IV.

Ja minä raivoan yössä: tämä elämä on helvetti, jossa kaikki kauhujen lieskat korventavat ihmistä, jonka rinnassa on kuin sammumaton hiillos! —

Silloin kirkastuu keskelle pimeyttä ihana ilmestys, kaunis ja lohdullinen kuin enkeli. Ja ihminen repäisee hänet syleilyynsä ja painaa palavan rintansa hänen viileälle povelleen onnea ja lievitystä himoiten. — Mutta katso: poissa on lohdun enkeli, ja hänen sylissään on toinen palava ihmislapsi!

Ja kuoleman ääretön tyhjyys nauraa saatanallista nauruaan, ja sokeina syöksyvät palavat sielut sen kitaan vapahdusta etsien. —

Hupsut! Siellä on tyhjyys! Ja täällä soi ilon ja surun rikkaat sävelet ja tuskan riehuva myrsky! — Ei! Minä tahdon juopua niistä, minä tahdon kuunnella elämän säveleitä loppuun saakka — ja hiljaa selkeentyä iäisyyteen!