Part 10

Sitten kuulin miekkojen kalsketta ja jalkain töminää ja — ei, en kykene tässä kuvailemaan tapauksia niin sukkelaan kuin ne kävivät, sillä kaikki tuntui käyvän aivan yht'aikaisesti. Rouva de Maubanin huoneesta kuului vihainen karjahdus; se oli kuin pahasti haavoitetun miehen huuto; sitten paiskattiin akkuna auki, ja nuori Rupert ilmestyi siihen miekka kädessä. Hän käänsi selkänsä ulospäin, ja minä näin hänen kumartuvan eteenpäin aivan kuin uudestaan hyökätäkseen vastustajansa kimppuun.

»Ähää, Johann, siinä sait! No, nyt on sinun vuorosi, Michael — hei!»

Johann oli siis siellä. Hän oli tullut auttamaan herttuata! Kuinka hän silloin voi avata oven minulle? Minua peloitti, että Rupert oli jo surmannut hänet.

»Apuun!» kuului herttuan ääni heikosti ja käheästi.

Kuulin askeleita yläpuoleltani portailta ja liikettä alhaalta oikealle käsin kuninkaan vankityrmää kohti. Mutta ennenkuin mitään kerkisi tapahtua minun puolellani vallihautaa, näin puolisen tusinaa miehiä lähestyvän uhkaavasti sitä rouva de Maubanin huoneen akkunaa, jossa nuori Rupert Hentzau seisoi. Hän teki kolme neljä kertaa mainion käteviä ja uhkarohkeita hyökkäyksiä heitä vastaan, niin että heidän oli pakko väistyä takaperin ja jättää hänelle vapaata tilaa. Sitten hypähti hän hymyillen jälleen akkunalaudalle ja heilutti säiläänsä. Hän oli kuin juovuksissa vuodattamastaan verestä, ja sitten hän hurjasti nauraen syöksyi suinpäin alas vallihautaan.

Miten hänen siellä kävi? En ennättänyt häntä tarkkaamaan, sillä samassa näin vierelläni porttiaukossa de Gautet'n laihan naaman, ja viipymättä edes sekuntiakaan iskin häntä kohti kaikella sillä voimalla, jonka Jumala on minulle antanut, niin että hän edes sanaakaan tai huokausta päästämättä kaatui hengetönnä kynnykselle. Minä polvistuin hänen vierelleen. Missä ne avaimet olivat? Luulin mutisseeni kärsimättömästi: »Avaimet tänne, senkin roisto.» aivan kuin hän olisi vielä ollut elossa; ja kun en niitä heti löytänyt, niin — Jumala sen antakoon minulle anteeksi! — luulen lyöneeni kuollutta miestä vasten kasvoja!

Vihdoinkin löysin avaimet. Niitä oli vain kolme kappaletta. Valitsin niistä suurimman ja tunnustelin käsiini kellariin vievän oven jykevän lukon. Työnsin avaimen reikään — ja se kävi siihen. Kiersin sen ympäri, avasin oven ja suljin sen jälestäni niin hiljaa kuin taisin ja pistin avaimen taskuuni.

Seisoin jyrkkien portaiden yläpäässä. Seinällä riippui heikosti tuikuttava öljylyhty. Otin sen käteeni, seisoin hiljaa ja kuuntelin.

»Mitähän hittoa se oli?» kuulin äänen sanovan.

Se tuntui tulevan portaiden alipäässä olevan oven takaa.

Toinen ääni kysyi: »Joko me tapamme hänet?»

Heristin korviani erottaakseni vastauksen, ja huoahdin helpotuksesta kuullessani Detchardin järeän äänen sanovan: »Odotetaan vähän, muuten voimme saada harmia, jos iskemme liian aikaisin.»

Lyhyen hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten kuulin jotakin salpaa työnnettävän varovaisesti syrjään. Sammutin oitis kädessäni olevan lampun ja ripustin sen jälleen naulaan.

»Täällähän on pimeätä kuin säkissä — lamppu on palanut sammuksiin. Onko sinulla kynttilätä?» kuului toinen mies sanovan. Se oli Bersoninin ääni.

Kynttilä heillä varmaankin oli, mutta he eivät tulleet sitä koskaan sytyttäneeksi. Tilinteonhetki oli käsissä, ja minä syöksyin portaita alas ja sitten ovea vastaan.

Bersonin oli työntänyt salvan syrjään, ja ovi antoi perään. Belgialainen seisoi keskellä huonetta miekka kädessä, ja Detchard istui seinäpenkillä. Bersonin ällistyi minun tulostani ja vetäytyi taapäin, mutta Detchard hyppäsi pystyyn ja sieppasi säilänsä. Minä karkasin kuin raivohullu belgialaisen kimppuun ja ahdistin hänet seinämuuria vastaan. Hän oli kehno miekkailija, mutta taisteli urhokkaasti. Tuokion perästä hän kuitenkin makasi verissään lattialla. Minä käännähdin ympäri — mutta Detchardia ei näkynyt missään. Hän oli totellut ennen saamaansa määräystä ja käymättä taisteluun minun kanssani juossut kuninkaan huoneeseen ja paiskannut oven kiinni perästään. Nyt hän oli täydessä työssä siellä sisällä.

Hän olisi varmastikin tappanut sekä kuninkaan että minut, jollei huoneessa olisi ollut muuan uskollinen mies, joka uhrasi henkensä kuninkaan edestä. Sillä kun minä sain murretuksi oven auki, näin seuraavan näyn: Kuningas seisoi eräässä sopessa; hän ei voinut tehdä yhtään mitään, sillä hän oli sairautensa heikontama, hän liikutteli yhteenkahlittuja käsiään edestakaisin ja nauroi melkein kuin mielipuolen kamalaa naurua. Detchard ja lääkäri painiskelivat keskellä huonetta, sillä jälkimmäinen oli hypännyt murhamiehen tielle ja koetti pidättää tätä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Juuri kuin minä astuin sisään, tempautui Detchard irti heikon miehen käsistä ja lävisti poloisen miekallaan.

Sitten hän kääntyi minua vastaan ja huusi: »No vihdoinkin!»

Me seisoimme säilät paljaina vastakkain. Onneksi ei hänellä eikä Bersonilla ollut sattunut olemaan revolvereja vyössään; minä löysin ne myöhemmin ulommasta huoneesta uuninrinnalta. Uuni oli tosin lähellä väliovea, niin että heidän olisi ollut helppo tavoittaa ne; mutta tietämättäni olin asettunut kumpienkin eteen. Niin — siinä me nyt seisoimme, mies miestä vastaan, ja aloimme taistella vakavina ja äänettöminä. Minä muistan perin vähän kamppailumme kulusta; sen vain tiedän, että hän oli minun vertaiseni miekkailija, jollei parempikin, sillä hän taisi enemmän ovelia temppuja kuin minä ja työnsi minua tuuma tuumalta sitä rautaristikkoa kohti, joka peitti Jaakopin portaiden suun. Minä näin tuiman hymyn hänen kasvoillaan, kun hän haavoitti minua käsivarteen.

En voi lainkaan kerskua siitä taistelusta. Luulen, että hän olisi kyennyt tappamaan minut ja sitten jatkamaan pyövelintointaan kuninkaaseen nähden, sillä hän oli paras miekkailija, minkä kanssa vielä koskaan olen joutunut tekemisiin; mutta hänen ahdistaessa minua yhä pahemmin kavahti nurkassa värjötellyt puoleksi heikkomielinen ja sairautensa näännyttämä kuningas pystyyn, viuhtoi hurjan iloisesti yhteenköytetyillä käsillään ja huusi:

»Sehän on Rudolf serkku! Rudolf serkku! Minä autan sinua, Rudolf serkku!» ja hän tarttui jakkaraan — hän kykeni nostamaan sen vyötäistensä tasalle ja tuli meitä kohti. Siitä sain jälleen toivoa.

»Tulkaa!» huusin, »joutukaa! — Iskekää häntä sääriin!» Detchard teki raivoisan karkauksen minua kohti. Olin jo miltei hänen armoissaan.

»Mutta joutukaahan toki, ihminen, joutukaa herran nimessä!» karjaisin kuninkaalle. »Joutukaa mukaan leikkiin!»

Kuningas nauroi iloisesti ja läheni meitä, pidellen jakkaraa jaloista edessään.

Detchard hypähti synkeästi kiroten erilleen minusta, ja ennenkuin arvasinkaan mitä hän aikoi, oli hän kääntänyt miekkansa kuningasta vastaan. Tämä parkaisi surkeasti ja kaatui pitkäkseen lattialle. Väkevä rosvo pyörähti jälleen minun kimppuuni. Mutta hän oli itse aiheuttanut turmionsa; sillä käännähtäessään ympäri hän astui verilätäkköön, joka oli vuotanut lattialle hänen tappamansa lääkärin rinnasta. Hän luiskahti ja kaatui selälleen. Kuin salamanleimaus minä olin kiinni hänen kurkussaan, ja ennenkuin hän ennätti tointua, lävistin hänet miekallani, ja tukahtuneesti kiroten hän painui uhrinsa rinnalle.

