Part 2

— Miksi ei... hm... aivan kernaasti... voinhan näyttää... hm... se tahtoo sanoa... kreivitär on aina ennen luottanut minuun... hm...

— No antaa tilien olla, Vuorela! En tahdo loukata häntä. Tiedänhän että hän on aina ollut uskollinen, järkähtämättömän uskollinen. — Ja sitten tahdoin minä sanoa että minusta on sääli että Annan pitää kattaa kaksi pöytää täällä Laaksonmajan yksinkertaisissa oloissa. Vuorela saa syödä minun kanssani samassa pöydässä.

— Kreivitär! Kuinka voin kiittää teitä hyvyydestänne vanhaa erakkoa kohtaan, jolla ei ole ketään muita koko maailmassa, kuin te, joka välittää hänestä!

Ja päivällisellä meni vanha Vuorela, ylpeänä kuin kuningas "pöytään syömään". Omaan pöytäänsä.

* * * * *

Niin tuli vanha Vuorela vihdoinkin onnelliseksi. Hän sai rakastaa ja hoitaa häntä mielin määrin, häntä, joka oli ollut hänelle kaikki maan päällä, aina siitä hetkestä asti kuin hän kohtasi hänet ensi kerran Rauhalinnan eteisessä.

Se oli eräänä sunnuntaiaamuna, jolloin hänellä oli valkoinen puku ja pienet keltaiset kengät.

Hänen rakkautensa oli pyhempi, suurempi ja jalompi kuin juopa pehtorin ja Juulia neidin välillä. Se oli runollisen ihanaa nuoruuden rakkautta vielä seitsemännelläkymmenennellä vuodella. Rakkautta, jota ei oltu solvaistu ylellisellä nautinnolla, rakkautta, jota oli annettu tarjoamatta. Vanhaa rakkautta, vaan samalla uudestiheränneen sydämmen ujoutta ja tunteitten ja halujen puhtautta.

Vanha hupsu! Siinä istui hän iltakaudet katsellen valkoista päätä, ryppyisiä kasvoja ja vapisevia käsiä. Vaan oikeastaan ei hän niitä katsellut. Hyväilevässä, nuoruuden ihanassa muistojen kätkössä näki hän "Juulia neidin" ruskeat hiukset hajallaan kuumien poskien ympärillä, suupielissä veitikkamaiset kuopat, hetkuvan Puten selässä ja itsensä hänen vierellä, nuorena ja vahvana, mutta ujona, oi niin äärettömän ujona...

— Mutta Vuorela, mitä te teette?

— Minäkö? En mitään, kreivitär...

— Tehän istutte ja maiskutatte kuin hevonen olisi huoneessa ja tiedättehän ettei meillä ole hevosta koko Laaksonmajassa.

Silmäpuoli Tiina.

En ole koskaan ilman erityistä osanottoa voinut katsella muurahaista, joka vetää kekoonsa kortta, vetäjää viittä kertaa pitempi ja aina tahtovat silmäni unehtua katsomaan talollisen "lapsentyttöä" joka kantaa retuuttaa isännän lapsia, jotta selkä on kumarassa ja lantiot vinossa.

Mutta kuinka erilaisissa suhteissa he molemmat elivät! Muurahainen kokoo omaan kotiinsa; korsi korrelta, jotka hän laahaa pesään, kohoo se korkeammaksi. Itse ei se ole siellä milloinkaan liikanainen, eikä häntä ajeta pois tästä kodista ja sen rinnalla työskentelee miljoonittain olentoja, yhtä pieniä ja vähäpätöisiä, yhtä ahkeroita ja väkeviä kuin se itse, kun lapsentyttö sitävastoin... Mutta meidänhän piti puhua silmäpuoli Tiinasta.

Hän asuu tuolla etempänä, veräjän luona, josta kohta tulemme ajamaan.

Kun Tiina yhdeksän vuotiaana tuli kirkkoväärtiin hoitamaan pientä Lauria ja leikkimään hänen kanssansa, oli hänellä kaksi kirkasta, iloista, sinistä silmää, jotka ihmetellen katselivat Laurin kaikkia leluja. Silloin oli hänellä pienet ruusutkin poskilla, sellaiset kuin ne köyhän kodissa, jossa syödään puoli tynnyriä eloja kuukaudessa viiteen henkeen, voivat olla, ja paksut kullankeltaiset hiukset ympäröivät otsaa, joka tuskin olisi voinut olla korkeampi ja puhtaampi, vaikka Tiina olisi nähnyt kreivin palatsissa ensikerran päivänvalon.

Niinpä todellakin, se on sama Tiina, joka hoiperrellen kiirehtii veräjälle aukaisemaan sitä meille. Anna toki pieni valkea hopearaha tuolle harmaa-päiselle paikkahameiselle vaimolle! Näetkö, hän on vetänyt huivin kasvolleen tällä puolen... no anna se raha myös... katsos, se on juuri tältä puolen kuin silmä puuttuu.

