Part 3

Eeva kyseli kaikesta ja Kalle vastaili tyynellä ja miettivällä tavallaan. He puhuivat lapsista ja heidän voinnistaan isän poissa ollessa, risutuvista Pohjanmaalla, Lassin rippikoulussa käynnistä ensi talvena ja tuvan katosta, pitikö se vielä veden.

Lapset tulivat tupaan ja tervehtivät ilohuudolla isää. Myöhemmällä toi äiti puuron pöydälle. Mutta isä istui yhä sohvan kannella paikaltaan liikkumatta ja niin tavattoman kalpeana.

— Etkö tahdo syödä, Kalle?

Isä ei tainnut kuulla. Hän pyyhki vaan otsaansa nutun hihalla ja ähki hiljaa. Hän raukka lie kovin väsynyt!

Äiti antoi hänen istua, otti sangon ja läksi lähteelle hakemaan raitista vettä. Kevätilta oli valoisa ja lämmin. Eevan sydän sykki ilosta. Nyt oli Kalle taas kotona, nyt oli "kova vuosi" kulunut, nyt saisivat he olla yhdessä, tehdä työtä ja ahkeroida, tämä vuosi olisi ehken parempi ja ruis kasvaisi kotitienonkin pelloilla niin ettei kenenkään, jolla on koti, vaimo ja lapsia tarvitseisi mennä kauaksi pois hankkimaan elatustaan.

Hän täytti sangon, ryyppäsi tuohiliuhkasta pari kertaa ja kiiti taas mäkeä ylös. Miten reippaasti hän kulki ja miten keveästi hän kantoi sankoa! Niin iloiseksi ei hän ollut tuntenut itseään sitten kuin sinä juhannusiltana, jolloin he yhdessä Kallen kanssa, käsivarret toistensa vyötäisellä, olivat tulleet kotiin tuoksuavien niittyjen ratisevien lepis...

— Nyt sinun pitää tulla syömään puuroa, Kalle, muutoin se jäähtyy!

Kalle ei liikahtanut.

— Tuonko minä puurokupin sinulle sinne sohvan kannelle?

Silloin nousi hän äkkiä, mutta ensimmäisellä askeleella herjahti hän niin kummallisesti ja toisella kolahti aivan kuin olisi iskenyt kepillä lattiaan, ja niin kulki isä ontuen ja horjuen pöytään ja suuret, suuret hikipisarat tippuivat hänen kalpealta otsaltaan...

Lapset seisoivat kauhistuneina suut selällään. Eeva vavahti ja tarttui lujasti kiinni sängynpäähän.

— Herra Jumala, mikä sinun jalalla on, Kalle? Kalle vaipui tuolille, peitti silmät kädellään ja sanoi:

— Jalka, Eeva, niin se... se... on Pohjanmaalla hiekkahaudassa.

Iso-sisar.

Kesän tulosta ei ollut tänä vuonna tahtonut tulla mitään, se oli kestänyt hyvin kauan, mutta syksy sitä vastoin oli sen kauniimpi. Vaan jo Lokakuussa tapahtui ilman muutos, odottamatta ja äkkiä; ja ennen kun turkit ja sisäikkunat saatiin reilaan, oli täysi talvi. Silloin tuli keuhkokuumeen vuoro, ja siihen kuoli kamreeri Raitiokin.

Raition perheellä oli myös ollut kaunis syksy kylmän ja tuiskuisen kesän perästä. He olivat tahtoneet yhdistyä liika aikaiseen, jo elämänsä keväällä, seuraus oli köyhyys ja puute; ja taistelu niitä vastaan oli vienyt ilon heidän parhaalta ijältään. Mutta nyt oli taistelu taisteltu ja kovin aika oli paennut kodin kynnykseltä, ja syysaurinko hymyili heidän päittensä yli, jotka jo olivat tulleet harmaiksi. Mutta kohta tapahtui käännekohta tässäkin, jo ennen kuin oli täysin hengähdetty toimeen tulon rauhan jälkeen; kuolema — velkoja, jota ei oltu ajateltu, vaikka hänelle oli maksettu korkoa koko ajan, terveyttä turmelevalla yötyöllä — tuli ja vei kamreeri Raution huolimatta äidin kyyneleistä tai Annin ja Viivin voivotuksista.

Mutta vaikka kuolemaa ei voi koskaan estää tekoaan tekemästä, niin näkee Manalan ukon kuitenkin toisinaan heltyvän. Tosin ei hän jätä iskuaan iskemättä, mutta toisinaan iskee hän kahdesti, kun hän näkee kaksi, jotka ovat niin kiintyneet toisiinsa etteivät voi erota.

Ja senpätähden seurasi rouva Raitio Villeään nytkin ja jätti Annin ja Viivin aivan yksin.

Anni, iso-sisar, niinkuin häntä kutsuttiin oli ruumiikas ja pitkä kasvultaan, hänen säännölliset sopusointuiset, kauniit kasvonpiirteensä olivat kuin hakatut marmoriin, korkeaa otsaa ympäröi tummanruskeat kähärät ja hänen tummat suuret silmänsä hymyilivät harvoin. Hän oli ollut maailmassa isän ja äidin vaikeimpina aikoina; hänen lapsuutensa ensimmäiset muistot olivat katkeria, hän muisti kyyneliä, joita oli vuodatettu kuluneiden vaatteiden tähden, jouluiltoja, mutta vaan nimeksi, sillä niitä ei oltu voitu viettää somemmin kuin muitakaan päiviä ja unettomia öitä vuokranmaksun tähden. Sentähden kehittyi hän niin aikaseen ja oli jo neljäntoista vanhana ajattelevainen nainen ja sentähden hymyilivät hänen suuret ruskeat silmänsä niin harvoin.

Viivi oli pikku-sisar, eikä kukaan koko talossa tiennyt mikä hänen oikea nimensä oli, Kun hän juosta sipsutteli kadun poikki kouluun, oli hän kauniimpi, viehättävämpi ja iloisempi kuin kaikki muut ja äidit pistivät päänsä ulos ikkunasta hymyilivät ja mutisivat: "Viivi!" Ja kun hän naurahteli ja juoksi leikkipaikalla niin että hänen kullankeltaiset hiuksensa tuprusivat tuulessa, huusivat pojat iloissaan: "Viivi, Viivi!" Mutta äidin kuoltua, kun pikku jalka oli hiljaa ja keltaiset kähärät vavahtelivat itkusta ja pienet rusottavat posket nyyhkyttäen kätkeytyivät sohvan nurkkaan, kietoi iso-sisar käsivartensa pienen keijukaisen vyötäiselle, suuteli häntä ja kuiskasi: "Viiviseni!"

Viivi lie sitten hänen nimensä ollut, mutta ei suinkaan häntä oltu ristitty siksi.

Iso-sisar oli kahdenkymmenen ja pikku-sisar neljäntoista vuoden vanha, silloin kuin he jäivät yksin maailmaan.

Eriikka täti piti raskaana velvollisuutenaan ottaa Viivin luokseen ja arveli että Anni voisi kyllä hankkia itselleen opettajattaren paikan.

Mutta siihen sanoi iso-sisar "ei", sulki yhä itkevän Viivin syliinsä ja selitti että he tahtovat olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja — jos tarvis vaati — nähdä nälkääkin yhdessä.

Täti Eriikka jätti heidät pudistaen miettiväisesti päätään, mutta tunsi suloisen tunteen päästyään vapaaksi tästä kalliista velvollisuuden täyttämisestä. Parin viikon kuluttua naulattiin kaupungin kauneimman kadun varrelle pieni kyltti, johon oli kirjoitettu: "Anni Raitio. Muotikauppa."

Ei Anni ollut aivan vasta-alkava tällä alalla, sillä silloin ei se olisi vetellyt. Hän oli työskennellyt rouva Svenssonin luona, syksyin keväin kiireenä aikana ja Annilla oli hyvä kauneuden aisti ja näppärät sormet.

Ei ollut leivästä puutetta. Jäipä rahaa vielä Viivin tutkinnoihinkin, niin että hänestä tuli paljon oppineempi ja taitavampi pianonkin soitossa kuin isostasisaresta. Säästyipä pieni rahasumma marmoori ristiksikin rouva ja herra Raition haudalle. Paras seikka oli se että täten muodostui heille varma ja turvallinen koti, joten iso-sisar sai olla pikku-sisaren luona, niin että he molemmat, jotka eivät kaivanneet muita maailmassa, saivat joka ilta lopetetun työn perästä mennä maata samaan, pieneen, viehättävään huoneesen. Siellä voi Anni loikoa tuntikaudet ja kuunnella Viivin tyyntä, tasaista hengitystä, toisinaan sytytti hän kynttilänkin keskellä yötä, ainoastaan katsellakseen pieniä, puhtaita, viattomia kasvoja ja niin ihmeen kaunista pientä kättä, joka nöpötti niin somasti posken alla.

Sitten tuli hän.

Hän oli koulun opettaja, palkkansa oli kolmetuhatta markkaa vuodessa. Oli hänellä vähän velkojakin ja sitä paitsi kaunis laulunääni ja hyvä sydän. Nuorellinen oli hän mieleltään ja jotenkin hyvänäköinen.

Ylipään oli hän iloinen, mutta vielä iloisempi kuin tapasi neidet Raitio rehtorissa illallisilla, tai kuin hän tarvitsi kaulahuivia eli paidan nappeja, joita myöskin myötiin Anni Raition muotikaupassa. Ja iloisin oli hän silloin kuin liike oli niin vilkastunut ettei neiti Anni tahtonut joutaa muilta töiltään hoitamaan konttokirjoja ja kirjoittamaan laskuja.

Ja niin tuli hän iltapäivillä, jolloin ei ollut koulussa ja kirjoitti neiti Annin pääkirjaan kauniilla käsialallaan ja lähetti laskuja kaupungin rouville niin että he aivan hämmästyivät.

Kuta enemmän maisteri kirjoitti sitä eloisammiksi muuttuivat Annin kauniit marmoorimaiset tummat kasvot, ja ylpeät silmät säteilivät entistä kirkkaammin ja huulensa vetäytyivät hymyyn, aivan kuin laine järven pinnalla vienon iltatuulen puhaltaessa, kun maisteri sanoi jotakin hauskaa; ja hän ei säästänytkään hauskuuksiaan, se täytyy myöntää.

Ja Viivi oli silloin vielä lapsi.

Niin hyvä ja vakaantunut oli Anni Raition kauppaliikkeen maine etteivät juoruämmät kyenneet puhumaan mitään eikä kukaan sanonut pahaa sanaa liikkeen päänaisesta, vaikka kirjanpitoa hoiti maisteri joka oli hyvä laulaja.

Ja pääoma kasvoi kenenkään huomaamatta..

Niin tuli hän kerta edeltäpuolen päivän kun kaikki kirjat ja laskut olivat kirjoitetut. Mutta hänellä oli "huoneiden puhdistuslupa" ja paras nuttu päällä ja punakkaposkinen oli hän kuin tytöt ja hänen tavallisesti niin miehekäs äänensä oli nyt melkein vieno, sanoessaan:

— Neiti Anni, minä...

— Mutta kas vaan, tervetuloa! Istukaa, olkaa hyvä, tohtori! Näittekö viuhkia puodissa? Eikö ne ole ihmeen kauniita?

— Ovat kyllä, mutta minä olen kauan, kauan aikonut sanoa teille jotakin, neiti Anni... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Hiljaa, hassu sydän! Nythän hän tulee. Oi, hän tulee, ja hänen rakkautensa palkitsee pitkien, vaivaloisten vuosien työn ja ikävän... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Minä tahtoisin niin kovin mielelläni pyytää teiltä jotakin, jotakin oikein paljon... paljon... äärettömän paljon... tarkoitan jotakin suuremmoista... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Tietäähän tohtori, että jos minä vaan voin, niin...

— Tiedän kyllä, mutta voittekohan tämänkin? Voittekohan nytkin, kun minä pyydän korkeinta, suloisinta, kalleinta kaikesta? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Oi, kuin olet tyhmä, sinä rakas, rakas! Etkö näe kuinka minä ikävöin? Sanoja ei kaivata, ethän tarvitse muuta kuin aukaista sylisi! Kunhan vaan Viivi ei juuri nyt töytäisi sisään! Hän on vielä aivan ymmärtämätön lapsi! Kun hän nyt vaan viipyisi vielä vähän aikaa. Oi kuinka onnellisiksi me kolme sitten tulemme! Aina yhdessä... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Mutta mitä kummaa tahtoo tohtori sitten? sanoi hän ja koetti hymyillä.

Silloin nousi hän seisoalleen, tarttui Annin käteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä:

— Antakaa minulle Viivi! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

* * * * *

On Kesäkuu ja täysi kesä. On Kesäkuu ja lukukausi loppunut. Maisteri on saanut vakinaisen viran ja huvilan veranta on liputettu. Aurinko paistaa ja iso-sisar valmistaa häitä Viiville, oikein suuria häitä. Siellä tulisi olemaan sulhaispoikia ja morsiusneitoja, mutta iso-sisar ei tahdo itse olla morsiusneitona. Kuinka se sopisi, hänhän on morsianta paljon vanhempi! Nauraen oli hän selittänyt että hän tahtoi ainoastaan esitellä "morsiamen äitiä". Ja sentähden on hän pukeutunut mustaan silkkipukuun, rinnassa hohtokivineula ja on niin pulska ja komea. Niin, hohtokiviä! Lanko itse on lopettanut viimeiset tilit ja niistä näkyy että Anni Raitiolla on varaa ostaa itselleen hohtokiviä. Hänellä on myös varaa hankkia yksinkertaiset mutta sievät huonekalut maisterin uuteen kotiin. Viivi on saanut mainiot myötäjäiset, vaikka sekä isä että äiti olivat köyhiä.

Mustassa silkissä sisaren hääpäivänä! Voi, jos kaksikymmenviisivuotiaat tietäisivät, mitä kaunisteltua teeskentelyä se on, kuin täysin kehittynyt nainen pukeutuu hiukan vanhemmaksi, kuin hän todella on. Tuntuu silloin kuin rakkauden jumalaiset olisivat piilosilla hänen hameensa poimuissa ja lemmettäret leikkisivät naamiaisia.

Mutta Anni ei tahtonut teeskennellä puvullaan. Hän tunsi itsensä niin vanhaksi että joku toinen puku olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.

Hän oli pulska ja komea emäntä, vaikka hän esiintyi sinä ensi kerran elämässään. Vieraat katselivat melkein enemmän häntä kuin morsianta, joka kuitenkin valkoisessa puvussaan näytti kauniimmalta, lapsellisemmalta ja hurmaavammalta kuin koskaan ennen; laskennon opettaja, joka oli poikamies, muisteli että Anni Raition kauppatoimen veroäyrien luku päättyi pyöreällä ja kauniilla numerolla ja päätti itsekseen käydä usein nuoren virkatoverinsa kodissa.

Häät olivat kovin hauskat, pidettiin puheita, laulettiin, juotiin maljoja ja lausuttiin häärunoja. Lopuksi kohotti ylen onnellinen sulhanen lasinsa ja puhui armaan Viivinsä jalolle, rakkaalle sisarelle, puhui kauan, sydämmellisesti ja hyvin. Kiitti häntä hänen suuresta hellyydestään ja hyvyydestään Viiviä ja heitä molempia kohtaan ja lupasi palkita hänet tekemällä Viivin, heidän lemmittynsä tien niin tasaiseksi ja onnelliseksi kuin ihminen voi.

Ja Anni hymyili ja syleili Viiviä ja taputti lankoa toverimaisesti olkapäälle; ja historian opettaja, joka loma-ajoilla tutki viisaustiedettä, mutisi: "Mikä jumalainen anoppi!"

* * * * *

Ravintolan verannalta on liput korjattu pois ja huoneet ovat tyhjät. Pikku kaupungin kaduilla ei näy enään muita kuin yövahti. Kirkkotornin kello lyö yksi. Ikkunat ovat pimeät ja pikku kaupungin asukkaat nukkuvat paksujen uutimien takana. Yhdessä ainoassa ikkunassa on vielä tuli — morsiusparin uudessa kodissa. Siellä istuu sulhanen sohvalla ja Viivi hänen polvellaan; ja morsiamen posket hehkuvat ja sydän sykkii sulhon päästellessä vapisevilla kömpelöillä käsillään hänen kruunuaan ja huntuaan...

Mutta kirkkomaalla syleillen marmooriristiä on mustaan puettu nainen polvillaan ja kuiskaa nojaten polttavaa otsaansa kylmää kiveä vasten:

"Isä, äiti, nyt on Viivi onnellinen! Iso-sisar on tehnyt kaikki mitä on voinut hänen hyväkseen!"

Mutta kun hän tulee kotiin ja pikku-sisaren pieni rautasänky on päivä-teloillaan, ensimmäisen kerran kahdeksaantoista vuoteen, tuntee hän itsensä yksinäiseksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, silloin kätkee hän ylpeät kasvonsa, joista maailma ei koskaan saisi lukea pettynyttä toivoa ja sortunutta onnea, kätkee ne valkeisin tyynyihin ja uikuttaa nyyhkyttäen: "Viiviseni, miksi veit sulhon multa!"

Kaunis Anna.

Kun vasta silitetyt, valkoiset uutimet olivat ripustettavat ikkunoihin, kun vieraita tuli kaupungista ja pöytä oli katettava oikein kauniisti lystihuoneesen, kun neitien piti lähteä tanssiaisiin ja hiusten täytyi olla palmikoitut tavallista kauniimmin, huudettiin silloin aina "kaunista Annaa", niinkuin häntä, mustasilmäistä, hienohiviäistä herrastalon kamarineitsyttä sekä kotiopettaja että mökin pojat kutsuivat.

Ja Juhannuksena, kun patruuni antoi joukon tanssia ja tanssitupa oli kaunisteltava, sai kaunis Anna senkin tehtäväkseen ja heleästi nauraen laitteli hän seppeleitä ja lippuja ovien ja ikkunoiden päälle ja tanssi sitten siksi kunnes uusi päivä koetti, yhtä iloisena olipa hänen hoikalla vyötäisellään valkohattuisen ylioppilaan tai reippaan mökin pojan käsivarsi.

Nuo mustat silmät polttivat toisinaan reikiä miesten sydämmiin. Pehtori tahtoi pitentää valssin kävelemällä hänen kanssaan kahdelleen puutarhan ympäri. Herra Rantalaa, joka opetti poikia, innostutti kovin kankaiden valkaisu, jotka Anna joka aamu levitti nurmikolle ja joka ilta otti ne pois. Nimismiehen rouva loikoi hanhenhöyhen patjoillaan ja itki yökaudet sentähden ettei hänen Kallensa ollenkaan välittänyt rikkaan naapurin Reetasta, vaan juoksi kuin hullu kauniin Annan perästä ja nuori paroni pääkaupungista, joka toisinaan tuli tervehtimään patruunia ja kuljeksi aina hansikkaat kädessä ja silmälasi toisessa silmässä syleili häntä rappusissa, painoi poskensa hänen poskeaan vasten ja puhui rakkaudesta, neidinhatusta, hyvistä päivistä ja pienestä, sievästä kodista pääkaupungin kauneimman kadun varrella.

Mutta kauniilla Annalla oli oma tapansa irtautua kuumista käsistä, jotka tulivat liika lähelle häntä, ja hän katsoi nuoria miehiä suoraan silmiin niin kummastuneilla ja vihasta säihkyvillä silmillä että kiihoittuneiden tunteiden täytyi tyyntyä.

Annan kovuus ei riippunut liiallisesta jumalisuudesta taikka siveellisyydestä, ei häneltä puuttunut lämmintä vertakaan eikä se ollut pienen sykkivän tytönsydämmen teeskenneltyä kylmyyttäkään; se oli, Jumala paratkoon, sulasta ylpeydestä ja harmista kuin hän kohotti ylevästi päätään, nähdessään kuinka ne samat herrat, jotka neideille kumartelivat vaan ja hymyilivät kunnioittavaisesti, lähestyivät häntä mökin tytärtä leimuavin katsein ja tuulentuomine rakkauden osoituksineen.

Hän oli silloin kauneimmillaan ja vieraat, joilla oli asiata patruunille ja joille hän aukaisi eteisen oven kysyivät usein: "saisivatko he kunnian puhutella neidin isää?"

Sitten pyysi hän yht’äkkiä eroa palveluksesta — mennäkseen naimisiin renki Antin, ruoti-Leenan pojan kanssa, vaikkei hänellä ollut muuta kuin kaksi tuikkavaa silmää ja kesakkoiset kasvot, kirkkonuttu ja työhön kykenevät kädet.

Patruuni kysyi häneltä suoraan: "onko hän tullut hulluksi?" Rouva pyysi häntä miettimään, "hän, joka oli tottunut sellaiseen elämään luuli muka voivansa muuttaa mökkiin ja syödä silakkaa ja perunoita ja tehdä ulkotyötä". Ja neidit nauroivat minkä jaksoivat.

Mutta kaunis Anna puri huultansa voidakseen olla vaiti ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä kuullessansa pilkkaa, mutta kuta enemmän hän sitä kuuli, sitä hellemmin rakasti hän Anttiaan.

Hän oli ollut nöyrä ja kohdellut Annaa kunnioituksella aivan niin kuin paroni neitejä. Hän ei uskaltanut kaukaan aikaan puhua rakkaudesta taikka näyttää vähintäkään hellyyden osoitusta. Mutta hänen silmänsä seurasivat kaunista Annaa niin kauan kuin hän oli näköisällä, ja Annan sydän sykki lämpimästi kun hän tunsi että löytyi yksi, jonka mielestä hän ei ollut ainoastaan kaunein, vaan myöskin ylevin ja paras maailmassa. Ja niin seurusteli hän hänen kanssaan antoi hänelle rohkeutta puhua ja sitoi häneen elämänsä ja henkensä.

Mutta kuin hän syleili tuota pientä, hienoa, hentoa olentoa pitkillä jäykillä käsivarsillaan oli aivan kuin hän olisi ollut lasista ja Anttia peloitti että hän särkyisi, ja kun he istuivat kesäiltoina ojan varrella piti Antti Annan pientä valkoista kättä omassa kädessään, ja käänteli ja katseli jokaista sormea, aivan kuin kaunista taideteosta, jonka yhdistystä hänen oli mahdoton ymmärtää.

Kauniin Annan päivät muuttuivat. Aamukahvi jäi pois ja valkeat sormet, jotka leikkien olivat järjestelleet neitien hiuksia, saivat nyt työskennellä kuokalla ja lapiolla. Ne ruskistuivat ja halkeilivat ja naapuritorpan Liisa, joka oli ollut karjakkona tyttönä ollessaan, nauroi hänelle. Ja aamusella, kun aurinko nousi ja työ odotti, pakoitti jokaista jäsentä ja tuntui kuin ei hän koskaan enään voisi nousta ylös.

Mutta lattia oli valkoinen ja liesi siisti ja ikkunoissa riippuivat uutimet, mitkä Anna oli tehnyt valkeista hameistaan, joita hän käytti herrastalossa. Ja muut mökinvaimot kutsuivat häntä "ylpeäksi kummitukseksi".

Sitten syntyi pikku Antti ja Annan posket kalpenivat ja hänen täytyi olla vuoteessa. Liesi ei ollut enään siisti eikä lattia valkoinen ja ennen niin kirkas kahvipannu ei enää kiiltänyt. Mutta iso Antti teki työtä kahden edestä ja hänen kesakkonsa enenivät yhä ja hänen siniset, uskolliset silmänsä säihkyivät taas kuin rakkauden ensimmäisinä kevätpäivinä kun hän tuli kotiin myöhään iltasella ja näki heidät molemmat.

Ja neidit, joita ei ollut näkynyt kaukaan aikaan, tulivat nyt ja toivat myssyjä ja sairaan ruokia ja leikittelivät pikku Antin kanssa aivan kuin hän olisi ollut leikkikalu tai pieni kummallinen elävä kuumista maista ja kyselivät yhtä ja toista — onhan se hyvä tietää, jos paroni vihdoinkin tekisi toen asiasta.

Sillä välin oli Anna yksin tuvassa pikku Anttinsa kanssa. Seinäkello napsutti ja kärpäset surisivat kätkyen ympärillä ja kesä-aurinko paistoi kuluneelle lattialle; muuten vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus. Ja Annan ajatuksissa pyöri herraskartanon kauniit huoneet ja iloiset juhlat, joissa hän oli emännöinyt ja monta lämmintä katsetta, mitkä seurasivat pientä kaunista kamarineitsyttä. Silloin voi tapahtua että hän huokasi syvään ja katseli surullisena ruskeita vanuttaneita käsiään ja kulunutta nuttuaan; mutta niin pian kuin hän käänsi katseensa kätkyeesen muuttui hän iloiseksi. Mitä se kaikki oli pikku Anttia vastaan! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Raskaita askelia ja pidätettyjä ääniä kuului pieneltä torppaan vievältä polulta. Suuri Jumala, kannettiin miestä! Antti! Antti! Hän oli kalpea, hengitti raskaasti eikä tiennyt mitään tästä maailmasta. —

Anna oli polvillaan sängyn vieressä puristi hänen kättänsä ja itki.

Vihdoinkin selvisi hän, avasi silmänsä ja katsoi Annaan ja poikaansa ja pyyhki kyyneleen pois silmännurkastaan karkealla, suurella kädellään. Hän oli pudonnut navetan katolta, jota he laittoivat; luut eivät olleet rikkoontuneet, sanoi Saarelan Risto, mutta "kyllä se kesti ennenkuin hän pääsisi taas jaloilleen!"

Kesti kuukauden ja näytti siltä kuin kestäisi toisenkin. Viimeiset perunat olivat pöydällä, ja paras lammas oli jo mennyt lääkkeisin, oli sillä ostettu vähän jauhojakin. Syötiin päivällistä mökissä.

— Täällä on perunoita ja palanen sianlihaa, Antti!

— Syö itse, raukkaseni!

— Minä olen syönyt jo ja olen niin kylläinen etten jaksaisi syödä enää palaakaan.

— Onko se aivan totta, Anna?

— On, on, onhan se.

Hän ei ollut maistanut muruakaan kahteen päivään. Ja pikku Antti söi rintaa...

Jälkeen puolen päivän tuli neiti Elise ja kysyi, "oliko heidän vaikea tulla toimeen?" Arvasihan hän sen, senpätähden olikin hän muistanut Annaa, kuin hänen hyvä ystävänsä kamreeri Ollilan rouva tarvitsi imettäjää tytölleen. Kaksikymmentä markkaa kuukaudessa ja lahjoja jos rouva oli häneen tyytyväinen. Hyvä ja mukava asua hienosti sisustetuissa huoneissa ja elää niinkuin ennenkin herrasväen lailla. Voihan pikku Antti syödä pullosta. Tahtoiko hän?

Hän tahtoi. Jäykkinä kiintyivät hänen mustat silmänsä kätkyeesen, hiljaa ajoi hän kärpäsen pois ison Antin otsalta, ja hänen laihat huulensa vapisivat, mutta — kyllä hän tahtoi.

Huomenna oli hän valmis lähtemään. Iso Antti oli kalpea, mutta "ymmärtäväinen". Pikku Antti oli saanut viimeisen veron äidiltä ja nukkui niin hyvästi ja hymyili, niin lempeästi unissaan, eikä tiennyt mikä häntä odotti.

Vaikeinta oli sulkea tuvan ovi. Kaksi kertaa kääntyi hän takaisin ja katseli heitä molempia, jotka olivat yhtä avuttomia ja pyysi vanhaa Kaisaa hoitamaan heitä hyvin ja lupasi lähettää rahaa joka kuukausi; ja niin sitä erottiin.

Peninkulma oli kulettavaa jalkapatikassa ja sitten rautatiellä.

Neiti Elise oli sanonut että Annan kaikkein ensiksi kaupunkiin tultuaan piti mennä lääkäriin pyytämään todistusta siitä että hän oli kelvollinen aijottuun toimeensa.

Hän kysyi tietä johonkin lääkäriin, yhden tekevä oli se hänelle kenenkä luo hän meni. Punottavin poskin nousi hän rappuja, sai odottaa vastaanottohuoneessa ja pääsi viimeinkin sisään. Lääkäri istui ja kirjoitti. Sitten katsoi hän ylös... Anna vavahti... Hän oli sama nuori tohtori, joka kaksi vuotta sitten oli käymässä herraskartanossa. Luojan kiitos ei hän tuntenut Annaa!

Anna oli tuonut vettä hänen huoneesensa eräänä kesä-aamuna kaksi vuotta sitten. Kun hän tuli sisään, seisoi tohtori juuri ovella valmiina menemään ulos. Hän taputti tyttöä poskelle, hänen seisoissansa vesikannu kädessä, ja sanoi nauraen: "Pikku muisku aamuhetkellä, tyttöseni!" Kiireesti heitti Anna vesikannun käsistään, kääntyi häneen vihasta leimuavin silmin ja sanoi muutamia pistäviä sanoja.

Ja nyt... nyt tuli hän heti, kuin sai kuulla mistä oli kysymys, hymyili ja alkoi aukoa hänen nuttunsa nappia...

Vähällä oli hän töydätä ulos, juosta kotiin, heittäytyä pikku Antin kätkyeesen ja nyyhkyttää: "Minä en voi! Minä en voi!"

Mutta — perunathan olivat loppuneet ja he saisivat nähdä nälkää mökissä... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Täällä sai hän syödä hyvää ruokaa, maata pehmeällä vuoteella ja hänet puettiin pieneen pitseillä koristeltuun nuttuun ja hän sai paljon lahjoja sekä kamreerilta että rouvalta. Ja hänen selkänsä tuli taas suoraksi, poskensa punottivat ja kätensä olivat valkeat ja hienot kuin ennenkin. Hänestä tuli "kaunis Anna" vielä kerran ja kamreeri Ollila istui usein pienen tyttönsä luona kuin hänen rouvansa oli ompeluseurassa. Mutta eräänä päivänä tuli hän lastenkamarista punottavin poskin ja vapisevin huulin, ja sen perästä ei kaunis Anna saanut lahjoja kamreerilta, vaan ainoastaan rouvalta.

Ja iso Antti kirjoitti että hän oli parempi, voi istua ylhäällä ja tehdä luutia ja vakkoja talonpojille, ja että pikku Antti oli terveenä ja söi mielellään pullosta.

Ja Anna kirjoitti vastaan ja kertoi että hänellä oli ikävä heitä molempia, lähetti rahaa isolle Antille ja leivoksia pikku Antille; mutta leivokset tulivat koviksi ja kuiviksi ennenkuin ne joutuivat mökkiin.

Niin kului viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja kun pikku neiti Ollila rupesi syömään "pulla-maitoa" pisti Anna pillit pussiin, niiasi ja heitti hyvästinsä.

Kotiin, kotiin metsän mökkiin, ison Antin ja pikku Antin luo! Voi kuin juna kulki hitaasti ja hevonen, jonka hän otti asemalta, vielä hitaammin!

Nyt he eivät eroisi enään koskaan! Nyt oli hän hankkinut itselleen vaatteita moneksi vuodeksi, ja iso Antti oli terve ja voi tehdä työtä niinkuin ennenkin, ja rahoja, joita hän oli ansainnut kaupungissa oli hänellä myös säästössä. Kauniin Annan mustat silmät säihkyivät niin kuin ennen maailmassa, ja hän hymyili ajatellessaan että Antti näkisi hänet taas yhtä kauniina kuin silloin, jolloin he istuivat ojan reunalla, ja hyväilivät toisiaan...

Mutta hetken perästä synkistyivät hänen kasvonsa... kenties ei pikku Antti tuntisi häntä enään... kenties huutaisi hän ja tahtoisi pois hänen sylistään, vanhan Kaisan luo?

No, kyllähän hän opettaisi pojan tuntemaan äitinsä ja rakastamaan häntä!

Kas niin, mäeltä näkyi jo pieni harmaa tupa! Hevonen seisattui. Ilosta vavisten hyppäsi hän kärryistä ja kiireesti kulki hän pientä polkua kotia kohti.

Ovi lensi auki. Pöydän päässä istui iso Antti ja vuoli kapustaa. Hän nousi ylös ja meni Annaa vastaan. Mutta mikä häntä vaivasi? Eihän hän tullut ollenkaan iloiseksi vaimonsa kotiin tullessa. Ja missä kätkyt oli?

— Mi... mi... missä poika on, Antti?

— Anna kulta... Anna kulta... mutisi Antti ja katsoi lattiaan.

— Antti, herran tähden, sano, missä hän on? Silloin kääntyi hän ikkunaan ja purskahti itkuun. Ja nyyhkyttäen selitti hän: että pikku Antti on muuttanut pois kauaksi pois, kaksi viikkoa ennen äidin kotiin tuloa. Nyt makasi hän pienen hautakummun alla kirkkomaalla. Viime aikoina oli näyttänyt, kuin "pullo-ruoka" ei olisi ollut hänelle oikein mieluista. Vähitellen oli hän kuihtunut ja viikko torstaista oli hän kuollut juuri auringon laskiessa. Ja vanha Kaisa oli opettanut hänet sanomaan "Äi" ja se oli hänen viimeinen sanansa...

Kun Anna hiukan tointui, meni hän Antin luo ja sanoi:

— Mutta minkä ihmeen tähden sinä et kirjoittanut että olisin tiennyt tulla kotiin ja nähnyt lapsen kuolevan?

— Älä ole vihainen minulle, Anna kulta! Neiti Elise kävi täällä ja kielsi minua kovasti kirjoittamasta sinulle että poika on kipeänä ja sitten että hän kuoli, hän luuli että jos sinä suret niin kärsisi siitä herrasväen lapsi siellä kaupungissa...

Anna ei vastannut mitään; hän meni keittiön kautta eteiseen, ja sieltä ylös vinnille. — Siellä viipyi hän kauan, kauan. Ja kun Antti vihdoinkin meni hänen perästään sinne, näki hän hänet siellä polvillaan, pää pienessä, rumassa, maalaamattomassa kätkyessä, jonka Antti itse oli tehnyt vähä ennen pienokaisen maailmaan tuloa.

Neiti Liina.

Maan seudulla ovat ihmiset hyvin uteliaita tietämään toistensa asioita, he tietävät milloin naapurissa pannaan sahtia ja leivotaan, milloin he saavat rahaa, milloin heidän tätinsä ja setänsä kuolevat, milloin heidän lapsensa tulevat kotiin koulusta ja minkälaiset todistukset he ovat saaneet, kuinka lihava heidän porsaansa oli ja milloin he ostavat uuden leipomapöydän.

Suurissa kaupungeissa ollaan hyvin vähän tekemisissä naapurien kanssa; he menevät naimisiin, perivät, voittavat arpajaisissa, maalauttavat ruokasalinpöydän, tekevät itsemurhia, muuttavat toiseen kaupungin osaan, eikä seinän takana asuvalla herrasväellä ole siitä aavistustakaan.

Pienissä kaupungeissa eletään keskinkertaisesti; ei sitä nyt juuri tiedetä milloin toisessa kerroksessa asuva rouva ostaa uuden kureliivin tai milloin herra on tapannut korttipelissä, eli milloin vinnikamarissa asuva koulupoika on saanut huonon todistuksen; mutta kyllä tiedetään milloin naapurissa ovat kestit, silloin istutaan ikkunassa ja katsotaan kutka sinne ovat kutsutut, ja onhan hauska kuulla, kuin he saavat protesteeratun vekselin; ja kun naapurin rouva saa pieniä, kuunnellaan hyvin mielellä kuin piijat kertovat mikä lapselle nimeksi pannaan.

Tällaisessa pienessä kaupungissa vuokrattiin eräässä suuressa talossa kaksi pientä vinnikamaria, joista pyydettiin seitsemänkymmentäviisi markkaa vuodessa.

Kirjuri Kivekäs asui toisessa ja kuka toisessa asui se oli hänelle yhden tekevä. Puoli vuotta asui siellä räätäli, jolla oli neljä lasta, silloin kuului sieltä itkua ja parkumista kuin lapsia kuritettiin. Toisena puolena vuonna kuuli herra Kivekäs sieltä hyväileviä lempisanoja hataran oven läpi; silloin asui siellä papin leski, jolla oli kissa. Ja sitten muutti sinne seminaarilainen, joka veisaili virsiä ja torvensoittaja sotaväen soittokunnasta. Hän koetti kehittää pieniä luonnonlahjojansa ja herra Kivekkään vielä pienempää kärsivällisyyttä.