Part 1

ZENDAN VANKI

Kirj.

Anthony Hope

Suomentanut

O. A. Joutsen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

I. Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta. II. Vähän tukan väristä. III. Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa. IV. Kuningas tekee tehtävänsä. V. Kuningas kruunataan. VI. Kellarin salaisuus. V II. Hänen majesteettinsa nukkuu Strelsaussa. VIII. Serkun ja veljen seurassa. IX. Mihin kaikkeen pientä pöytää voi käyttää. X. Konnalla olisi mainiot mahdollisuudet. XI. Hyvin isoa metsäkarjua pyytämässä. XVII. Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun. XIII. Parannettu laitos Jaakopin tikapuista. XIV. Yö Zendan linnan partailla. XV. Minä puhelen kiusaajan kanssa. XVI. Epätoivoinen suunnitelma. XVII. Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan. XVIII. Vankila avautuu. XIX. Silmästä silmään metsäpolulla. XX. Vanki ja kuningas. XXI. Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa. XXII. Nykyisyys, entisyys ja tulevaisuus.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta.

»Tahtoisinpa tietää, mitä sinä oikeastaan aiot maailmassa toimittaa, Rudolf!» sanoi kälyni.

»Rose rakas», minä vastasin ja laskin kädestäni lusikan, jolla söin pehmeäksi keitettyä kananmunaa, »mitä ihmettä minun sitten pitäisikään toimittaa? Onhan oloni siedettävän hyvä. Tuloni riittävät lähimain peittämään menoni — sillä koko maailmassa ei ole ihmistä, jonka tulot täysin riittäisivät hänelle —, ja yhteiskunnallinen asemani on kerrassaan kadehdittava: lordi Burlesdon on veljeni ja hänen viehättävä kreivittärensä on kälyni. Luulisipa tuon kaiken jo riittävän miehelle.»

»Sinä olet yhdeksänkolmatta vuotias», huomautti ripittäjäni, »etkä ole vielä tehnyt mitään muuta kuin...»

»Ajelehtinut tuuliajolla? En tottakaan ole! Mutta meidän perheessämme ei miehen tarvitsekaan tehdä mitään.»

Tämä huomautus harmitti vähän Rosea; sillä vähin jokainen tietää — ja siksipä ei teekään mitään, että tässä mainitsen sen tosiasian — että niin sievä ja lahjakas kuin hän itse onkin, ei hänen sukunsa kuitenkaan ole niin hienoa juurta kuin Rassendyllin perhe. Kauneuttaan lukuunottamatta hän toi pesään suuren omaisuuden, ja Robert veljeni oli siksi järkevä, ettei piitannut hänen esi-isistään. Kysymys esi-isistä onkin muuten ongelma, josta Rosen seuraava huomautus sanoi jokseenkin todet sanat.

»Hienot perheet ovat yleensä paljon pahemmat kuin vähemmän hienot», hän pisteli.

Minä sivelin tukkaani, sillä tiesin hyvin, mihin hän tähtäsi.

»Minä olen hyvin iloinen, kun Robertin tukka on musta», hän jatkoi.

Tässä tuokiossa saapui Robertkin sisään — hän nousee vuoteesta kello seitsemältä ja orjailee, ennenkuin saa aamiaista. — Hän katsahti vaimoonsa; tämän poskella oli heikko punoitus; hän taputti sitä lempeästi.

»Mikä nyt on poikkiteloin, rakas ystäväni?» hän kysyi.

»Rose ei voi sietää, että minä olen tyhjäntoimittaja ja että minulla on punainen tukka», minä selitin loukkautuneena.

»Niin, eihän hän voi luonnollisesti mitään sille ikävälle tosiasialle, että hänen tukkansa on punainen», myönsi Rose.

»Se esiintyy yleensä kerran joka miespolvessa», sanoi veljeni, »ja nenä samoin. Rudolf parka saa kärsiä kummastakin viasta.»

»Minä tahtoisin, ettei se lainkaan esiintyisi», vastasi kälyni, ja hänen poskensa punoittivat yhä kuumemmin.

»Minä jaksan sen hyvin kärsiä», sanoin minä ja tein kumarruksen kreivitär Amalien muotokuvaa kohti.

Kälyni päästi kärsimättömän huudahduksen.

»Minä soisin, että korjaisit tuon kuvan täältä pois, Robert», hän sanoi.

»Mutta, rakas ystäväni!» kauhisteli hänen miehensä.

»Kaikkea sitä saakin kuulla!» lisäsin minä.

»Niin juuri; sillä sitten unohtuisi koko juttu», intti kälyni.

»Tuskinpa vain, kun Rudolf kerran on saapuvilla», sanoi Robert ja pudisti päätään.

»Minkä vuoksi sen sitten pitäisikään unohtua?» kysyin.

»Rudolf!» huudahti kälyni moittivasti ja punastui jälleen oikein kauniisti.

