VII.

INTERMEZZO

eli

LAULAJA-MIRRIN VAPPUSERENAADI

eli

NOUSEVAN NUORISON JOKAÖISET KISSANNAUKUJAISET.

Niin ihmeen kuulas ja lauha on yö, ja niin kumman kuumina valtimot lyö. Mjau-au. Ei maistu rotta, ei nukkua voi; niin hivelevän ihanasti korvissa soi: Urnau.

Ja menneet muistot mun mieleeni saa, jotka kaikki jo jääneet on talven taa. Mjau-au. Näen lempeät silmät ja suloisen suun — ja hienoisen turkin ja kirkkaan kuun: — Urnau.

Olen koditon kulkurikolli vain, mutta silti niin rakkaan katseen sain. Mjau-au. On kuin se vihlaus selkäpiin yhä vieläkin sais sulohervoksiin! Urnau.

Ja hän oli hieno — kuin silkkiä vaan, — mitä hienoja herkkuja saaneekaan! Mjau-au. Ja samettityynyillä loikoo hän; minä ruuman nurkassa kyykötän. Urnau.

En tiedä, miksi hän puikahti pois; oli kuin hän minua säikkynyt ois. Mjau-au. Ne on kainoja, ylpeitä, ryökkynät, vaikka sylinannon janohon nääntyisivät! Urnau.

— Tule luokseni, armas, niin yksin oon, käy kanssani hääyön karkeloon! Mjau-au. Sinut kerran vie rakkari myös kuin muut, ja suolla sun myöskin maatuu luut! Urnau.

Minä tiedän kellarin rauhaisen, sahajauhoisen, pehmeän vuotehen. Mjau-au. Siellä sylihis riutua yhden yön! — ja rokkarille tyynenä nahkani myön. Urnau. —

— Mitä nyt? Mikä akkunan narahdus? — Saan ruukun vettä ja: »katti, hus!» Mjau-au! Vaan tikkaita katolle kun vilkaisen, hänen kuulen kutsuvan kaivaten: »Urnau».

Hih! hei! mikä vihlaus autuuden kuin salama käy läpi hermojen! Mjau-au! Niin hempeä ääni — ja mulle! — ai, ai! — Se suloisna soi: ota, vie minut, nai! Urnau! — —

Haa! — niin! sinä vanha ja kuulu »haa!» Mikä lutka se täällä uikuttaa? Mjau-au. — — No siitä, sa narri! sait; tuki suus! ja noidu sen lemmot — ja korjaa luus! — Urnau!