Pikku Laurista ja Tiinasta tuli pian parhaat ystävät. Nauraen repi poika hänen keltaisia hiuksiaan ja käsivarsi lujasti hänen kaulansa ympärillä juostiin pitkin niittyjä ja pellonpientareita. No niin, nythän se ei vielä tehnyt mitään, mutta ylipään on parasta että mökkiläisten tytöt varovat kirkkoväärtien poikain syleilyjä; talonpojan tuvassa vallitsee säätyeroitus yhtä hyvin kuin ylhäisten saleissa ja moni mökin tyttö, joka talollisen pojan sylissä on uneksinut kunnianhimoisesti silkkihuivista ja kirkkomatkoista linjaarinrattailla, on herättyään saanut "erityisen ripityksen" ja kolmekymmentä markkaa vuodessa...

Pikku Laurilla oli viidentoista vuoden vanha veli, Kalle niminen ja hän oli saanut pistoolin isältään markkinalahjaksi. Tiina juoksi Laurin kanssa suuren tuvan lattialla, äiti istui vyyhtien lankaa uunin kupeella ja Kalle seisoi penkin vieressä ladaten pistooliaan. Vahingossa sattui Tiina nykäisemään ruutisarvea niin että se putosi lattiaan.

— Etkö voi katsoa eteesi, sen aasi! ärjyi Kalle ja töytäsi pistooli kädessä kohden tyttöä.

— Herra isä, älä ammu minua, älä ammu minua, Kalle hyvä! rukoili Tiina kuoleman tuskassa ja piti käsiä silmiensä edessä.

En luule että Kalle aikoikaan ampua tyttöä. Mutta piti hänen kuitenkin vastaisen varalle saada muistutus ja niin juoksi hän tytön kimppuun ja pui nyrkkiään. Jos nyt joku äkkiä pui nyrkkiä jossa sattuu olemaan ladattu pyssy, ja läheisyydessä on toinen henkilö, laukeaa pyssy tavallisesti ja panos sattuu tähän toiseen henkilöön. Tämä voi tuntua kummalliselta, mutta sellainen on asian laita joka tapauksessa, eikä Kallenkaan ase, vaikka se olikin vaan pieni markkinapistooli, voinut käyttäytyä toisin, vaan laukesi kun laukesikin...

Tiina ja Lauri päästivät kauhean huudon ja molemmat kaatuivat he lattialle.

Nyt sai äiti jalat allensa vyyhdinpuun vierestä. — Herra varjelkoon! Ammuitko kuoliaaksi oman armaan lapseni? huusi hän, juoksi lapsen luokse ja nosti hänet syliinsä. Hän käänteli ja tarkasti poikaa joka puolelta, katsoi korvienkin taakse, repi vaatteet hänen päältään, huiski käsillään vasten silmiä, nähdäkseen oliko hän kenties tullut sokeaksi, otti hiusneulan päästään ja kaiveli sillä pojan nenää, tunnustellakseen olisiko siellä ehkä haulia ja teki jos jonkinlaisia kokeita. Vihdoinkin oli hän varma ettei sydänkäpynen ollut vahingoittunut.

Nyt kääntyi hän Tiinan puoleen, joka makasi lattialla aivan kuin kuollut.

— Ylös paikalla, muuten minä sinua opetan! Onko sinusta ihmisellistä tuolla lailla lapsi sylissä paiskautua maahan, olisit voinut katkoa häneltä jalat ja kädet, sinä heittiö!

Pikku Tiina ei vaan liikahtanut, mutta siltä kohdalta, jossa hänen päänsä oli alkoi lattia muuttua punaiseksi. Äiti kalpeni.

— Poika, jos nyt olet ampunut tytön kuoliaaksi, niin tulee tästä kunnon juttu. Herra isä, linnaan voit joutua, Kalleseni... Nousepa ylös, Tiina! Jos nyt kiltisti olet huutamatta niin en kerro isännälle että vallattomuudessasi juoksit pyssyn suuhun... Tiina, nousehan toki ylös! Saat villasen hameen ja pitkävartiset sukat, jos olet kiltti... Kas niin, nyt hän herää, tuo teeskentelijä. Voi hyvänen aika miltä silmäsi näyttää! Eikö lie puhki koko silmä... Voi taivas, kun ajattelen että näin olisi voinut sattua Lauriin, niin aivan tekee mieleni itkeä...

Kalle istui uunin kupeella ja katsoa tuijotti kulmiensa alta, vaan ei virkkanut mitään.

Niin se nyt kävi; laukaus oli tehnyt tekonsa ja pikku Tiinasta tuli toissilmä koko ijäkseen ja toinen poski oli ruudin polttama.

