Part 6

Mutta Flavia, joka ei hävennyt rakkauttaan, ojensi loistavin silmin ja hehkuvin poskin kätensä akkunasta Saptille. Hän ei virkkanut sanaakaan; mutta joka on kerrankin nähnyt edessään rakkaudesta hehkuvan naisen, hänen on mahdoton erehtyä tämän ilmeestä. Vanhan soturin huulilla väreili hapan, hiukan surumielinen hymy, ja hänen äänessään oli todellista hellyyttä, kun hän kumartui suutelemaan pienoista kättä ja sanoi:

»Jumala varjelkoon teidän kuninkaallista korkeuttanne ilossa ja surussa, hyvinä ja pahoina päivinä!»

Sitten hän katsoi minuun, ojentautui sotilaallisen suoraksi ja lisäsi:

»Mutta kuningas ennen kaikkea — Jumala varjelkoon kuningasta!»

Ja Flavia tarttui käteeni, suuteli sitä ja kuiskasi liikutettuna: »Amen!»

Me menimme jälleen tanssisaliin. Koska minun oli pakko hyvästellä vieraita, irtaannuin Flaviasta; ja kun kaikki olivat kumartaneet minulle, menivät he kumartamaan hänelle. Sapt näkyi pyörivän kaikkialla tungoksessa; ja missä hän vain oli käynyt, siellä näkyi hymyjä ja merkitseviä katseita ja kuului kuiskailevaa sohinaa. Olen varma, että hän piti järkähtämättä kiinni säälimättömästä päätöksestään ja levitti ympärinsä iloista sanomaa. Hänen elämänsä ainoana päämaalina oli kannattaa laillista kuninkuutta ja iskeä musta Michael mäsäksi. Flavia, minä — yksinpä Zendan tyrmässä viruva todellinen kuningaskin — kaikki me olimme vain merkityksettömiä shakkinappuloita hänen kädessään. Hän ei edes tyytynyt rajoittamaan toimintaansa palatsin seinien sisälle; sillä kun minä vihdoin talutin Flavian leveitä marmoriportaita alas hänen vaunuihinsa, seisoi ulkona suuri väkijoukko, joka tervehti meitä jyrisevin eläköönhuudoin. Mitä minä voinkaan tehdä? Jos olisin puhunut, ilmaissut kaiken, olisivat he kieltäytyneet uskomasta, etten ollut kuningas; pikemminkin he olisivat uskoneet, että kuningas oli äkkiä tullut hulluksi. Saptin kavalat juonet ja minun oma intohimoni olivat auttamattomasti ajaneet minut paljon kauemmaksi kuin olin uskaltanut ajatellakaan; paluutie oli minulta tukossa; ja intohimoni ajoi minua yhä pitemmälle samaan suuntaan, minne toisen kylmäveriset suunnitelmat minua vetivät. Minä uhittelin koko Strelsauta ja Ruritaniaa sinä yönä, aivan kuin olisin todellakin ollut kuningas ja prinsessa Flavian onnellinen ylkä.

Vasta kello kolmen tienoissa aamulla, kun ensimmäinen harmaja aamunsarastus alkoi paistaa sisään, pääsin vetäytymään pukeutumiskammioon; ja Sapt oli yksin luonani. Minä istuin kuin pökerryksissä ja tuijotin valkeaan, Sapt tuprutteli piippuaan, Fritz oli käynyt levolle — hän ei ollut tahtonut edes puhellakaan minun kanssani. Pöydällä kyynärpääni vieressä oli punainen ruusu; se oli koristanut Flavian valkoista povea, ja erotessamme hän oli suudellut sitä ja antanut sen minulle.

Sapt kurotti laihoja petolinnunkynsiään ruusua kohti; mutta minä sieppasin sen kiireesti häneltä säilyyn.

»Se on minun», sanoin, »teille ei se kuulu — eikä kuninkaallekaan!»

»Me taistelimme tänä yönä kelpo taistelun kuninkaan hyväksi», sanoi Sapt.

Minä käännähdin kiivaasti häntä kohti.

»Mikä estäisi minua taistelemasta omaksi hyväkseni?» tiuskahdin.

Hän nyökkäsi.

»Kyllä tiedän; mitä te ajattelette», hän sanoi. »Mutta nuori ystäväni, oma kunniannehan kahlehtii teidät.»

»Oletteko te jättänyt minulle edes kunnian rippeitäkään!»

»Oh, joutavaa! Mitäpä merkitystä sillä on, jos vähän leikittelee nuoren ja kauniin tytön kanssa?»

»Tuollaiset puheet te saatte pitää omina hyvinänne. — Eversti Sapt, jollette tahdo, että minusta pitää tulla täysiverinen konna, jollette tahdo, että kuninkaanne pitää vähitellen riutua hengiltä Zendan komerossa, sillä aikaa kuin Michael ja minä pelaamme suurista panoksista ulkopuolella... Seuraatteko ajatukseni juoksua?»

»Kyllä, jatkakaa vain.»

»Niin, meidän on käytävä toimimaan — ja rivakasti! Näittehän ja kuulittehan itse tuonaan...»

»Sen tein», hän keskeytti jäyhästi hymähtäen.

»Teidän kirottu viisautenne sanoi teille jo ennakolta, mitä minä tulisin tekemään. No, antakaapa minun olla vielä viikon päivät täällä, niin saatte aivan uuden urakan! Voitteko vastata siitä?»

»Luulenpa voivani», vastasi Sapt ja rypisti otsaansa. »Mutta jos sen tekisitte, niin saisitte ensin tapella minun kanssani — ja tappaa minut.»

»No niin, ja entäpä jos senkin tekisin — tai tappaisin parikymmentä muuta lisäksi? Minä vakuutan teille, että tunnin kuluessa voisin nostattaa koko Strelsaun teitä vastaan ja tukehduttaa teidät omiin valheisiinne — niin juuri, omiin mielettömiin valheisiinne!»

»Se on totta kuin evankeliumi», hän myönsi.

»Voisin naida prinsessan ja toimittaa Michaelin ja hänen veljensä yhdessä...»

»Sitäkään en kiellä», hän sanoi.

»Lähdetään sitten herran nimessä Zendaan», puuskahdin epätoivoisena ja ojensin hänelle käteni, »murskaamaan tuo juuttaan Michael mäsäksi ja tuomaan kuningas takaisin hänen pääkaupunkiinsa!»

Vanhus nousi pystyyn ja katseli minuun ääneti pitkän aikaa.

»Entä prinsessa?» kysyi hän sitten.

Minä laskin pääni käsiini ja murskasin ruusun huulteni ja sormieni välissä.

Sitten tunsin hänen kätensä olkapäälläni, ja hänen äänensä kuului käheältä, kun hän kuiskasi minulle:

»Jumalauta, te olette paras Elphberg koko joukosta! Mutta minä olen syönyt kuninkaan leipää ja pysyn kuninkaan palvelijana. — Niin, Zendaan me lähdemme!»

Ja silloin minäkin nostin päätäni ja puristin hänen kättänsä, ja kummallakin oli meillä kyyneleet silmissä.

YHDESTOISTA LUKU.

Hyvin isoa metsäkarjua pyytämänsä.

Voinee hyvinkin käsittää sen hirvittäväsi kiusauksen, johon olin, kukistua. Minähän saatoin harjoittaa sellaista pakotusta Michaelia vastaan, että hänen täytyi surmata kuningas. Minä olin, siinä asemassa, että voin uhitella häntä mielin määrin ja pitää kiinni kruunustani — en sen itsensä vuoksi, vaan siksi, että Ruritanian kuninkaan tuli naida prinsessa Flavia. Siitäpä voivatkaan Sapt ja Fritz siihen sanoa?

Niin kyllä — mutta kylmällä järjellä ei mies kykenekään kuvailemaan niitä intohimon ailahduksia ja mustia ajatuksia, jotka tulvavirtana syöksyvät hänen aivoihinsa, kun hillitön, alkeellinen tunnehehku on avannut niille tien. Ja sittenkään, jollei mies tahdo kuvitella olevansa pyhimys, ei hänen tarvitse vihata itseään niiden takia. Minusta on parempi, että hän on kiitollinen siitä vastustuskyvystä, joka hänelle on annettu, kuin että hän rupee raivoamaan pahojen vaikutelmien, johdosta, jotka tulevat pyytämättä ja kutsumatta ja pakottavat heikon ihmisluontomme suomaan niille väkinäistä vieraanvaraa.

Oli kaunis ja kuulea aamu, kun ilman seuralaista kävelin prinsessan asunnolle, kukkavihko kädessäni. Minun noudatettavakseni väkisin tyrkytetty politiikka verhosi hyvästi rakkauteni ja kaiken Flavialle omistamani huomaavaisuuden, samalla kuin se köytti minut itseni yhä tiukempiin kahleisiin ja kiinnitti suurkaupungin väestön, joka rakasti kaunista prinsessaansa yli kaiken, yhä lujemmin minun persoonaani. Puutarhassa tapasin Fritzin mielitietyn, kreivitär Helgan, poimimassa prinsessalle kukkia, ja minä suostutin hänet viemään niiden sijasta minun kukkani valtiattarelleen. Tuo nuori tyttö punastui onnellisena, sillä ei myöskään Fritz ollut edellisenä iltana ollut toimetonna; ja hänen kuherteluaan ei häirinnytkään mikään musta varjo — sitä vihaa lukuunottamatta, jota herttuan tiedettiin tuntevan häntä kohtaan.

»Ja _senkin_ on teidän majesteettinne tehnyt vallan tyhjänarvoiseksi», sanoi kreivitär veitikkamaisesti hymyillen. »Kyllä — minä vien nämä kukat sisään. Saanko sanoa teidän majesteetillenne, mitä prinsessa kaikkein ensiksi tekee niille?»

Me seisoimme ja puhelimine leveällä parvekkeella, joka kiersi talon takasivua, ja päämme päällä oleva akkuna sattui olemaan auki.

»Teidän kuninkaallinen korkeutenne!» huusi kreivitär hilpeästi, ja Flavia tuli akkunaan. Minä paljastin pääni ja kumarsin. Hänellä oli valkea aamupuku yllään, ja tukka oli koottu yksinkertaiselle sykerölle. Hän heitti minulle lentomuiskun ja huusi alas:

»Tuo kuningas sisään, Helga, minä annan hänelle kupin kahvia!»

Kreivitär näytti ilkamoisesti hymyillen tietä ja vei minut Flavian arkihuoneeseen. Yksin jäätyämme me tervehdimme toisiamme, niinkuin rakastavain tapana on. Sitten Flavia näytti minulle kaksi äsken saamaansa kirjettä. Toinen oli mustalta Mikolta — erittäin kohtelias pyyntö, että prinsessa kunnioittaisi häntä viettämällä päiväkauden hänen luonaan Zendan linnassa, kuten Flavian tapana oli joka kesä siihen aikaan, kun puisto kukki kauneimmillaan. Minä heitin ärtyneenä kirjeen menemään, ja Flavia nauroi. Sitten hän kävi jälleen vakavaksi ja viittasi toiseen kirjeeseen.

»En osaa arvatakaan, kuka tuon on lähettänyt», hän sanoi. »Luehan se!»

Minä tiesin sen jo ensi näkemältä. Tällä kertaa ei tosin allekirjoituksena ollut edes lähettäjän nimen alkukirjaintakaan; mutta käsiala oli sama kuin siinä kirjeessä, jossa minua oli varoitettu huvimajaan viritetystä satimesta — se oli Antoinette de Maubanin kirjoittama.

»Minulla ei ole vähintäkään aihetta rakastaa Teitä; mutta Jumala varjelkoon Teitä joutumasta herttuan valtaan. Älkää suostuko mihinkään kutsuun hänen puoleltaan. Älkää lähtekö minnekään ilman kyllin vahvaa saattojoukkoa — kokonainen rykmenttikään ei ole liiaksi suojelemaan Teitä. Jos tahdotte, niin näyttäkää tämä kirje sille, joka hallitsee Strelsaussa.»

»Miksi ei siinä ole suorastaan: kuninkaalle?» kysyi Flavia, joka nojautui olkapääni yli, niin että hänen irtaimet kutrinsa hyväilivät poskiani.

»Niin totta kuin elämä on sinulle rakas, oma kuningattareni», sanoin, »niin noudata ehdottomasti tätä neuvoa. Rykmentti sotamiehiä asettuu vielä tänään leiriin sinun talosi ympärille, etkä sinä saa lähteä ulos ilman riittävää saattojoukkoa.»

»Onko tämä teidän käskynne, kuninkaallinen majesteetti?» kysyi hän hiukan uhkamielisesti.

»On — jos rakastat minua.»

»No, se on toista!» hän huudahti; ja mitäpä muuta minä silloin voinkaan kuin suudella hänen veitikkamaisuudesta väriseviä huuliaan.

»Tiedätkö sinä, kuka tuon kirjeen on lähettänyt?» hän kysyi.

»Voin arvata sen», vastasin. »Se on hyvältä ystävältä ja — kuten pelkään — hyvin onnettomalta naiselta. Voithan ilmoittaa olevasi vaikka sairas, Flavia, niin ettet pääse lähtemään Zendaan Pyydä anteeksi niin kylmästi ja muodollisesti kuin osaat.»

»Sinä siis tunnet olevasi kyllin voimakas vihoittamaan Michaelin?» hän sanoi ylpeästi hymyten.

»Minä olen kyllin voimallinen vaikka mihin koetukseen, kun vain tiedän sinun olevan turvassa», vastasin. Minun täytyi pian tempautua irti rakastettuni lumokehästä ja lähteä suoraapäätä, Saptin kanssa ensinkään neuvottelematta, sotamarski Strakenczin puheille. Olin puhellut jo usein tuon vanhan sotaurhon kanssa ja oppinut pitämään hänestä ja luottamaan häneen. Sapt ei pitänyt häntä erikoisessa arvossa; mutta minä olin tullut kokemuksesta huomaamaan, että Sapt oli tyytyväisin, kun sai itse hoitaa kaiken, ja että kateus suuresti määräsi hänen mielipiteitään ja toimiaan. Mutta nykyisin minulla oli enemmän työtä ja huolta kuin mistä voin edes Saptin ja Fritzin avullakaan selviytyä, sillä heidän piti lähteä minun kanssani Zendaan; ja minä tahdoin saada tarmokkaan miehen suojelemaan sitä naista, joka minulle oli kallein maailmassa, jotta voisin levollisin mielin omistautua tehtävääni — vapauttamaan kuningasta.

Sotamarski otti minut vastaan hartaan kunnioittavasti. Minä ilmaisin hänelle jossakin määrin pelkoni ja annoin hänen toimekseen vartioida prinsessan turvallisuutta. Minä katsoin häntä suoraan silmiin käskiessäni, ettei kukaan, joka oli jossain yhteydessä herttuan kanssa, saanut lähestyä häntä ilman, että marski itse oli vähintään kymmenen miehensä kanssa läsnä.

»Teidän majesteettinne saattaa olla oikeassa», hän sanoi ja pudisti surumielisesti harmaata päätänsä. »Olen nähnyt parempienkin miesten kuin herttuan rakkaudenpuuskassa menettävän järkensä.»

Minä voin sydämeni syvyydestä täysin yhtyä tuohon huomautukseen, mutta ääneen sanoin:

»Vaikuttimena voi olla muutakin kuin rakkaus, herra marski. Rakkaus ilahduttaa sydämen, mutta ettekö luule olevan jotakin muuta, jolla veljeni ehkä haluaa koristaa päänsä?»

»Taivas suokoon, että teidän majesteettinne siinä erehtyisi!»

»Herra marski, minä jätän Strelsaun moniaiksi päiviksi. Joka ilta tulen lähettämään luoksenne kuriirin. Jollei tällaista tule kolmeen päivään, niin on teidän heti julkaistava käsky, jonka annan teille ja jonka kautta herttua Michael erotetaan Strelsaun kuvernöörin toimesta ja teidät nimitetään hänen tilalleen. Sitten te julistatte pääkaupungin piiritystilaan ja lähetätte Michaelille viestin, jossa vaaditte pääsyä kuninkaan puheille, — Ymmärrättekö?»

»Ymmärrän, teidän majesteettinne.»

»Te vaaditte puheillepääsyä neljänkolmatta tunnin kuluessa. Jollei herttua siihen suostu, niin tiedätte kuninkaan kuolleeksi, ja silloin te julistatte hänen lähimmän perillisensä hallitsijaksi. Tiedättehän, kuka se on?»

»Tiedän — prinsessa Flavia.»

»Vannokaa minulle uskollisuutenne ja kunnianne kautta ja niin totta kuin pelkäätte elävää Jumalaa, että seisotte suojellen hänen rinnallaan hamaan kuolemaan saakka ja että tapatte tuon kyykäärmeen sikiön ja asetatte prinsessan sille istuimelle, jolla minä nyt istun!»

»Uskollisuuteni ja kunniani kautta ja niin totta kuin pelkään elävää Jumalaa vannon sen! Kaitkoon ja varjelkoon Kaikkivaltias teidän majesteettinne askeleita; sillä minä luulen teidän nyt lähtevän vaaralliseen toimeen.»

»Minä toivon, ettei se tule vaatimaan kallisarvoisempaa henkeä kuin minun», minä vastasin ja nousin seisomaan. Sitten ojensin hänelle käteni.

»Herra marski, voi käydä niin, että saatte joskus tulevaisuudessa kuulla merkillisiä juttuja siitä miehestä, joka nyt puhuu teidän kanssanne. Älkää välittäkö vähääkään siitä, kuka ja mitä hän on; mutta millä tapaa arvelette hänen tähän asti esiintyneen kuninkaana Strelsaussa?»

Vanha sotilas, joka piteli kiinni kädestäni, vastasi minulle niinkuin mies puhuu miehelle.

»Olen tuntenut montakin Elphbergin suvun jäsentä», hän sanoi, »ja olen nähnyt teidät ja teidän toimenne; ja miten vasta käyneekin, olette te esiintynyt viisaana kuninkaana ja urhoollisena miehenä, ja kosijana olette ollut niin altis ja riuskea kuin kuka hyvänsä sen suvun miehistä.»

»Olkoon tämä minun hautakirjoitukseni», sanoin, »kun se aika tulee, jolloin toinen istuu sijassani Ruritanian valtaistuimella.»

»Taivas suokoon siihen vielä menevän pitkän ajan, ja ettei minun tarvitsisi sitä nähdä!» sanoi sotamarski.

Minä olin hyvin liikutettu, ja voin nähdä marskistakin samaa. Sitten istahdin pöydän ääreen ja kirjoitin mainitsemani käskyn.

»Kirjoittaminen ei tahdo käydä minulta lainkaan», sanoin; »sormeni on vielä aivan jäykkä.»

Tämä olikin todella ensimmäinen kerta, jolloin olin kuninkaana uskaltanut kirjoittaa muuta kuin nimikirjoitukseni; ja vaikka olinkin nähnyt paljon vaivaa koettaessani jäljitellä kuninkaan käsialaa, ei se vieläkään ottanut minulta oikein luonnistuakseen.

»Siltä näyttääkin, teidän majesteettinne», sanoi marski. »Teidän käsialanne ei ole aivan samanlainen kuin se tapaa olla. Tämä on ikävä juttu, sillä jotkut voivat ehkä saada aihetta epäillä, että käskykirje on väärennetty.»

»Herra sotamarski», sanoin hymyillen, »mitä hyötyä on sitten Strelsaun kanuunoista, jollei niillä voi tukahduttaa pienoista epäluuloa?»

Marski hymähti tuimasti ja otti paperin.

»Eversti Saptin ja Fritz von Tarlenheimin otan mukaani», virkoin vielä.

»Aiotteko etsiä herttuan käsiinne?» hän kysyi hillityllä äänellä.

»Niin — herttuan ja vielä erään toisen, jota tarvitsen ja joka nyt oleskelee Zendan linnassa», vastasin.

»Minä tahtoisin mielelläni lähteä mukaanne», huudahti sotavanhus ja veteli valkoisia viiksiään. »Tahtoisin kernaasti vielä kerran iskeä kelpo iskun teidän majesteettinne ja kruunun hyväksi.»

»Minä jätän hoivaanne sen, mikä on henkeäni ja kruunuani kalliimpi», sanoin, »koska te olette se mies, johon luotan kaikkein enimmän koko Ruritaniassa.»

»Teidän majesteettinne tapaa hänet jälleen tervennä ja pirteänä», hän lupasi; »ja jollette palaa, niin teen hänet kuningattareksi.»

Me sanoimme toisillemme jäähyväiset, ja minä palasin palatsiin ja kerroin Saptille ja Fritzille, mitä olin tehnyt. Saptilla oli tietysti vastaväitteitä, mutta muutapa en ollut odottanutkaan; sillä hän näki mieluimmin, että häneltä kysyttiin ennakolta neuvoa, kuin että hänelle vasta perästäpäin ilmoitettiin tapahtuneesta tosiasiasta. Mutta ylimalkaan hän taipui minun tuumiini ja hänen mielialansa kohosi sitä mukaa yhä pirteämmäksi, mitä enemmän toiminnan hetki läheni. Fritz, oli myöskin valmis käymään toimeen, vaikka hänellä, poikaparalla, olikin suurempi panos pelissä, sillä hän oli rakastunut, ja hänen elämänsä onni riippui seuraavien päivien tuloksesta. Ja sittenkin niinä haikeasti kadehdin häntä! Sillä voitokas hyökkäyksemme, joka kaiuttaisi hänen onnensa ja yhdistäisi hänet iäksi rakastettuunsa — tuo uhkayritys, jonka puolesta me kävimme taistelemaan ja josta meidän täytyi toivoa selviytyvämme voittajina — se syöksisi minut varmempaan ja suurempaan suruun kuin mikä sen menettämisestä meille seuraisi. Kuninkaan pelastushan tiesi minulle ikuista eroa rakastetustani! Fritz aavisteli jotain tällaista; sillä yksin jäätyämme hän työnsi kätensä kainalooni ja sanoi:

»Se on teille kova kohta. Älkää luulko, etten luottaisi teihin täydesti. Tiedänhän, että teillä on sielussanne pelkästään rehellisiä ajatuksia.»

Mutta minä käännyin hänestä pois ja olin kiitollinen, ettei hän voinut silmätä sydämeeni, vaan oli ainoastaan niiden tekojen todistajana, joita käsilläni tulisin tekemään.

Ja kuinkapa hän olisi voinut minua ymmärtääkään, sillä eihän hän ollut rohjennut kohottaa silmiänsä prinsessa Flaviaan, niinkuin minä olin tehnyt!

Kaikki suunnitelmamme olivat nyt valmiiksi harkitut. Huomisaamuna meidän oli määrä lähteä metsästysretkelle. Olin ryhtynyt kaikkiin poissaoloni aiheuttamiin toimenpiteisiin — ainoastaan viimeinen ja kaikkein vaikein niistä oli vielä jälellä. Illan tultua ajoin avovaunuissa väkeä kuhisevia katuja pitkin Flavian asuntoon. Minut tunnettiin kaikkialla, ja minua tervehdittiin sydämellisesti. Näyttelin hyvin osaani — onnellisen sulhasmiehen osaa. Mutta vaikka sydämeni ei ollut syttä valkeampi, niin minua melkein huvitti se kylmä ja uhkamielinen sävy, jolla rakastettuni otti minut vastaan. Hänelle oli kerrottu, että kuningas lähti Strelsausta jollekin metsästysretkelle.

»Minä valitan suuresti, ettemme ole kyenneet huvittamaan teidän majesteettianne tarpeeksi asti täällä Strelsaussa», hän sanoi ja polki keveästi kantapäitään permantoon. »Olisin kernaasti keksinyt jotain vaihtelua; mutta olin kyllin typerä uskoakseni...»

»Mitä sitten?» kysyin ja kumarruin hänen puoleensa.

»Että te voitte tuntea itsenne onnelliseksi ilman muuta huvittelua vain pari päivää sen jälkeen kuin... eilisillan jälkeen», hän korjasi sanansa. Ja kääntyen nyrpeästi poispäin hän lisäsi: »Minä toivon vain, että metsäsiat pystyvät paremmin huvittamaan teitä kuin me.»

»Niin — minä lähdenkin ajamaan oikein isoa metsäkarjua», sanoin, enkä voinut olla leikkimättä hänen suortuvillaan; mutta hän käänsi päänsä nyreästi syrjään.

»Oletko suuttunut minuun?» kysyin ja teeskentelin hämmästystä, sillä en malttanut olla kiusoittelematta häntä vähäisen. En ollut vielä koskaan nähnyt häntä vihaisena, ja minulle oli iloksi nähdä hänessä kaikkia mielenvaihteluja.

»Mitä syytä minulla olisi suuttua sinuun? Sanoithan tosin itse vasta eilen illalla, että jok'ainut hetki, jonka olet poissa luotani, on sinulta hukkaan mennyt. Mutta iso metsäkarju — kas, se on jotain aivan toista!»

»Ehkäpä metsäkarju rupeekin ajamaan minua», sanoin; »ehkäpä se saa minut kynsiinsä, Flavia!»

Hän ei vastannut.

»Eikö sinun sydäntäsi edes järkytä, kun ajattelet minun vaaraani?»

Hän ei nytkään virkkanut mitään; mutta kun kävin hänen toiselle puolelleen ja kurkistin hänen kasvoihinsa, näin hänen silmänsä olevan kokonaan kyynelissä.

»Itketkö sinä sen vuoksi, että saatan joutua vaaraan?»

Silloin sanoi hän hyvin hillityllä äänellä:

»Tuollainen sinä olit aina ennen; mutta sellaisena et yhtään muistuta sitä kuningasta, jota... jota minä olen oppinut rakastamaan.»

Syvään huoahtaen puristin hänet sydäntäni vasten.

»Oma armaani!» huudahdin ja unohdin sinä hetkenä kaiken muun. »Luuletko todella minun jättävän sinut joutavan metsästyshuvin vuoksi?»

»Minkäs muun vuoksi sitten, Rudolf? Etkö sinä lähde...»

»Niin kyllä, tavallani lähden metsästämään; minä aion ajaa Michaelin ulos hänen pesästään.»

Rakastettuni kävi kovin kalpeaksi.

»Joko näet, oma aarteeni, etten ole vallan niin vetelä sulhanen kuin miksi minua luulit? Enkä minä muuten siellä kauan viivykään.»

»Tottahan kirjoitat minulle ahkerasti, Rudolf?»

Minä tunsin itseni heikoksi; mutta sittenkään en kyennyt sanomaan sanaakaan, joka olisi voinut herättää hänen epäluuloaan.

»Minä lähetän sinulle sydämeni ja ajatukseni jok'ikinen päivä», sanoin.

»Ja ethän tahdo antautua mihinkään vaaraan?»

»En, jollei tule pakkoa.»

»Milloin sinä palaat? Ah — kuinka kauan se kestääkään?»

»Milloinka palaan?» toistin, kun en kyennyt siihenkään vastaamaan.

»Niin, niin — älä viivy kauan poissa minun luotani; minä en saa nukutuksi ollenkaan niin kauan kuin olet poissa.»

»En tiedä, milloin pääsen palaamaan», minä vastasin, noudattaakseni edes totuuden varjoa.

»Eikö se tapahdu pian, Rudolf?»

»Sen tietää Jumala yksin, rakkaani; mutta jos en koskaan...»

»Hys, älä puhu sellaista!» hän huudahti ja suuteli minua kuumasti.

»Jollen koskaan palaa», kuiskasin hiljaa, »niin sinun tulee astua sijaani, koska olet ainoa elossa oleva hallitsijahuoneen jäsen; sinun tulee hallita kansaamme eikä itkeä minua.»

Ensi hetkessä hän ojentautui suoraksi kuin kuningatar konsanaan.

»Niin, sen tahdon tehdä», hän lupasi; »minä tahdon itse hallita! Minä tahdon tehdä velvollisuuteni; vaikka elämäni kävisikin autioksi ja sydämeni kuolisi, niin teen sen, mitä minulta vaaditaan.»

Sitten hän vaikeni, likistäytyi kiinni minuun ja sanoi hellästi ja valittavasta: »Palaa pian — ah, tule pian takaisin!»

Minä antauduin lumoukseen ja huudahdin korkealla äänellä: »Niin totta kuin Jumala elää, minä... niin — minä tahdon nähdä sinut vielä kerran, ennenkuin kuolen.»

»Mitä sinä sillä tarkoitat?» hän huudahti ja katseli minua suurin, ihmettelevin silmin. Mutta minulla ei ollut mitään vastausta antaa, ja hän tuijotti yhä ihmetellen minuun.

En rohjennut pyytää häntä unohtamaan minua, koska hän olisi käsittänyt sellaisen pyynnön loukkaukseksi; enkä voinut myöskään sanoa hänelle, kuka ja mitä minä olin. Hän itki haikeasti; enkä minä voinut mitään muuta kuin kuivata hänen kyyneleensä.

»Eikö miehen ole pakko palata takaisin maailman ihanimman naisen luo?» sanoin viimein. »Tuhannetkaan Michaelit eivät pystyisi pidättämään minua poissa sinun luotasi!»

Hiukan lohdutettuna hän likistäytyi jälleen povelleni.

»Sinä et saa antaa Michaelin tehdä sinulle mitään pahaa.»

»En, rakkaani.»

»Etkä antaa hänen pidättää sinua poissa minun luotani.»

»En, rakkaani.»

»Eikä kenenkään muunkaan.»

Ja minä vastasin jälleen:

»En, rakkaani.»

Ja kuitenkin oli yksi mies — ei Michael — joka, jos hän vielä oli elävien ilmoilla, tuli iäksi erottamaan minut rakastetustani; ja sen miehen henkeä pelastaakseni minä lähdin panemaan oman henkeni uhanalaiseksi. Ja tuon miehen hahmo — rivakka, notkea hahmo, sellaisena kuin sen olin tavannut Zendan metsässä — raukea, iljettävä möhkäle, jollaisen olin jättänyt metsästyslinnan kellariin — näytti näissä molemmissa muodoissaan nousevan meidän väliimme; — silloinkin, kun rakastettuni lepäsi rinnallani kalpeana ja raukeana ja katseli minua sellaista rakkautta kuvastavin silmin, jonka veroista en ennen tiennyt olevankaan, ja joka vieläkin täyttää koko olentoni ja tekee sen siihen hetkeen saakka, jolloin maa kätkee minut poveensa — ja kukaties vielä senkin jälkeen!

KAHDESTOISTA LUKU.

Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun.

Jokseenkin mailin päässä Zendasta, linnan takapuolella, on laaja metsäalue. Maasto siellä on hyvin mäkistä, ja korkeimman kunnaan harjalla kohoaa sievä, uudenaikainen linna, jonka omisti eräs Fritzin kaukainen sukulainen, kreivi Stanislaus von Tarlenheim. Kreivi Stanislaus oli suuri kirjatoukka ja eleli hyvin yksikseen. Harvoin hän kävi linnassaan ja oli Fritzin kehoituksesta hyväntahtoisesti luovuttanut sen minun ja seurueeni käytettäväksi. Sinne siis kävi matkamme, ja paikka oli näköjään valittu villisian metsästystä silmälläpitäen, sillä metsät olivat hyvin rauhoitetut ja villisikoja, jotka ennen vanhaan olivat yleiset koko Ruritaniassa, löytyi siellä vielä runsaasti; mutta todellisena syynä oli, että sieltä käsin olimme hyvin lähellä Strelsaun herttuan mahdikasta linnaa, joka sijaitsi kaupungin toisella puolella. Suuri joukko palvelijoita lähti hevosten ja matkatavarain kera jo varhain aamulla. Me seurasimme perästä puolenpäivän aikaan, kulkien junassa kuutisen mailia ja nousten sitten hevosten selkään ratsastaaksemme lopun matkaa linnaan.

Meitä oli koko komea seurue. Paitsi Saptia ja Fritziä seurasi minua kymmenkunta herraa, joista jok'ainoa oli valittu hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan silmälläpitäen. Kaikki he olivat hartaasti kiintyneet kuninkaan persoonaan. Heidän annettiin tietää osa asiastamme; heille kerrottiin muun muassa minua vastaan huvimajassa tehdystä murhayrityksestä, jotta heidän rakkautensa minuun lujittuisi ja heidän vihansa Michaelia kohtaan yhä kiihtyisi. Myöskin ilmoitettiin heille, että me epäilimme erästä kuninkaan läheistä ystävää pidettävän vangittuna Zendan linnassa. Hänen vapauttamisensa oli yhtenä retkemme päämääristä; mutta päätarkoituksena mainittiin olevan eräät kuninkaan rankaisutoimenpiteet petollista veljeään vastaan — kuitenkaan sen tarkemmin ilmoittamatta, minkälaisia nämä toimenpiteet olisivat; me rajoituimme vain sanomaan, että kuningas tärkeästi tarvitsi heidän apuaan ja luotti heidän uskollisuuteensa. Kaikki kymmenen olivat nuoria, hyvän kasvatuksen saaneita, uljasmielisiä ja uskollisia, eivätkä he halunneetkaan tietää sen enempää; he olivat valmiit teossa osoittamaan kuuliaisuuttaan, ja heidän mielestään oli julkitaistelu paras ja miellyttävin keino katkaista sitkeä solmu.

Täten vaihtui tapausten näyttämö Strelsausta Tarlenheimin ja Zendan linnoihin, joista viimeksimainittu kohosi laaksonnotkon toisella puolella. Minä pyrin myöskin minkä kykenin haihduttamaan raskauttavia ajatuksia mielestäni, unohtamaan rakkauteni ja kokoamaan kaikki voimani edessä olevaan tehtävään. Meidän oli koetettava saada kuningas hengissä ulos linnantyrmästä. Voimakeinot olivat tällöin hyödyttömät, viekkautta sen sijaan oli käytettävä, ja minulla oli jo eräänlainen aate, millä tapaa meidän oli meneteltävä. Mutta minulla oli hirveänä haittana se julkisuus, joka seurasi kaikkia liikkeitäni ja toimiani. Michaelilla oli luonnollisesti jo tietona minun tuloni, ja minä tunsin hänet kyllin hyvin arvatakseni, ettei hän antanut lumota silmiään meidän metsästyshankkeillamme. Hän ymmärsi aivan hyvin, minkälaista saalista me tavoitimme. Mutta uhkayritys oli meidän uskallettava; sillä Sapt tunsi yhtä hyvin kuin minäkin, että nykyinen asiaintila oli käynyt vallan sietämättömäksi. Ja yhden seikan sain ainakin laskea voittopuolelleni — sen nimittäin, ettei musta Mikko voinut uskoa, että minä olin kuninkaan ystävä ja tahdoin hänet pelastaa. Hän ei pystynyt arvioimaan — en tahdo sanoa: rehellistä miestä, sillä oman sydämeni salaisuudet olen jo tyyten paljastanut — mutta miestä, joka ainakin toimi rehellisesti. Hän piti silmäinsä edessä minun erinomaisen suotuisaa tilaisuuttani, sellaisena kuin itsekin olin kerran sen nähnyt ja sellaisena kuin Sapt sen oli nähnyt; hän tunsi prinsessan ja rakasti tätä omalla tavallaan, ja täytyypä minun sanoa, että minä tunsin jonkinlaista sääliäkin häntä kohtaan; hän saattoi kernaasti uskoa, että minä voin lahjuksilla ostaa Saptin ja Fritzin puolelleni, jos lahjukset vain olivat tarpeeksi suuret. Kun hän kerran näin ajatteli, niin oliko mahdollista, että hän tahtoi surmata kuninkaan, minun kilpailijani kruunusta ja morsiamesta — miehen, jota minä hänen katsantokantansa mukaan pidin itselleni ylen vaarallisena? Ah — sen Michael kyllä tekisi yhtä vähin arveluin kuin hän olisi tappanut loukkuun käyneen rotan. Mutta ensin hän tahtoi tappaa Rudolf Rassendyllin, mikäli se suinkin oli mahdollista; ja ainoastaan pelkkä tietoisuus siitä, että hän itse oli tyyten hukassa, jos kuningas vapautuisi hänen käsistään ja pääsisi jälleen valtaistuimelleen, voi taivuttaa hänet viskaamaan käsistään varalla olevan valttinsa, jolla hän olisi voinut pilata kokonaan häpeämättömän petturin Rudolf Rassendyllin taitavan pelin. Tätä kaikkea minä mietiskelin perusteellisesti matkalla ja sain näistä mietteistä uutta rohkeutta.

Michael tiesi minun tulevan — se tuli piankin ilmi. Tuskin olin vielä ollut tuntiakaan Tarlenheimissä, kun häneltä tuli muhkea lähetystö minua tervehtimään. Siksi julkea hän ei ollut, että olisi lähettänyt sen kolmikon, joka oli yrittänyt murhata minut; mutta hän lähetti kuuluisan kuusikkonsa toisen puoliskon, ruritanialaiset herrat Lauengramin, Krafsteinin ja Rupert Hentzaun. Kaikki kolme olivat rivakoita ja voimakkaita miehiä ja ratsastivat verrattomilla juoksijoilla. Nuori Rupert, joka näytti oikein hirtehisen uskalikolta — mikä hän olikin täydessä määrin — eikä ollut paria-kolmeakolmatta vuotta vanhempi, oli lähetystön puheenjohtajana ja lausui meille mitä siroimman sepitelmän, jossa kaikkein uskollisin alamaiseni ja hartahin veljeni Michael pyyteli anteeksi, ettei hän päässyt persoonallisesti toivottamaan minua tervetulleeksi eikä vast’edeskään asettumaan minun käytettäväkseni. Aiheena tähän valitettavaan laiminlyömiseen oli, että hän ja monet hänen huonekunnastaan olivat sairastuneet pahanluontoiseen tulirokkoon, jonka tartunnalta he tahtoivat meitä varjella. Kaiken tämän selitti nuori Rupert meille niskojaan viskaten ja hävyttömän julkea hymy huulillaan — hän oli todellakin vietävän sievännäköinen nuori vintiö, jonka juorut tiesivät syösseen monta naista turmioon.

»Jos veljelläni on tulirokko», sanoin, »niin muistuttaa hänen osansa minun osaani enemmän kuin mitä se tavallisesti tekee. Toivon, ettei tauti sentään ole vallan vaikeata laatua?»

»Herttua voi toimittaa hyvin työnsä, teidän majesteettinne.»

»Toivon myöskin, etteivät linnassa toki kaikki ole sairaina. Kuinka voivat hyvät ystäväni de Gautet, Bersonin ja Detchard? Kuulin, että näistä viimeksimainitsemani on lievästi loukannut itseään.»

Lauengram ja Krafstein näyttivät synkiltä ja levottomilta kuin ukkospilvi, mutta nuoren Rupertin irvistys kävi vain leveämmäksi.

»Ah, hän toivoo piankin saavansa sopivaa lääkitystä vammaansa, teidän majesteettinne», hän vastasi ylimielisesti.

Minä purskahdin nauramaan; sillä tiesin hyvin, että kosto oli se lääkitys, jota Detchard kaikkein hartaimmin kaipasi.