V.

MEMENTO MORI!

Katso, taivaan kuulaus himmenee lehväin yllä, — kevätyön uneksiva hämy uinuttaa ihanasti sielua, niinkuin kaipaavan tanssin sävel valaistuista ikkunoista tuolla, — kukkain huumaavia tuoksuja henkii hiljainen yö, — ja minä uneksin yhä sinun rinnallasi puiston siimeksessä, hennomatta liikahtaa, — minä nään sinun katseessas oman sydämeni onnen — ja minussa soi: ihana on elämä, sen ilot ja surut, — ihana hiljaisuus, joka kerran vaientaa meiltä sen vaihtuvat sävelet! —

Ja minä katselen avoimen rintasi kuulakanhienoa hipiää, jonka alla veri lämpimänä rusoittaa, sinun rypäletuoreita huuliasi, joiden suudelma on kuin virvoittava lähde polttavankuivassa erämaassa, sinun lempeitä silmiäsi, joiden kaipaava katse lääkiten hyväilee sielua, — minä katselen sinua ja minussa kyyneltyy: — näen äitini, joka vanhana ja sairaana, surkastuneena ja yksinäisenä lepää toivottomalla vuoteellaan vapahduksen hetkeä odotellen.

Niin lepäät sinäkin kerran — syksyllä — kuihtuneena kuin kellastunut lehti!

NOCTURNUS.

Tyhjä on puisto, autio, lohduton, — lempeä muisto vain kuni henkäys hiljaa lehdillä käy. — Niinkö sa häivyit, niinkuin saavuitkin, tuoksuna kukkain pois kera kesäisen yön! — Tyhjä on syön, tyhjä on puisto, — lempeä muisto vain kuni henkäys hiljaa lehdillä käy.

AMETISTI.

(Albert Samain'in mukaan.)

Yli lehväin hämärä hiipi. Oli ilta antiikin.

Jo tuhat vuotta Olympos oli suljettuna ollut ja Pathos hallinnut maailmaa, ja Panin huilu temppelilehdon autiudessa itki.

Ääriltä rauhattoman meren salaperäisen idän aamu kajasti. Ihmeellisin äänin tammien lehvät ennustaen liikkui, ja suuret valioliljat vuodattivat valkoista hymniään yli enkelien pyhittämän järven.

Taivas kauniimpana kuulsi kuin tunturikyyhkyn kaula... Ja pitkäin suortuvainsa lainehissa unelmoiva, hento nymfi kalpein kukin amuletin seppelöi.

Ja hänen eessään kajastuksen kuultehessa pieni, surullinen fauni, violetinvälke silmissään, sydämensä alakuloisuuden uskoi ruokopillin sointuihin...

Ja se lempi antiikin yön oli viimeinen...

ENDYMION.

Endymion, uneksija kuolematon, oi, ken laillasi päässyt ois elämisen tuskasta pois!

Onnellisna, oi Endymion, nukut untasi jumalten suomaa. Ei hivuta sieluas tuskat maan, ei syöntäsi ikuinen kaipuu. Ikikirkas hohde Olympon sun loistaa otsaltasi, kun iäti nuorna nautit sa suurta onneasi.

Selene, yön ihana impi, sun luoksesi saapuu öin hopeaisesta linnastansa koristettuna tähtivöin.

Hän hiipii luolasi suulle kuin hiljainen henkäys yön; poven neitseellisen alla lyö onnesta vapisten syön.

Hänen hopealamppunsa hohde sun muodoilles lankeaa, ja liljanvalkeat kasvot rusohehkun kainon saa.

Vaan kainous kauan ei lemmen voi valtaa vastustaa: hän hiljaa luoksesi hiipii ja rinnoilles raukeaa.

Sen onnen ihanuutta, sitä voi vain aavistaa, sitä kuolevista vain harvat unenhuumassa nauttia saa. —

Ja vasta kun tähdet sammuu, hän lähtee luotasi pois; on kuin hän kalvaampi vielä mut onnellisempi ois. —

Vuostuhatta monta on mennyt, vaan vieläkin kuutamoöin ja vasta — vuostuhanten jälkeen he yhtyvät ikävöin,

Endymion, iäti nuori, ja Selene, neitseellinen: ei koskaan täyty kaipuu sen onnen ylhäisen.

— Endymion, uneksija kuolematon, ja Selene, kirkas unelma yön, te elätte ikuista onnenne juhlaa eetterin tähtiyössä, vaikka muodot ja maailmat vaihtuu!

HILJAISUUS

HILJAISUUS.