Jonkun tunnin kuluttua tuli kirkkoväärti kotiin ja sai kuulla kaikki. Heti läksi hän Kallen luo antaakseen hänelle kunnon selkäsaunan. Mutta silloin huusi Anna muori: "Ethän toki turmele omaa lastasi!" ja Tiina, joka oli kohotettu sellaiseen kunniaan että sai maata isännän ja emännän sängyssä, nyyhki hiljaa ja rukoili: "Älkää lyökö häntä, isäntä!" ja silloin vihdoinkin malttui kirkkoväärti sen verran ettei hän käynyt käsiksi omaan lihaansa ja vereensä.

Myöhemmällä iltasella, kun Tiina oli nostettu keittiöön ja isä ja äiti itse makasivat sängyssään, sanoi kirkkoväärti, hiljaa, ettei tyttö kuulisi:

— Meidän pitää antaa tuolle raukalle jotakin hyvitystä, sillä minä luulen ettei hän enää koskaan tule näkemään sillä silmällä.

— Annetaan vaan, lupasinkin jo hänelle villasen hameen ja sukkaparin.

— Ei ne riitä, Anna; ikävä kyllä, mutta meidän täytyy antaa hänelle paljon enemmän. Arvelin jos panisi 50 markkaa säästöpankkiin...

— Ei ikinä, sen sanon sinulle Pekka! Tahdotko saattaa häviöön sekä vaimosi että lapsesi, tuon kerjäläispennun tähden? Yhtä hyvinhän hän voi tehdä työtä silmäpuolenakin, ja siitä että kasvot ovat toiselta puolen hiukan rumemmat, pitäisi hänen oikeastaan kiittää meitä, sillä nyt pääsee tuo köyhä raukka monesta kiusauksesta tässä syntisessä maailmassa, haha niin niin!

Ja niin puhuttiin asiasta sinne tänne, ja lopuksi päätettiin, että jos kyläläiset suostuvat antamaan vähän hirsiä niin saisi Ruoti-Olli, Tiinan isä, rakentaa itselleen pienen tuvan mäen rinteelle tien viereen, kirkkoväärtin vasikkahakaan ja vielä lisäksi hiukan maata ympäriltä, niin ettei hänen vaimoineen ja lapsineen tarvitse asua enää köyhäinhuoneella kirkon vieressä.

Kyläläiset tyytyivätkin tuumaan ja monta hirttä ei sitä tarvittukaan, sillä voihan tuvan kaivaa pari kyynärää maahan, ja niin tarvittiin vaan neljä kerrosta hirsiä ja silloin saatiin jo pieni ikkuna maantielle päin.

Ja kaikkien mielestä oli kirkkoväärtillä hyvä sydän. Mitään hyötyä ei hänellä tosiaan tuosta maanpalasesta ollut ennenkään, mutta ei sitä joka mies ota tiluksilleen köyhää roskajoukkoa, joka myötäänsä etsii risuja ja tuulenkaatamia puita lämmittääkseen uuniaan, ja aamusta iltaan sai pikku Tiina kuulla kuinka kiitollinen hänen pitäisi olla hyväntekijälleen.

Sitten sai Tiina täysikasvuisen palvelijan paikan ja reipas ja sukkela oli hän toimissaan. Ja pellolla ja niityllä teki hän tehtävänsä niinkuin nekin joilla oli kaksi silmää ja kauniit kasvot. Mutta kun nuoriso kokoontui tanssimaan, sai hän seisoa yksin nurkassa, huivi ruudin polttamalla poskella ja katsella muiden iloa. Ei yksikään poika tahtonut tanssia silmäpuoli Tiinan kanssa, ei kukaan tullut ajatelleeksi että hänelläkin oli sydän, hänellä kuin muillakin, ja että se sykki myös lämpimästi ja toivehikkaasti nuoruuden kevätaikana.

Vähitellen oli sitten Ruoti-Olli raivannut pienen maatilkkunsa pelloksi, josta sai kauniita perunoita ja herneitä. Kun kirkkoväärti näki sen, sanoi hän:

— Et sinä, Olli, ihan ilmaiseksi saa asua tässä ja nauttia kaikkea tätä siunausta. Saathan sinä kuitenkin kunnalta apua niille lapsille, jotka käyvät koulua, voithan siis maksaa neljä markkaa vuodessa tästä paikasta.

Hän saikin neljä markkaa joka vuosi.

Sitten kuoli Ruoti-Olli ja hänen vaimonsa, ja nuorimmat lapset menivät palvelukseen, silloin asettui Tiina itse asumaan tuohon mökkiin ja elätti itseään kehruulla, milloin ei käynyt päivätöissä muualla.

Eräänä päivänä nähtiin Tiinan tulevan veräjälle; esiliina täynnä koreita vaatetilkkuja ja vanhoja konvehtipaperia ja kädessä kaksi pientä kuusta. Siellä laski hän ne maahan ja alkoi parhaimman taitonsa mukaan koristella veräjää. Kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, istuutui hän kivelle tien viereen odottamaan. Hetken perästä alkoi mäeltä kuulua rattaiden jytinää, ja kirkkoväärtin Kalle tuli ajaen vaunuissa kahdella hevosella, messinkisilaisissa valjaissa, nuoren emäntänsä kanssa. Sentähden oli silmäpuoli Tiina koristellut veräjän ja nyt seisoi hän ja niiasi nuorten ohi ajaessa.

Kalle oli erittäin hyvä-sydämminen: hän seisautti hevoset ja sanoi:

— Kiitoksia Tiina, hyvästä tahdostasi! Ja sitten viittasi hän piiskanvarrella Tiinaa ja sanoi:

— Emmi, tämä se on se silmäpuoli Tiina, josta olen sinulle kertonut että me siellä kotona olemme olleet niin hyviä hänelle.

— Niin, Jumala siunatkoon... sanoi Tiina, mutta samassa riuhtasivat hevoset ja vaunut katosivat pölypilveen.

Syksymmällä kutsuttiin Tiina kirkkoväärtiin vehnäskahville. Nuorikko taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi:

— Kuulin ettet maksa enempää kuin neljä markkaa vuodessa kauniista paikastasi ja koska appi-isä ja Kalle ovat aina olleet hyviä sinulle niin ei tätä rahasummaa vastakaan suurenneta...

— Jumala siunat...

— Mutta puolen leiviskää pellavia saat sinä vuodessa kehrätä minulle ilmaiseksi, se ei voi olla liiaksi siitä että saat asua niin kauniilla paikalla.

Ja silmäpuoli Tiina maksaa joka vuosi neljä markkaa ja kehrää puolen leiviskää pellavia siitä, että saa asua maankuopassa tuolla kivikolla mäellä, jonka hänen isänsä on pelloksi raivannut. Tämä pieni koti on hänelle sanomattoman rakas ja kummakos tuo? Onhan se tosiaankin hänen — silmäteränsä.

Emännän kosijat.

Hienot ihmiset ovat kuuluneet "samaan seurapiiriin", viettäneet kesän "samassa kylpylaitoksessa" tai "tavanneet toisiaan teaatterissa" eli "olleet sulhaispoikina ja morsiusneitoina Otto serkun häissä".

Halvempi kansa "on palvellut samaan aikaan lautamiehellä", "ollut yhdessä markkinamatkalla" tai "rippikoulukumppanit".

Hienot ihmiset hakkailevat halvempi kansa vaan katselee toisiaan, mutta molemmat tuntevat he samaa: kaipaavat, toivovat, iloitsevat, nauttivat, kärsivät ja — kieltäytyvät.

Jussi ja Taava olivat käyneet yhdessä rippikoulua, istuneet vastakkain vanhan rovastin penkillä, tarjonneet toisilleen rinkeliä ja konvehtia ja päässeet yhtä aikaa ripille.

Lämmintä verta ja punaiset posket, vahvat käsivarret ja kirkkaat silmät oli heillä molemmilla ja yhtä verran tiesivät he molemmat katkesmuksesta ja raamatusta, mutta juopa heidän välillään oli kuitenkin suuri, Taava oli kirkkoväärtin tytär ja Jussi vaan mökin poika. He eivät "olleet yhteen päin", olivathan vielä lapsia; mutta Taava toivoi sydämmestään että nuo nuoret hovin pojat, jotka olivat hänen vertaisiansa olisivat Jussin laisia ja Jussi — niin Jussi, hän oli renkinä ja teki päivän ahkerasti työtä, eikä antanut turhien toiveiden häiritä yörauhaansa.

Kun Taava oli yhdeksäntoista-vuotias tuli Peltolan ainoa poika kosimaan. Hän oli kooltaan Jussia pienempi, hiukan vääräsäärinen ja sitten oli hiukset sattuneet saamaan punertavan värin, mutta kaikessa tapauksessa oli hän kunnon poika ja kun heitä ei ollut kuin kaksi sisarusta tuolla suurella maatilalla niin tultiin hyvästi toimeen, ja eipähän muuta kuin Tapaninpäivänä vietettiin häät.

Peltola oli sattunut saamaan edellisenä syksynä Jussin rengiksi; mutta Taava oli hurskas, kutoi kangastansa kunnioitti Maunuansa eikä vertaillut häntä muihin. Vaikka taisi sitä voita tulla Jussin osaksi pyhäpäivinä enemmän kuin muiden.

Eräänä syksynä, kun viljat oli korjattu ja perunat nostettu, kylmettyi Maunu ja kuoli. Suru oli suuri ja hautajaiset vielä suuremmat. Taava teetti kauniin, mustan ja valkean puuristin, johon maalattiin isännän nimi ja monta virrenvärssyä sekä palavia sydämmiä, sillä olihan Maunu ollut niin hyvä hänelle. Muusta ei heillä ollut kiistaa kuin "viemisistä" tädin hautajaisiin. Maunun mielestä riitti yksi juusto, vakkanen voita ja kolme rieskaa, mutta Taava leipoi vehnäsetkin ja siinä koko tora heidän avioliitossaan.

