IX.
AAMULAULU.
Yön varjot vaeltavat pois kuin aavehet, ja takaa aavistusten siintäväin ulappain nyt vapahduksen tunnoin valkenee yli rukoukseen vaipunehen luonnon kuin iäisyyden kylvöä siunaten aamun koi.
Nyt — tässä puiston penkillä istuen ma nään sen, tunnen sen sielussani: kuin aamun kainot ensi säteet yli hartauttaan tyvennehen meren, kuin päivän sädehtivä kirkastus yli kastehelmin kimaltavan puiston, se saapuu vihdoin, ainoa lohdutus, ja laskeutuu kuin elvyttävä kaste salaa, hellävaroen muu sieluuni, — ainoa, ainoa onni, iäisyyden silmänräpäys-onni — — minä elän — minä elän vielä! — —
Joku peipponen ylläni puussa ensi säveliinsä helähtää, ja alla siintävän korkean kuorin soi kuin hymninä valon jumalalle aamun hillityn riemukas, sanaton symfonia.
Täällä, pyhäkössä puiston, rannalla aavan, aamuisen meren, täällä on läsnä hän, jota etsin, hän, joka yksin voi lääkitä tuskan, hän, joka yksin lohdun suo, — täällä on rauha, täällä on ihana olla, täällä on kevään ja toiveitten aamun onni, — tänne, sen tunnen, on kätketty kaikkeuden vastaus.
SEIREENILAULUA.
SEIREENILAULUA.
Jo halki taivaankannen matkannut on päivän Phoibos kultavaunuillansa, ja Tetis hälle ruskolinnassansa on purppuraiset portit aukaissut
On umppunsa jo kukat sulkeneet, kuin immet uinuvat ne unelmoivat, ja helkkäin satakielen laulut soivat yön kukkiin nostain onnen kyyneleet.
Kuin tuli hehkuu povi Tetiksen, kuin tuli Phoibos Apollonin kaipuu, kun ruskon ruusuvuotehelle vaipuu he lemmenjuhlaan jumalaisehen.
Ken silloin elon arki-vahalla ei tukkinut oo kuuroks korviansa, hän silloin elon odysseiallansa saa kuulla seireenien laulua.
Kuin onnen nektar vuotaa sieluun se ja hivelee sen herkän ihanaksi, niin kaipuunkylläiseksi, riutuvaksi, kuin yksikään ei mainen sävele.
Ei kenkään, ken sen kerran kuulla saa, sen tenhosta voi vapahaksi päästä; ja seireenit ei uhrejansa säästä, ne heidät kaipuunmyrkyin hivuttaa. —
Oi sävel tuskaisin ja ihanin! syöt sieluani sulomyrkyn lailla; ma olen vankis, kunnes Haadeen mailla yö vaientaa sun unhoin iäisin.
DITHYRAMBEJA.