Minä nauroin ja kävin käsiksi aamiaiseen. Kysymys siitä, mihin toimeen minun pitäisi ruveta, jos ylimalkaan toimittaisin jotain, oli tällä erää unohdettu; ja lopettaakseni väittelyn — ja, myönnänpä sen myöskin, hiukan kiusoitellakseni ankaraa pikku kälyäni huomautin:

»Minä jaksan hyvin kestää senkin häpeän, että kuulun Elphbergeihin.»

Kun luen jotain romaania, hyppään tavallisesti kaikkien selitysten yli; mutta kun nyt alan itse kirjoittaa romaania, huomaan, että minun on heti aloitettava selityksellä. Sillä onhan minun pakko selittää, minkä vuoksi kälyni harmitteli minun nenääni ja tukkaani, ja millä syyllä rohkenin väittää kuuluvani Elphbergeihin. Sillä vaikka olenkin oikeutettu ylpeilemään Rassendyllien etevyydestä monien sukupolvien aikana, ei meillä kuitenkaan ole syytä kerskua siitä tosiasiasta, että vereemme on sekaantunut Elphbergien ylhäisen suvun verta, eikä oikeutta vaatia tätä hallitsijahuonetta tunnustamaan meitä heimolaisikseen. Sillä mitäpä sukulaisuutta oikeastaan onkaan Ruritanian kuninkaiden ja Burlesdonien kreivien välillä, mitä yhteyttä Strelsaun palatsin tai Zendan linnan ja Lontoon Puistokadun n:o 305:n välillä?

No niin — minun on pakko ruveta vähän penkoillaan sitä perhetörkyä, jonka armas kälyni, kreivitär Burlesdon, toivoisi vaipuvan unohduksen kaivoon. Siis — vuonna 1733, jolloin Yrjö II istui Englannin valtaistuimella ja maassa sattumalta vallitsi rauha, koska kuningas ja kruununperillinen eivät vielä olleet joutuneet keskenään tukkanuottasille, tuli Englannin hoviin vierailemaan muuan prinssi, joka sittemmin tunnetaan historiassa Ruritanian Rudolfin nimellä. Tämä prinssi oli varsin kaunis nuori mies, jolla oli erikoisena tunnusmerkkinä tavattoman pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea, tummanpunainen tukka — itse asiassa ne miehekkäät koristukset, jotka ovat olleet tunnusmerkilliset Elphbergien hallitsijahuoneelle kautta kaikkien aikojen. Hän viipyi moniaan kuukauden Englannissa, jossa hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan; mutta hänen poislähtöönsä liittyi sangen tukala juttu. Hän joutui kaksintaisteluun — hänen kunniakseen luettiin, että hän tällöin ei piitannut vähääkään korkeasta arvostaan — niin, hän joutui kaksintaisteluun erään aatelismiehen kanssa, jota pidettiin suuressa arvossa sekä omien ansioidensa perusteella että varsinkin kauniin vaimonsa vuoksi. Siinä jupakassa prinssi Rudolf sai pahan haavan, ja kun hän oli alkanut siitä vähän kostua, toimitti Ruritanian lähettiläs hänet kaikessa salaisuudessa pois maasta. Aatelismies sen sijaan säilytti nahkansa eheänä, mutta kun ottelu oli sattunut hyvin kylmänä ja kosteana aamuna, vilustui hän niin pahasti, ettei enää siitä vironnut, vaan kuoli puolisen vuotta prinssin poislähdön jälkeen — saamatta edes tilaisuutta sopia vaimonsa kanssa. Kaksi kuukautta myöhemmin tämä synnytti poikalapsen, joka peri Burlesdonin kreivinarvon ja tilukset. Tämä nainen oli juuri sama kreivitär Amalie, jonka muotokuvan kälyni tahtoi poistettavaksi perheen kuvagalleriasta; ja naisen mies oli James, viides järjestyksessä Burlesdonin kreivejä ja kahdeskolmatta Rassendyllin parooneja, Englannin ylähuoneen jäsen ja Sukkanauhan ritari. Rudolf palasi Ruritaniaan, meni naimisiin ja nousi valtaistuimelle, jolla hänen jälkeläisensä ovat istuneet tähän, päivään saakka — pientä väliaikaa lukuunottamatta. Ja kun nyt kävelee Burlesdonin perhegalleriassa ja katselee sen puoltasataa muotokuvaa viime puolentoista vuosisadan ajoilta, niin tapaa joukossa viisi tai kuusi, m.m. kuudennen kreivin, joilla yhteisenä tunnusmerkkinä on pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea tummanpunainen tukka: näillä viidellä tai kuudella on myöskin siniset silmät, kun sen sijaan Rassendyllin suvussa mustat silmät ovat yleisimmät.

Tällainen selitys on minun annettava, ja olen iloinen päästessäni siitä rauhaan. Väärät oksat muuten kunniallisessa sukupuussa ovat sangen kiusallisia, ja perinnöllisyys, josta nykyään pidetään niin paljon suukopua, on totta tosiaan maailman ilkein juorukello. Se panee hienon vaiteliaisuuden pataluhaksi ja nostattaa merkillisiä rikkataimia aateliskalenteriin.

Huomattakoon, että kälyäni vaivasi loogillisen ajattelun puute, jota nykyään emme saa enää lukea hänen sukupuolensa syyksi, ja että hän siitä johtuen miltei käsitteli tukkani väriä loukkaavana rikoksena, josta minä muka olen edesvastuussa, ja teki tästä ulkonaisesta seikasta johtopäätöksiä minun sisäisiin ominaisuuksiini nähden — antaen minulle ominaisuuksia, joista tunnen olevani puhdas kuin vasta pesty lapsi. Näitä kaikkea muuta kuin vanhurskaita johtopäätöksiä hän myöskin käytti hyväkseen moittiessaan minua hyödyttömästä elämästäni. Olipa tämän asian laita miten hyvänsä, minä tiedän kuitenkin elämäni varrella kokeneeni paljon hauskaa ja koonneeni hyvän joukon hyödyllisiä tietoja. Olen käynyt saksalaista koulua ja opiskellut saksalaisessa yliopistossa ja puhun saksaa yhtä hyvin kuin äidinkieltäni englantia; ranskaankin olen täysin perehtynyt, osaan vähän italiaa ja sen verran espanjaa, että kykenen kiroilemaan sillä kielellä. Luulenpa myöskin miekkailevani aika hyvin, ja olen tarkka pyssymies. Pystyn ratsastamaan millä elukalla hyvänsä, jolla vain on selkä, ja pääni on niin kylmä ja järkevä kuin pää voi olla, vaikka sen peite onkin hehkuvan punainen. Kun minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt käyttää aikani hyödylliseen työhön, niin en osaa siihen vastata muuta, kuin ettei vanhempaini olisi tarvinnut jättää minulle tuhannen punnan vuosituloja ja taipumusta maleksia ympäri maailmaa.

»Erotus sinun ja Robertin välillä», sanoi kälyni, joka — Herra häntä siunatkoon! — usein puhuu niinkuin seisoisi virallisella puhujalavalla, »on se, että hän vaarinottaa asemansa hänelle asettamia velvollisuuksia, mutta sinä vain sen myöntämiä suotuisia tilaisuuksia.»

»Rose rakas», vastasin, »kunnianhimoiselle miehelle ovat suotuisat tilaisuudet samaa kuin velvollisuudet.»

»Ah, joutavia!» hän sanoi ja pudisti päätään. Hetken perästä hän jatkoi: »Sir Jamesilla on muuten sinulle juuri nyt tarjona toimi, johon olet aivan omiasi.»

»Kiitän nöyrimmästi!» mutisin vastaukseksi.

»Hänet nimitetään lähettilääksi puolen vuoden päästä, ja Robert sanoo, että hän ottaa sinut mielellään lähetystön sihteerikseen. Ota se toimi nyt vastaan, rakas Rudolf — minun takiani!»

Kun kälyni puhuu siinä sävyssä ja rypistää kaunoisia kulmakarvojaan, vääntelee pienoisia kätösiään ja ottaa ylen miettivän ilmeen — ja tekee kaiken tuon minun kaltaiseni mitättömän tyhjäntoimittajan takia, josta hän ei ole vähimmässäkään edesvastuussa niin saanpa totta tosiaan tunnonvaivoja. Ja saattoihan olla mahdollista, että minä voisin tarjotussa toimessa kuluttaa aikani jokseenkin mukiinmenevästi. Vastasin siis hänelle:

»Rose hyvä, jollei tuon puolen vuoden aikana satu mitään erinäistä estettä, ja jos Sir James vielä sitten tarjoskelee minulle tointa, niin lähden kukaties kuin lähdenkin hänen mukaansa.»

»Kas vain, kuinka kiltisti tehty, Rudolf; sinä sait minut oikein iloiseksi!»

»Ja minne hänet sitten nimitetään?»

»Sitä hän ei vielä tiedä itsekään; mutta hyvä lähetystötoimi siitä vain tulee.»

»Minä lähden sinun takiasi, korkeasti kunnioitettava käly», sanoin, »vaikka toimi olisi vihoviimeinen koko maailmassa. Kun minä ryhdyn jotakin tekemään, niin vienkin sen ihan perille saakka.»

Olin siis antanut lupauksen; mutta puoli vuottahan on vain puoli vuotta eikä mikään iankaikkisuus, ja minä mietiskelin nyt, miten saisin sen hupaisesti kulumaan, varsinkin kun minua kaiken todennäköisyyden mukaan sen perästä odotti ahkera työ — otaksun näet, että lähetystösihteerejä pidetään ahkerina, mutta enhän sitä varmaan tiedä, koska en ole ikinä ollut sellaisena en Sir Jamesilla enkä kellään muullakaan. Päähäni pisti ajatus, että mitämaks lähtisin käymään Ruritaniassa. Voi kuulua hassulta, etten monilla matkoillani ollut vielä koskaan käynyt siinä maassa. Mutta huolimatta salaisesta rakkaudestaan Elphbergien sukuun, joka oli saanut isäni antamaan minulle, nuoremmalle pojalleen, kuuluisan Rudolfin nimen, oli hän kuitenkin aina pannut vastaan, että sinne matkustaisin; ja hänen kuoltuaan oli veljeni — Rosen kainaloista kannattamana — ottanut vaivakseen ylläpitää perhetraditsionia, että siitä maasta meidän oli pysyttävä kunnioittavan välimatkan päässä. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin olin saanut Ruritanian päähäni, kalvoi mieltäni polttava halu päästä näkemään sitä. Eihän punainen tukka ja pitkä nenä loppujen lopuksi kuitenkaan ole Elphbergin huoneen erikoisoikeutta, eikä perheemme vanha sukutarina tuntunut minusta riittävältä syyltä pysymään alati erossa sangen mielenkiintoisesta kuningaskunnasta, jolla on ollut melkoinen osansa Europan historiassa ja joka voi jälleen saavuttaa huomattavan sijan siinä nuoren ja voimallisen hallitsijan aikana, jollaiseksi huhu kuvasi uutta kuningasta. Päätökseni lopullisesti vahvistui, kun luin »Timesistä», että Rudolf V kruunattaisiin Strelsaussa kolmisen viikon perästä ja että tilaisuudesta tulisi ylen loistoisa. Tulin heti selville siitä, että minunkin piti silloin olla paikalla, ja rupesin säälimään matkavarustuksiani kokoon; mutta kun minulla ei ole koskaan tapana ilmoittaa omaisilleni, minne milloinkin lähden, ja kun minulla oli tällä kertaa aihetta epäillä heidän asettuvan vastaan, kerroin aikovani lähteä Tyroliin, jossa olen usein ennenkin käynyt. Ja Rosen närkästystä lievittääkseni mainitsin, että aikomuksenani oli tutkia valtiollisia ja yhteiskunnallisia ongelmia tässä sangen mielenkiintoisessa maanääressä.

»Ehkäpä minulla on sitten näytettävänä joitakin tuloksiakin tältä matkalta», viittailin hämärästi.

»Mitä sillä tarkoitat?» hän kysyi.

»No niin», vastasin välinpitämättömästi, »voihan tietokirjallisuudessa olla tällä kohtaa ammottava aukko, jonka sopii täyttää perusteellisella teoksella...»

»Aiotko sinä kirjoittaa kirjan?» riemastui hän ja taputti kätösiään yhteen. »Sehän vasta mainiota — eikö totta, Robert?»

»Se on nykypäivinä paras tapa aloittaa valtiollista uraa», huomautti veljeni, joka itse kohdastaan on aloittanut tällä tapaa jo useita kertoja. Hänen kirjansa »Vanhoja teorioja ja nykypäiväin tosiasioita» ja »Lopullinen tulos, valtiotalouden tutkijan huomioita» ovat kumpikin saaneet, suurta tunnustusta.

»Luulenpa sinun olevan oikeassa, rakas ystävä», virkoin minä.

»Lupaa minulle, että todellakin teet sen», pyysi Rose vakavissaan.

»Ei, en lupaa mitään, mutta jos löydän aiheita, niin teen minkä kykenen.»

»Hyvä sekin», sanoi Robert.

»Ah — mitäpä aiheilla on siinä tekemistä!» mutisi kälyni nyreästi.

Mutta tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut minulta muuta kuin ehdollisen lupauksen. Totta puhuakseni olisin voinut panna hyvän summan vetoon, ettei kesämatkani tulisi tuhrimaan ainuttakaan puhdasta paperiarkkia eikä pilaamaan hyviä kynänteriä. Mutta, lopputulos osoittaa, kuinka vähän me kuolevaiset tiedämme, mitä tulevaisuus tuo meille helmassaan; ja minä, joka en olisi osannut mitään sellaista kuvitellakaan, kirjoitan nyt matkastani kirjaa, josta ei liene suurtakaan hyötyä valtiolliselle uralleni ja jolla ei ainakaan ole mitään yhteyttä Tyrolin kanssa.

Minä pelkään, ettei kreivitär Burlesdon tulisi oikein mieliinsä, jos laskisin tämän kirjan hänen kriitillisten silmäinsä tarkastettavaksi; mutta sitäpä en aio tehdäkään.

TOINEN LUKU.

Vähän tukan väristä.

William enolla oli periaatteena, että Pariisin kautta matkustettaessa piti siellä viivyttämän ainakin neljäkolmatta tuntia. Eno puhui kypsyneen elämänkokemuksensa perusteella, ja minä noudatin hänen osviittaansa viipymällä matkallani Tyroliin päivän ja yön Continental-hotellissa.

Kävin tervehtimässä George Featherleytä lähetystössämme, ja me söimme yhdessä päivällistä Durandin ravintolassa ja menimme sitten oopperaan. Sen perästä meillä oli pieni, sievä illallinen, ja sen jälkeen etsimme käsiimme Bertram Bertrandin, joka on sangen tunnettu runoilija ja »Critics-lehden kirjeenvaihtaja. Hänellä oli hyvin mukava pieni asunto, ja me tapasimme siellä moniaita hauskoja ihmisiä, jotka tupakoivat ja tarinoivat. Mutta minun pisti heti silmääni, että Bertram itse näytti hajamieliseltä ja huonotuuliselta, ja kun kaikki muut olivat lähteneet ja vain Featherley ja minä jääneet jäljelle, aloin kiusoitella häntä sen johdosta. Hän vastusteli aikansa, mutta heittäytyi viimein sohvaan ja parahti:

»No niin, oikeassa olette; mutta minä olen rakastunut, kerrassaan hävyttömästi rakastunut!»

»Sittenpä kirjoitattekin sitä parempia runoja», sanoin lohduttaakseni häntä.

Hän repi tukkaansa ja sauhutteli vimmatusti. George Featherley, joka nojasi uuninrintaan, hymyili ilkamoisesti.

»Jos se on vielä sama vanha juttu», hän sanoi, »niin on teidän parempi luopua niistä ajatuksista; _hän_ lähtee Pariisista huomenna.»

»Sen tiedän», murahti Bertram.

»Ja vaikkapa hän jäisikin tänne, niin se ei tekisi yhtään erotusta», väitti säälimätön George; »häntä eivät kirjailijat tyydytä, ystäväiseni; hän tähtää korkeammalle.»

»Kunpa hitto hänet perisi!» huokasi Bertram.

»Olisin hyvin huvitettu», rohkenin huomauttaa, »jos saisin tietää, kenestä oikeastaan on kysymys.»

»Antoinette Maubanista», sanoi George.

»De Maubanista», murahti Bertram.

»Ahaa!» sanoin, jättäen syrjään aatelisarvon epävarman oikeutuksen; »ette kai tarkoita, Bert...»

»Ettekö te voi jättää minua rauhaan?»

»Minne hän sitten matkustaa?» kysyin, sillä puheenaoleva nainen oli jokseenkin maineessa.

George kilisteli kolikoita housuntaskussaan, irvisteli sydämettömästi Bertram poloiseen päin ja vastasi ystävällisesti:

»Kukapa sen tietää! Se on totta, Bertram — minä tapasin hänen luonaan hyvin ylhäisen miehen toissailtana — vai lieneekö siitä jo kuukauden päivät. Oletteko te koskaan tavannut häntä? Se oli Strelsaun herttua.»

»Hm, olenpa vain», ärähti Bertram.

»Aika kaunis mies, — minusta ainakin.»

Ei ollut vaikea nähdä, että Georgen viittailut herttuaan lisäsivät poloisen Bertramin kärsimystä, ja siitä tein johtopäätöksen, että herttua oli kunnioittanut rouva de Maubania huomaavaisuudellaan. Tämä oli leski, rikas, kaunis ja kuuleman mukaan sangen kunnianhimoinen. Saattoihan olla mahdollista, että hän, kuten George sanoi, tähtäsi korkealle, että hän tahtoi voittaa omakseen henkilön, joka oli hallitsevan kuninkaan jälkeinen mies; sillä herttua oli Ruritanian kuningasvainajan poika morganaattisesta avioliitosta ja uuden kuninkaan velipuoli. Hän oli ollut isänsä lemmikki, ja epämieluisia huomautuksia oli tehty sen johdosta, että hänelle oli herttuan arvonimeksi annettu itsensä maan pääkaupungin nimi. Hänen äitinsä oli ollut hyvästä, vaikka ei varsin ylhäisestä suvusta.

»Ei kai herttua ole nyt Pariisissa?» tiedustin.

»Ei, hän on palannut kotia ollakseen läsnä kuninkaan kruunauksessa, vaikkei hän tietystikään saane suurtakaan huvia siitä juhlallisuudesta. Mutta älkää sortuko epätoivoon, vanha veikko! Hän ei nai kaunista Antoinettea; ei ainakaan, jos eräs toinen suunnitelma ottaa toteutuakseen. Ja sittenkin — kuka tietää...» Hän keskeytti ja jatkoi sitten hymyillen: »Vaikea on naisen vastustaa kuninkaallista huomaavaisuutta. Senhän _te_ hyvin tiedätte, Rudolf eikö totta?»

»Juoskaa suohon», vastasin. Sitten nousin ylös, jätin onnettoman Bertramin sydänsuruineen julman Georgen hoivaan ja lähdin hotelliin nukkumaan.

Huomenissa George Featherley seurasi minua asemalle, missä lunastin junalipun Dresdeniin.

»Taidegalleriako vetää miestä puoleensa?» irvisteli George.

George on paatunut lörpöttelyä, ja jos olisin maininnut hänelle lähteväni Ruritaniaan, olisi se ollut tietona Lontoossa kolmen päivän perästä ja veljeni talossa korkeintaan viikkoa myöhemmin. Yritin sen vuoksi antaa hänelle kiertelevän vastauksen, mutta hän pelasti minut siitä pulasta jättämällä minut äkisti seisomaan yksin ja lähti patikoimaan asemasiltaa pitkin. Seurasin häntä silmilläni ja näin hänen tervehtivän ja puhuttelevan kaunista, hienosti puettua naista, joka oli juuri tullut lippumyymälästä. Tämä oli arviolta vähän yli kolmenkymmenen vanha, pitkä, tumma ja jokseenkin täyteläinen. Georgen puhellessa huomasin naisen katsahtavan minuun, ja turhamaisuuttani kirveli pahoin ajatus, etten näyttäytynyt lainkaan edukseni isoon turkkiin ja kaulahuiviin kääriytyneenä — oli näet kylmä huhtikuun päivä — ja pehmeä huopahattu painettuna korvieni yli. Seuraavassa tuokiossa George palasi luokseni.

»Te saatte viehättävän matkatoverin», hän sanoi. »Se on Bertram poloisen jumalatar, Antoinette de Mauban; hän matkustaa Dresdeniin niinkuin tekin. Hänkin tahtoo tietysti katsella tauluja taidegalleriassa. Mutta perin hassua on, ettei hän tällä hetkellä osaa oikein arvostaa kunniaa tulla teidän tuttavaksenne.»

»En ole pyytänytkään tulla hänelle esitellyksi», huomautin hiukan ärtyneesti.

»Ette olekaan; mutta kun tarjouduin tekemään sen, vastasi hän: Joskus toiste! No niin, teille se lienee samantekevää, vanha veikko; ja kukaties sattuu matkalla yhteentörmäys, jolloin saatte tilaisuuden pelastaa hänet ja lyödä Strelsaun herttua laudalta.»

Mutta ei minulle eikä rouva de Maubanille sattunut matkalla mitään erinomaista. Voin sen sanoa hänestä yhtä hyvin kuin itsestänikin; sillä kun vietettyäni yön Dresdenissä jatkoin matkaa, tuli hän jälleen samaan junaan kuin minäkin. Koska voin arvata hänen haluavan olla rauhassa, välttelin häntä huolellisesti. Mutta minä näin hänellä olevan saman matkan kuin minulla aivan perille asti, ja minä käytin tilaisuutta vaarinottaakseni häntä, milloin vain kävi päinsä, ilman että hän sitä huomasi.

Pian me sitten saavuimmekin Ruritanian rajalle, missä vanha tullimies mulkoili minua niin pitkään, että tiesin varmasti kasvojeni olevan aito elphbergiläiset; minä ostin sanomalehtiä ja näin niissä uutisia, jotka tulivat mullistamaan koko matkani. Jostakin selittämättömästä ja näköjään salamyhkäisestä syystä oli kruunausta yhtäkkiä joudutettu; sen piti tapahtua jo ylihuomenna. Koko maa näytti olevan kuohumistilassa tämän johdosta, ja ilmeisesti oli pääkaupunki Strelsau täpösen täynnä ihmisiä. Kaikki yksityiset huoneet olivat jo vuokratut ja hotellit tulvillaan; vähän oli siis toivoa, että saisin itselleni asunnon, ja jos saisinkin, niin nyljettäisiin minulta siitä julma maksu. Hetken mietittyäni päätin poiketa Zendan pikkukaupunkiin, joka on viitisen mailia [Englannin peninkulma (mile) = 1,61 km] pääkaupungista ja pari mailia rajalta. Juna tuli sinne illalla; seuraavan päivän, joka oli tiistai, tahdoin viettää maleksimalla kauniiksi kehutuilla metsäharjanteilla ja katsella kuuluisaa vanhaa linnaa; keskiviikkoaamuna aioin sitten lähteä junalla Strelsauhun ja palata yöksi Zendaan.

Nousin siis junasta Zendassa, ja katsellessani poiskiitävän junan perään näin tuntemattoman ystävättäreni, rouva de Maubanin, jääneen siihen. Selvää oli, että hän jatkoi matkaa Strelsauhun ja että hän oli siis varannut siellä itselleen asunnon. Minua hymyilytti ajatellessani George Featherleyn ällistynyttä naamaa, jos hän olisi tiennyt meidän olleen matkatovereja näin pitkältä.

