhtenä talavena kertovat ne sen narranneen kukonnii munimaan, mutta ei sunkaan siinä puhheessa ollunna perree. Kerta ol' iso, musta härkä vimmastunna ja häntä pystyssä hyppi se, möyrys ja tonki muata sarvillaan. Lautamies pistäys hätäpäissään vaunuliiteriin pakkoon; siellä se sitte seiso, tirkist oven raasta ja huokail: "Herra isä! Herra isä!" Ja rengit livistivät yliselle ja vakkuuttivat jotteivät hyö pelännä, vuan arvelivat että jos sillä Sonnilla hyvinnii on se "veskauhu", niin ei sitä oo hyvä männä lähelle, se tauti kuuluu tarttuvan.

Sillon sattu Maija kulukemaan siitä sivute jauhovakka kainalossa ja kun se näk' härän raivoovan, juoks se sen luo, löi turpaan ja sano: "Mikä sinut on villinnä, Sonni? Asetuhan tok' jo!" Ja sitte se otti sitä sarvista kiinni ja talutti navettaan. Ja uskottako työ kun tuo härkä heittiö ei muuta kun sivel vuan turvallaan sen hametta ja möyrys: "mu... u... uh", ihan kun ois tullunna iloseks nähessään tyttö heitukan, sekkiin niät.

Alussa kun se tul' talloon käv' lautamies hyvin usseist navetassa katastamassa elukoitaan. Lystintä siitä ol’ seistä ja raaputella sitä lehmee, jota Maija lyps ja sillä tavalla kuluk se Maijan perästä tehtaalta tehtaalle ja hyvittel lehmiä ja kahtoo tuijotti tyttöön siks jotta ukkopahhuuksen silimiä rupes ihan huikasemmaan.

— Kovinpa ne lehmät oovat tullunna sinusta hyviks! sano lautamiehen emäntä miehelleen ja kahto kierolla silimällä Maijaan.

— Eukkosein, minä kirjotutin ihten elläinsuojelusseuraan viime käräjissä, puolustaite lautamies.

Mutta kerta kun minä olin navetan ylisellä heiniä hajottelemassa ei ukko jaksanna ennee hillitä ihteesä vuan isk käsvartesa tytön kaulalle ja suuvella moiskautti sitä.

— Hyipä tok, isäntä! sano tyttö ja sylykäs. Oisin minä uskonna hyvvyytennä suutelemattannakkii; ja jos että vuan pysy poikessa tiältä navetasta niin minä sanon emännälle.

Sitte rupesivat nuoret herrat hänen poikasa tekemään tikusta asiata navettaan, korjailivat kytkyviä ja laittelivat pahnoja sillon kun Maija ol’ siellä. Ja mitä siellä tapahtu, sitä ei tiijä kukkaan, mutta kerta tul' Puavo navetasta ja ol’ niin punanen toiselta poskeltaan ja sen perästä ei ne ennee välittännä tytöstä.

Sitte tul' suluhasia lautamiehen Lotalle. Olhan se rikkaan talon poika ja sen isä ol’ sanonna lähtiissä että: "tie nyt parastas, ja elä tule kottiin ennen kun oot voittanna sekä Lotan että Lotan isän syömmen!" Huhuttiin niät että Lotta sais kolomekymmentä tuhatta myötäjäisiä ja kaks kertoo niin paljo sitte kun Herra kuhtuu vanahukset luokseen.

Suluhanen ol’ hyvin kommee ja reipas herrasmies. Sillä ol’ viiksetkii, pitkävartiset suappaat, tohvelinen piällysnuttu ja kaikin puolin ol’ se kun ainai herrat. Sen silimät pyörivät piässä kun näk miten hyvässä kunnossa talo ol’ ja miten paksut hoppeelusikat ol'.

Mutta kun se näk Lotan, rykäs se ja ruapas piätään ja kahto niin pahoillaan ja vakavana pöyvän jalakoin. En minä taho moittia tyttöö, sillä eihän se ollunna toissilimä eikä viäräsuukaan ja sillä ol’ kerrassaan hyvä maine, sillä kukkaan ei ollu virkkana hänestä pahhoo sannoo. Mutta se kahto kieroon, niin että kun sen pit kahtoo suluhaseesa tähyst toinen silimä leipähäkkiä ja toinen kissoo, joka makas uunin alla. Eikä tuo ollunna ruumiiltaankaan juur minkään näkönen, eestä se ol’ suora kun lauta ja takkoo viärä kun rokotiil. Kävhän tyttö parka minun siäliksein, sillä eihän se ollunna ite ihteesä tehnynnä, mutta se ol’ kaikin puolin vähä vikkainen ja minkähän laiset lienöö sen jalatkaan ollunna, liekkö toinen ollunna pitemp ja toinen lyhemp, mutta kyllä se vuan liikkas.

Kun siinä ol’ sitte ryypitty muutamia ryyppyjä, tul' suluhanen oikein hyvälle tuulelle, istuutu Lotan viereen sohvan kannelle ja koetti huastoo rakkauvesta mutta eihän siitä tullunna mittään.

Sitte tul' Maija lypsyltä ja het minä huomasin mitenkä suluhasen syön alako sykkiä. Ja se kalapen ja punastu, eikä tiennä minnekkä ois pitännä kahtoo. Voi peijakas, kun tuo Maija kuitennii on pulska! Selekä sillä ol’ suora kun lauta, käsvarret pyöreet kun survin, lantijot levveet kun sakastin ovet ja rinnaltaan ol’ se pyöree kun kualin kupu ja silimät loistivat ja sätteilivät kun timantit. Minä oon ollunna jos jossai Heinäveellä, Ylivieskassa, Kajjaanissa ja kaks kertoo Kuopiossa vuan en minä oo nähnynnä ennen tuon laista tyttöö, en tottasen millonkaan!

Sitte rupes se suluhaseks aikova — Juonaksekshan sitä haukuttiin — käymään yhä tihheemmin talossa ja joka kerran viipy se yhä kauvemmin ja kauvemmin kujassa nisuissaan ja valjastaissaan hevosta, navetta kun niät ol’ aivan siinä vieressä. Kerta kun minä tulin navettaan ol’ se parasta aikoo suutelemassa Maijoo. Ja Maija se seiso vuan jäykkänä kun kirkonseinä ja anto vuan suuvella.

— Kylläpä sinä oot hyvä luatunen, sinun laisia pitäis kaikkiin tyttöin olla!

— Hävetkee tok, herra! vastas Maija. Siälistä minä sen tein enkä mistään muusta, kun työ raukka että voi suaha oikeeta muiskua tuolla huoneessa.

Kyllähän Juonaksen aatokset pyörivät Lotassa, mutta silmät ne seurasivat yhä Maijoo. Kun emäntä huomas tämän, pist se Maijalle uolunsetelin katteen ja käsk muuttoo. Ja 24 päivänä Lokakuuta ol’ Maijan vuatekirstu porstuan rappusilla ja Maija ite navetassa sanomassa hyvästiä elukoille, se kun niät rakast niitä niin paljo.

Samassa kuulu jytinätä muantieltä ja Juonas tul' ajjain ruskeella orrillaan ja linjaarinrattailla. Tapasa mukkaan, sijottuaan hevosesa kujjaan pujaht se kennenkään huomoomata navettaan.

Maija ei älynnä sen tulloo. Se kuluk siellä tehtaalta tehtaalle, sylleil ite kuttai lehmee ja kyyneleet tippu sen silimistä.

— Voi voi Heluna piikoin, nyt meistä tulloo ero, Maijas ajetaan pois sinun luotas, vaikka se on kokenna hoitoo sinua niin kun on osanna, eikä oo tahtonna tehä pahhoo kellekään... Mustikki riepuin, kun ne uuvet tulijat arvoisivat ies lypsee sinua hellävarroin, niin niin piikain... ethän sinä oo oikein terve... Muu... muu... Tähikki ja Sunter... enhän minä taho teille pahhoo, vaikka isäntäväkennä ovat minulle niin kovia... Entäs Omenain, sinä raukka poijit kohta ja Maijas tahtos niin mielellään auttoo sinua, vuan... Hyväst Sokur', hyväst Kirjakko kultain, onko teilläi ikävä...

Kauvemmin ei Juonas malttanna olla vait, se tul' hiljoo Maijan luo ja sano:

— Päivee Maija!

Maija säpsäht ja pyihkäs kässelällään kyyneleet silimistään.

— Päivee, päivee, mittees se herra nyt on tuas vailla?

— Mitteekö minä oon vailla... Maija... Maija, minä oon sinua vailla, Maija... minä tahon sinut vaimoksein...

Maija purskaht itkuun.

— Pilikkoo että sua minusta tehä, siks minä oon liika hyvä ja vaimoksenna oon liika halapa. Ja johan teillä on morsian.

— Eipä ookkaan. Vähällä tosin ol’ Lotan rahat kietoo minut paulohisa, mutta heräs tok tunton oikeella ajjalla. Ja siitä täytyy minun kiittee sinua Maija. Niän että sinulla on hyvä ja hellä syön ja nyt tiijän panna arvoo sille enemmän kun kullalle...

Maija herkes itkemästä, kahto häntä silimiin ja sano iänellä, joka kajaht kun "Hoosianna" kirkossa:

— Tarkotatko toellai mittee sanot, Juonas?

— Sinä eppäilet minua, Maija... eihän oo ihme, että sitä tiet, vuan minä pyyvän sinua... luota minnuun Maija... ja jos en pie sanojan niin suatan vaikka kuolla tähän paikkaan... En tie sinusta pilikkoo... rakastan sinua... tahon sinut omaksein... tahon tehä sinut onnelliseks... antoo sinulle lehmiä, joita et tarvihe jättee millonkaan, joita suat hyvitellä ja hellitellä... ja Maija ehkähän oot sitte hellä minullekin!...

Juonas ojens käsvartesa ja Maija vaipu hänen sylliisä

— Mutta mittee vanahempas sannoovat? kuiskas Maija.

— Äitin on yhtä hyvä kun sinnäi ja minä tiijän jotta se ossoo panna arvoo hyvälle syömmelle; sitä et tarvihe pelätä. Äitistän suat sinä hyvän ystävän.

— Juonas! huuvaht Maija ja kieto lujast kätesä sen kaulalle ja kahto hänneen silimillä, jotka ol’ enemmän arvoset kun talot ja piäomat.

Ja vasikat nostivat päitään heristivät korviaan ja ynisivät: "pu... uu... uh". Elukatkii ilohtivat Maijan onnesta.

* * * * *

Ja minä olin koko ajan piilossa lampokarsinassa ja näin ja kuulin kaikki.

Vähä aikoo sen perästä kun minä katon ulos navetan luukusta näin minä Maijan istuvan Juonaksen vieressä linjaarinrattailla ja vuatekirstu ol’ takana. Maija nauro ja Juonas kiireht hevosta. Ja ilosia ja onnellisia ol’ hyö kumpikii.

Lovisa mamseli.

Usein olen miettinyt minkähän lainen maailma olisi, jos kaikki — ylhäiset ja alhaiset — hoitaisivat tointaan niin hyvin kuin Lovisa mamseli.

Ehken-ei se olisi niinkään hyvä: Maailmassa tulisi niin mainio olla että kaikkeen hurskaammatkin unhottaisivat ikävöidä täältä pois; unhotettaisin valkeasiipiset enkelit mustien harmaapäisten tähden.

Lovisa mamselin sydämmessä oli särkynyt jotakin jo silloin kun hän oli aivan nuori. Hän oli niin terve, niin vahva ja peräti iloinen; hänen sydämmensä sykki niin kiivaasti ja pienellä rumaan, vasikannahka kenkään puetulla jalalla löi hän yhtä kiivaasti tahtia. Ja hän lauleli ja rallatteli sitä innokkaammin kuta sukkelammin sukkula lensi. Ja sitte rakensi hän hiljaa, onnellisena ja kenenkään huomaamatta sen, joka sitte särkyi.

Hän rakensi pienen kauniin yksikerroksisen talon koivujen ja lehmusten suojaan, hän rakensi kodin, rakastavaisen naisen väsymättömän käden järjestämän kodin. Ja kodin uros oli suuri, päivettynyt terveydestä ja onnesta säteilevä olento. Kun hän tuli työstä, iloitsi hänen pieni vaimonsa tulostaan ja kun läksi taas heitti hän häneen lämpimiä silmäyksiä. Ja hän näytti niin tyyneeltä, hyvältä, miehekkäältä ja uskolliselta nojatessaan päätään vaimonsa polveen. Tämä pieni vaimo oli Lovisa mamseli itse, ja hän oli... no niin, se nyt on yhdentekevä kuka hän oli; nuorista lämmin-sydämmisistä tytöistä on se sama pukeutuiko hän univormuun eli siviilipukuun.

Mutta sitte murtui kaikki yhtenä päivänä. Pieni yksikerroksinen talo raunioittui perin pohjin, koivut kuivuivat ja koko onnela särkyi pirstaleiksi ja suru valtasi sen haltiattaren.

Ei ollut myrsky, ei salama eikä tulipalokaan, joka tuhon teki. Eihän ne voi mitään sille kodille, joka oli rakennettu kaipaavassa tytön sydämmessä. Se oli vaan valkea pehmeä naisen käsi, joka vei rakkaat päivettyneet kasvot Lovisa mamselilta.

Kaikista haavoista ovat sydämmen haavat kipeimmät, sillä koko maailma on sairaala ja kaikki säälimättömät sormet koskevat siihen ja sekä ystävät että viholliset vaativat vielä lisäksi että täytyy olla hyvinvoivan ja iloisen näköinen.

Lovisa mamseli tiukensi haavansa siteitä ja nautti naisen puoleksi verta vuotaneen sydämmen tavallista surullista iloa siitä ettei ainakaan maailma saanut nähdä kyyneltäkään. Kaikista vähin — hän.

Sitte tuli hän Rissasen perheesen. Siellä oli parasta aikaa syntymäpäiväkestit, leikittiin, iloittiin ja nautittiin ja tuskinpa lie kukaan huomannut tämän uuden emännöitsijä-neidin tuloa. Hiljaa ja ääneti tervehti hän uutta isäntäväkeänsä, hiljaa ja ääneti meni hän huoneesensa, heitti pois mustan villasen pukunsa ja otti pumpulihameen päällensä. Hiljaa ja ääneti tuli hän keittiöön aivan parhaasen kahuun pelastaakseen, neljä suurta kunnon kananpoikaa, jotka sellaisella oudolla, epäluulonalaisella kärskyllä ilmoittivat että ne olivat saaneet kylliksi talon lieden kuumista liekeistä.

Hyvät naiset ja parhaimmat meistä miehistä palvelevat aivan erilailla vieraita ihmisiä. Jos meillä miehillä ei ole mitään tulevaisuuden toiveita itsemme suhteen, niin silloin tulemme huolimattomiksi ja välinpitämättömiksi ja työ tulee huonoa, jos ei vaan meidän oma etumme ja onnemme hymyile houkuttelevana vaivan takana. Mutta naisista ei ole yksikään niin alttiiksi antautuva ja uhrautuvainen kuin juuri ne jotka ovat heittäneet hyvästinsä elämän iloille ja tietävät etteivät he enää koskaan saisi mitään siltä vaatia. Monen voimat loppuvat tässä sielun taistelussa kohtaloa vastaan, mutta ne, jotka ovat voitollisina kestäneet koetuksen, ovat myöskin ymmärtäneet etteivät he löydä muualla iloa kuin enkelien luona taivaassa ja sentähden ovat he nähneet parhaakseen aloittaa laupeustyönsä jo täällä. Onnellinen se koti, joka saa tällaisen enkelin alituiseksi vieraakseen!

Lovisa mamseli mieltyi hyvin Rissasen perheesen; hänen ahkerat kätensä ja valvovat silmänsä tuottivat siunausta taloon, ja kohta ei voitu ymmärtää mitenkä ennen oli tultu toimeen hänettä. Harvoin kiiteltiin häntä sanoin, mutta kun rouva Rissanen yhä omintakeisemmin liittyi häneen ja uskoi hänelle yhä enemmän ja enemmän perhe-salaisuuksiaan, kun pienet käsivarret kietoutuivat hänen kaulalleen ja pieniltä punaisilta huulilta kuului jyrkkiä vastaväitteitä ettei kukaan muu kuin "täti Lovisa" saanut auttaa, silloin oli hän mielestään kyllin palkittu.

Kun kauppias Rissanen tuli kotiin joltakin matkalta ja pöytä oli katettu niin hyvin kuin arkipäivinä kannatti ja kauppias oli sekä nälkäinen että väsynyt. Mutta hän näytti rauhattomalta ja käänteli kalalautasta eikä voinut ruveta syömään lihapullia, vaikka sekä vaimonsa että lapset olivat häntä hyväilleet, ennen kun hän näki kalpeat ystävälliset kasvot ylös kammattuine hiuksineen ja sai puristaa hänen laihaa, karkeaa kättänsä ja sanoa tavallisen kohteliaisuutensa: "Päivää, neiti Lovisa, kuinkas voitte?"

Sitä mukaa kuin rouva Rissasen hiukset harmentuivat, kauppias lihoi ja paksuni, Lovisa neidin iho kellastui selkä kumartui, kasvoi talossa joukko reippaita tyttöjä ja poikia, joista useimmat eivät muistaneet sitä aikaa, jolloin "täti Lovisa" ei ollut vielä siellä. Oli aivan kuin heillä olisi ollut kaksi äitiä; ja koska äiti Rissasen täytyi seisoa edesvastauksessa sekä Jumalan että ihmisten edessä siitä ettei hänen lapsistaan tullut villikissoja tähän maailmaan, tapahtui toisinaan että pienokaiset saivat maistaa "koivurieskaa", mutta Lovisa mamseli oli itse hellyys ja tässä tapauksessa oli paljon mahdollista että pienokaiset rakastivat häntä enemmän kuin itse äitiä.

Kaikkeen tiesi hän neuvon. Hän tiesi miten parhaiten voi säilyttää tuoreita aineita. Hän tutki kanojen sieluelämää ja otti selvän siitä, minkätähden ne munivat vesimunia ja oikkuilivat hautoissaan. Hän osasi niin mainion hyvästi ottaa pois viinitäppiä pöytäliinoista ja tiesi minkätähden vasikat eivät viihtyneet hevoishaassa. Ja kun renki Taavetti tuli kotiin metsästä, jossa hän oli loukkautunut ja saanut suuren haavan oikeesen silmäänsä, huusivat piijat ja lapset, rouva Rissanen oli vähällä pyörtyä eikä kukaan tiennyt mitä piti tehdä, silloin tarttui pieni, laiha, varma käsi toimeen, pesi haavan ja sitoi sen liinariepuihin. Ja pöydässä otti hän pienimmät palat itselleen ja talon pimeimmissä nurkissa oleksi hän aina.

Lovisa mamseli oli valvonut pienokaisten kanssa kun "heillä oli hammastauti". Hän oli itkenyt heidän kanssansa latinan kieliopin tähden, joka oli niin kauhean vaikea ja ihaillut heitä kun he puoliääneen lukivat saksalaisia runoja. — Sitten seurasi jotenkin rauhallinen aika.

Mutta sitä ei kestänyt kauan, Myöhällä maata ruvetessa hiipi pikku Elsa hänen luokseen ja kuiskasi: "Onko täti aivan yksin?" Ja silloin alkoi taas ikävä aika, sillä torstaina matkustaisi tohtori Talvi pois ja...

— Niin, niin, vanha tohtori on tullut kotiin ja nuori taitaa olla nyt vapaa virantoimituksesta...

— Niin on, mutta täti, hän.... hän ei ole sanonut mitään, ei kerrassa mitään...

— Oi lapsi kulta, mitäs tohtorin pitäisi sanoa? sanoi Lovisa neiti ja näytti veitikkamaiselta. Mutta sitä ei Elsa voinut nähdä, sillä he istuivat hämärässä.

— Oi, täti Lovisa... ja pikku Elsa itki aivan niin kuin silloin jolloin hän sai uusia hampaita. Tuntui niin kuin se olisi tapahtunut eilen! Elsa oli aina ollut hyvin tulinen.

— Vai niin, vai sillä lailla sinun asiasi ovat. Sanon sinulle, Elsaseni, niin paljo ymmärtää vanha täti Lovisa, että tohtori tulee kyllä takaisin, ja sitte... sitte kaipaamme sinua täällä kotona.

— Niinkö luulet, täti, niinkö luulet? Mutta jos hän ei tule, niin silloin saat kantaa Elsasi kirkkomaalle, niin, niin, aivan varmaan, täti!

Lovisa neiti hymyili. Oi, pikku Elsa ei tiennyt kuinka paljo naisen sydän voi kärsiä.

Mutta tohtori palasi, ja suuteloita vaihdettiin lehtimajassa ja sormuksia suuressa salissa ja kohtapa oli hääpukukin valmis. Ja Lovisa neiti sanoi kyökkipiijalle: "Jos vaan sinä poltat paistin sillä aikaa kun minä pistäydyn panemassa mustan puvun päälleni niin armahtakoon luoja sinua silloin!" Ja viiden minuutin perästä seisoi hän salin ovella, harmaapäisenä ja kumaraselkäisenä, mutta punakkana ja lämpimänä ja katseli Elsaa, jonka hän itse oli pukenut morsiameksi.

Ja Elsa tunkeutui koko hääjoukon läpi täti Lovisan luo, syleili häntä ja tahtoi antaa hänelle lasin juodakseen maljan hänen kanssaan. Ja Lovisa neiti kuiskasi innokkaasti morsiamen korvaan.

— Mitä neiti Lovisa sanoi? kysyi sulhanen jälkeen päin.

— Oi ei mitään...

— Sanoipaan, Elsa, minä tahdon kuulla hänen vanhan, lämpimän sydämmensä yksinkertaisen onnentoivotuksen.

Morsian nauroi:

— Niin, sanoihan hän: "oletko hassu, lapsi! Samppanjaa minulle! Minulla on vielä viiniä täällä uuninreunalla."

Ja Elsa matkusti pois; nyt tuli poikain ja "pikkutyttöin" vuoro hiipiä Lovisa neidin luo keventämään sydäntään. Ja kerta oli Eero, sydänkäpynen, hän oli jo ylioppilas, käyttäytynyt niin pahasti kaupungissa käydessään, ettei hän uskaltanut mitenkään puhua siitä isälle eikä äidille ja asia ei selvinnyt ennenkun Lovisa täti antoi hänelle säästöpankkikirjansa, jotta hän sai mennä jälkiään suorittelemaan.

— Vannon, täti, että saat ne kerta takasin!

— Jopahan toki, lemmittyni; minä olen saanut ne kaikki tässä talossa, joka ainoa penni on isäsi rahaa!

Ja sitte tulivat, niinkuin mainittiin, pikkutytöt, supattivat ja sipattivat ja itse kullakin heillä oli surunsa. He itkivät aivan hillitsemättömästi ja uhkasivat heittäytyä jo kuolemaan. Ihan kuin Elsa.

Mutta kaikki päättyi hyvin. Ja pari heistä sai heti "sen ainoan, jota he voivat rakastaa koko maailmassa", toiset eivät saaneet juuri häntä, mutta muita oikein kunnon miehiä; ja hyvähän se oli niinkin, sillä ei sitä löydy kun silloin tällöin joku sydän maailmassa, joka on niin kauhean itsepintainen ettei huoli muita kuin "sen yhden ainoan". Sitten kuoli kauppias ja neiti Lovisa seisoi ja taputti hänen suurta ruskeaa kättänsä, silloin kun vainajan luona ei ollut ketään muita, jottei hän ollut kenenkään tiellä. Hän pani kirjan hänen leukansa alle ja pari lanttia silmäluomelle niin että sekä suu että silmät painuivat kiinni; ja paremmasti ei voi ruumista laittaa, kuin kauppias oli laitettu.

Mutta aika kului ja viimein kuoli myöskin isoäiti, ja Lovisa mamseli johti hiljaa ja ääneti kaikki talon toimet ja itse laittoi hän hautajaisetkin. Ja ainoastaan illalla, kun työt olivat tehdyt ja kaikki menneet levolle, valvoi hän huoneessaan, painoi harmaan päänsä tyynyihin ja itki katkerasti, hillitsemättömästi — rakkainta ystäväänsä.

Sitte saatiin ruveta ompelemaan kätkyenpeitteitä ja lieventämään tuskaa kuin pienokaiset saivat uusia hampaita Elsan kotona. Lovisa neiti kulki aivan kuin kehässä ja nyt aloitti hän toisen ympyrän.

Ja lapset kutsuivat häntä "mummoksi".

Lovisa mamseli eli kauan ja näyttipä siltä kuin Tuonen ukko olisi unhoittanut hänet korjaamatta. Lopulta tuli hän aivan voimattomaksi ja tylsämieliseksi. Kenties peittyi hän niiden muurien suojaan, jonka muodostivat lämpimät ja kiitolliset, vanhat ja nuoret sydämmet. Mutta eihän ne nekään auta, vieläkös mitä!

Hiljaa painoi tuo kylmä käsi hänet ensin vuoteesen ennen kun lähdettiin sille pitkälle matkalle. En tarvinne puhua miltä tohtorissa sekä suurista että pienistä tuntuu.

— Täti kulta, etkö toivo mitään erikoista? Eikö sinulla ole mitään sanomista minulle? nyyhkytti Elsa, polvillaan hänen sänkynsä vieressä.

— On, on, rakas lapseni, on jotain aivan kauheata, joka on jo kauan painanut mieltäni...

— Kauheata! Houraako täti?

— En lapsi, mutta kaksi niitä hienoja liinasia salvettia puuttuu. Minä satuin kerta vahingossa polttamaan reijät niihin. Ja minä tiesin kuinka sinä varoit juuri niitä salvettia. Anna minulle anteeksi, Elsa!

— Oi rakas täti kulta! Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?

— Ei, armas lapseni; nyt minä olen niin levollinen, nyt tahdon nukkua...

Seuraavana päivänä oli Lovisa mamselin ikkuna peitetty valkealla vaatteella.

Kesä tuli.

Neiti Eija oli ruvennut vakavasti ajattelemaan tulevaisuuttansa, kahtakymmentäkuutta ikävuottansa ja viittä viimeistä vuotta, jolloin hän oli ollut kotiopettajattarena.

Ja ajatuksissansa ilmestyi hänen eteensä aina lopuksi valkea, kaunis kaksinkertainen talo, jota ympäröi veranta ja ikkunoissa oli rannukkaiset markiisit. Tuo herttainen koti oli suurien, vihreiden, viileiden koivujen suojassa, niiden takana puutarhassa hymyilivät kaikista kauneimmat kukkaset, ja Eija näki itsensä seisovan verannalla vaaleassa aamupuvussa, turvallisena, raittiina, huoletonna huomisesta, oppitunneista ja ranskansanoista.

Mutta tätä hyvää seurasi joku, josta hän ei pitänyt. Sillä parasta aikaa kun hän oli näkevinään itsensä siellä iloisena ja tyytyväisenä, ilmaantui sinne aina pieni herra, jolla oli silmälasit nenällä ja hiukset hyvin sileät. Hän oli hieno mies oikein kunnon mies, sinisine lempeine silmineen ja hyvin harjattuine kynsineen, punaset posket oli hänellä ja kaikin puolin oikein hauska mies. Ja arvoa ja kunnioitusta nautti hän kaikkialla.

Ja tuo pieni vaaleaverinen herra ja tämä iso valkea talo, koivut, veranta, turvallisuus, huolettomuus, aamu-uni ja puutteeton elämä kuuluivat yhteen. Siis ne täytyi ottaa molemmat yhdessä, taikka ei kumpaakaan.

Hän tiesi että hänellä todellakin oli kaikki tuo otettavissa. Hän tiesi, että kun herra Hovilainen tulee ensi kerran Lahteen, ja hän on lopettanut tuntinsa, tullut saliin ja tervehtinyt pientä kunnon miestä, ei hänen tarvitseisi muuta, kuin kävellä hiljaa ja itsekseen lystihuoneesen päin, säikähtäen katsoa taakseen kuullessaan pensaiden ratisevan, antaa tavoittaa itsensä, kärsivällisesti ja hämmästyneenä kuunnella kuinka paljon herra Hovilainen rakasti häntä, katsahtaa ystävällisesti hänen sinisiin, lempeihin silmiinsä, vavahtaa hiukan, antaa nutun hihan, joka on tehty parhaammasta kankaasta, kietoutua vyötäiselleen ja pari vaaleaa viikseä painaa huuliaan vasten.

Niin helposti olisi hän päässyt suuren, kauniin, rauhallisen ja ystävällisen kodin haltiattareksi. Niin helposti olisi hän päässyt kieliopista, nuoteista ja musikoista, jotka eivät tahtoneet ymmärtää ja tajuta mitään. Eikä, tarvitseisi enää laskea ja säästää, jotta se kurja palkka kolme sataa vuodessa riittäisi kaikkeen ja vieläpä vähän muotiinkin.

Niin hän aikoi tehdä; niin oli hän vakaasti päättänyt, sen voi nähdä hänen välinpitämättömästä kasvojensa juonteesta ja yhteen rypistetyistä huulista kun hän kulki alas suurista rappusista, vetäen hansikkaita käsiinsä, lähteäkseen aamukävelylle ennen kun hän aloitti koulunsa. Vaalea, sinirantuinen kesäpuku peitti hänen jotenkin lyhyttä, mutta kaunista vartaloaan. Hatun valkeiden pitsien alta näkyi lumivalkea otsa ja mustia kähäröitä. Hansikas ei tahtonut ylettää hänen pyöreän, lihavan kalvoisensa ympäri, ja hienon vaatteen läpi kuulsi jänterä, täyteläs, hienosti muodostautunut käsivarsi, jota hän painoi sivuansa vasten pitääkseen kiinni päivänvarjoaan, saaden siten kädet vapaiksi.

Häntä kyllästytti tämä alituinen vaeltaminen paikasta toiseen ja lasten päähän takominen. Eikä se suinkaan ollut hauskaa ajaa kolmannessa luokassa, etsiä huokeita ja hyviä kankaita, koettaa saada kenkä parin markkaa huokeammalla kuin muut ja vanhat hansikkaat uusien näköisiksi — pentsinillä.

Ja kuta kauemmaksi hän kulki tänä raittiina kesä aamuna vanhojen lehmusten suojassa rupesi herra Hovilainen näyttämään hänestä yhä miellyttävämmältä. Ja jopa tuntui siltä kuin hän ei näyttäisi niinkään hullulta hänen vierellään silkillä vuoratuissa vaunuissa, joita veti kaksi pulskaa ruskeaa hevoista pääkaupungin kaduilla.

— Hyvää huomenta, neiti Sainio!

Hän säikähti ja säpsähti kun tohtori Penttilä nousi lepuupaikaltaan vanhojen lehmusten siimeksestä. Mutta kohta hän tointui ja vastasi hänen tervehdykseensä iloisesti ja ystävällisesti.

— Neiti, purjeveneeni on aivan lähellä, tässä rannassa. Ettekö tule kanssani soutelemaan? Nythän on niin lämmin ja kaunis ilma!

— Kiitos tohtori Penttilä, tulen mielellänikin. Onhan meillä nyt kesä parhaillaan.

Hän souti reippaasti ja voimakkaasti. Ensin pitkin jokea sitte ulommaksi aukealle selälle. Hän oli niin hauskan näköinen keveässä kesäpuvussaan. No, ainakin oli hän neiti Eijan mielestä ollut jotakin toista kuin muut seudun herrat. Hänen vahva, notkea vartalonsa taipui tasaisesti soudannon mukaan, olkihattunsa oli liukunut takaraivolle ja paksut ruskeat hiukset valuivat vapaina otsalle. Hänen ruskeat silmänsä hymyilivät yhä, vaikka suu enimmäkseen oli totinen.

Tuntui niin hyvältä istua kokassa velttona, tahdotonna kahden pitkän voimakkaan käsivarren ohjaamana Ja aurinko paistoi, vihannoivat rannat hymyilivät ja laineet jotka loiskivat veneen laitoja vasten lauloivat että "nyt on kesä tullut."

Keskellä sinistä selkää herkesi hän soutamasta, pyihkäsi otsaansa poikamaisesti nuttunsa hihalla ja sanoi:

— Neiti Eij... neiti Sainio, huomenna minä matkustan täältä pois.

— Vai pois te matkustatte!

— Niin, aijon hankkia itselleni ylimääräisen opettajanpaikan syksyksi. Uramme on niin pitkä ja vaivaloinen.

— Niinpä taitaa olla...

— Niin se on! Viiden vuoden perästä on minulla kenties lehtorinpaikka jossakin pienessä kaupungissa, mutta jo minä olenkin silloin ahkeroinut, säästänyt ja ponnistanut kokonaista kaksikymmentä vuotta sitte kun kymmenvuotiaana tulin kouluun.

Eija neiti nojautui veneen laitaa vasten ja uitti sormeansa vedessä.

— Kun me kaksi taas tapaamme toisemme, neiti Eija, lie kaikki hyvin erilaista hyvin muuttunutta...

— Niin lienee kait koko avara maailma muuttunut ja teidän olonne, mutta kotiopettajatar raukan elämässä ei tapahdu juuri muutoksia...

Tohtori tuli aivan tulipunaiseksi.

— Ihanko... ihanko... varmaan olette vielä kotiopettajatar, kun me taas tapaamme toisemme, neiti Eija...?

Hän nauroi ja arveli että se oli kummallinen kysymys, mutta silmänsä säihkyivät, kun hän katsoi tohtorin lämpimiin kasvoihin.

— Vaikea on... on... on olla köyhänä, neiti Eija...

— Sen kokenut kyllä tietää.

— Minä en tarkoita ainoastaan sentähden että että köyhät saavat olla puutteessa ja ponnistaa mutta sentähden että köyhät eivät voi... eivät saa... aina sanoa mitä he tahtoisivat...

— Minun täytyy nyt lähteä kotiin, tuntini alkaa kohta...

Tohtori käänsi veneen, joka taas liukui sinertävällä pinnalla. Molemmat olivat ääneti, ja kohta seisoivat he taas vanhojen lehmusten suojassa ja heittivät hyvästiä.

— Tuttavuutemme on kestänyt lyhyen ajan, ainoastaan kuukauden, mutta ettehän pahastu jos tulen kerta luoksenne ja muistutan teitä siitä?

— Enhän toki! Jos vaan tienne sattuu viemään sinne päin, jossa minä olen niin...

— Mutta jos minä varsin satutan sen sinne... jos minä...

Neiti Eija naurahti: