Part 4

Niin tuli Lokakuun ensimmäinen päivä. Keveitä askelia kuului rappusista ja viereisestä huoneesta ja toisinaan aamusella lauleli siellä joku niin kauniisti. Ainakaan ei se nyt ollut joku papin leski.

Mitä se häntä liikutti? Lienee joku pieni kalvetusta sairastava ompeluhevonen, joka joi rautapulveria veden seassa ja antoi sällien armastella itseään. "Sä kasvoit neito kaunoinen, isäsi majassa." — "Tuolla on mun kultani." — "Oi, jos ilta joutuisi." — Ja sitten ensimmäiseksi ja viimeiseksi "Donau-Wellen" valssin. — No, nytpähän lie kumma kuin hän ei saanut noita renkutuksia korvistaan!

Viimein tuli hän uteliaaksi.

— Tietääkö Tiina kuka se huutaa ja hoilottaa tuolla seinän takana? kysyi hän huoneen siivoojalta.

— Huutaa ja hoilottaa! No, älähän huoli! Hän, joka laulaa niin ihmeen kauniisti, aivan niinkuin lintunen! Niin, se on Liina neiti, tiedänhän minä sen, Liina neiti, joka ompelee liinavaatteita. Hän on puutarhuri Kukkosen tytär, joka hukkui viime syksynä, kyllähän minä sen tiedän.

Kas vaan! Eikös hän näet arvannut että se oli kuitenkin joku ompeluhevonen! Heidät tuntee jo liikkeistä.

Hm! Hänellä mahtoi olla hyvin pienet jalat, sillä hän astua tipsutteli kuin kissa aamuin kamarissaan. Hm! Sairastikohan hän kuitenkin kalvetustautia? Iloinen hän oli kuin itikka auringon paisteessa. Ihme kumma kuin häntä ei näkynyt koskaan rappusissa! Jos hän vaan saisi nähdä tuon pienen tenhettären ei hän sitten koskaan enää ajatteleisi häntä.

Tietämättänsä miten se oli käynyt laatuun, seisoi hän piironkinsa edessä ja "paitalaatikko" oli vedetty auki. Tusina uusia, hyvä kyllä ja puoli tusinaa vanhoja, jotka hän oli saanut kotoaan. Mutta eiköhän varakkaalla miehellä pitäisi oikeastaan olla vähintäinkin kaksi tusinaa? Kyllä hänen täytyi hankkia kuusi lisää. Hm! Voi kai hän tilata ne yhtä hyvin Liina neidiltä kuin joltakulta toiseltakin. Hänhän ompeli liinavaatteita sanoi Tiina. Ja niin otti hän yhden uusista paidoistaan malliksi, pisti kainaloonsa ja läksi huoneesta.

Liina neiti herkesi juuri laulamasta "Donau-Wellen" valssia ja aloitteli "Kultaisessa kartanossa" kuin herra Kivekäs koputti ovelle.

— Astukaa sisään!

Eipähän hän todellakaan sairasta kalvetustautia. Tuuheat, vallattomat, ruskeat kähärät peittivät uljasta otsaa, joka oli vähä liika leveä. Hänellä oli palavat tummat silmät ja kasvoiltaan oli hän niin terveen näköinen kuin talviomena, mutta nenänsä muistutti perunaa, vaan valkeaa, hyvämakuista "uutta perunaa". Lihava oli hän, täyteläs ja selkänsä suora, ikäänkuin hän ei koskaan olisi nähnytkään ompelukonetta ja kuin hän hymyili näkyivät hänen hampaansa, jotka olivat kuin pienen petoeläimen, niin valkeat ja vahvat. Kun herra Kivekäs ei heti saanut sanoja suustaan sieppasi Liina neiti nauraen ja niiaten mallipaidan hänen kainalostaan ja tarttui heti asiaan käsiksi:

— Kuinka monta niitä pitäisi olla?

— Suokaa anteeksi; nimeni on Kivekäs, kirjuri Kivekäs. Olkaa niin hyvä ja ommelkaa niitä puoli tusinaa!

— Aivanko tämän laisia?

— Niin.

Kyllä hän lupasi tehdä; keskiviikkona ensi viikolla joutuisivat ne valmiiksi.

Virkatoverit eivät voineet ymmärtää mikä kumma kirjuri Kivekkäällä oli. Hän ei tullut säännöllisesti kävelemään iltasilla ja varsinkin lauantai-iltoina, jolloin he tavallisesti yhtyivät ravintolassa ei häntä näkynyt sielläkään. Hänellä oli niin paljon kiireitä toimituksia, sanoi hän.

Mutta kotonaan istui hän liikkutuolissa, eikä sytyttänyt lamppua, vaan kuunteli ja kuunteli siksi kunnes sai kuulla "Donau-Wellen" valssin tai jonkun muun Liina neidin lempilauluista.