Jussi jäi taloon, sai "pehtorin" arvon ja piti hyvää huolta kaikesta.

Kesällä tuli jo kosijoita taloon, sillä leski oli vasta kaksikymmentänelivuotias ja lapseton. Sanottiin että hänen laista kilpakalua ei ollut seitsemässä lähipitäjässä.

Ensiksi tuli rovastin Eljas, hän oli käynyt maanviljelyskoulun ja pukeutui säämiskäisiin liiveihin, pitkävartisiin saappaihin ja kaikin puolin oli hän niinkuin kunnon maanviljeliän olla tulee. Sitä paitsi oli hänellä talo.

Eljas herra kävi joka päivä linnunpyynnössä ja aina rupesi häntä väsyttämään jonka tähden hän poikkesi Peltolaan levähtämään. Siellä istui hän sohvankannella, suoroi saappaansa varsia, laski käden sydämmelleen ja huokasi:

— Oi, Taava, jospa tietäisitte miltä täällä tuntuu...

Ja Taava seisautti rukkinsa, katsahti hyvin ystävällisesti Eljas herraan ja sanoi palvelustytölle:

— Liisa, ota tuo pullo ja laita vieraalle rohtoa. Eljas herra raukka on kylmettänyt vatsansa. Pippurihan on ikkunalla, sinä tollukka!

Silloin suuttui Eljas herra, meni kotiinsa isäukkonsa luo ja sanoi:

— Isä, en minä hänestä huoli! Hän on liika raaka, ei hän käsitä tunteitani.

Tuskin oli Eljas herra saanut saappaat jalastaan ja istuutunut salin sohvalle äitinsä puheelle, kun apulainen palatessaan pitäjältä ajoi pihaan tervehtiäkseen Taava emäntää. Siellä tarjottiin parasta, mitä talossa löytyi, munavoita, sylttyä, sianlihapaistia ja viiliä.

Ja apulainen söi ja joi minkä jaksoi, nyykytti päätänsä ja kaatoi etikkaa ja pippuria syltylle ja puhui miten tärkeätä on "varjella sydämmensä kaikella ahkeruudella sillä siitä elämä tulee". Sitten otti hän pari lusikallista viiliä ja tuumi että kun on nuori ja kaunis ja koko mantaalin omistaja niin mahtanee olla vaikea varjella sydäntään. Jos hän vaan voisi jollakin tavoin tukea häntä tämän maailman vaikeuksissa niin hän tahtoi niin mielellään...

Kun apulainen oli päässyt tähän kohtaan mietinnöissä, löi Taava kättä yhteen ja huusi:

— Herra siunatkoon, anteeksi pastori hyvä! Mutta porsaat ovat karanneet navetasta!

Ja niin juoksi hän tiehensä jättäen sielunpaimenensa aivan yksin, ja kun hän hetken perästä tuli takaisin ei herkuista ja apulaisen hellämielisyydestä ollut paljon tähdettä.

Jussi teki työtä kahden edestä hän hommasi ja johti koko talon toimet ja vuosi vuodelta saatiin runsaampi sato ja yksi lehmä lisää navettaan. Ja sunnuntaisin pukeutui hän mustiin verkavaatteisin ja ruskeesen huopahattuun ja kyyditsi emännän kirkkoon. Reipas ja toimelias pehtori hän oli, hyvä ja ystävällinen väelle, paitsi toisinaan; silloin räyski ja tuiski hän aika lailla, ja jos piiat ja rengit olisivat olleet tarkempia ihmistuntijoita, olisivat he kyllä huomanneet että pehtorin huono tuuli ilmestyi aina samaan aikaan kuin emännälle uusi kosija.

Jussin piti sitten näytellä itse kullekin kosijalle navetat, pellot ja metsät. Ja kun ne sulhaisiksi aikovat sitten toisinaan määräilivät ojittamisesta ja laitumen laajentamisesta ikäänkuin omalla tilallaan, niin silloin Jussin sydäntä kouristi kovasti ja hän päätti lujasti että kekrinä hän muuttaa.

Mutta kesällä siihen aikaan kun liinoja kitkettiin, ja jo uusia perunoita syötiin tuli emäntä Jussin luo, katsoi häneen ystävällisesti suurilla ruskeilla silmillään ja sanoi:

— Jussi, jääthän meille vielä ensi vuodeksi? Palkasta kyllä sitten sovimme. Ja silloin ei Jussi vasten tahtoansakaan voinut vastata muuta kuin:

— Jos emäntä on tyytyväinen niin jäänhän minä.

