II.

Täällä ma tahdon maaemon rintaa vasten suruni suuret itkeä unheeseen. Täällä ma tahdon povella hiljaisuuden ikuiseen rauhaan nukkua kesäisen yön.

KASTEHELMI.

Kuulas kevätyö valvoo, — ääneti unelmoivat valkeat vuokot, — odotuksen hartaus täyttää temppelituntein metsän.

Yön kastehelmi kaipaus rinnassaan käy hiljaa hiipien kukkansa luo. Yön timantit hänen valvovat kulkuaan, — yön aavistukset hän kantavi katseessaan, yön salatut sävelet soi hänen sielussansa.

Kuin taikamaa yö lumoa täynnä on. Joka heinänkorsi hengen on saanut nyt, joka solu sykkii, joka hermosäije on herkennyt, yli kaiken kun soi kuin tuudittain yön ihana, äänetön onni.

Ja kastehelmi, aamua aavistain, yön kainon kukan sulkee rinnoilleen — ja häipyessä hetkien kiireisten hän lyhyen, unelmaisen yön houraa onnensa suurta unta — yhteen hetkeen kaiken kaipuunsa vuodattain, — sillä hän tietää, ettei hälle tään yön onni palaa milloinkaan — tämä hiljaisuus, tämä lemmenlumo — ei milloinkaan!

JUHANNUSTULILLA.

Yli järven veen kuin taikasoitin hiljaa muinaisöiden hämäristä jostain viulu soi. Suviuhrit syttyvät taas pyhän luonnon jumalalle rannoilla kirkkaan tyynten vetten; ja kansa valvoo lauhan, tuoksuntäyden yön niinkuin valvoi muinen, niinkuin vasta valvoo laulaen, tanssien, riemuiten, kunnes viimeinen viaton koivu uhrina kaatuen viimeisen kerran vavahtaa, kunnes viimeinen valoisa yö sammuu taakse taivaanrannan, kunnes viimeinen uhrituli riutuu, elämä kaikki nukkuu varjoon iäisen yön

Kuin vieras käyn ma kesken nuorten ilon, ohi korvain kaikuu nauru ja tyhjät sanat; kuin uhripappi hartauttani polvistun ma sielussani eteen pyhän luonnon, josta olen noussut — johon kerran palaan jälleen nousten; ja mun sieluni korkenee kuin iäisyyden näkyyn aueten: — minä tunnen olemisen kaikkeuden ikuisen sykinnän yli kaiken katoovan — täynnä korkeampaa onnea kuin kaikki tämä haihtuva

Ja minä soudan pois kylän tulilta, nousen yksinäiselle vuorelle ja verhoudun hiljaisuuteen, sillä nyt minä en elä tässä elämässä.

HILJAA, HILJAA —!

Hiljaa, hiljaa, armahin, vaietkaamme, hellävaroin kun hämynhenget täyttää ihmeellisin, ihananhennoin haavein rintamme onnen!

Hiljaa, hiljaa, armahin, — äännähdyskin tunnelman niin aavistusherkän särkee, yön kun hiljaisuudessa onni varkain sieluhun hiipii!

Hiljaa, hiljaa, armahin: — hetket häipyy — kiirehellä harmajat vuodet vierii; katso, kohta iäksi vaienneet on sävelet sielun!

MEREN LAULU.

Iäti kuohuen, iäti levotonna etsien kohden iäisyyttä sa kiiruhdat. Suviset, aurinkoiset päivät, syksyn mustat, myrskyiset yöt — aina sa riennät rauhaa vailla, milloin uupuen helteeseen, milloin synkkään syksy-yöhön sielusi polton purkaen. Koskaan et täyttä onnea löydä, koskaan et pitkään lepoon tyyntyä voi.

Joskus vain, kun kesäinen, kirkas yö on sun ylläs, tai lempeä kuu sun kalvosi kuutamoi, silloin lyhyen, lyhyen hetken vain voit tyynen rauhan tuntea rinnassas ja ihanan onnen, jota muulloin turhaan etsit ja jonka hivuttava kaipuu iäti soi sun laulussasi.

Niin rientää sunkin elämäsi, sydämeni: — iäti kuohuen, iäti levotonna etsien kohden iäisyyttä sa kiiruhdat.

MATKAN VARRELTA

ÖISELLÄ MATKALLA.

Pyörät jyskää ja lyö, vaunu huojuu, täräjää, ulkona musta yö.

Ulkona musta yö, vaunussa valvoo lampun riutuva liekki houreita matkaajain keskellä valkenemattoman yön.

Kiirein kiitävi vaunu, jälkehen lyhdyt jää, äkkiä välkähtää vain ohi ikkunan ne.

Ääneti istuvat toiset miettivin ilmein, toisaalla juttelu luistaa ja nauru soi. Nurkassa tuolloin tällöin kulkuri muistaa viulunsa, taatonperun, hilpeän polskan tai viisun korvainsa iloksi kitkuttain. Vaan jopa vaihtuu nuotti: kaipaava kansanlaulu viulun kielistä nyyhkyttää. — Mitä tuntee mies? — Mistä ja minne? — Maailman rantaa matkaa poika kotoa vailla.

Kiirein kiitävi vaunu, jälkehen lyhdyt jää, äkkiä välkähtää vain ohi ikkunan ne. Toinen toisensa jälkeen ystävät, vierahat matkalta erkanevat tielle jälkehen jääden: enää koskaan et kohtaa heitä sa retkelläs!

— Tyttönen, sa, joka istut vastassain, miks vältät kainona noin mun katsettain? — Viaton hyväily katsees sielussain — ah! sitä nauttia saan minä hetkisen vain. Kohta mun jäädä täytyy matkalta pois, koskaan kohtaamatta ma erkanen pois, koskaan ei haaveinen katsees hymninä hyväile sieluain onnen unihin tuudittain.

Kiirein kiitävi vaunu outoja määriä päin, niinkuin voimalla myrskyn ihmistä kiidättäin. Kätkössä yön on määränpää, kätkössä yön mikä taakse jää: nykyhetken haihtuva uni ohi äkkiä välkähtää. —

Kuolemankauhu mun jäytää sydäntäin, ja ma sieluni tuskassa houraan näin: — huojuva, kiitävä vaunu, tuskasta pois minut auta: suurin on kammoni hauta — kuolo ja vuosien unho ja yö; ennenkuin päättyvi retki, ennenkuin hetki yöhön mun astua lyö, huojuta huumahan pääni, tuudita tuskani ääni unhon unehen rauhaiseen hellien, kivutta, hiljalleen — niinkuin äitini muinen! —

Jääneet jälkehen jää, muistoina kimmeltää vain kuni tähdet ne. Eellehen kiitävi vaunu pyörät jyskää ja lyö, ulkona musta yö, jälkehen lyhdyt jää.

EROTESSA.

Pois täytyy mun, ties milloin kohdataan? Sua ehk' en nähdä saa ma milloinkaan! — Ihmeellinen onni kuulaan kevätyön! Ah! kunpa kaipuunsa vois kantaa syön. — Ovi hiljaa sulkeutuu, — taa nuoruus jää! Pian muistoin hämäriin jää hetket nää.

ISÄNI.

Ma yöllä taasen sun, isävainaa, näin ja niinkuin muinen pilttinä pienenä taas pääni rinnoillesi painoin, eläen hetkisen entisaikaa.

Sa istuit vuoteen laidalla ääneti ja katsoit kauan oudosti tuijottain; ja kuu, kuin kuolleen kalvas otsa, ylhäältä ikkunan kautta loisti. —

Pois kulki kuu, pois sammuivat tähdet yön, sa silloin verkkaan nousit ja läksit pois, mun jättäin yksin vuoteelleni unien kuumeisten houreisihin.

Vaan kerran näin kun luokseni saavut taas, viet silloin mun, sen tunnen, sa mennessäs pois tuskain, kaipuun maailmasta yötisen Tuonelan unhoitukseen.

HÄMÄRTYESSÄ.

Iltaan painuu päivä jo pois, hämy silmäni verhoo; sormin lasketut kai kohta jo hetkeni on! Oi ikiyö sinä ylhä, jo sieluuni varjosi lankee, viileä siimekses kätkevi kohta jo mun!

Ah, niin kallis oot, elo, ainian mulle sa ollut, vaikka sa annoitkin tuskia onnena vain. Jättää täytyy mun pian vehreät, kukkivat lehtos, aamujes toivokas koi, ylhäiset, tähtiset yös, lemmen nautinnot — sadun kauneushurma ja valhe, myrkkysi, kaikkesi, ah! pettävä Eedenin kyy!

Yö mun eessäni on, Mananyön ikiäänetön tyhjyys, kohta jo kolkkous sen ikuinen hautani on. —

Ah, sinä aukaset taas satukirjasi kaunihit lehdet, mailmoja haaveitten, taivaita toiveitten luot! Onnenhoureita nyt kuin ilkkuen näyttelet mulle, kun ilon ukset on multa jo sulkeuneet. Pois! pois kirjavat rihkamas nyt, elo! Miks mua kiusaat? Pois unes kaipaus, suo rauhassa lähteä mun! Taistelu loppumaton elo on, ja sen huumaan ken uupuu, hälle äänetön yö vain levon kaivatun suo.

SURU.

Ei yhtään mull' ole ystävää, suru vain, ei ketään, ken mua rakastaa, suru vain! Taa kaikki katoo; yksi jää: suru vain. Hän yksin vihkii laulajan, suru vain, — hän yksin ylitse hautani soi, suru vain.

MYRSKY-YÖNÄ.

Vasten ruutuja lyö kuin vaiertain sadevirrat, lohduton myrsky yön riehuen ilmoissa soi. On kuin yötiset ois, manankolkot hautausmaansa varjot vainajien kammoten jättänehet, kuin yli maan, yli ihmisten elonhyörinän turhan sois kirot kärsivien varjoissa Tartaron yön.

Tunne, oi ihmislaps, ikiluonnon säälitön suuruus, tyhjyys rinnalla sen työsi ja mailmasi on! Tähtiin katseesi luo — läpi eetteriäärettömyyden: niinkuin kuolemanyö sulkee se varjoonsa sun!

— Soi! soi hurjemmin vaan, yön myrskyn riehuva tuska, turmana tuomionyön käy yli raihnahan maan! Tulvi valtoinaan, sade, hautaushymniäs laulain ruutuja vasten lyö, syöntäni lohduttain! Lyö, tuli pitkäisen, lyö viimeinen vihlova leimaus: — kaikki on hiljennyt, — ääretön, äänetön yö.

MELPOMENE.

Käy, elon rauhaton pyörre, sa vaan läpi vuossatain pitkäin, niinkuin koskien vuot pauhaten vyöryen pois! Jos mua hylkiikin tyly mailina ja Onnetar kitsas, kannan kärsien vain tuskien taakkani ma: yksi on ystävä mulla, mi tuskassa ei mua hylkää, min poven hellyyteen hukkuvi kärsimykset. Turhaan, turhaan mailmasta kun, jano sielua polttain, lemmen viiniä hain, tyhjäksi maljani jäi; silloin hän kuin ilmestys mun luokseni saapui, Melpomene, ja kaas' maljaani nektariaan: kultaisna helmeilee sen hehkua malja nyt täynnä — helkkäen tuskani nyt laulujen rytminä soi.

Siksipä sulle nyt, Melpomene, ma hymnini laulan, ennenkuin kätköhön yön sammuvi syömeni mun. Aineen ja ainehen orjat, ne sortaa aikojen mahti, henki ja hengen työt uhmaavat kuoloakin. Kerran kuihtuvat kasvot ja sammuu silmien säihke, kukkivat neitosetkin arkkuhun naulitahan. Sortaa vuossadat patsaat ja murtaa mausoloin muurit, laulu se laulajan on mausolo sortumaton: sammuta kaipuuta sen ei vuodet, ei vuossadat pitkät, särje sen sointuja ei aikojen vaihtumislait: jälkeen vuostuhanten viel' laulun rytmeissä sykkii laulajan syön sekä sen riemut ja kärsimykset.

KUOLEVA SOKRATES.

Vankila on elo, ahdas ja synkeä vankilaholvi, kahleina ruumis tää, miettehet rottina on. — Ystävät, miksikä surra ja itkeä kuolevan vuoksi? Rauhaa ei muualla oo kuin Kerameikolla vain. Miksi ei itkeä syntynehelle, kun mailta Olympon tuskaan, taistelemaan tänne hän kahlittu on? Ystävät, nyt olen vanha ja raihnas, vaivoja nähnyt, maailman telmeeseen oon perin uupunut jo. — Myrkky, nyt voimani vie — unenraukeus sielua painaa, nukkua tahdon ma nyt rauhaan Elyysion pois.

PER ASPERA

EHEU FUGACES!

Kymmenen pitkää vuotta turhaan jo etsinyt oon! Kaikki on häipynyt suotta aikojen uumentoon.

Kaikki on häipynyt — haaveet, korkeat unelmat; — öin vain käy ohi aaveet — muistoni kalpeat.

Vuotten hautaussaatto taa yhä kasvaa vaan! Kohta sun laillasi, taatto, hautaan maatua saan.

Rikkaat ilot ja surut! teistä mi jäljelle jää? — Köyhät laulujen murut, kalpeat lehtiset nää!

PITKÄ ON TUSKAN TIE!

Pitkä on tuskan tie! Etsijä uupuu.

Toivoni viimeinen pettänyt on.

Nääntyy sieluni tuskaan — ah, minä vaivun!

Kolkko on kulkea yksin kuoleman tie!

PER ASPERA.

En unta saa, yön hiljaisuuden äänettömät, synkät soimat täyttää.

Kuin korkealle yli tähtitaivaan prometheusunelmani suuret nousi!

Kuin syvään — itsehalveksinnan tuskaan, epätoivon liejuun vaivuin! —

Jo hämärtää elämäni lyhyen päivä. — Autiona — tuhlattuna, — hyljättynä, itsetuomittuna! — —

Kointähti, ainut ystäväni, johda halki yön mun tumma tieni Lethen, mun lemmittyni luo!

SATAA —

Sataa — raskaat pisarat kuin kyyneleet valittaen vasten ikkunaa surullista säveltänsä soi.

Kadulla on liike hiljennyt, tuolloin tällöin tylyt rattaat vain karkealla rämyllänsä särkee sateen sanattomat sävelet.

Kuule! — Kaukaa yli kaupungin kaikuu hiljaa kumahtavat lyönnit harmaan taivaan ääriin häipyen. — Ne mieliin loihtii ylhän tunnelman, kuin kutsun, viestin jostain kaivatusta, korkeasta, salatusta tuoden takaa näköpiirin — ahtaan elämän. —

Kavioiden kapse verkkainen, kumman hillitty ja juhlallinen kuuluu korviini. Käyn ikkunaan. — Rinnassani sydän vavahtaa: musta murheellinen saatto verkkaan kulkee raskahasti ohi ikkunan, sateen valittaen säestäissä kuolinkelloin ylhää ennustusta yöstä, joka kerta kaikki yllättää. —

Hetket kuluu. — Vaienneet on soinnut kellojen, kaikki ohitse nyt on! — Hämärtää, — — sataa yhä — raskaat pisarat kuin kyyneleet valittaen vasten ikkunaa surullista säveltänsä soi.

HÄN ON KUOLLUT!

Hän on kuollut! — Hänen haudallaan on kukkaset kuihtuneet. Ja kellastuneet lehdet nyt peittävät kummun.

Oi! multa kuolema vei ystävän parhaan, — ainoan lohtuni vei! — Yö-tummat sävelet soi nyt sielussain.

— Soi yli haudan hiljaa, syksyn tuuli! Soi hänen kuiskeenaan, jota kaipaa syön, — soi yli elämän tuskan ja kuolemanyön — yli kuolemanyön!

KEVÄT ON MENNYT —

Kevät on mennyt ja kuulaat yöt, — niinkuin ne häipyvät kaikki: koittaa uusi — ja kuihtuu pois, — yksi on viimeinen kerran!

Saapuu syksy, ja kukkaset maan kuoloon painavat päänsä: — niin ikirauhaan sa, ihminen, käy tyynnä ja kauniina kerran!

KAHLITTU PROMETHEUS.

Väärinkö tein? Suottako nousin halki äärettömyytten kirkkauteen? Suottako näin, mitä nähneet ei muut? Suottako toin tulen maailmaan noille, jotka sen liekkiä kammoo, koska se polttaa maiset muodot, koska se polttaa ja kirkastaa?

Miksikä valon kaipuu sieluuni syttynyt on? Sammuakseenko? — Ei! Olen noussut Olympoon, siksi nyt kärsin keskellä elämän yön, siksi — kuin Haadeen kolkko tyhjyys! — kaikki mainen katoova kauhistaa, — siksi nyt polttaa sieluani jumalten tuli.

Vaan kerran ma nousen vielä, kerran, kun kaikki maiset tahrat poltettu on, — kerran, kun allani tuolla halvat nauttijat, pilkkaajat kaikki kätkee Haadeen toivoton, äänetön yö: — silloin kirpoo kalvavat kahleet, silloin luokse henkien kuolematonten sieluni tuskain roviolta nousee.

KUUTAMO-OODI.

Yö ja hiljaisuus — pyhä yksinäisyys! — Kirkas, kuulas niinkuni kuu on hetki, jonka rauhaan kuin säde onnen lankee elämän kauneus.

Häipyy vuodet — vuossadat tyhjyysyöhön, — leikkii lapset haudalla muinaisella: — yö ja hiljaisuus — pyhä yksinäisyys kuoleman unhon!

FINAALI

ENSI LUMI.

Hiljallensa putoo hiutaleet, äänettöminä kuin öiset aaveet, rauhallisina kuin turhat haaveet, nuoruusmyrskyt loppuun riehuneet.

Hiljallensa putoo hiutaleet — unho ylle sydämeni unten, peittyy kaikki alle talven lunten, — hiljallensa putoo hiutaleet.

Hiljallensa putoo hiutaleet, peittyy jäljet sen, ken yöhön haipuu: — hetki verkkaan hetken ylle vaipuu — hiljallensa putoo hiutaleet.