Hän ei malttanut odottaa keskiviikkoon, jolloin "ne kuusi" olisivat valmiit.

Perjantaina oli hän koputtanut ovelle ja sanonut että "niissä uusissa" saisi olla hiukan väljemmät kaulukset.

Lauantaina meni hän ja kysyi "eikös nyt käytetty vaan yhtä nappikoloa rinnassa ja yhtä ainoaa suurta nappia? Siinä tapauksessa tahtoi hän ne sillä lailla, eikä kahta nappikoloa, niinkuin mallipai... hm... niinkuin mallissa."

Maanantaina oli hän tullut siihen päätökseen että "hihat saisivat olla hiukan lyhyemmät".

Ja Liina neidin mustat silmät ja punaiset huulet hymyilivät sanoessaan "herra Kivekäs saa ne aivan mieleisiksensä".

Ja kun pitkä talvi oli kulunut, jäät sulaneet ja metsät vihersivät, kävellä tipsutteli vinnikamarin neiti kaupungin puistossa. Silloin toteutuivat herra Kivekkään toiveet. Pieni punaposkinen olento nojautui hänen leveää rintaansa vasten, pari pyöreää, valkeaa käsivartta kietoutui hänen kaulalleen ja kaksi kuumaa huulta painettiin hänen huuliaan vasten.

Hän ei "kosinut" koskaan, eivät he puhuneet koskaan "tulevaisuudesta" eivätkä he antaneet toisilleen mitään "lupauksia". Kerta kuin heidän sydämmensä sykkivät tavallista valtavammin ja hermonsa olivat kovin kiihoittuneet vaipuivat he sanaakaan virkkamatta toistensa syliin, ja sitä ennen eivät he olleet armastelleet eivätkä taistelleet rakkautensa edestä. He olivat tuetta, turvatta, yksin ja rakastuneet; mutta heidän äitinsä olisivat surematta voineet nähdä heidän hyväilevän toisiaan. He olivat lapsia, jotka eivät toivoneet muuta iloa kuin saada olla yhdessä, ja joilla ei ollut mitään katumista erottuaan.

* * * * *

Naapuri pitäjän nimismies sairastui ja sai virkavapautta. Kirjuri Kivekäs määrättiin hänen sijaiseksensa.

Kun nimismiehen rouva sai nähdä herra Kivekkään pulskan vartalon ja hänen mustat viiksensä, ja kuulla hänen soittavan Napoleonin marssia pianolla ruokasalissa ja kertovan olleensa seitsemän vuotta lääninkanslistina ja sitä paitsi oli hänellä hyvät todistukset niin käski rouva muuttaa herra Kivekkään sängyn vinnikamarista vierashuoneesen, antoi hänelle paremman vesikarahviinin ja sanoi Annalleen että hän pitäisi tummanpunaista pukuaan arkipäivinä.

Neiti Anna oli pitkä ja laiha, mutta nimismiehen ruokapöytä oli sitä parempi ja lihavampi. Neiti Anna katsoi hiukan kieroon, mutta talon pellot olivat sitä leveämmät, suoremmat ja velattomat ja Anna neiti ainoa lapsi.

Kun setä nimismies alkoi parata ja aikoi ruveta taas itse hoitamaan virkaansa rupesi Annan nenä vuotamaan ja päätä kivistämään ja hänen äitinsä kysyi nimismieheltä "aikoiko hän lyhentää oman lapsensa elämän?" Silloin päätti nimismies olla vielä kipeänä ja — herra Kivekäs sai edelleen toimittaa hänen virkaansa.

Tosin muisteli hän vielä toisinaan ruskeiden kähäräin peittämää otsaa, pientä lämmintä poskea ja paria tummaa silmää. Mutta rikkaus oli kietonut hänet lukemattomiin hienoihin silmukoihinsa, ja eräänä iltana kuin sahanhoitajan perhe oli siellä vierailemassa ja juottovasikka oli entistä lihavampi ja siellä oli juotu paljon totia, kietoi hän kätensä Anna neidin vyötäiselle puutarhassa, silloin töytäsi äiti viinimarjapensaan takaa kyyneleet silmissä ja siunaus huulilla ja niin saatiin asiaa kultaseppään.

* * * * *

Siitä on nyt jo kauan kauan aikaa. Herra Kivekäs itse on nyt nimismiehenä, ja hänellä on iso vatsa, rahaa nostopankissa ja kipeät jalat. Anoppi ja Anna rouva pitävät sekä koko talon että nimismiehen vallassaan. Pikkutytöillä on punaiset hiukset niinkuin äidinisällä ja he katsovat kieroon niinkuin äitikin. Äiti on kiivas ja laiha eikä suvaitse epäjärjestystä ja nimismies Kivekkäästä tuntuu elämä hyvin ikävältä ja raskaalta.

Isoäidin mielestä ovat pikkutytöt varustetut soitannollisilla luonnonlahjoilla ja he soittaa rämpyttävätkin hyvin ahkeraan yhdeksänsadan markan pianolla.

Mutta kun he rupeavat opettelemaan tuota vanhaa "Donau-Wellen" valssia, tiedättehän, vavahtaa nimismies maatessansa sohvalla, silloin juohtuu hänen mieleensä pikku laululintunen vinnikamarissa, silloin näkee hän ruskeiden kähäräin varjostaman otsan, kaksi mustaa silmää ja punottavat posket, joissa on rakkaudenkuopat...

Silloin kömpii nimismies luuvaloisine jalkoineen pianon luo, työntää syrjään punatukkaisen perillisensä, lukitsee soittokoneen ja ääni vapisee hiukan, hänen sanoessaan: "Ei sitä valssia, ei sitä, pikkutytöt!"

Vanha äiti.

Vanha äiti ja sisar Juulia asuivat pienessä kaupungissa sellaisessa osassa maata, jonne eivät rautatiet kulkeneet ja jossa tenhettäret eivät laulaneet ja muodit saapuivat sinne vasta sitten kun ne olivat tulleet vanhoiksi sekä Helsingissä että Pariisissa.

Vanhan äidin nimi oli oikeastaan rouva Manninen ja hänen Juuliansa neiti Manninen tietysti ja vanha mirri "Mannisen mirri". Heillä oli ainoastaan kaksi pientä huonetta ja osa keittiöön, sillä itse Manninen, perheen isä ei tarvinnut enää sijaa kotona; hänen makuuhuoneensa oli jo neljä vuotta ollut ulkona, länteen päin kaupungista, jossa uinailevan unia ei koskaan häiritä ja jossa aurinko kutoo joka kevät uudet viheriäiset verhot vaahterien runkojen ympärille.

Isä Manninen oli ollut puuseppä, ja väsymätön työmies. Varsinkin sitten kun Eemil, hänen poikansa, tuli Helsinkiin. Se oli kauheaa kuinka paljon se veti rahaa tullakseen niin oppineeksi että voi päästä "herassyötingiksi". Ja isä ei tahtonut ottaa niistä rovoista, jotka hän oli säästänyt äidille ja Juulialle, mutta ei Eemililtäkään saanut mitään puuttua. Eihän hänellä ollut muuta neuvoa kuin tehdä työtä kahden edestä ja heittää pois rakkaan piippunsa edeltä päivällisen ja kääntää vanhan pyhänuttunsa, jota hän oli käyttänyt jo kahden rovastin ja kolmen pormestarin aikana kotikaupungissaan. Ja kun mestari Talvio, joka oli suutari ja Mannisen hyvä ystävä ja pani poikansa oppiin, pistäysi lauantai-iltoina kysymässä eikö Manninen lähtisi ravintolaan juomaan lasin totia, mutta ei auttanut muu kuin olla kova itselleen ja kieltää.

Vanhan Mannisen nikkaroidessa tuoleja ja pöytiä, ja vaivoissa myöhään iltaan vetoisessa verstassa, alkoi hän vähitellen höylätä ruumiskirstua itselleen, huomaamattansa ja kohta oli se valmis, ja pikkukaupungin asukkaat eivät nähneet enää vanhoja ryppyisiä kasvoja ja valkeita hiushaivakkeita verstan ikkunassa.

Eemil tuli kotiin ja oli ihmeen pulska ja kaunis uudessa mustassa hännystakissaan, joka oli ostettu isän viimeisen työn palkalla, ja hän itki paljon, syleili äitiä ja Juuliaa ja lupasi kohta tulla heidän tuekseen ja turvakseen ja kiirehtiä lukujaan.

Siellä istuivat sitten nuo kaksi, äiti ja tytär, pienen, kujalle päin antavan ikkunan vieressä, kurjenpolvineen. Ja heidän keskellään oli ompelukone, joka pyöri niin ahkerasti ja lauloi niin somasti: "Eemil lukee... nikkenikkenik... Eemil tulee... nikkenikkenik... Eemil suorittaa kohta tutkintonsa... nikketenikketenikketenik." Ja kurjenpolven kukat kuihtuivat ja kukkivat uudestaan, ja vanha äiti kuihtui, vaan ei virkunut enään, ja Juulia neiti laihtui ja kalpeni ja hänen selkänsä tuli kipeäksi tuosta alituisesta istumisesta ja ompelukoneen polkemisesta, pienen kujalle päin antavan ikkunan vieressä.

Toisinaan seisattui ompelukone ja palava kynttilä tuotiin pöydälle keskellä valoisaa päivää. Ja niin tuli neiti Juulia säästöpankista tuoden suuria, komeita seteliä joita vanha äiti ikäänkuin hyväillen ja siunaten silitti käsissään ja lopuksi huoaten pisti suureen kirjekuoreen, jonka Juulia neiti lukitsi viidellä sinetillä.

Kyllä se oikeus-tutkinto mahtaa olla pitkä ja vaikea!

Kirjeet synnyttivät kyllä iloa jouduttuaan Kasarminkadulle 24, jossa Eemilillä tavallisesti oli joku hyvä ystävä seuranaan.

— Voi peijakasta, sellainen onnen lapsi! Vakuutettu kirje juuri tällaiseen aikaan. Äitisesi on helmi kaikkien pohjolan perheäitien joukossa, se täytyy myöntää.

— Niin, kyllä hän on kiltti, sitä ei voi kieltää. Nyt lähdemme ulos, meidän pitää saada jotakin syötävää, ja tapaammehan sitten ne toiset pojat Kempissä tänä iltana.

Mutta kun äiti oli lähettänyt kirjeen kauniine seteleineen, huokasi hän ja antoi neiti Juulialle kaksikymmentä penniä:

— Me syömme silakoita päivälliseksi tänäänkin, tyttöseni.

Kun rahat rupesivat vähenemään säästöpankkikirjasta, voivat yönkulkijat pikkukaupungin herrat yhä myöhemmällä ja myöhemmällä illalla nähdä nuo molemmat naiset istuvan ikkunan vieressä ompelukoneen ääressä; ja vanha tuli yhä valkeammaksi ja ryppyisemmäksi, ja nuori yhä luisemmaksi ja kalpeammaksi, ja loppumaton virta valkeaa liinaa ryöppysi kiiltävän koneen läpi. Mutta kone oli varmaan väsynyt, se myöskin, sillä se ei laulanut enään aivan niin iloisesti kuin ennen.

Siellä kävi ylen onnellisia morsiamia ja toivat mukanaan valon ja ilon elähdyttävää kevättuoksua pieneen huoneesen. Juulia neidin tulisi ommella heidän myyninsä ja hän sai aivan kuin kaupanpäälliseksi osan heidän kuohahtavasta ilostaan.

Mutta kun ne nuoret, heloittavat, säteilevät tytöt olivat heittäneet hyvästinsä ja kadonneet oven taakse, mietti Juulia neiti pitkät ajatukset, istuissansa ja muodostellessaan liinapakkoja pöytäliinoiksi, salveteiksi, runsaasti pitseillä koristetuiksi tyynynpäällisiksi ja jos miksikin. ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Siellä oli pieni, punarantuinen pöytäliina, sopiva juuri kahdelle. Miltähän tuntuisi kauniissa, hienosti sisustetussa huoneessa saada levittää liinan pienelle pöydälle, pehmeän sohvan edessä, jonka nurkasta kaksi rakastavaa, hellää silmää tarkasti seurasi jokaista, pientä käden liikettä, sen järjestellessä kuppia ja pieniäleipiä? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Hienointa hollannin liinaa, runsaasti pitsejä, kirjavia nauhoja kauluksessa ja hihansuissa! Oi, sen alla tulisi sykkimään nuori, onnellinen, hyvin onnellinen naisen sydän! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Kas vaan, neiti Juulia, vanha hupsu! Katso työhösi, sinä kirvelöivä silmä, että ompeleesta tulee suora! Polje reippaasti sinä pakoittava jalka! Eemil tarvitsee rahaa...

Vastapäätä, toisella puolen pöytää, pyörii vielä iloisia, toivovia unelmia harmaiden hiuksien alla. Nuo vanhat silmät katsovat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi tulevaisuuteen, kuta heikommiksi ne tulevat. Mitä hän uneksii, tuo vanha? Mikä mielikuvituksien ilveily se on, joka vetää tuon kuihtuneen huulen vielä hieman kohmettuneesen jälkikesän hymyyn? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Niin, Eemil on suorittanut oikeustutkintonsa loistavasti ja on pormestarina suuressa, suuressa kaupungissa, paljon suuremmassa, kuin meidän kaupunkimme on, kaupungissa, jossa on neljä-viisituhatta asukasta. Vanha äiti asuu lämpimimmässä huoneessa pormestarin suuressa rakennuksessa. Siellä on pidot. Pormestarinhan täytyy pitää toisinaan kestiä. — "Tule nyt, pikku äiti!" — "Ei, Eemil, minä en tahdo tulla sisään sinun hienoin vierastesi luo." — "Kas niin äiti! Kuvernööri odottaa minun äitiäni." — "Voi... Eemil... Eemil..." — Ja niin panee hän hellästi äitinsä kuihtuneen käden omalle vahvalle käsivarrellensa ja vie hänet saliin loistavin silmin ja ylevin otsin eikä "häpiä" ollenkaan vanhan äidin tähden. Ja hienot herrat kumartavat isännän äidille, ja vähän väliin kohottaa joku heistä lasinsa ja sanoo: "Saanko luvan, rouva Manninen!" — Voi Eemil... Eemil! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Äiti, puut ovat loppuneet ja minä en ole vielä saanut maksua viimeisestä työstämme.

— Oi lapseni, mitä sinä sanot? Minä näin niin kaunista unta...

"‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Kolmen miehen, kolmen miehen On hauska ryypiskellä... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒"

lallattelee uninen ääni, huolimatta talvipakkasesta, avonaisen ikkunan edessä vinnikamarissa, Kasarminkadun varrella 24. Väsyneenä, punottavin poskin ja haljakkasilmäisenä etsii Eemil Manninen tulitikkuja ja kyntteliä. Kas niin vaan, löysin toki viimeinkin! Mutta... mitä hittoja... sähkösanoma! Ja hän, joka on ollut poissa "syömässä aamiaista" koko päivän!

"Äiti kipeänä. Tahtoo nähdä sinua. Matkusta heti kotiin! Juulia."

Hän kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. Sähkösanoma, joka maksoi kaksi kokonaista markkaa, sieltä köyhästä kodista! Sitä ei oltu lähetetty ensimmäisessä hädässä, sen tiesi hän. Voi, se oli kuolema... kuolema, joka tuli ja vei äidin, joka oli uhrannut kaikki, ennen kun poikansa oli tehnyt hänelle muuta kuin surua! Ja he eivät olleet nähneet toisiaan kolmeen vuoteen...

Hänellä ei ollut penniäkään matkarahoiksi. Hän lainasi, hän mankui, hän itki, raivosi ja pyysi. Häntä kohdeltiin olkapäiden kohotuksella ja mutinalla: "Tunnen sinut, pikku ystävä!"

"Kandidaattihan ei ole lunastanut kelloaan vielä."

"Ei, Manninen, älkää houkutelkokaan enään!" Vihdoinkin oli hän saanut täyden summan.

Mikä matka! Rautatien vaunuissa, joissa hän istui yksin, kyyristyi hän nurkkaansa, nutun kaulus pystyssä, puri huuliaan yhteen, ettei konduktööri kuulisi hänen nyyhkyttämistään, ja katsoi kelloa joka toinen minuutti, laskeakseen milloin hän saapuisi perille.

Ja sitten kaksi peninkulmaa hevoismatkaa. Ajatukset kiitivät edeltä ja näkivät Juulian seisovan itkusilmin ovella ja äänettömänä viittaavan huoneesen; ja siellä näki hän niin selvään vanhan äidin makaavan jäykkänä ja kylmänä. Ja silloin kohosi hiki hänen otsalleen, ja jokainen lihassyy värisi tuskasta.

Tuli vihdoinkin tuo pikkukaupunki, ja keltainen talo, ja kurjenpolvi oli ikkunalla niinkuin ennenkin, mutta — molemmat naiset olivat poissa, sekä vanha että nuori.

Elinkautiseen-tuomitun armoakerjäävällä katseella katsoi hän Juuliaa silmiin ja luki niissä, että henki oli vielä jälellä.

— Mutta ole hiljaa, Eemil, äiti houraa! Kohta hänestä tulee loppu...

Hän hoiperteli vuoteen luo ja kätki kasvonsa äidin jalkoihin.

— Kas niin... siellähän sinä olet... Eemil... rakas poikani... Ota... ota pois... Eemil... rinnallani on niin raskas paino... ja Juulia ei jaksa nostaa sitä pois... Tartu sinä... pieni rakastettu poikani... niin nousee se kyllä... Olipa... hyvä... että tulet nyt ja viet vanhan äidin... luoksesi... sillä tiedätkö... jos olisin saanut odottaa kauemmin... niin luulen että sydämmeni... olisi varmaan haljennut... Nosta hiukan tukkia... joka on rintani päällä... pikku Eemil! Kiitos... oma... kiltti poikani! Juulia... mene... mene... heti Vuoriseen ja sano siellä että "nyt on Eemil herra oikea... oikea tuomari"... Vai niin... sinä tulet nyt meitä hakemaan... en minä tahdo suurta huonetta... Eemil... vaan pienen... pienen nurkan... jossa voin olla pitkälläni ja rukoilla Jumalaa palkitsemaan kaiken minun poikani rakkauden... ja sitten pitää sinun olla oikein ystävällinen Juulialle. Tyttö parka... eihän hän sille mitä voi ettei hän... ole... niin kaunis ja niin lahjakas kuin sinä... Ei... Juulia... ei silliä tänään... kun tuomari on tullut... Tietävätkö he kaupungilla että sinä nyt olet oikea tuomari? Oh... nyt tahdon nukkua hiukan... Ei kiitoksia... hyvät ihmiset... ei nyt enään puita... nyt muutan minä... poika... ni luo... tuo... ma... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Yhtäkkiä syntyi hiljaisuus. Eemil kohotti itkettyneitä kasvojaan. Vanha äiti oli paennut sinne, jossa ei yksikään toive pety.

Mutta hänen laisiaan on vielä elossa. Tyyneesti kärsiviä, toivovia sisaria. Säälikää heitä, te nuoret!

Salainen yhtymys.

Uusi nuttu ei tunnu hyvältä päällä, ennen kuin sitä on vähän käytetty, niin että se alkaa mukautua ruumiin mukaan. Saappaatkin tulevat paremmiksi, kun niillä on vähän astuttu, jihti on kauhea ennen kuin siihen tottuu, ja koi ja keuhkotauti hämmästyttävät ihmistä varsinkin ensi alussa.

Ainoastaan vaimo on mieluisempi, kun hän on uusi. ‒ Miehen mieli tulee sekä liikutetuksi että iloiseksi ja hämmästyneeksi alussa kun tulee kotiin myöhään iltasilla teaatterista tai laulajaisista ja näkee, ettei hänen kunnon naisensa häpee olla yksin siihen aikaan vuorokautta; ja hän tuntee itsensä niin selittämättömän autuaaksi ja jumalalliseksi, kun hän yhdessä vaimonsa kanssa menee pienen tavallisen ravintolan pieniin tavallisiin huoneisiin Rauhan- eli Hallituskadun varrella, ja kun tarjooja tulee hymyillen puoleksi suosivasti, puoleksi kanssarikoksellisesti, katsoo hän häneen ankarasti ja isällisesti, joka tahtoo sanoa: "Kas niin, Ville, nähnet kai että tällä kertaa on tosi peli!"

Olli Markkola eli juuri tuollaisissa olosuhteissa tänä syksynä. Hänestä oli niin viehättävää istua salissa yksin naishenkilön kanssa, joka aivan äskettäin oli ollut kunnon perheen tytär. Ja hän punastui, kun palvelustyttö tuli ja sai nähdä hänen syleilevän laillisesti naitua rouvaansa. Se oli jumalallisen hauskaa täytyä kysyä lupa, kun hän meni ajattamaan partaansa, ja se tuntui äärettömän romantilliselta, kun ei uskaltanut aukaista liiviään ennen päivällistä tahi sylkäistä minne tahtoi omalle kontrahdin mukaisesti vuokratulle lattialleen.

He rakastivat niin palavasti toisiaan, etteivät olisi älynneet, jos muutamia kynttiläruunuja olisi tipahtanut heidän päällensä; he eivät olisi tunteneet, jos olisi pantu kuusitoista jouhimattoa heidän niskaansa, ja jos viimeinen tuomio olisi tullut juuri kuin he parhaallaan vaihtoivat muiskuja, niin ei tämä kunnon vaimo olisi kuullut maailmojen räjähdyksestä enempää kuin kenties korkeintaan olisi hän sanonut: "Sinä istut rikki minun tyrnyyrini, Olliseni!" Heillä oli suuri nelisnurkkainen ruokapöytä, mutta he supistausivat aina molemmat sen yhteen kulmaan, eivätkä he käyttäneet mitään erityistä voiveistä, vaan toskasivat voitaan samalla veitsellä, jonka sillä välin talonpoikaisittaan pistivät suuhunsa, aivan kuin puolivillaset herrat pikku kaupungin ravintolassa, ja toisinaan rupesivat he suutelemaan kesken syönnin, jumalanviljan ylitse, niin että munan kuoret pyrysivät pahemmin kuin raesade joulukuussa ja sokerijauhoa liiteli linoleummatolle.

Kun kaksi rakastaa toistaan tällä tavalla, niin ei silloin ole hauska löytää talvinutun taskusta, jonka itse on antanut vaimolleen, tällaisen pienen nimikortin, johon oli kirjoitettu:

"Rouvani! Meidän täytyy käyttää hyväksemme jokaista tilaisuutta, kun teidän miehenne on poissa. Minä odotan teitä siis varmaan huomenna kello 11 e.p.p.

Petrelli."

Olli Markkola raukka! Hän kalpeni ja vapisi ja repi hiuksiaan ja käytti kaikellaisia yleisesti tunnettuja tapoja osoittaa epämiellyttävää kohtausta. Sitte meni hän huoneesensa ja heittäysi sohvalle, sen vieterille kovin säälimättömällä tavalla ja virui siinä melkein tiedotonna kokonaisen puolen tuntia. Ja kun hän taas tointui, hävetti tuota miesparkaa vähän se, ettei hänen sydämmensä ollut haljennut.

Mutta samassa malttoi hän mielensä ja huokasi: "ymmärrys hoi, äly älä jätä!" Hän päätti olla vielä vastaiseksi aivan tietämätön koko asiasta, kostaakseen sitte kahta kauheammin. Hän otti nutun päälleen, harjasi hattunsa sekä nutun hihan, ja meni erääseen parempaan rautakauppaan. Otsa rypyssä ja huulet päättäväisesti yhteen painettuina kulki hän pitkillä, jäykillä askeleilla tiskin luo ja pyysi saada nähdä parhaimpia revolveria. Tuskin oli tuo pikku naulojen kauppias kuullut mistä oli kysymys, kun hän jo kiipesi ylös hyllylle ja toi katon rajasta asti jonkun kaksikymmentä kappaletta liivin taskun kokoisia murha-aseita, kolmea, neljää, viittä tai kuutta henkilöä varten, kaikki maun, varmuuden ja perheen suuruuden mukaan.

Olli pani etusormen nenälleen ja laski kuinka monta hänen täytyy ampua kuoliaaksi: "Petrellin, Liinan ja itseni; kolme täysikasvuista ihmistä". Mutta kun hän ei ollut oikein ovela ampuja, niin oli hänen mielestään varminta ostaa kaksi laukausta itsekutakin varten ja niin pyysi hän "yhden kuudelle hengelle."

"Kaksikymmentä kaksi markkaa!" Jos ei olisi ollut kerrassaan siveyttä vastaan tinkiä näin juhlallisessa kaupassa, olisi Olli kyllä opettanut puotipojan huoistamaan. Nyt lohdutti hän itseään sillä, että se oli kuitenkin huokeampi kuin lääkärin palkka tavallisissa kuoleman tapauksissa, maksoi ja pisti revolverin ja patruunilaatikon taskuunsa.

Mutta hänen mielestään näytti poika niin iloiselta kaupasta, että hän pelkäsi revolverin olevan tykkönään mitättömän; ja hän kääntyi takaisin ovelta niin hirveän näköisenä, että nuoren miehen hoikat jalat aivan horjuivat, ja sanoi:

— Ehken se on... hm... parasta että minä... hm... otan myöskin oikein hyvän lahtiveitsen.

Kun hän läksi sitte, taskut täynnä aseita, pudisti rautakauppias päätään ja sanoi ystävälleen sanomalehtimiehelle, joka silloin juuri kulki siitä sivuitse: "Katso tuonne, hänestä saat varmaankin uutisen!"

Kun Olli tuli kotiin, seisoi tuo kurja surkuteltava petturi viehättävä pitsipuku päällään, mutta piru sisässä, ja ojensi huulensa hänelle aivan kuin vanha hevonen, kun toveri tahtoo syödä sen soimesta.

Ollin mielestä oli hän nyt kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän suuteli vanhan totutun tavan mukaan ja ei ollut tietävinään mistään mitään, mutta kun hän ajatteli sitä Petrelliä, maistoivat suudelmat aivan kuin yön seisonut soodavesi, johon on sattunut putoamaan sikarin poroa.

Rouva, hän söi ja hymyili, taputteli ja hyväili niin kuin puhdastuntoinen rehellinen vaimo ainakin. Mutta Olli joi vaan vesijohdon vettä ja näytti siltä kuin hänellä olisi, ollut kipeimmällä liikavarpaalla koko luisteluseura.

— Syö vähän, Olli! sanoi hän.

— Ei, kiitoksia!

— Pikku rakas mieheni, ethän liene vilustanut pientä vatsaasi?

— En, kiitoksia!

— Oletko vihainen omalle Liinallesi?

— En, kiitoksia!

Silloin tuli tuon sydämmettömän vaimon silmiin kuitenkin kyyneleet, kun hän kuuli kuinka pahalla päällä hänen miehensä oli.

— Huomenna menen minä konttoorille kello yhdeksän enkä voi tulla kotiin ennen kuin kolmen aikaan, sanoi Olli.

Kauhea aavistus kiiti hänen ruumiinsa lävitse, nähdessään kuinka ilo loisti hänen odotetun lapsensa äidin silmissä, kuullessaan näitä sanoja. Mutta tuo petturi koetti peittää tyytyväisyyttään, pani päänsä kallelleen ja sanoi:

— Minä pikku raukka saan istua yksin koko puolen päivää!

"Voi sinä käärme!" ajatteli Olli ja lateli hajamielisenä lautaselleen 15—20 lettua salatakseen liikutustaan.

Yö oli hirmuinen. Olli huokaili kuin pohjatuuli, kun se tyyntyy navetan seinää vasten ja hikoili aivan kuin olisi ottanut ylioppilastutkinnon. Liina kysyi: "pakottiko hänen hampaitaan", "oliko hän tapannut korttipelissä", "tahtoiko hän risiiniöljyä", "rakastiko hän Liinaansa" ja "luuliko hän että senappihaude tekisi hyvää?" Olli vastasi kohteliaasti, mutta kieltävästi ja ajatteli, ettei hän suinkaan olisi voinut olla paljoa hellempi, vaikka itse Petrellillä olisi ollut koliikki.

Aamusella, kun he olivat juoneet kahvinsa ja kun Ollin piti lähteä konttoorille, sykki hänen sydämmensä kuin täydessä vauhdissa kulkeva höyrylaiva. Hän syleili Liinaa hellästi ja kauan, ja hänen mielestään oli melkein vahinko ampua häntä kuoliaaksi.

Mutta mies on mies ja miehen kunniasta ei saa tehdä pilkkaa.

Nimikortissa on seisonut: "Aksel Petrelli. Kuninkaankatu 27, 2 rappu". Kello oli neljänneksen yli 11, kun Olli Markkola kohosi ensimmäiseen kerrokseen, piteli sydäntään ja tunsi kyynelien kohoavan silmiinsä. Kello 11,16 seisoi hän toisessa kerroksessa ja huokasi: "Erehtynyt vaimo parka!", otti revolverin taskustaan, katseli sitä ja vapisi. Kello 11,17 seisoi hän oven edessä, jonka takaa kuului kaksi iloista ääntä; toinen helakampi oli rouva Liina Markkolan. Ovella seisoi: "Aksel Petrelli. Taiteilija."

Sen nimellistä ei ollut teaatterin eikä maalariakatemiian taiteilijain joukossa. Suuri luoja! Olisiko hän sattunut joutumaan nuoralla tanssijan eli maailman viettelijän kanssa tekemiseen?

Petturi oven takana nauroi ja puheli:

— Niin hauskaa, että mieheni on poissa aina kolmeen saakka! Meillä on aikaa kokonaista neljä tuntia!

("Saatana!" ähki Olli oven takana, otti paperin pois lahtiveitsen ympäriltä, teroitti sitä housun lahkeeseen ja pyyhki silmiään nutun helmalla.)

Nyt puhui viettelijä, nuoralla tanssija:

— 79 —

— Aha, kas niin, mainiota! Ei kai teidän miehenne aavista mitään?

("Odotahan sinä minua!" arveli Olli ja puristi revolveria niin että, se narisi hänen käsissään.)

— Ei laisinkaan! Pikku ukkoni ei tiedä vihiäkään minun pienistä kävelymatkoistani. Oi, naineita miehiä ei ole vaikea vetää nenästä. Kuinka odottamatonta tämä on hänelle! Ah, kuinka iloiseksi minä tulin, kun hän sanoi olevansa niin kauan poissa...

— Au... kais... kaa... aa! huusi Olli kauhealla äänellä ja löi veitsen päällä epätoivon voimalla oveen.

— Suuri Luoja, mieheni! Voi, minä olen aivan neuvoton; me olemme huomatut!... kuiskasi petturi sisässä.

Samassa oli ovi kappaleina ja Olli Markkola töytäsi sisään revolveri yhdessä ja veitsi toisessa kädessä... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Nojatuolissa keskellä huonetta istui Liina rouva kauniisti puettuna ja hiukset olivat hyvin kammatut ja käherretyt. Vähän matkan päässä seisoi pieni, laiha, kömpelö kuusikymmen-vuotias ukko, vanha ijänikuinen sametti nuttu päällä ja vapisi kuin haavan lehti.

Maalaustelineillä hänen edessään oli keskentekoinen kuva Liina rouvasta.

* * * * *

Jos joku sattuisi tarvitsemaan revolveria kuudelle hengelle, niin myö tukkukauppias Olli Markkola sellaisen hyvin huokealla.

Navetta juttu.

Kontin Kalle kertoo näin:

Kyllä minä oon nähnynnä naisia, jotka oovat ollunna kauniita nuamaltaan ja kasvultaan, mutta enpä oo nähnynnä Maijan laista. Se ol' sillon karjapiikana lautamiehellä kun minä olin renkinä ja minä annon kuhtua ihteen siellä "Kuaproks", vaikka onhan se niitä rumimpia nimiä.