Ei tuo kunnon Jussi hetkeäkään toivonut Taavaa itselleen. Ei hän oikeastaan oloansa ajatellutkaan ja jos hän olisi sitä tehnyt niin ei hänen toiveensa olisi koskaan saavuttaneet korkeampaa päämaalia kuin että saada olla rauhassa "emännän kosijoilta" ja uskollisesti ja ahkerasti tehdä työtä rippikoulutoverinsa hyväksi ja kolmasti päivään istua häntä vastapäätä ruokapöydässä, jolloin Taavan rinta kohoili valtavasti hänen ystävällisesti ja lempeästi hymyillessä niin että valkeat, leveät, tasaiset hampaansa hohtivat punaisten huulien välistä.

Vihdoinkin tuli täysi tosi emännän naimisesta. Järvenpään isäntä oli komeilla rattailla ja pulskilla, ruskealla oriilla ajanut tuimaa vauhtia pihaan. Mies oli kopea ja valjaat muhkeat ja kun hän lyödä säväytti hevostansa aitan nurkalla kääntäissänsä, arveli Taava: "nyt, taikka ei koskaan".

Ja näyttipä siltä kuin nyt olisi tullut "oikea". Taava ja Järvenpää mieltyivät toisiinsa ja kosija piti Peltolan koko komennosta. Tosin ei emäntä ollut "rakastunut" eikä hän koskaan rakastuisikaan; hän oli noita tyyneitä luonteita. Mutta kerran hän kuitenkin menisi naimiseen ja tällaista kosijaa ei hän toistamiseen saisi, sen hän tiesi.

Niinkuin ainakin talonpojissa ei asiaa ensi kerralla päätetty. Nyt oli helluntai ja juhannuksena menisi Taava katsomaan rukin sijaa Järvenpäähän.

3

— 34 —

Tuli kesä ja koivujen valkoiset rungot peittyivät yhä enemmän ja enemmän vastapuhkeavien lehtien suojaan, tuomet rupesivat kukkimaan ja mehiläiset surisivat pesissään. Aurinko paistoi niin lämpimästi, leuto tuuli puhalsi, hyväillen vastaan tulijan poskia ja rintaa, ja nurmikko peittyi kirjavaan kukkaisvaippaan. Järven tyynellä, sinisellä, kimaltelevalla pinnalla uiskentelivat kalat ja kauniit pienen pienet pyörteet kertoivat että tuolla syvyydessäkin vilpoisessa aallossa oli myös juhannus, eloa ja rakkautta.

Silloin kyyditsi Jussi emäntänsä Järvenpäähän ja nuori isäntä seisoi eteisen rappusilla iloisena ja ylpeänä ottaakseen vastaan rakkaan vieraansa.

Kaikki oli niin muhkeata, rakennukset kauniit, liinavaatekaapit suuret, viljavat pellot ja viheriöivät niityt. Paljon oli kupariastioita keittiön seinällä, paljon hopeita kaapissa ja paljon lämpöä isännän katseessa.

Seuraavana päivänä aikoi Taava lähteä kotiin. Mutta sitä ennen tahtoi kosija päättävän vastauksen. Sen hän saisikin kohta, ja Taavan ystävälliset sanat antoivat hänelle toivoa. Mutta aivan lopullisesti ei hän tahtonut päättää, ennenkuin oli asiaa kotonaan tarkemmin miettinyt.

Sillä aikaa kun isäntä meni käskemään sisartansa keittämään lähtö-kahvia, läksi Taava etsimään Jussia, pyytääkseen häntä valjastamaan hevosen.

Hän pysähtyi äkkiä, peräytyi askeleen ja katseli äänettömänä suoraan pensaikkoa kohden. Siellä venyi Jussi käsi poskella. Mutta mikä herran nimessä miestä vaivasi? Koko hänen ruumiinsa värisi ja hän koetti pidättää nyyhkytyksiä, jotka tunkeutuivat hänen leveästä rinnastaan.

Taava emäntä kalpeni. Vai niin, sentähden lienee hänellä ollut niin vaikea valita itselleen toista miestä! Rippikoulutoveri rakasti häntä salaisesti, ujosti, toivottomasti, hän ei ollut koskaan uskaltanut pyytää mitään itselleen, mutta nyt suri hän sitä että lapsuuden ystävä kohta olisi toisen oma.

Ja tämä nöyrä, vaatimaton rakkaus oli Taavan itsensä tietämättä kietonut hänet pauloihinsa. Ja nyt se selvisi hänelle äkisti kuin salaman iskulle että hänkin oli rakastanut Jussia. Kuinka kauan? Sen Jumala yksin tiesi, kenties... aina siitä asti kuin he yhdessä pääsivät ripille.

Taava oli tavoitellut rakkautta kaksikymmentäkahdeksan vuotta, vasta nyt heräsi se hänen sydämmessään. Hiljaa hiipi hän Jussin luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen:

— Jussi!

Hän säpsähti, lensi tuli punaiseksi ja änkytti:

— Hyi, emäntä, kuinka säikäytitte minua! Mitä te minua poloista väjytte?

Mutta silloin istuutui emäntä hänen viereensä mättäälle, kietoi käsivartensa hänen ruskeelle kaulalleen veti hänet luoksensa ja kuiskasi uudelleen:

— Jussi!...

Ja sitten kuiskasi hän vielä paljon muutakin, ja Jussista tuntui ikäänkuin tuo raju, mahdoton ilo tahtoisi tukehuttaa hänet ja ettei hän paljaasta ilosta vaan voisi elää kauemmin. Ja kun hän vihdoinkin saattoi puhua sanoi hän:

— Mutta rakas, siunattu emäntä... Taa... Taava, tahdoin sanoa, mitä pitäjäläiset ja väki siellä kotona sanovat? Ja entä Järvenpää?

Taava emäntä ojentihe suoraksi, huokasi syvään, hänen täyteläs rintansa kohoili, ruskeat silmänsä välähtivät ja sitten komensi hän aivan kuin olisi seisonut kotonansa omilla rappusillaan:

— Valjasta hevonen, Jussi! Peltolan emäntä on siksi rikas että hän saattaa tuoda sulhon itselleen omilla rattaillaan!

Kun isä tuli kotiin.

Ei ollut satanut tippaakaan koko pitkään kevääsen. Viljat seisoivat saroilla hentoina ja mehuttomina, kuin piit häkylässä, mutta vieläkin harvemmassa. Perunanvarret kellastuivat jo ennen aikaansa ja elukoita löydettiin janoon nääntymäisillään kuivuneiden lähteiden reunoilta. Tuntui kuin kuuma virta olisi eroittanut janoovan maan ja armollisen taivaan. Myllypuro kuivi ja suuri nariseva ratas särkyi. Järvet painautuivat syvyyteen ikäänkuin piiloon polttavaa aurinkoa. Lapset kuolivat punatautiin ja pellot savusivat kuin sotatanner. Sotatantereita ne olivatkin, sotatantereita, missä maamiehen toivo tykkönään raukesi ja hänen pelastettavansa haavoittui auttamattomasti.

Lammen Kallea ei pienet onnettomuudet säikäyttäneet. Hänellä oli kaukana kuusimetsässä pieni tupa ja sen ympärillä palanen hiekkaista peltoa, josta ei hyvinäkään vuosina voinut odottaa kunnon satoa. Sade kesinä voi siitä mahdollisesti saada puolitoista tynnyriä "sekajyviä" enimmäkseen kauroja ja siellä täällä muudan rukiinkorsi, jonka olki oli kuin ompelurihma ja tähkät kovin surkastuneet ja näytti siltä kuin ne olisivat hiukan kummeksineet olemassa-oloaan.

Siis hyvinä vuosina puolitoista tynnyriä ja tänä vuonna ei mitään; tämä eroitus ei voinut masentaa niin karastuja ihmisiä kuin Lammen Kallea ja hänen Eevaansa.

Pahinta oli se ettei saatu työtä kotiseudulla. Kalle kävi tavallisesti puimassa riihtä kylän talonpojissa, mutta nyt ei heillä ollut mitään puimista. Osasipa hän panna olkikattojakin, mutta nyt tarvittiin rukiinoljet navetassa. Sitäpaitsi oli hän kunnon kivityön tekijä, mutta kenellä oli nyt varaa panettaa kiviaitoja!

Jossakin kaukana Pohjanlahden rannalla rakennettiin silloin rautatietä ja nimismiehen nuori herra oli sanonut että niin reipas kivityöntekijä kuin Kalle saisi kyllä työtä siellä, ja nuori herra tiesi sen varmaan, sillä hän aikoi itsekin matkustaa sinne työnjohtajaksi.

Sitten pantiin paras nuttu päälle ja äiti nouti talirasia voidellakseen isän saappaat. Oli niin omituista erota; Kalle ja Eeva olivat olleet yhdessä viisitoista vuotta ja heillä oli neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Viikkokauden olivat he enintäin olleet erotetut toisistaan ja se oli silloin kun Kalle oli kauempana työssä. Ja nyt tulisi isä viipymään poissa kokonaisen vuoden! Mutta hän lupasi lähettää rahaa kotiin, niin ettei Eevan ja lasten tarvitseisi nähdä nälkää, ja silloinhan oli kaikki hyvin.

Ei ääni vavissut hyvästiä heitettäissä, ei hyväilty, eikä itketty. Mutta Kalle katsoi vaimoonsa ja varsinkin hänen nuttuunsa, ja sitä hän ei ollut tehnyt ainakaan viiteen vuoteen.

— Sinä raukka olet tullut niin vanhaksi ja huonoksi noiden lasten kanssa, sanoi hän.

Huomautus ei ollut juuri kovin kohtelias tai hellä laadultaan, mutta Eevan ruskeat kasvot kirkastuivat, hän ymmärsi niin hyvin että Kalle oli tahtonut sanoa jotakin oikein ystävällistä.