Hotellissa sain sangen hyvän vastaanoton. Itse asiassa se oli vain halpa ravintola, jota hoiti vanha, paksu rouva kahden tyttärensä kera. Nämä olivat herttaisia, levollisia ihmisiä eivätkä tuntuneet paljonkaan välittävän Strelsaun suurista juhlallisuuksista. Herttua oli vanhan rouvan sankari, sillä isävainajansa testamentin mukaan, hän omisti Zendan laajat tilukset ja linnan, joka ylpeänä kohosi jyrkällä mäellä laaksonnotkon toisessa päässä, vain moniaan mailin päässä ravintolasta. Vanha rouva ei salannutkaan pahoitteluaan sen johdosta, ettei kruunua ja valtaistuinta perinyt herttua veljensä sijasta.

»Me tunnemme hyvin herttua Michaelin», hän sanoi. »Hän on aina asunut täällä meidän keskellämme; jok'ainut ruritanialainen tuntee herttua Michaelin, mutta kuningas on meille melkein vento vieras. Hän on oleskellut niin paljon ulkomailla, että tuskinpa yksi kymmenestä tuntee hänet edes ulkomuodolta.»

Tällöin huudahti toinen tyttäristä: »Hänen sanotaan ajattaneen partansa, niin että nyt häntä ei tunne kukaan!»

»Ajattanut partansa!» sanoi äiti. »Kuka sen on sanonut?»

»Herttuan metsänvartija, Johann. Hän on nähnyt kuninkaan.»

»No niin — kuningas on paraikaa herttuan metsästyslinnassa täällä metsässä, sen voin sanoa teille, herrani; keskiviikkoaamuna hän matkustaa täältä Strelsauhun kruunattavaksi.»

Tämä tieto herätti mielenkiintoani, ja minä päätin seuraavana päivänä lähteä kävelemään metsästyslinnaan päin nähdäkseni kuninkaan. Emäntä jatkoi ärtyneesti:

»Tahtoisinpa, että hän jäisikin tänne metsästelemään — hän panee arvoa vain metsästykseen, viiniin ja erääseen kolmanteen asiaan, jos ihmiset puhuvat totta — ja antaisi meidän herttuan tulla kruunatuksi sijastaan keskiviikkona. Kas, sitä minä toivon, ja minun puolestani saakoon vaikka koko maailma tietää sen!»

»Äiti, hillitse toki kieltäsi!» varoittivat tyttäret.

»Enpäs — niitä on paljon, jotka ajattelevat samalla tapaa kuin minä», intti muori itsepäisesti.

Minä heittäydyin taapäin isossa nojatuolissani ja nauroin hänen kiivaudelleen.

»Mutta minäpä vihaan mustaa Mikkoa», sanoi tyttäristä nuorempi ja kauniimpi — oikein vetreä, sievä hymysuu. »Minä tahdon punaisen Elphbergin kuninkaakseni. Kuninkaan sanotaankin olevan punainen kuin kettu tai niinkuin...»

Hän hihitti ilkamoisesti ja loi minuun nopean katseen, pudistaen torjuvasti päätänsä sisarensa nuhtelevalle irvistykselle.

»Moni mies on aikain kuluessa saanut kiroilla heidän punaista tukkaansa», mutisi muori puolittain itsekseen — ja minä tulin ajatelleeksi Jamesia, viidettä Burlesdonin kreiviä.

»Mutta nainen ei vain koskaan!» huudahti kuninkaan ihailijatar.

»Ohoo — kyllä naisetkin, sitten kuin se on jo ollut liian myöhäistä», kuului tuima vastaus, joka sai nuoren tytön punastumaan.

»Kuinka on mahdollista, että kuningas oleskelee täälläpäin?» minä kysyin, tehdäkseni lopun kiusallisesta äänettömyydestä. »Minähän olen kuullut, että kaikki tämä on herttuan maata.»

»Herttua on kutsunut hänet vieraakseen keskiviikkoon saakka. Itse on herttua Strelsaussa ja varustelee kuninkaan vastaanottoa.»

»He ovat siis hyvät ystävät keskenään?»

»Kyllä, erinomaiset ystävät», sanoi muori.

Mutta punaposkinen neitonen pudisti päätään; äidin torut unhottuivat äkisti ja hän puuskahti uudestaan innoissaan:

»Niin kyllä, he pitävät toisistaan niin paljon kuin kaksi miestä voi tehdä, jotka himoitsevat kumpikin samaa kruunua ja samaa vaimoa.»

Äiti näytti suuttuvan; mutta tytön viime sanat olivat herättäneet minun uteliaisuuttani, ja ennenkuin muori ennätti ruveta jälleen torumaan, kiiruhdin kysymään:

»Mitä! Mielivätkö he molemmat samaa vaimoa? Mitä te sillä tarkoitatte, pikku neiti?»

»Tietäähän koko maailma, että musta Mikko — no, älä suutahda äiti — että herttua Michael tahtoo tehdä kaikkensa voidakseen naida prinsessa Flavian ja tehdäkseen tästä kuningattaren.»

»Minun alkaa totisesti käydä säälikseni teidän herttuaanne», sanoin. »Mutta kun kohtalo on tehnyt ihmisen nuoremmaksi pojaksi, niin hän saa tyytyä ottamaan sen, mikä vanhemmalta veljeltä jää yli, ja kiittää siitäkin vähästä luojaansa, jos kykenee.»

Minä ajattelin omaa asemaani elämässä, kohautin hartioitani ja nauroin. Ja sitten tulin ajatelleeksi myöskin Antoinette de Maubania ja hänen matkaansa Strelsauhun.

»Mustan Mikon ei tarvitse muuta kuin...» aloitti tyttö, äitinsä närkästystä uhitellen; mutta hänen puhuessaan kuului eteisestä raskaita askelia ja äreä ääni kysyi uhkaavasti:

»Kuka täällä lörpöttelee mustasta Mikosta hänen korkeutensa omassa kaupungissa?» Nuori tyttö päästi pienen kirahduksen, puolittain pelosta ja puolittain — kuten luulen — pelkästä kiusoittelemishalusta.

»Ettehän vain anna minua ilmi, Johann?» hän huudahti.

»Siinä nyt näet, mihin kerkeä kielesi saattaa sinut viedä», nuhteli äiti.

Mies, jonka tulo oli tehnyt niin yllättävän vaikutuksen, astui ovesta sisään.

»Meillä on täällä vieraita, Johann», sanoi emäntä, ja mies otti lakin päästänsä. Hän vilkaisi minuun, ja ällistyksekseni hän hätkähti ottaen askeleen taapäin, aivan kuin olisi nähnyt jotain merkillistä edessään.

»Mikä teitä vaivaa, Johann?» kysyi vanhempi tyttö. »Tämähän on vain vieras herra, joka on matkoilla ja on poikennut tänne katselemaan kruunausta.»

Mies oli koonnut malttinsa; mutta hän tirkisteli minuun tutkivasti ja miltei hurjasti.

»Hyvää iltaa!» nyökkäsin hänelle.

»Hyv’iltaa!» hän mutisi, mutta ei irroittanut tuijottavaa katsettaan minusta, niin että pilaileva tyttö rupesi viimein nauramaan.

»Johann», hän huudahti, »kas siinä näette sen värin, josta niin paljon pidätte! Hän ihan hätkähti nähdessään teidän tukkanne, hyvä herra. Se väri on Zendassa hyvin harvinainen, tiedättekös!»

»Minä pyydän herralta anteeksi», sammalsi miehenkarilas ja näytti hyvin hölmistyneeltä. »En luullut tapaavani täällä vieraita.»

»Antakaa hänelle lasi viiniä, jotta hän saa juoda minun terveydekseni», sanoin. — »Mutta nyt minun on sanottava hyvää yötä ja suuret kiitokset, hyvät naiset, herttaisuudestanne ja hauskasta haastelustanne.»

Nousin ja nyökäten naisille lähdin ovelle päin. Nuorempi tytär kiiruhti edelleni valaisemaan kynttilällä minulle tietä, ja mies astui syrjään päästääkseen minut ohitseen, mutta katsoa tiirotti yhä jurosti minuun. Juuri kuin olin astunut hänen ohitseen, tuli hän jälleen minua kohti ja sanoi:

»Sallitteko minun kysyä, hyvä herra, tunnetteko te meidän kuningastamme?»

»En, en ole koskaan häntä nähnytkään», vastasin; »mutta toivon, että keskiviikkona saan siihen tilaisuuden.»

Hän ei sanonut sen enempää; mutta minä voin huomata hänen tirkistelevän katseensa seuraavan minua, kunnes ovi sulkeutui jälkeeni. Veitikkamainen saattajani vilkaisi olkansa yli noustessaan portaita ylös ja sanoi: »Johann ei voi kärsiä ihmisiä, joilla on sellainen tukanväri kuin teillä on.»

»Hän pitää arvatenkin teidän tukkaanne kaikkein kauneimpana», arvelin:

»Minä tarkoitin, ettei hän voi sietää _miehiä_, joilla on sellainen tukka», sanoi hän ja katsahti minuun hienosestaan kiemaillen.

»Mitäpä merkitystä miesten tukanvärillä voi ollakaan?» virkoin ja tartuin kynttilänjalkaan.

»Onpahan vain — minä pidän teidän tukkanne väristä. Se on oikeata Elphbergin punaista!»

»Miehelle hänen tukkansa väri merkitsee aivan yhtä vähän kuin tytölle — tämä!» — Ja minä annoin hänelle jotakin, jolla ei ollut paljonkaan arvoa.

»Jumala suokoon, että keittiönovi olisi ollut kiinni!» huoahti tyttö.

»Amen!» sanoin ja erosin hänestä.

Mutta nyt minä tiedän kokemuksestani, ettei miehen tukanväri suinkaan ole aina vallan mitätön asia.

KOLMAS LUKU.

Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa.