Part 4

»Ja hän on saanut kulkea koko päivän kirje taskussa!» huudahdin. »Totta tosiaan, min'en ole sitten ainoa, jonka hermot ovat tänään olleet pahalla koetuksella! Mitä luulettekaan hänen ajatelleen, Sapt?»

»Siitä minä vähät! Sanokaappa, mitä hän nyt ajattelee, nuori ystäväni?»

Minä nousin pystyyn.

»Meidän on palattava Strelsauhun ja nostettava kaikki sotaväenosastot aseihin», sanoin. »Meidän täytyy olla Michaelin kintereillä jo ennen puoltapäivää.»

Ukko Sapt otti piippunsa ja sytytti sen huolellisesti kynttilän liekistä.

»Kuningas voi saada surmansa, sillä aikaa kuin me istua kökötämme täällä», sanoin tiukemmin.

Sapt tuprutteli hetkisen ääneti.

»Piru periköön sen vanhan ämmän!» hän sitten ärähti. »Se hornankekäle on jollain tapaa saanut herätetyksi etsijäin huomiota. Nyt käsitän aivan selvästi, kuinka koko juttu kävi. Ne tulivat tänne ryöstääkseen kuninkaan jollain tapaa. Jollette te olisi lähtenyt Strelsauhun, niin olisimme me kolme, te, Fritz ja minä, tällä haavaa jo taivaassa.»

»Entä kuningas?»

»Niin — kukapa voi sanoa, missä kuningas nyt on!»

»Joutukaamme lähtemään!» sanoin minä.

Mutta hän jäi istumaan. Sitten hän odottamatta purskahti tavalliseen hirnuvaan nauruunsa.

»Olemme me totta vie pahasti ryskytelleet mustan Mikon hermoja!»

»Lähtekää nyt!» toistin kärsimättömästä.

»Ja me aiomme ryskytellä niitä vielä pahemminkin», hän lisäsi; ja hänen ryppyisille, ahavoituneille kasvoilleen nousi hauska hymy, kun hän pureksi harmaitten viiksiensä päitä. »Aivan niin, hyvä ystävä, me palaamme Strelsauhun. Kuningas on jälleen huomenaamulla pääkaupungissaan.»

»Kuningas?»

»Niin juuri — kruunattu kuningas!»

»Te olette hullu!» puuskahdin.

»Jos palaamme sinne ja kerromme, minkä kepposen olemme valtakunnalle tehneet, niin mitä silloin maksatte meidän kaikkien hengestä?»

»Juuri sen verran kuin sillä on arvoa», vastasin.

»Entä kuninkaan kruunusta? Luuletteko te, että aatelisto ja kansa tulee mieliinsä kuullessaan, että niitä on pidetty narreina? Luuletteko niiden rakastavan sellaista kuningasta, joka oli liiaksi humalassa joutuakseen kruunattavaksi ja joka lähetti palvelijan sijastaan?»

»Hän sai unijuomaa — ja minä en ole mikään palvelija.»

Hän nousi tuolilta, tuli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni.

»Nuori ystäväni», hän sanoi, »jos tahdotte edelleenkin olla mies, niin voitte kukaties pelastaa kuninkaan. Lähtekää Strelsauhun ja pitäkää hänen valtaistuimensa lämpimänä häntä varten.»

»Mutta herttuahan tietää kaiken... ne roistot, joita hän käytti välikappaleinaan, tietävät sen...»

»Tietäkööt vain; mutta ne eivät uskalla hiiskuakaan siitä», sanoi Sapt, ja hänen äänessään värähteli tuimaa voitonriemua. »Ne ovat itsekin kiikissä! Kuinka ne voisivatkaan ilmiantaa teidät, antamatta samalla itseään ilmi? Luuletteko heidän voivan sanoa: Ei tuo mies ole kuningas, hänet me olemme ryöstäneet ja hänen palvelijansa murhanneet — voivatko he sellaista sanoa?»

Se oli tosiaankin selvää kuin päivä! Tunsipa Michael minut tahi ei, niin missään tapauksessa hän ei uskaltanut puhua. Ja mitäpä hän voisikaan tehdä minulle, jollei hän tuonut kuningasta päivänvaloon? Ja jos hän päästi kuninkaan vapaaksi, niin miten hänen silloin itsensä kävi? Siunaaman ajan pohdin kuumeisesti näitä ajatuksia; mutta sitten vyörähtivät kaikki vaikeudet vuorena mieleeni.

»Minut varmasti keksitään», sanoin.

»Ehkäpä! Mutta joka hetki, jonka me voitamme, merkitsee meille paljon. Ennen kaikkea meillä pitää olla kuningas takaisin Strelsaussa, muuten on kaupunki Michaelin vallassa jo vuorokauden kuluessa; ja mitä arvoa luulette kuninkaan hengellä ja kruunulla silloin olevan? Teidän on taipuminen!»

»Mutta entäpä jos ne surmaavat hänet!»

»Ne varmasti surmaavat hänet, jollette te suostu tuumaani.»

»Mutta, Sapt — entäpä jos ne _ovat_ jo surmanneet hänet?»

»Silloin olette te, jumalauta, ainakin yhtä hyvä Elphberg kuin musta Mikko, ja te saatte ja teidän tulee hallita Ruritaniassa! Mutta minä en luule niiden sitä tehneen; eivätkä ne uskalla tappaa häntä niin kauan kuin te olette täällä. Tappaisivatko he hänet pannakseen teidät valtaistuimelle — häh?»

Tämä oli hurja tuuma, paljon hurjempi ja toivottomampi kuin se kepponen, jonka jo olimme vieneet perille; mutta kun kuuntelin kauemmin Saptia, niin tulin huomaamaan, että meillä tosiaankin oli hyvät valtit kädessä. Ja minä olin vielä nuori ja rakastin kamppailua, ja nyt minulla oli niin hyvät valtit kädessäni kuin tuskin yhdelläkään miehellä lienee vielä koskaan ollut.

»Mutta minut varmasti keksitään!» yritin siitä huolimatta jankuttaa vastaan.

»Hyvin mahdollista», sanoi, Sapt. »Mutta joutukaapa jo! Suoraa päätä Strelsauhun! Me käymme loukkuun kuin rotat, jos vielä aikailemme täällä.»

»Sapt!» huudahdin päättäväisesti. »Minä yritän!»

»Se on hyvä», hän sanoi. »Toivonpa, että hevosemme ovat tallella. Nyt lähden ulos katsomaan, onko niin laita.»

»Meidän en ensin haudattava tuo miesparka», sanoin.

»Emme ennätä», vastasi Sapt.

»Mutta _minä_ tahdon tehdä sen!»

»Juoskaa hitoille!» ärähti hän yrmeästi. »Minä teen teistä kuninkaan, ja te... no, tehkää niinkuin tahdotte! Käykää noutamaan ruumis, sillä aikaa kuin minä katson hevosia. Ette saa häntä syvään haudatuksi, mutta enpä luule hänen siitä paljonkaan piittaavan. Pikku Josef poloinen — hän oli uljas pieni sankari!»

Hän lähti ulos, ja minä menin kellariin. Nostin Josef poloisen syliini ja kannoin hänet käytävään ja siitä ovelle. Siellä laskin hänet lattialle, sillä muistin, että minun oli ensin haettava lapiot kaivaaksemme haudan. Samassa tuli Sapt sisään.

»Hevoset ovat valmiit, ja täällä on veli sille hevoselle, jolla tänne tulitte, ja se näyttää ainakin yhtä vankalta. Tuon narripelin voitte huoleti jättää.»

»Minä en lähde, ennenkuin hänet on saatu hautaan.»

»Mutta lähdettepäs!»

»Enpäs, herra eversti Sapt, vaikka perisin iäksi koko Ruritanian.»

»Te olette oikea härkäpää!» hän sanoi. »Tulkaa ulos, niin näette jotakin.»

Hän veti minut ovelle. Kuu teki laskuaan; mutta viiden- tai kuudensadan askeleen päässä näin miesjoukon marssivan meitä kohti Zendasta päin. Niitä oli seitsemän tai kahdeksan, neljä oli ratsain, muut jalkaisin; ja minä näin heillä olevan olalla joitakin varsiniekkoja kapineita, jotka arvasin lapioiksi ja kuokiksi.

»Nuo säästävät teiltä sen urakan», sanoi Sapt; »lähtekäämme siis!»

Hän oli oikeassa.

Miehet olivat epäilemättä herttuan lähettämää väkeä, jonka tuli hävittää kaikki jäljet illallisesta tihutyöstä. Minä en enää viivytellyt; mutta yht'äkkiä sain ylivoimaisen mieliteon. Osoitin Saptille Josefin liikkumatonta ruumista ja sanoin:

»Herra eversti, hänen kunniakseen meidän on uskallettava isku tai pari!»

»Tahdotteko tehdä hänelle seuraa hautaan — häh? Mutta onko tuo edes järkevätäkään, teidän majesteettinne?»

»On kyllä, minä tahdon antaa heille pienen järkipaukun.»

Saptin mieli horjui.

»Olkoon menneeksi!» sanoi hän sitten. »Järkevätähän se ei tietenkään ole; mutta te olette ollut reipas toveri, ja jos meidän käy hullusti, niin ainakin vapaudumme monista hankaluuksista. Minä näytän teille, miten paraiten pääsemme niiden kimppuun.»

Hän sulki oven varovaisesti. Sitten menimme talon lävitse toiseen uloskäytävään, joka vei takapihalle. Siellä seisoivat hevosemme valmiiksi satuloituina. Takapihalta lähti ajotie, joka kiersi linnan ympäri.

»Onko revolverinne ladattu?» kysyi Sapt.

»Ei, tahdon käyttää miekkaa», vastasin.

»Ohoo! Olettepa te verenhimoisella päällä», sanoi Sapt ja nauroi. »No niin, nyt on aika aloittaa.»

Me nousimme ratsaille, vedimme miekat huotrasta ja odottelimme aloillamme pari minuuttia. Sitten kuulimme miesten tulevan talon toiselle puolelle. He pysähtyivät, ja muuan heistä huusi:

»Käykää hakemassa se raato!»

»Nyt!» kuiskasi Sapt.

Me kannustimme ratsujamme ja kiidimme täyttä karkua talon ympäri, ja seuraavassa tuokiossa olimme roikaleiden niskassa. Sapt kertoi minulle perästäpäin tappaneensa niistä yhden, ja sen minä hyvin uskon; mutta lähelle päästyämme en enää häntä nähnyt. Yhdellä iskulla halkaisin kallon eräältä junkkarilta, joka istui hyvän raudikon selässä, niin että hän kuukahti hengettömänä maahan.

Sitten näin edessäni hyvin ison miehen, ja toinen ryntäsi kimppuuni oikealta käsin. Minulle alkoi tulla vähän liian kuumat paikat, jonka vuoksi kannustin hevostani eteenpäin ja työnsin samalla säiläni ison miehen rintaan. Hänen luotinsa viuhahti niin läheltä korvaani, että voin melkein vannoa sen koskeneen siihen. Kiskoin takaisin miekkaani, mutta kun en saanut sitä irti, jätin sen miehen rintaan ja nelistin Saptin perään, jonka nyt näin olevan kolmisenkymmenen askeleen päässä edelläni. Huiskautin kättäni miehille hyvästiksi, mutta annoin kirkaisten sen pudota alas, sillä luoti oli raapaissut sormeani ja minä tunsin veren valuvan sitä pitkin. Ukko Sapt kääntyi katsomaan taakseen.

Miehet ampuivat uudestaan; mutta heillä ei ollut kiväärejä matkassa, ja me olimme jo päässeet pistoolinkantamaa kauemmaksi. Sapt rupesi nauramaan.

»Minä sain osalleni yhden ja te kaksi, jos satutitte sitä toista pirulaista kunnollisesti!» hän sanoi. »Pikku Josef saa seuraa.»

»Tuleehan siitä neljän miehen korttipöytä», naljailin minä puolestani.

Tunsin vereni vielä kiehuvan, ja olin oikein iloinen, että olin surmannut roikaleista pari.

»Niin, ja toisille jäi hauska urakka mullatessaan toverinsa», jatkoi Sapt. »Olisipa soma tietää, tunsivatko ne teidät!»

»Se iso junkkari ainakin tunsi; sillä kun lävistin hänet, kuulin hänen parahtavan: 'Kuningas!'»

»Hohoi-jaa! Me aiheutamme mustalle Mikolle vielä aikapaljon mieliharmia, ennenkuin hän meistä selviytyy.»

Me seisautimme ratsumme tuokion ajaksi ja laitoimme kääreeseen haavoitetun sormeeni, joka vuoti kovasti verta ja kirvelikin pahasti, koska sormiluu oli vioittunut. Sitten iskimme kannukset hevosten kylkiin ja annoimme virkkujen ratsujen laukata minkä kavioista pääsi. Äskeinen sähköittävä jännitys oli lauennut, ja me ratsastimme eteenpäin synkkinä ja vaitonaisina. Päivä rupesi koittamaan kylmänä ja kuuleana.

Maantien varrella tapasimme talonpojan, joka oli vasta noussut vuoteesta ja saimme hänen antamaan hevosillemme vettä ja suurusta. Minä teeskentelin hammassärkyä ja pidin kasvoni hyvin piilossa. Sitten jatkoimme jälleen matkaa äänettöminä, kunnes Strelsaun tornit häämöttivät edessämme. Kello oli kahdeksan ja yhdeksän vaiheilla, ja kaikki kaupunginportit olivat selko selällään, niinkuin ne muuten aina olivatkin, paitsi kun herttuan päähän pisti suljettaa ne. Me ratsastimme samoja katuja kuin eilenillalla, ja kaikki neljä, niin miehet kuin hevoset, olimme hyvin väsyksissä.

Kaduilla oli sangen hiljaista, kaikki nukkuivat vielä eilisiltaisen juhlimisen jäljestä, ja me tapasimme tuskin ainuttakaan sielua, ennenkuin tulimme palatsin pienelle takaportille. Siellä odotteli Saptin vanha ratsurenki meitä.

»Onko kaikki niinkuin pitääkin olla, herra eversti?» hän kysyi.

»Onpa vainenkin!» sanoi Sapt, ja mies tuli minun luokseni ja suuteli kättäni.

»Kuningashan on haavoittunut!» hän huudahti.

»Se ei tee mitään», minä vastasin ja nousin hevosen selästä. »Sormeni sattui puristumaan oven väliin.»

»Suu kiinni matkastamme, mies!» murahti Sapt; »mutta sitähän minun ei tarvinnekaan sinulle sanoa, kelpo ukkoseni.»

Vanhus kohautti hartioitaan. »Kaikki nuoret miehet ratsastelevat mielellään, miksikäs ei kuningaskin?» hän sanoi, ja Saptin nauru vahvisti ukkoa hänen uskossaan, että minä muka olin käynyt yöllisellä lemmenseikkailulla.

»Jokaiseen mieheen on luotettava niin paljon kuin on pakko, mutta ei tippaakaan enempää», sanoi Sapt ja työnsi avaimen lukkoon.

Me kävimme sisään ja saavuimme kuninkaan pukeutumiskammioon. Kun avasimme oven, näimme Fritz von Tarlenheimin pitkänään sohvalla ja täysin puettuna. Hän näytti nukkuvan, mutta joka tapauksessa hän havahtui meidän astuessamme sisään. Hän hypähti pystyyn, silmäsi hätäisesti minuun ja syöksähti sitten ilosta huudahtaen polvilleen eteeni.

»Jumalan kiitos, että teidän majesteettinne on terve ja vahingoittumaton!» hän sanoi ja tavoitti kättäni.

Minä tunnustan, että tulin liikutetuksi. Mitä vikoja kuninkaalla lienee ollutkin, niin oli hänellä ainakin ystäväinsä rakkaus. Tuokion aikaan en kyennyt puhumaan ja sen kautta tempaisemaan poikaparkaa hänen harhaluulostaan. Mutta ukko Sapt ei ollut yhtä sääliväinen. Hän löi ihastuneena reiteensä.

»Oikein hyvin, rakas ystävä!» hän irvisteli. »Tämähän käy kuin rasvattu!»

Fritz katsahti hämmentyneenä ylös. Minä ojensin hänelle käteni.

»Teidän majesteettinne on haavoittunut!» hän huudahti.

»Se on vain mitätön naarmu», sanoin, »mutta...» ja sitten keskeytin.

Hän nousi hitaasti pystyyn ja oli aivan ymmällään. Hän piteli kiinni kädestäni ja mittaili minua kiireestä kantapäähän saakka. Sitten hän äkkiä päästi irti kädestäni ja kavahti askeleen takaperin.

»Missä kuningas on?» hän kiljaisi.

»Hiljaa, senkin pölkkypää!» varoitti Sapt. »Älkää huutako niin kovaa! Tässähän kuningas on.»

Ovelta kuului koputus. Sapt tarttui olkaani.

»Joutuin makuuhuoneeseen! Riisukaa sukkelaan saappaat jaloistanne ja käykää vuoteeseen ja peittäkää itsenne visusti!»

Minä tein niinkuin hän oli käskenyt. Tuskin olin saanut peiton korvilleni, kun Sapt astui sisään, nyökkäili ja myhäili ja toi mukanaan hyvin hienon ja hartaasti pokkuroivan nuoren herran. Tämä tuli vuoteeni viereen, kumarteli uudelleen ja ilmoitti olevansa prinsessa Flavian hoviherroja, ja että kuninkaallinen korkeus oli lähettänyt hänet tiedustamaan, miten kuningas voi eilispäiväisten raskaiden rasitusten jälkeen.

»Viekää serkulleni lämpimät kiitokseni», sanoin, »ja ilmoittakaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, ettei vointiin ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänä aamuna.»

»Hänen majesteettinsa on nukkunut aivan havahtumatta koko yön», lisäsi vanha Sapt, joka tuntui jolloinkin pitävän hyvästä valheesta pelkästään sen itsensä takia.

Siro nuori herra, joka minusta muistutti lipeväkielistä ja onttopäistä Osrickia »Hamletissa», poistui pokkuroiden. Ilveily oli päättynyt, ja Fritz von Tarlenheimin kalmankelmeä naama palautti meidät todellisuuteen — vaikkapa ilveilystä minun tietääkseni tulikin meille nyt täysi tosi.

»Onko kuningas kuollut?» kuiskasi Fritz.

»Sitä en usko», vastasin, »mutta hän on mustan Michaelin käsissä.»

KAHDEKSAS LUKU.

Serkun ja veljen seurassa.

Todellisen kuninkaan elämä ei kenties ole kovin raskasta; mutta valhekuninkaan päivät ovat koko raskaat, siitä tohdin panna vaikka pääni pantiksi. Ylös noustuani sain Saptilta oitis kolmen tunnin luennon erinäisistä velvollisuuksistani — kaikesta siitä, mitä minun tuli tehdä ja mitä jättää tekemättä. Sitten hotkaisin nopeasti aamiaisen, Saptin istuessa koko ajan vierellä ja jatkaessa opetustaan — antaen minun muun muassa tietää, että kuningas joi aina valkoista viiniä aamutuimaan ja inhosi kaikkia maustettuja ruokia. Sitten tuli kansleri ja istui vuorostaan luonani toiset kolme tuntia; ja hänelle minun täytyi selittää, että sormessani oleva haava se oli minulle tällöin tosiaankin hyödyksi — esti minua kirjoittamasta mitään; ja siitäkös syntyi aika touhu — etsittiin esimerkkejä samanlaisista tapauksista historian varrelta ja niin poispäin — kunnes päätökseksi tuli, että minä vedin papereihin puumerkin ja kansleri varmensi sen nimikirjoituksellaan, Sitten tuotiin Ranskan lähettiläs jättämään kuninkaalle valtakirjansa. Lähipäivinä minun piti ottaa koko diplomaattikunta vastaan, koska se oli välttämätöntä hallitsijavaihdoksen johdosta. Kun vihdoin viimein pääsin rauhaan, kutsuin uuden palvelijani luokseni. Josefin seuraajaksi olimme valinneet nuoren miehen, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt kuningasta. Käskin hänen noutamaan joutuin konjakkia ja soodavettä ja huomautin sitten Saptille, että nyt minun toki piti päästä vähän lepäämään.

Fritz von Tarlenheim oli myöskin luonani.

»Me hukkaamme aikaa aivan polusta!» hän huudahti. »Eikö meidän ole käytävä mustan Mikon kimppuun?»

»Olkaa rauhallinen, poikaseni», sanoi Sapt, rypistäen otsaansa. »Se olisi minullekin hyvin mieluista; mutta se voisi käydä meille sangen kalliiksi. Luuletteko te, että Michael sallii kukistaa itsensä ja samalla jättää kuninkaan henkiin?»

»Ei, se on totta», sanoin; »ja niin kauan kuin kuningas istuu valtaistuimellaan Strelsaussa, ei hän voi ryhtyä mihinkään vihamielisiin toimiin rakasta veljeään Michaelia vastaan.»

»Emmekö sitten yritäkään mitään?»

»Emme ainakaan mitään typerää!» murahti Sapt.

»Rakas Fritz», minä sanoin, »nykyisessä tilanteessani tulen ajatelleeksi kahta miestä, jotka seisovat tasavoimaisina vastakkain tähdäten kumpikin toisiinsa revolvereillaan. Minä en voi tehdä Michaelille mitään, antamatta samalla itseäni hänelle alttiiksi.»

»Ja kuningasta», pisti Sapt väliin.

»Ja minä olen valmis menemään vaikka hirteen siitä, etteikö Michael pane itseään alttiiksi, jos hän yrittää jotain kepposta minun pääni menoksi.»

»Tämäpä vasta on verratonta leikkiä!» ihasteli ukko Sapt.

»Jos minä joudun ilmi», jatkoin, »niin käyn taistelemaan taistelumme loppuun herttuan kanssa; mutta tätä nykyä odotan, että hän ensiksi lähtee liikkeelle.»

»Mutta hän surmaa kuninkaan!» sanoi Fritz.

»Siitä ei ole pelkoa.»

»Toinen puoli hänen kuusikostaan on nyt Strelsaussa», sanoi Fritz.

»Toinen puoliko vain? Oletteko siitä aivan varma?» kysyi Sapt kiihtyneenä.

»Aivan varma!»

»Siis kuningas on hengissä, ja ne toiset kolme vartioivat häntä!» huudahti Sapt.

»Niin, te olette oikeassa!» myönsi Fritz, ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen. »Jos kuningas olisi kuollut ja haudattu, olisivat ne joka sorkka täällä mustan Mikon seurassa. Tiedättekö, että Michael on palannut Strelsauhun, herra eversti?»

»Kyllä tiedän — paholainen omansa korjatkoon!»

»Ehkä minun sallitaan kysyä, hyvät herrat, mikä tuo _kuusikko_ on?»

»Te saatte piankin tehdä sen tuttavuutta», vastasi Sapt irvistäen. »Ne kuusi herraa kuuluvat Michaelin lähimpään seurueeseen ja ovat hänen ruumiineen sieluineen. Kolme niistä on tämän maan miehiä, yksi on ranskalainen, yksi belgialainen ja yksi teidän omia rakkaita maanmiehiänne.»

»Ne ovat valmiit katkaisemaan kurkun keneltä hyvänsä, jos Michael vain sitä vaatii», sanoi Fritz.

»Ehkä ne katkaisevat minunkin kurkkuni», virkoin arvelevaisesti

»Se on hyvinkin mahdollista», vastasi Sapt. »Ketkä niistä nyt ovat täällä, Fritz?»

»De Gautet, Bersonin ja Detchard.»

»Ahaa, kaikki ulkomaalaiset! Nyt on juttu selvä kuin päivä. Hän on ottanut nuo muukalaiset tänne mukaansa ja jättänyt Ruritanian miehet kuningasta vahtimaan, jotta tämän omat alamaiset pilaisivat asiansa ikipäiviksi.»

»Oliko ketään heistä mukana yöllisessä seikkailussamme?» kysyin.

»Sen olisin kernaasti suonut, sillä sitten ei elossa olisi muuta kuin neljä kuuden asemesta», vastasi Sapt miettiväisesti.

Minä olin jo omaksunut erään kuninkaallisen eleen — en näet sallinut edes näiden uskottujen ystäväinkään arvata kaikkia ajatuksiani ja salaisimpia suunnitelmiani. Olin päässyt selville siitä, mitä minun oli tehtävä. Minä tahdoin hankkia itselleni niin suuren kansansuosion kuin suinkin, ja samalla kertaa en kuitenkaan tahtonut tahallani loukata Michaelia. Sillä tapaa toivoin voivani vähentää hänen kannattajainsa lukua ja saada asianlaidan näyttämään sellaiselta, että Michaelia pidettäisiin hyvin kiittämättömänä olentona, jos ilmi riita puhkeisi meidän välillämme.

Mutta sydämessäni minä kuitenkin toivoin, ettei jännitys koskaan kehittyisi näin pitkälle.

Kuninkaan etu vaati, että koko juttu pidettiin aivan salassa, ja niin kauan kuin sitä kesti, piti minun näytellä osani oikein hienosti. Michael ei pääsisi minua voimakkaammaksi, koska minä vältin iskemästä ensimmäistä iskua.

Käskin satuloimaan hevoseni, ja Fritz von Tarlenheimin seuraamana ratsastin kuninkaallisen puiston suurelle lehtokujalle ja vastasin mitä kohteliaimmin vastaantulevien tervehdyksiin. Sitten käännyin kaupungin kaduille ja ostin kukkavihon kauniilta tytöltä, maksaen sen kultakolikolla; ja kun arvelin herättäneeni tarpeeksi huomiota — minulla oli tällöin perässäni viisi- tai kuusisataa ihmistä pitkänä pyrstönä — ratsastin prinsessan asunnolle ja annoin kysyä, tahtoiko tämä ottaa minut vastaan. Tämä askel herätti väkijoukossa suurta riemua. Prinsessa oli erittäin suuressa kansansuosiossa, ja kansleri oli viittaillut minulle, että mitä pikemmin minä joudutin kosintaani suotuisaan päätökseen, sitä korkeampaan arvoon nousisin alamaisteni silmissä. Kansleri ei tosin voinut ymmärtää, kuinka vaikeata minun oli noudattaa hänen hyvässä mielessä annettua erinomaista neuvoaan. Mutta minusta tuntui, ettei saattanut olla haitaksikaan, jos kävin prinsessaa tervehtimässä; ja tätä aiettani kannatti Fritz niin yli tulvehtivan sydämellisesti, että aivan ällistyin, kunnes hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä oli oma yksityissyynsä päästä prinsessan taloon. Tuona syynä oli halu saada tavata prinsessan hovineitiä ja läheisintä ystävätärtä, kreivitär Helga von Strofzinia.

Hovietiketti oli Fritzille suosiollinen. Kun minut vietiin prinsessan luo, jäi hän kreivittären kanssa eteiseen, enkä luule hänen antaneen edes kaikkien ympärillä olevain ihmistenkään häiritä hänen rattoisata kuherteluaan. Mutta minä en joutanut häntä paljoakaan kadehtimaan, sillä minulla oli edessä kaikkein hienoin temppu koko vaikeassa pelissäni. Minun piti yhdellä haavaa huolehtia siitä, että prinsessa oli minua kohtaan sydämellisen suosiollinen ja samalla välinpitämätön — minun piti osoittautua lemmekkääksi ja samalla olla tuntematta sitä. Minun piti kosiskella toisen miehen pussiin; ja lisäksi kosiskella tyttöä, joka — vähät siitä, oliko hän prinsessa vai ei — oli kaunein nainen, minkä olin koskaan tavannut. No niin, minä terästin itseäni tähän kovaan koettelemukseen, jota ei suinkaan lievittänyt emäntäni suloinen hämmennys hänen ottaessaan minut vastaan. Kuinka minun onnistui noudattaa ohjelmaani, näkyy seuraavasta.

»Sinähän voitat kultaisia laakereita!» näillä sanoilla hän tervehti minua. »Sinä olet aivan kuin se Shakespearen prinssi, joka muuttui kerrassaan toiseksi mieheksi saatuaan kruunun päähänsä. Mutta minähän unhotan, että teidän majesteettinne on kuningas.»

»Minä pyydän, että sanot vain sen, minkä sydämesi käskee sanomaan, ja että puhuttelet minua ristimänimeltäni.»

Hän katsoi minua silmiin.

»Minä olen niin iloinen ja ylpeä sinusta, Rudolf», sanoi hän sitten. »Mitä minä äsken tahdoinkaan sanoa — tahi oikeastaanhan olenkin sen jo sinulle sanonut sinun kasvosikin ovat muuttuneet.»

Minä en voinut oikein sietää kuulla puhuttavan siitä asiasta, jonka vuoksi vastasin:

»Olen kuullut, että veljeni on palannut tänne. Hän on kai ollut jollain huvimatkalla?»

»Niin, hän on palannut», sanoi kaunoinen serkkuni ja rypisti hiukan otsaansa.

»Näyttää siltä, ettei hän malta olla kauankaan poissa Strelsausta», huomautin hymyillen. »No niin — ilahduttaahan toki meitä kaikkia nähdä hänet luonamme. Mitä lähempänä hän on meitä, sitä parempi.»

Prinsessa katsahti minuun, ja hänen silmissään oli tyytyväinen välkähdys.

»Mitä nyt, serkku? Tarkoitatko sinä, että...»

»Voin pitää paremmin silmällä, mitä häh puuhailee — niinkö? No niin, ehkäpä vähän sitäkin», sanoin. »Entä mistä syystä sinä olet niin iloinen?»

»Enhän ole sanonut olevani iloinen», hän vastasi välttelevästi.

»Jotkut ihmiset väittävät sellaista.»

»Ne ovat hyvin häpeämättömiä ihmisiä», hän sanoi ja viskasi viehättävästi niskaansa.

»Pidätkö sinä minuakin häpeämättömänä?»

»Eihän teidän majesteettinne toki voi sellainen olla», hän sanoi ja niiasi teeskennellyn kunnioittavasti, mutta lisäsi kohta ilkamoisesti: »Jollette vain...»

»Jollen vain — mitä?»

»Jollette vain väitä, että minä piittaan hituistakaan siitä, missä herttua on.»

Toivoin täydestä sydämestäni, että olisin todellakin ollut kuningas.

»Etkö sitten piittaa yhtään siitä, missä serkkumme Michael...»

»Serkkumme Michael! Minä sanon häntä Strelsaun herttuaksi.»

»Etkö sano häntä Michaeliksi, kun tapaat hänet?»

»Kyllä — isäsi käskystä.»

»Ja teetkö nyt niin minun käskystäni?»

»Kyllä, jos käsket sitä!»

»Tottahan sen käsken; meidän täytyy kaikkien koettaa olla rakkaan Michaelimme mieliksi.»

»Käsketkö minua ottamaan puheilleni myöskin hänen ystävänsä?»

»Tuon kuusikon?»

»Niinkö sinäkin heitä nimität?»

»Niin, minä noudatan yleistä tapaa. Mutta en minä käske sinua ottamaan vastaan ketään, jollei sinulla itselläsi ole halua.»

»Lukuunottamatta sinua itseäsi?»

»Ei, minä vain pyydän itse puolestani, mutta käskeä en voi.»

Minun vielä puhuessani kuului kadulta huutoja.

»Siellä hän tulee!» sanoi prinsessa. »Se on Strelsaun herttua.»

Minä hymyilin, mutta en vastannut mitään, ja hän palasi paikalleen. Sitten istuimme tuokion ääneti. Melu kadulta vaikeni, mutta eteisestä kuulin askeleita. Rupesin puhelemaan tyhjänpäiväisistä asioista. Siten kului moniaita minuutteja. Minä rupesin vähän ihmettelemään, minne kummaan Michael oli joutunut; mutta sitten arvelin, ettei se minua liikuttanut. Yht'äkkiä löi Flavia hämmästyksekseni kätensä yhteen ja kysyi minulta säikähtyneenä:

»Onko viisasta ärsyttää häntä?»

»Ketä sitten? Mitä sinä tarkoitat? Millä tapaa minä häntä ärsyttäisin?»

»Antamalla hänen odottaa.»

»Rakas serkku, enhän minä käske häntä odottamaan.»

»Saako hän siis tulla sisään?»

»Tietysti, jos sinä haluat sitä.»

Hän katsahti minuun uteliaasti.

»Kuinka hullunkurisella päällä sinä tänään oletkaan!» hän sanoi. »Tietysti ei minulle ilmoiteta keitään muita vieraita, niin kauan kuin sinä olet minun luonani.»

Sepä oli ihana kuninkaallinen etuoikeus, ajattelin.

»Kerrassaan mainio hovitapa!» huudahdin ääneen. »Mutta sitä en tullut yhtään ajatelleeksi. Jos nyt sattuisin olemaan kahdenkesken jonkun toisen kanssa, niin eikö sinuakaan ilmoitettaisi?»

»Tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, että minut ilmoitettaisiin, koska olen kuninkaallista verta.»

»Minä en saa koskaan muistaneeksi kaikkia noita typeriä sääntöjä», mutisin hämilläni ja kiroilin sydämessäni Fritziä, joka ei ollut niistä minulle mitään kertonut. Mutta hairahdukseni tahdoin heti sovittaa.

Hypähdin pystyyn, avasin oven ja kävin eteiseen.

Michael seisoi siellä pöytään nojautuen, otsa pahasti rypyssä. Kaikki muut läsnäolevat seisoivat, paitsi tuo häpeämätön Fritz junkkari, joka istua lekotti mukavasti nojatuolissa ja kuherteli aivan julkeasti kreivitär Helgan kanssa.

Minun astuessani huoneeseen hän hypähti pystyyn niin kerkeän kunnioittavasti, että hänen edellinen huolimattomuutensa pisti sitä räikeämmin silmään. Minun ei ollut vaikea ymmärtää, että herttua ei voinut sietää Fritziä.

Minä ojensin veljelleni käteni, Michael tarttui siihen, ja minä syleilin häntä. Sitten vedin hänet mukanani sisähuoneeseen.

»Rakas veljyt», sanoin, »jos olisin tiennyt sinun olevan täällä, niin ei sinun olisi tarvinnut vartoa silmänräpäystäkään. Olisin oitis pyytänyt prinsessalta lupaa tuoda sinut hänen luokseen.»

Hän kiitti minua hyvin kylmästi. Miehellä saattoi olla monia eteviä ominaisuuksia, mutta tunteitaan hän ei osannut salata. Vento vieraskin olisi voinut huomata, että hän vihasi minua ja kuohui raivosta tavatessaan minut yhdessä prinsessa Flavian kanssa; mutta minä voin kuitenkin huomata hänen koettavan hillitä itseään ja luulotella minulle, että hän uskoi minun todella olevan kuninkaan. Tuon kaiken tietysti arvasin helposti; mutta jollei kuningas ollut petturi, joka oli minua ovelampi ja rohkeampi — ja minä aloin jo kuvitella itseäni koko mestariksi siinä osassa — ei Michael voinut sitä uskoa. Ja jollei hän sitä uskonut, niin täytyi hänestä tuntua hirveältä osoittaa minulle kuninkaalle tulevaa kunnioitusta ja kuulla minun puhuttelevan heitä Michaeliksi ja Flaviaksi!

»Teidän majesteettinne on haavoittunut käteen», hän huomautti vilpillisen huolestuneena.

»Niin, satuin leikkimään äpärän pennun kanssa» — en voinut olla härnäämättä häntä — »ja tiedäthän, veli hyvä, ettei sellaisiin voi koskaan luottaa.»

Hän hymähti yrmeästi, ja hänen tummat silmänsä tiirottivat minuun.

»Mutta eikö sen purema ole vaarallinen?» huudahti Flavia hätäytyneenä.

»Ei tällä kertaa», vastasin. »Toinen juttu olisi, jos olisin antanut sen puraista syvempään.»

»Olet kai antanut tappaa sen?» hän kysyi.

»En vielä; me odotamme, käykö sen purema kiusalliseksi.»

»Ja entäpä jos käy?» kysyi Michael, hymyillen katkerasti.

»Silloin se isketään oitis kuoliaaksi, rakas veli», minä vastasin.

»Ethän sinä toki enää leikittele sen kanssa?» pyysi Flavia.

»Ehkäpä, jos halu tulee.»

»Sehän voi purra sinua uudestaan.»

»Sitä se varmasti yrittää», sanoin hymyillen.

Kun rupesin pelkäämään, että Michael voisi ärtyneenä sanoa jotakin, josta minun olisi täytynyt vihastua, ja kun minun tuli näyttäytyä hänelle suosiolliseksi, vaikkapa samalla osoitin vihaanikin, aloin onnitella häntä hänen rykmenttinsä loistavasta ryhdistä ja taatusta kuningasmielisyydestä kruunauspäivänä. Sitten rupesin ihastunein sanoin kehumaan metsästyslinnaa, jonka hän oli ystävällisesti lainannut minun käytettäväkseni. Mutta silloin hän nousi äkisti pystyyn. Hänen oli mahdotonta enää hillitä mieltänsä; sen vuoksi hän kiiruhti siirtymään muihin asioihin ja sanoi:

»Ulkona eteisessä on kolme ystävääni, jotka hyvin halusta tahtoisivat tulla esitellyiksi teidän majesteetillenne. Saanko pyytää heille tätä armoa?»

Astuin oitis hänen luokseen ja työnsin käteni hänen kainaloonsa. Hänen synkkä silmäyksensä oikein lämmitti sydäntäni. Me lähdimme veljellisesti yhdessä eteiseen. Siellä Michael viittasi, ja kolme miestä tuli meitä kohti.

»Nämä herrat», lausui Michael arvokkaaseen sävyyn, joka osoitti mahdollisimman suurta itsehillintää hänen puoleltaan, »ovat teidän majesteettinne kaikkein kuuliaisimmat ja uskollisimmat alamaiset ja minun hartaat ystäväni.»

»Kummastakin syystä on minulla aihetta iloita tullessani heidät tuntemaan», vastasin.

He astuivat vuoron perään suutelemaan kättäni — de Gautet, pitkä laiha veijari, jolla oli pitkät suortuvat ja vahatut viikset; Bersonin, belgialainen, keskikokoinen ja lihavahko mies, joka oli kaljupäinen, vaikka hän ei vielä ollut kolmeakymmentäkään; ja viimeiseksi maanmieheni Detchard, jolla oli kapeat kasvot, lyhyeksi leikattu tukka ja hyvin tumma kasvojenväri. Muuten hän oli siroruumiinen, leveä hartioilta ja lanteilta kapea. Arvasin, että veitikka oli mestarimiekkailija. Hänelle puhuin englantia, vaikka muukalaisittain murtaen; ja tohdinpa vannoa, että se veijari hymyili minulle, vaikka hän oitis salasikin hymynsä.

Herra! Detchard siis tuntee salaisuuden, sanoin itselleni.

Päästyäni eroon rakkaasta veljestäni ja tämän ystävistä palasin takaisin kaunoisen serkkuni luo. Hän seisoi ovella minua vastassa. Kun sanoin jäähyväiset, tartuin häntä käteen.