— Jumala kanssasi, Kalle! Hoida nyt hyvin terveyttäsi, että jaksat kiviä hakata. Syö sianlihaa, se antaa voimia. Ja herran tähden, varo ettet joudu viinan tai dynamiitin uhriksi!

Kalle pisti viimeisen perunan puukon kärellä suolavedessä ja arveli että kyllä hän "varoisi".

Ja niin läksi hän pois, kauaksi pois kotoa, hankkimaan leipää perheelleen, läksi syleilemättä, hyväilemättä. Tosin sykki vaimon kuihtunut, ruskistunut rinta, tosin tuntui Kallen povella lämpimämmältä kuin tavallisesti, mutta ei kylliksi, voidakseen murtaa kuoren, jonka kova työ, kärsimykset ja puute muodostavat viheliäisyyden lasten tunteille. Ainoastaan kaksi pienintä, Antti ja Liina itkivät. Mutta äiti seisoi eteisen ovella, varjosti kyynelettömiä silmiään laihalla kädellään ja katsoi isän jälkeen kauan, kauan, ja tultuaan tupaan otti hän hänen puukenkänsä ja viskasi ne kauaksi sängyn alle. — Niitähän ei tarvittaisi aivan kohta.

Hetken kuluttua aukeni ovi ja isä seisoi taas kynnyksellä:

— Eihän sulla ollut enempää kuin kolme silliä, Eeva?

— Ei.

— Minkätähden panit sitten minulle kaksi evääksi? Tässä on toinen takaisin. Hyvästi!

— Ota se vaan, tarvitset sinä toisenkin!

— Anna olla, joutaa jäädä lapsille. Hyvästi Eeva!

Ja niin läksi hän taas, kävellen hitaasti, mietteissään, selkä kumarassa, läksi avaraan maailmaan riehumaan ja raastamaan siksi kunnes jäsenet kestäisivät.

Kuukauden kuluttua alkoi isältä tulla rahaa. Ainoastaan vähän, mutta kuitenkin melkein kaikki, mitä hän ansaitsi. Ja jopa tuli kirjekin! Vanhin tyttö, joka kävi kansakoulua luki sen ja luki sitä siksi kuin kaikki olivat oppineet sen ulkoa. Ne olivat pieniä, karkealla kädellä huonosti kirjoitettuja kirjeitä, vaikka ne hämärältä muistolta sulhaisajoilta, silloin kun Eeva palveli naapuri pitäjässä, aina alkoivat: "rakas ystävä". Niissä kerrottiin että isä Jumalan kiitos oli terveenä ja toivoi samaa Herran lahjaa heillekin! Työnjohtajat olivat sävyisät, ruoka kallista ja että siellä sai maata metsissä, sillä taloja oli hyvin harvassa.

Eeva säästi ja säästi ja pani silloin tällöin muutamia markkoja kirstun pohjalle, joita hän ei välttämättömästä tarvinnut perheen elatukseksi. Kaikki mahdolliset työansiot käytti hän hyväkseen ja vihdoinkin oli hän saanut säästetyksi niin paljon että sai kankaan kuteille. Siitä aikoi hän ommella vaatteet lapsille ja Kallelle, itse ei hän tarvinnut mitään.

Sitten tuli aika, jolloin ei kuulunut kirjettä kaualle. Eeva kävi joka viikko rovastissa kysymässä ja kävipä hän rautatien asemallakin, mutta turhaan. Kului kuukausi, toinen ja kolmaskin, mutta isästä ei kuulunut mitään. Rahvaan sitkeällä, tyynellä kärsivällisyydellä odotteli hän, vähensi perunoita ruokaveroiksi, leikkasi sillin pienempiin palasiin ja luotti huomispäivään ja Kalleensa.

Ja huomispäivä tuli ja Kalle tuli. Hän istui sohvan kannella kevätillan hämärässä, Eevan kotiin tullessa. Hän oli ollut metsässä taittamassa varpuja, jotka lapset sitten kuorivat vispilöiksi ja möivät kylään.

Kalle istui sohvan kannella hämärässä eikä noussut seisalleen kuin Eeva tuli tupaan.

— Hyvää iltaa, Eeva!

— Herra siunatkoon, sinäkö sitä olet Kalle! huusi Eeva, heitti varvut uunin nurkkaan ja silmäsi lieteen nähdäkseen oliko siinä tulta. Ei syleilty eikä hyväilty nytkään; mutta Eevan silmät säihkyivät ja hän liikkui entistä sukkelammin.

Kalle istui paikallaan ja oli tavattoman kalpea. Häntä väsytti varmaankin matkan perästä, voi raukkaa. Asemalle oli rautatien työmiehillä vapaaliput, mutta siitä oli vielä kolme peninkulmaa jalkapatikassa kulettavaa.