Part 7

»Tahdotteko jäädä päivällisille luoksemme, hyvät herrat?» kysyin.

Rupert Hentzau kiirehti pyytelemään anteeksi — heidän täytyi joutua toimiinsa linnaan.

»No niin, sitten minun on sanottava teille: näkemiin asti, hyvät herrat», lausuin ja heilautin kättäni. »Minua ilahduttaa suuresti, jos pääsen pian tekemään lähempää tuttavuutta kanssanne.»

»Me pyydämme nöyrimmin teidän majesteettianne toimittamaan, että se tilaisuus tulisi hyvin pian», vastasi Rupert veikeästi irvistäen ja lähti ulos, astuen Saptin ohi niin pirullisen uhitteleva ilme kasvoillaan, että näin vanhan soturin puristavan kätensä nyrkkiin ja katsovan kulmiaan rypistellen menijän perään.

Omasta kohdastani olen sitä mieltä, että kun miehen välttämättömästi täytyy olla konna, niin aina on parempi, että hän on hyvännäköinen konna; ja siksipä minä pidinkin enemmän Rupert Hentzausta kuin hänen molemmista seuralaisistaan, joilla oli pitkät hevosennaamat ja ylen lähekkäin olevat silmät. Tällä tarkoitan, ettei synti suinkaan käy raskaammaksi sen kautta, että sitä tehdään älykkäällä ja hienolla tavalla.

Nyt sattui käymään niin merkillisesti, että minä tänä ensimmäisenä iltana — sen sijaan että olisin käynyt pöytään nauttimaan linnankokin laittamasta erinomaisesta päivällisestä — olinkin pakotettu jättämään seurueeni yksin siitä iloitsemaan ja itse lähtemään Fritzin kera ratsastusretkelle Zendan pikkukaupunkiin ja nimenomaan erääseen pieneen ravintolaan, jonka tunsin vanhastaan. Retkeä ei voinut ajatella lainkaan vaaralliseksi, sillä illat olivat pitkät ja valoisat ja tiet tällä puolen Zendaa hyvin vilkasliikkeiset. Niinpä lähdimme matkaan, vain yksi ratsurenki perässämme. Minä käärin ison viitan ympärilleni.

»Fritz», sanoin kaupunkiin tullessamme, »ravintolassa, johon menemme, sattuu olemaan mainion sievä tyttönen.»

»Mistä sen tiedätte?» hän kysyi.

»Olen käynyt siellä ennenkin», sanoin.

»Senkö jälkeen kuin...»

»Ei, sitä ennen.»

»Mutta sittenhän teidät tunnetaan siellä!»

»Niin, tietystikin. Mutta älkää nyt huoliko väitellä vastaan, ystäväiseni; kuulkaa ennemminkin, mitä minulla on sanottavana. Me molemmat kuulumme kuninkaan seurueeseen, ja toisella meistä on hammassärky. Toinen hankkii meille yksityisen huoneen ja päivällispalaa sekä pullollisen krouvin parasta viiniä sairasta varten. Ja jos kaiken tämän tilaaja on tarpeeksi vikkelä ja liukaskielinen, niin arvaan hänen saavan aikaan, että tuo sievä tyttönen tulee meitä palvelemaan.»

»Mutta jollei hän tahdo tulla?» sanoi Fritz

»Fritz hyvä», sanoin, »jollei hän tule teidän kauniiden kasvojenne takia, niin tulee hän ainakin minun sairaspoloisen vuoksi.»

Me saavuimme tuohon pieneen ravintolaan. Kun kävin sisään, ei naamastani näkynyt muuta kuin silmät. Emäntä otti meidät vastaan, ja parin minuutin perästä tuli pikku ystävättärenikin näkyviin — pelkään pahoin, että hän aina piti varansa tähystäessään rattoisia vieraita. Päivällinen ja viini tilattiin. Minä asetuin yksityiseen huoneeseen, ja pian liittyi Fritz seuraani.

»Tyttö tulee kuin tuleekin», tiesi hän kertoa.

»Jollei hän tulisi, niin saattaisin ruveta epäilemään kreivitär Helgan hyvää makua», sanoin.

Tyttö tuli. Annoin hänelle aikaa asettaa viinipullon pöydälle, sillä en tahtonut, että hän ällistyksessään pudottaisi sen lattiaan. Fritz kaasi pullosta lasiin ja ojensi sen minulle.

»Onko herra hyvin kipeä?» kysyi tyttö säälivästi.

»Ei, herra ei ole sen huonompi kuin viime kerralla tavatessamme», minä vastasin ja heitin viitan yltäni.

Tyttö parkaisi hiljaa ja löi kätensä yhteen. Sitten hän huudahti:

»Kuningashan se on! Minä sen sanoinkin äidille, heti kun näin hänen kuvansa sanomalehdessä. Suokaa anteeksi minulle!»

»Ettehän te ollenkaan pahoittanut mieltäni», vastasin.

»Ei, mutta kaikesta siitä, mitä me puhuimme.»

»Kaiken sovittaa se, mitä te teitte minun mielikseni — muistattehan!»

»Minun pitää mennä sisään ja kertoa äidille.»

»Seis!» sanoin ja kohotin varoittavasti sormeani. »Tänäiltana emme ole tulleet tänne hulluttelemaan. Tuokaa päivällinen pöytään älkääkä hiiskahtako sanallakaan, että kuningas on täällä.»

Tyttö palasi parin minuutin perästä ja näytti totiselta, mutta samalla hyvin uteliaalta.

»Mitä Johannille kuuluu?» kysyin syömään ruvetessani.

»Tuota, herra — tahdoin sanoa teidän majesteettinne...»

»Jättäkäämme majesteetti tällä kertaa rauhaan.»

»Me emme näe häntä tätänykyä juuri koskaan.»

»Mikäs nyt on?»

»Se vain, että minä olen sanonut hänelle, että hän käy täällä liian usein», vastasi pieni keimailija ja viskasi niskaansa.

»Hän on siis happamella tuulella ja pysyttelee poissa?»

»Niin.»

»Mutta saisit sinä kai hyvinkin hänet jälleen tulemaan?» sanoin hymyillen.

»Ehkäpä saisin», hän vastasi.

»Kuulehan, minä tunnen hyvin sinun vetovoimasi», sanoin, ja tyttö punastui ilosta.

»Muuten ei se asia yksistään häntä pidättele täältä. Hänellä on tähän aikaan hyvin paljon askaretta linnassa.»

»Mutta eihän, nyt ole metsästysaika.»

»Ei, mutta hän on siivoojana linnassa?»

»Mitä hullua — onko Johannista tehty sisäpiika?»

Nuorella tytöllä tuntui olevan palava halu lörpötellä kaikki tietonsa.

»Niin, kun siellä ei ole ketään muuta», hän sanoi; »siellä ei ole naisväkeä ollenkaan — ei ainakaan palvelijattaria, tarkoitan. Ihmiset sanovat... mutta ei taida olla oikein, että minä...»

»Annappa kuulua, mitä ihmiset sanovat.».

»Ei, minä en uskalla.»

»Minä katson kattoon sillä aikaa.»

»Siellä sanotaan olevan erään hienon vallasnaisen, mutta ei ainuttakaan muuta naista. Ja Johann palvelee herroja.»

»Poloinen Johann, hän taitaa tulla liiaksi rasitetuksi; mutta minä olen varma, että hänellä on aina aikaa puolituntinen käväistäkseen sinua katsomassa.»

»Ajastako se sitten riippuu?»

»Rakastatko sinä häntä?» kysyin.

»En!»

»Tahdotko palvella kuningasta?»

»Tahdon!»

»Pyydä sitten Johannia tapaamaan sinut toisen virstanpatsaan kohdalla Zendan ulkopuolella huomeniltana kello kymmeneltä. Sano, että odotat häntä siellä ja lähdet kotiin hänen seurassaan.»

»Aiotteko te tehdä hänelle jotain pahaa?»

»Emme suinkaan, jos hän vain tekee sen mitä käsken. Mutta nytpä luulen jo sanoneeni sinulle tarpeeksi, kaunokaiseni. Tee se, mitä pyysin sinulta, ja pidä varasi, ettei kukaan saa tietää kuninkaan käyneen täällä.»

Puhuin hiukan ankarassa sävyssä, sillä ei liene vahingoksi lisätä vähän pelkoa naisen kiintymykseen; mutta sävyni vaikutusta lievensin antamalla tytölle sievän lahjan. Sitten haukkasimme päivällistä, ja pöydästä noustuamme kääriydyin jälleen isoon viittaani ja lähdin Fritz edelläni, hevostemme luo.

Kello oli vasta puoli yhdeksän, eikä vielä juuri hämärtänytkään. Kaduilla eli niin paljon väkeä kuin noin pienessä kaupungissa yleensä voi olla, ja minä saatoin nähdä että ihmiset haastelivat ahkerasti keskenään. Zenda tunsi olevassa tätänykyä Ruritanian sydän, sillä kun oli kuningas toisella laidallaan ja herttua toisella. Me ratsastimme verkalleen kaupungin läpi, mutta maantielle niiniämme panimme rivakaksi raviksi.

»Tahdotteko te saada tuon Johannin käsiinne?» kysyi Fritz.

»Tahdon niinkin, ja luulen panneeni hyvän syötin koukkuun hänen varalleen. Krouvin pikku Delila taluttaa kyllä tuon Simsonin meidän käsiimme, siitä olen varma. Se ei aina riitä, Fritz veikkoseni, ettei pidä talossaan ollenkaan hameväkeä, vaikka Michael veljeni tuntuukin sen verran ymmärtävän; mutta jos tahtoo olla aivan varma asiastaan, on paras, ettei hameita ole edes kymmenen mailin kuuluvilla.»

»Ei sen lähempänä kuin Strelsaussa esimerkiksi», sanoi poloinen Fritz ja päästi pahasti lemmensairaan huokauksen.

Me lähestyimme linnaa ja olimme pian sen mäellä. Kun hevostemme kaviot kopsahtelivat sorakäytävällä, tuli Sapt miltei juosten vastaamme.

»Jumalan kiitos, että olette turvassa!» hän huudahti. »Näittekö niitä lainkaan?»

»Keitä sitten?» kysyin, laskeutuessani satulasta.

Hän veti meidät syrjään, jotta ratsurenki ei kuulisi puhettamme.

»Te ette saa ratsastella täällä ympäri, nuori mies», sanoi hän minulle hiljaa mutta painokkaasti, »jollei teillä ole joka kerran viisi tai kuusi miestä seurassanne. Tunnetteko erästä nuorta herraa seurueestanne, jonka nimi on Bernenstein?»

Minä tunsin hänet; hän oli kaunis ja pirteä nuori mies, jokseenkin minun kokoiseni ja vaaleatukkainen.

»Hän makaa nyt vuoteessa, pyssynluoti käsivarressaan.»

»Hittoja kanss'!»

»Näin se kävi! Päivällisen jälkeen hän lähti yksinään ulos ja maleksi hiukan metsässä. Siellä hän oli yhtäkkiä näkevinään kolme miestä väijyksissä puiden takana, joista yksi tähtäsi häneen pyssyllä. Hänellä ei ollut mitään asetta matkassa, jonka vuoksi hän lähti juoksemaan takaisin linnaan, mutta pyssymies ampui hänen jälkeensä ja osui häntä käsivarteen. Hänellä oli tuska ja työ laahautua ylös mäelle, ennenkuin meni pyörryksiin. Onneksi roistot pelkäsivät tulla kovin lähelle ihmisiä.»

Hän vaikeni, mutta lisäsi hetkisen kuluttua: »Se luoti oli teille tarkoitettu, nuori ystäväiseni.»

»Se on hyvin todennäköistä», vastasin.

»Olisipa soma tietää, keitä nuo kolme tällä kertaa olivat», sanoi Fritz.

»En ollutkaan tänä iltana ilman asiata ulkona», minä virkoin, »ja syyn saatte oitis tietää. Mutta muuan asia erityisesti painaa mieltäni.»

»Mikä asia se on?» kysyi Sapt.

»Kas tämä — minä arvelen kehnosti kiittäväni Ruritaniaa sen minulle osoittamasta kunniasta, jos lähden täältä tieheni ja jätän henkiin yhdenkään noista kuudesta. Ja sitä minä Jumalan avulla en aiokaan tehdä.»

Sapt puristi minun kättäni.

KOLMASTOISTA LUKU.

Parannettu laitos Jaakopin tikapuista.

Seuraavan päivän aamuna annoin kaikki tarpeelliset käskyt, ja sitten lepäsin tyytyväisemmin kuin moneen aikaan. Olin täydessä, kiihkeässä toiminnassa, ja vaikka ei kuumeisinkaan toiminta pysty parantamaan ihmistä rakkaudesta, vaikuttaa se ainakin siihen huumauslääkkeen tavoin. Sapt, jonka veri oli syttynyt, ihmetteli kovin, että minä kykenin paistattamaan päivää ulkona nojatuolissa viruen ja kuunnellen erästä ystävääni, joka pehmeällä äänellään lauloi Ruritanian kansanlauluja, jotka vaivuttivat minut viileän alakuloiseen tunnelmaan. Tällaisessa »askareessa» satuin parahiksi olemaan, kun nuori Rupert Hentzau — joka ei pelännyt ketään ihmistä eikä pakolaistakaan, vaan ratsasteli ympärillämme rauhallisesti kuin olisi hän ollut Strelsaun linnanpuistossa — tuli ratsastaen pihamaalle, missä minä makasin, tervehti ilkamoivan nöyrästi ja pyysi saada puhua minun kanssani kahdenkesken tuodakseen minulle salaisen sanoman Strelsaun herttualta. Minä annoin kaikkien seuralaisteni siirtyä syrjempään; sitten sanantuoja istahti vierelleni ja sanoi:

»Näyttääpä siltä, että kuningas potee lemmensairautta?»

»Ei sentään hengenvaarallisesti», vastasin hymyillen.

»Se on hyvä!» hän sanoi. »Kuulkaapas nyt, Rassendyll, koska satumme olemaan kahdenkesken...»

Minä nousin suoraksi istuimellani.

»No, mikä nyt on?» hän kysyi.

»Aion kutsua jonkun herroistani ja käskeä hänen toimittamaan hevosenne esiin. Jollette te tiedä, miten kuningasta on puhuteltava, niin veljeni saa lähettää tänne toisen sanantuojan.»

»Maksaako vaivaa jatkaa tätä ilveilyä?» hän sanoi ja löi huolettomasti hansikkaallaan saappaansa varteen.

»Se ei ole vielä lopussa; ja minä pystyn kai itse määräämään, mitä nimeä tahdon itsestäni käytettävän.»

»No, no, no — olkoon menneeksi; mutta muuten minä puhuin vain pelkästä ystävyydestä, sillä te olette tosiaankin minun mieleiseni mies.»

»Voinen olla», vastasin, »jollen niele tykkänään rehellisyyttäni.. Voinen olla teille mieleinen, jollen unohda, että minun tapanani on lunastaa miehille antamani sana ja pitää arvossa naisten kunniaa.»

Hän mulkoili minuun vihaisesti.

»Onko äitinne kuollut?» kysyin.

»On — mitä te hänestä?»

»Siitä hän saa kiittää Jumalaa», sanoin; ja tällöin kuulin hänen kiroavan hiljaa. »Mitä asiata teillä oli minulle?»

Tiesin koskettaneeni hänen arimpaan kohtaansa, sillä kaikki tiesivät hänen särkeneen äitinsä sydämen ja kerskailleen rakastajattarillaan tämän talossa. Hänen huoleton sävynsä oli hetkiseksi kadonnut.

»Herttua tekee teille paremman tarjouksen kuin minä olisin ikinä tehnyt», hän murahteli hampaittensa välistä. »Minä ehdotin hirttonuoraa, mutta hän tarjoo teille turvallisen pääsyn rajalle ja viisikymmentä tuhatta puntaa käteistä.»

»Minusta teidän tarjouksenne on parempi, jos minun on pakko ottaa vastaan mitään tarjousta Zendasta päin.»

»Vastaatteko siis kieltävästi?»

»Tietysti!»

»Sanoinhan minä sen jo Michaelille» — ja tuo hirtehinen, joka oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, hymyili minulle valoisinta hymyään. »Meidän kesken puhuen», hän jatkoi, »musta Mikko ei pysty käsittämään aatelismiehen ajatustapaa.»

Minua alkoi naurattaa.

»Entäs te?» kysyin.

»Minä sen tietysti käsitän», sanoi hän itsetyytyväisesti. »Vai niin — nuora on siis teille mieluisempi?»

»Mieltäni pahoittaa, ettei teidän ole sallittu elää kyllin kauan nähdäksenne minut siinä killumassa», vastasin.

»Osoittaako teidän majesteettinne minulle sen suuren kunnian, että etsitte riitaa minun kanssani?»

»Sen tekisin, jos olisitte paria vuotta vanhempi. — Kuinka vankinne voi nykyään?» kysyin sitten.

»Kuningas...»

»Teidän vankinne, sanoin.»

»Ah, unohdin äskeisen toivomuksenne, teidän majesteettinne. No niin — hän elää.»

Hän nousi pystyyn; minä tein samoin. Sitten hän hymyili ja sanoi:

»Entä se kaunis prinsessa — kuinka hän voi? Uskallanpa panna vetoa, että seuraavasta Elphbergistä tulee tarpeeksi punainen, vaikka mustaa Mikkoa sanottaisiinkin sen isäksi.»

Minä hypähdin hänen eteensä ja puin nyrkkiä hänen nenänsä edessä. Hän ei hievahtanutkaan, vaan irvisteli hävyttömän julkeasti minulle.

»Menkää tiehenne, niin kauan kuin pääsette täältä ehjin nahoin!» mutisin hammasteni välistä.

Hän oli korkojen ja koronkorkojen kanssa maksanut minulle takaisin äskeisen viittaukseni hänen äidistään.

Sitten tapahtui rohkein uhkayritys, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kaikki ystäväni olivat noin viidenkolmatta askeleen päässä meistä. Rupert huusi erään ratsurengin puheilleen, käski tämän tuoda hänen hevosensa ja antoi miehen lähteä, työnnettyään hopeakolikon hänen käteensä. Hevonen talutettiin hänen luokseen, ja minä seisoin vieressä ääneti ja osaamatta aavistaa mitään pahaa.

Rupert oli yrittävinään nousta satulaan, mutta käännähti sitten nopeasti minua kohti, pidellen vasenta kättään vyöllään ja ojentaen minulle oikean.

»Ettekö tahdo puristaa kättäni?» hän sanoi.

Minä kumarsin hiukan ja tein, niinkuin hän oli odottanutkin — panin molemmat käteni selän taa. Ajatusta nopeammin hänen vasen kätensä lennähti vyöltä minua kohti, ja pieni tikari viuhahti ilmassa. Se osui minua vasempaan olkaan. Jollen olisi vaistomaisesti hätkähtänyt taapäin, olisi se käynyt suoraan sydämeeni. Minä hoipuin takaperin ja päästin tukahtuneen huudon. Jalustimiin koskettamatta Rupert hypähti hevosensa selkään ja kiiti tiehensä nopeasti kuin nuoli; hänen peräänsä kajahteli huutoja ja revolverinlaukauksia — jälkimmäiset yhtä hyödyttömiä kuin edellisetkin — ja minä vaivuin nojatuoliin ja tunsin väkevätä verenvuotoa haavastani, samalla kuin näin tuon lemmon vintiön katoavan näkyvistä lehtokujannetta pitkin. Ystäväni kihertelivät ympärilläni, ja sitten minä menin tainnoksiin.

Arvaan, että minut kannettiin sänkyyn ja että lienen maannut siinä kokonaan tai puoleksi tiedottomana tuntikausia; sillä kun viimein tulin tajuihini, oli aivan pimeä ja minä pikemminkin aavistin kuin näin Fritzin istuvan vierelläni.

Olin hyvin heikko ja uupunut; mutta hän puheli minulle rohkaisevasti ja sanoi, että haavani piankin paranisi ja että kaikki oli käynyt niinkuin olin toivonutkin. Johann oli nielaissut hänen varalleen viritetyn syötin ja oli vartioituna linnassamme.

»Ja mikä minusta varsinkin on merkillistä», jatkoi Fritz, »on se, ettei hän näytä olevan ollenkaan harmistunut kepposestamme. Hän tuntuu ajattelevan, että kun musta Mikko kerran saa viedyksi tuumansa perille, niin ei kenenkään ole hyvä olla niiden todistajana — tuota kuusikkoa tietysti lukuunottamatta.»

Tämä ajatus aiheutti uskomaan vankimme ymmärryksestä hyvää, ja minä rupesin toivomaan, että hänestä kenties voi olla meille apua. Käskin tuomaan hänet heti puheilleni. Sapt toi hänet sisään ja istutti hänet tuolille sänkyni viereen. Johann näytti happamelta ja pelästyneeltä; mutta totta puhuen me olimme kaikkikin aika lailla peloissamme nuoren Rupertin viime urotyön jälkeen; eikä Johannin arkailua käynyt ihmetteleminenkään, sillä Saptin revolveri oli koko ajan ojossa hänen otsaansa kohti. Sitäpaitsi olivat hänen kätensä köytetyt selän taakse, mutta sitä minä en tahtonut kauemmin sallia.

Minun ei tarvitse tässä luetella vangille antamiamme lupauksia turvallisuudesta ja rahapalkinnosta — ne lupaukset me sitten pidimmekin ja maksoimme hänelle niin runsaasti, että hän nyt elää hyvissä varoissa. Me voimmekin esiintyä anteliaina häntä kohtaan, koska oitis huomasimme, että hän oli pikemminkin heikko kuin ilkeäluontoinen mies, ja että hän oli alistunut suorittamaan osansa ilkityössä enemmänkin peläten herttuata ja omaa veljeänsä kuin mistään innostuksesta itse hankkeeseen. Mutta hän oli kuitenkin osoittautunut sille uskolliseksi; vaikka hänelle ei ollutkaan uskottu kaikkein salaisimpia aikeita, tunsi hän siksi hyvin linnan ja kaikki sen nykyiset varustelut, että voi ilmaista meille melkein kaiken, mitä meidän tarvitsikin tietää. Hänen kertomuksensa sisälsi pääasiallisesti seuraavaa:

Maanpintaa alempana oli vanhan linnan pohjakerroksessa kaksi kallioon hakattua kellaria, joista kiviportaat veivät nostosillalle. Ulommassa kellarissa ei ollut lainkaan akkunaa, mutta siellä paloi lamppu yötä päivää; sisemmässä oli neliskulmainen akkunalokero, joka avautui vallihautaan. Edellisessä oleskeli alituisesti kolme herttuan kuusikosta, ja Michael oli antanut käskyn, että jos mikä vihollinen hyvänsä yritti hyökätä ulompaan suojaan, tuli noiden kolmen puolustaa sitä niin kauan kuin hengenvaaratta itselleen voivat sen tehdä. Mutta heti kuin oli syytä pelätä, että ovi murrettaisiin auki, piti Rupert Hentzaun tai Detchardin — sillä toinen näistä pahimmista hurjimuksista oli aina paikalla — jättää puolustaminen molempain toisten miesten asiaksi, luikahtaa sisempään kellariin, jossa kuningasta pidettiin vangittuna, ja surmata tämä muitta mutkitta. Kuningasta kohdeltiin hyvin, mutta aseet häneltä oli tietysti riistetty, ja hänen käsivartensa oli köytetty hienoilla teräsvitjoilla, niin että hän ei voinut kohottaa kyynärpäitään vyötäisiä korkeammalle. Jos siis ulko-ovi särjettäisiin, olisi kuningas heti hengiltä. Mutta entä hänen ruumiinsa? Siitähän tulisi hänen murhaajiaan vastaan yhtä vaarallinen todistaja kuin hänestä itsestään elävänä.

»Herttua on siitäkin pitänyt huolta», kertoi Johann. »Sillä aikaa kuin nuo kaksi muuta puolustavat ulompaa kellaria, avaa se mies, joka on tappanut kuninkaan, kellarinakkunaa peittävän rautaristikon; se kääntyy näet saranoilla alas. Tuosta akkunasta ei tule sisään ollenkaan valoa, sillä aukon tyyten peittää muurattu tiilitorvi, joka on niin avara, että mies voi ryömiä sitä myöten, ja päättyy alhaalla vallihaudassa aivan vedenpinnan yläpuolelle. Sittenkun kuningas on surmattu, kiinnittää murhamies sukkelasti rautapainon ruumiiseen, raahaa tämän akkunan luo ja nostaa sen aukon tasalle vipulaitteen avulla, jonka Detchard on varoilta rustannut. Sitten hän työntää ruumiin jalat edellä torveen ja antaa sen luisua alas. Se putoo molskahtamatta veteen ja painuu suoraapäätä pohjaan, joka sillä kohtaa on kaksikymmentä jalkaa syvä. Kun kaikki on sitämyöten valmista, huutaa murhamies tovereilleen 'kaikki hyvin!' ja sukeltaa itsekin alas aukosta; ja jos toisetkin kerkiävät, eikä taistelu ole vallan kuuma, niin he syöksyvät sisempään kellariin, koettavat teljetä välioven perästään ja luiskahtavat torvea myöten veteen. Kuninkaan ruumis tietysti jää pohjaan, mutta he nousevat jälleen pintaan, missä muuan mies odottelee veneessä auttaakseen heidät ylös vedestä. Toisella rannalla on myöskin jokaiselle varalla hevoset. Jos asiat sittenkin alkavat käydä hullusti, yhtyy herttua heihin ja kaikki pyrkivät kiiruimman kautta pakoon; mutta jos kaikki sujuu hyvin, palaavat he linnaan, jossa heillä on vihollisensa satimessa. Sellainen on se suunnitelma, jonka hänen korkeutensa on laittanut päästäkseen hätäpäivän päällekäydessä kuninkaasta eroon. Mutta siihen turvaudutaan, kuten sanottu, ainoastaan ihan viime tingassa; sillä arvaattehan, ettei herttualla ole erityistä halua surmata kuningasta, jollei hän saa teidänkin henkeänne kaupanpäällisiksi. Nyt olen ilmaissut teille koko totuuden, niin totta kuin Jumala sieluani auttakoon, ja pyydän teitä suojelemaan minua herttua Michaelin hirmuiselta kostolta; sillä jos minä lankean hänen käsiinsä, sittenkun hän on saanut tämän tietää, niin voin rukoilla vain yhtä asiaa koko elämässäni, nimittäin nopeata kuolemaa, ja sellaista hän ei minulle suo!»

Hän kertoi juttunsa hyvin katkonaisesti; mutta kyselemällä me täytimme kaikki aukkokohdat. Hänen kertomansa suunnitelma edellytti aseellista partiokahakkaa; mutta jos vihollinen tuli ylivoimaisella joukolla — jollaisen esim. minä, nimellinen kuningas, voin hankkia — niin luovuttiin kaikesta vastarinnasta, ja kuningas murhattaisiin kaikessa hiljaisuudessa ja ruumis syöstäisiin torvea myöten vallihautaan. Ja lopuksi vielä sukkela päähänpisto — tässä tapauksessa joku salaliittolaisista asettuisi kuninkaan tilalle kellariin, ja vihollisten hyökätessä sisään hän rupeisi pitämään kovaa melua ja huutamaan apua. Silloin ilmestyisi Michaelkin näkösälle ja myöntäisi olleensa ehkä liian kovakourainen vankiaan kohtaan; mutta tämä olikin muka ollut niin mielettömän julkea, että oli rohjennut ruveta liehakoimaan herttuan lemmittyä — Antoinette de Mauban oli näet linnassa — ja Zendan linnanherrana hän oli rangaissut uskalikkoa omankäden oikeudella. Mutta nyt hän tilaisuuden pakottamana päästäisi miehen vapaaksi ja tekisi samalla kertaa lopun kaikista juoruista »Zendan salaperäisestä vangista», jotka puheet olivat saaneet hänen odottamattomat vieraansa sekaantumaan asiaan. Silloin nämä tietenkin tulisivat hämilleen ja vetäytyisivät noloina tiehensä, ja Michael voisi tehdä kuninkaan ruumiin suhteen kuinka parhaaksi näki.

Tämän julman ja kavalan juonen kuultuamme me, Sapt, Fritz ja minä, katsoimme kauhistuneina toisiimme. Tulinpa minä linnaan rauhan tai sodan asioissa, joko sotajoukon etunenässä tahi viekkaalla yllätyksellä, niin kummassakin tapauksessa kuningas olisi menettänyt henkensä, ennenkuin minä pääsisin häntä lähellekään. Jos Michael oli minua väkevämpi ja voitti minun väkeni, niin olisi koko juttu siihen loppunut; mutta jos minä saisin linnan käsiini, niin minulla ei olisi mitään keinoa rangaistakseni häntä, ei ainuttakaan keinoa todistaakseni hänen inhan työnsä tapahtuneeksi — muuta kuin paljastamalla oman petokseni. Toiselta puolen taasen minä jäisin edelleen kuninkaaksi — sydämeni tykytti hetkisen kuumeisesti tätä ajatellessani — ja lopullinen kamppailu herttuan ja minun välillä siirtyisi myöhemmäksi ajaksi. Hän tuntui todellakin tehneen voittonsa mahdolliseksi ja tappionsa mahdottomaksi. Jolleivät asiat käyneet hänelle hyvin, niin ne pysyisivät samalla kannalla kuin olivat aikaisemminkin olleet, ennenkuin minä tulin hänen tiellensä; — silloin oli hänen ja valtaistuimen välillä vain yksi mies, ja se mies oli petturi; jos taas kaikki sujui hänen suunnitelmansa mukaan, niin ei ollut olemassa ketään, joka pystyisi nousemaan häntä vastaan. Minä olin jo ruvennut ajattelemaan, että Michael oli vain mukava »mammanpoika», joka mieluimmin jätti kaiken taistelun ystäviensä toimeksi; mutta nyt tuli minun myöntää, että hänen aivonsa joka tapauksessa olivat luoneet tämän mestarisuunnitelman, vaikkapa hän itse ei sitä toteuttanutkaan ase kädessä.

»Tietääkö kuningas itse tästä mitään?» kysyin.

»Veljeni ja minä tuon torven muurasimme hänen akkunaansa herra von Hentzaun ohjeitten mukaan», vastasi Johann. »Tällä oli sinä päivänä vahtivuoro, ja kuningas kysyi häneltä, mitä torvella tehtäisiin. — 'Siitä tulee, saakeli soikoon, parannettu laitos Jaakopin tikaportaista’, vastasi se nuori herra ja nauroi iloista nauruaan. ’Tietäähän teidän majesteettinne raamatusta Jaakopin tikapuut, joita myöten mennään maasta taivaaseen. Meistä ei ollut sopivaa, että teidän majesteettinne kulkisi rahvaan tietä, kun teille tulee äkkipakko nousta Aaprahamin helmaan; sen vuoksi laitamme teille tähän sievät yksityisportaat, joilla ei roskajoukko pääse teidän menoanne edes näkemäänkään. Kas sitä varten tämä torvi tulee, kuninkaallinen majesteetti.' Ja hän nauroi taas ja pyysi saada täyttää kuninkaan lasin sen asian onneksi; kuningas istui näet silloin illallispöydässä. Ja vaikka kuningas onkin niin uljas ja peloton kuin kuka hyvänsä hänen suvustaan, vaihtui kuitenkin väri hänen poskillaan, kun hän katseli torvenlaittoa ja tuota reilua pilkkakirvestä, joka veisteli kompiaan hänelle.» — Johannia itseäänkin puistatti sitä muistellessaan; sitten hän jatkoi: »Ei muuten olekaan leikin asia nukkua öitänsä Zendan linnassa, sillä siellä on jokainen yhtä kärkäs katkaisemaan toisilta kurkun kuin lyömään korttia keskenään; ja herra Rupert von Hentzaulle se ajanviete on mieluisempi kuin mikään muu, vieläpä rakkaampi kuin naisten vietteleminen, vaikka sekin on hänen mielitekojaan.»

Mies taukosi puhumasta, ja minä käskin Fritzin saattamaan hänet taitelle varmaan palkitaan. Sitä ennen sanoin kuitenkin hänelle:

»Jos kuka hyvänsä kysyy teiltä, pidetäänkö Zendassa ketään vankina, niin vastatkaa myöntävästi; mutta jos tahtovat udella teiltä, kuka se vanki on, niin te ette saa tietää hänestä mitään; sillä kaikki minun lupauksenkaan eivät pysty pelastamaan teidän henkeänne, jos yksikään sielu saa tietää totuuden Zendan vangista. Minä itse tapan teidät kuin koiran, jos hiiskahdatte siitä hengähdyksenkään tässä talossa.»

Hänen poistuttuaan katsahdin Saptiin.

»Siitä tulee hyvin kova pala meidän hampaillemme», sanoin.

»Niin tulee», vastasi vanha soturi ja pudisteli harmaantunutta päätänsä; »niin kova todellakin, että uskon teidän vielä ensi vuonna tähän aikaan hallitsevan Ruritaniaa.» Ja sitten hän alkoi purkaa sappeaan mustan Mikon luihun kavaluuden johdosta.

Minä painauduin pitkäkseni vuoteeseen.

»Minusta tuntuu», huomautin, »että kahdella tapaa voisi kuningas pelastua hengissä Zendasta. Toinen on se, että joku herttuan seuralaisista kavaltaa isäntänsä.»

»Sen mahdollisuuden saatte huoleti jättää pois laskuistanne», hän sanoi.

»Sitä en tahtoisi», vastasin; »sillä toinen keinoista on _ihme taivaasta!_»

NELJÄSTOISTA LUKU.

Yö Zendan linnan partailla.

Ruritanian kelpo asukkaita olisi kai hyvin ihmetyttänyt kuulla siitä, mistä edellisessä luvussa oli puhetta; sillä virallisen tiedonannon mukaan minä sairastin satunnaista vammaa, jonka olin saanut harhaan viskatusta keihäästä metsäsianpyynnissä. Minä annoin laittaa jokapäiväiset ilmoitukset voinnistani hyvin vakavaan sävyyn ja ylläpidin niiden avulla yleisössä suurta jännitystä, josta oli kolmenkinlaiset seuraukset. Ensiksikin loukkasin pahoin Strelsaun lääkärikuntaa kieltäytymällä kutsumasta siitä ketään minua hoitamaan, lukuunottamatta erästä Fritzin tuttavaa, nuorta lääkäriä, johon voimme täysin luottaa. Toiseksi sain sotamarski Strakenczilta sanan, ettei minun määräyksilläni näyttänyt olevan enempää tehoa kuin hänenkään antamillaan; sillä prinsessa Flavia tahtoi, saatuaan kuulla haavoittumisestani, väenväkisin matkustaa Tarlenheimiin hänen suojeluksensa turvissa — ja siitä tiedosta minä sain iloa ja ylpeyttä, jota turhaan koetin itsessäni kukistaa. Ja kolmanneksi tuli vihdoin rakas veljeni, Strelsaun herttua — vaikka hän olikin liiaksi hyvin perillä tilastani uskoakseen puhetta sairauteni syystä — minun näköjään pysyessäni täysin toimetonna vakuutetuksi siitä, etten todellakaan pystynyt mihinkään toimiin häntä vastaan, jopa hän uskoi, että henkenikin oli vaarassa. Tämän sain kuulla Johannilta, johon minun täytyi pakostakin luottaa ja lähettää hänet takaisin Zendaan, missä hänet ensi työksi piestiin perinpohjaisesti Rupert Hentzaun määräyksestä, koska hän oli juljennut loukata Zendan korkeata moraalia viipymällä yökauden lemmenretkellään. Johann tietysti sydämistyi pahasti saamastaan selkäsaunasta; ja koska herttua oli vahvistanut hänen tuomionsa, niin se seikka sitoi miehen minun palvelukseeni paljon lujemmin kuin kaikki palkkiolupaukset.

Flavian tuloa en voi käydä pitemmältä kuvailemaan. Hänen ilonsa tavatessaan minut terveenä ja reippaana, kuolemansairaan sänkypotilaan asemesta, elää vielä tälläkin hetkellä niin väkevänä sydämessäni, että se on lakata sykkimästä pelkästä hurmauksesta; ja hänen moitteensa sen johdosta, etten ollut uskoutunut edes hänellekään, saavat olla puolustuksena keinoille, joilla pyrin niitä pidättämään. Että sain hänet vielä kerran luokseni, se oli totta tosiaan minulle samaa kuin säde taivaan ihanuudesta kadotukseen tuomitulle sielulle — ja sitäkin enemmän, kun tiesin välttämättömän kirouksen ja kadotuksen seuraavan kohta perästä. Kun olin viettänyt kaksi kokonaista päivää hänen kanssaan, koettaen sillä aikaa unohtaa kaiken muun mieltäni raskauttavan, järjesti Strelsaun herttua suurenmoisen metsästyksen.

Taistelu oli nyt aivan käsissä. Ahkerasti neuvoteltuamme olimme Sapt ja minä päättäneet rohjeta aloittaa sen, ja päätöstämme vahvisti Johannin tuoma tieto, että kuningas oli käynyt hyvin kalpeaksi, laihaksi ja heikoksi ja että kehno vankityrmä pahasti uhkasi hänen terveyttään. Olipa mies kuningas tai ei, niin parempi on hänen saada ritarillinen äkkikuolema luodista tai miekasta kuin menehtyä rotan tavoin tuuma tuumalta vankikomerossa. Tämä ajatus joudutti meidän toimiamme kuninkaan vapauttamiseksi, ja minunkin kannaltani kävi kiiruhtaminen pakostakin välttämättömäksi. Sillä ukko Strakencz hoputteli minua hoputtamistaan jouduttamaan naimisliittoani, koska valtakunnan etu sitä muka vaati; ja minun oma sydämeni kannatti hänen vakuuttelujaan niin hirvittävän väkevästi, että rupesin pelkäämään kadottavani kylmän järkeni rippeetkin. En tosin luule, että olisin voinut tehdä sen, mistä sydämeni unelmoi; mutta muussa tapauksessa minun olisi täytynyt välttää kiusausta pakenemalla tieheni, ja pakoni olisi kokonaan pilannut kuninkaan asian. Sitäpaitsi — hm, minä en olekaan mikään pyhimys, kysykää pikku kälyltäni, jollette usko! — olisi ehkä voinut sattua käymään vielä paljon hullumminkin!