Part 6

— Enhän minä tarvitse tietää kuinka te tulette...

— Hyvästi, neiti Eija!

— Hyvästi, tohtori Penttilä!

Hän jäi seisomaan paikalleen, nojautuen vanhan lehmuksen sammaltunutta runkoa vasten ja katsoi Eijan perästä ikävöivillä, lämpimillä katseilla.

Hän kulki kotiinsa pitkin joen vartta kevein kiiruhtavin askelin, joka teki hänen pienen, notkean, täytelään vartalonsa kahta vertaa kauniimmaksi. Mustat niskakähärät välkkyivät auringon paisteessa ja toisinaan vilahti pieni ponteva kengänkanta lyhyen kävelyhameen alta.

Kukat olivat varmaan auenneet paljo hänen poissa ollessaan. Kesä oli tullut aivan yhtäkkiä. Järvenpinta oli rasvatyyni. Suuri, valkea kaksinkertainen talo, puutarhoineen ja verantoineen upposi sen syvyyteen, ja niiden sijaan ilmaantui pitkiä ikäviä tuntia, kovia työvuosia, vierasleipä ja pieni kotiopettajattaren huone missä milloinkin Suomen suurilla salomailla.

Mutta hän hymyili kuitenkin ja sydämmensä sykki ilosta. Niin se ei olisi sykkinyt koskaan hänen ollessa tuon suuren valkean talon haltiattarena.

Eteisessä seisoi nuori kalpea emännöitsijä ja järjesteli liinavaatteita kaappiin. Hänestä ei neiti Sainio ollut koskaan ennen välittänyt vähääkään, mutta nyt otti hän häntä vyötäisiltä pyöräytti kerta ympäri, nauroi ja iloitsi: "Neiti Savolainen, nyt on kesä täällä!"

Kouluhuoneessa oli kuuma ja raskas ilma. Pikku Laura ei tiennyt maantieteestä tänään juuri mitään. Hän kertoi että Berlin oli Rein-virran rannalla ja luuli että Pest oli Böhmin pääkaupunki ja seisoi kyyneleet silmissä ja odotti nuhteita.

Mutta neiti Eija ei ollut kuullut mitään. Hän oli aukaissut ikkunan ja katsoi ulos lehmuskujanteelle joelle ja siintävälle selälle päin.

Ja kun hän hetken perästä kääntyi, otti hän pienen oppilaan syliinsä, suuteli hänen kesakoitaan ja kuiskasi:

"Nyt tuli todella kesä, pikku Laura!"