Oliko kuningas kuollut? Se oli minun ensimmäinen ajatukseni. Juoksin hänen luokseen. Niin — kuolleelta hän aivan näytti, sillä hänellä oli paha haava otsassa, ja hän makasi aivan liikkumatonna kivipermannolla. Minä polvistuin hänen vierelleen ja laskin korvani hänen rinnalleen kuullakseni, hengittikö hän vielä. Mutta ennenkuin kerkisin mitään kuulla, kuului ulkoa rautavitjojen helmaa. Minä tunsin sen äänen — nostosiltaa laskettiin juuri alas. Seuraavassa tuokiossa se rämähti alas kivikynnykselle samalle puolella hautaa, missä minä olin. Nytpä jouduin elävänä satimeen, ja kuningas samoin minun kerallani, jos hän vielä oli hengissä. Sieppasin miekkani maasta ja lähdin ulompaan huoneeseen. Ketkä olivatkaan laskeneet nostosillan alas? Olivatko ne minun miehiäni? Jos niin oli, niin silloin kaikki oli hyvin. Vasta nyt sattuivat uuninrinnalla olevat revolverit silmiini; minä otin niistä toisen. Pysähdyin hetkiseksi kuuntelemaan ulomman huoneen ovelle. Kuuntelemaan — sanoinko niin? Niin — ja saadakseni jälleen ilmaa keuhkoihini; ja minä revin paitani rääsyiksi ja laitoin siteen vertavuotavaan olkalihakseeni. Sitten jälleen kuuntelin. Olisin maksanut mitä hyvänsä saadakseni kuulla Saptin äänen; sillä itse olin nyt niin heikko että horjahtelin. Ja tuo ihmistiikeri, Rupert Hentzau, kuljeskeli vielä vapaasti linnassa. Minä kykenin paremmin puolustamaan ahdasta porttiaukkoa sillan päässä kuin tätä puoleksi maanalaista porraskäytävää, ja sen vuoksi laahauduin kiviportaita ylös ja seisahduin jälleen kuuntelemaan. Mitä ääntä tuo oli? Jälleen sama merkillinen ääni — ja sellainen ääni tällaisena hetkenä ja tällaisessa paikassa! Ivallinen, hilpeä naurunhohotus. Voin tuskin uskoa, että täydessä järjessä oleva mies juuri nyt kykeni sillä tapaa nauramaan. Mutta tuo nauru samalla myöskin ilmaisi minulle, etteivät minun mieheni olleet tulleetkaan, sillä jos ne jo olisivat täällä, olisivat ne ampuneet tuon lemmon koiranleuan Rupertin. Kello löi puoli kolme! Hyvä Jumala! Isoa porttia ei vieläkään oltu avattu! Mieheni olivat vetäytyneet takaisin vallihaudan reunalle! Ne eivät olleet löytäneet minua! Ne olivat palanneet takaisin Tarlenheimiin ja vieneet tiedon minun ja kuninkaan kuolemasta. Ja siksipä asiat kävisivät, jo ennenkuin ne edes ennättivät Tarlenheimiinkaan saakka! Sillä Ruperthan se tuolla nauroi ja ilkkui!

Lysähdin aivan voimatonna ovea vastaan. Sitten ojentauduin jälleen sukkelasti, sillä ulkoa kuului ilkkujan ivallinen huuto:

»Siltahan on alhaalla! Juoskaa vain yli! Ja päästäkää kaikkien pirujen nimessä minut käsiksi mustaan Mikkoon! Takaisin, senkin sammakot! Michael, tule tappelemaan hentustasi!»

Vaikka olin liian voimaton kyetäkseni yksin taistelemaan, niin voinhan toki aina toimittaa edes jotakin. Minä kiersin avaimen ympäri lukossa ja kurkistin ulos ovesta.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Silmästä silmään metsäpolulla.

Ensiksi en voinut nähdä mitään, sillä sillan toisesta korvasta paistavain lyhtyjen ja soihtujen loimo sokaisi silmäni; mutta pian ne tottuivat valoon, jolloin hyvin hullunkurinen näytelmä levisi niiden eteen. Silta oli alhaalla; sen toisessa päässä seisoi ryhmä herttuan palvelijoita; parilla kolmella niistä oli käsissä soihdut ja neljällä tai viidellä keihäät. He seisoivat tiukasti toisiinsa likistyneinä, ja heidän kasvonsa paistoivat aivan valkoisina säikähdyksestä. Suoraan sanoen he olivat niin pelästyksissään, etten ole vielä mokomata nähnyt, ja tuijottivat silmät selällään yksinäiseen mieheen, joka seisoi keskellä siltaa hajasäärin ja heilutteli nauraa hohottaen miekkaansa. Se oli Rupert Hentzau, jolla oli vain paita ja housut päällään. Paidassa paistoi punaisia veripilkkuja; mutta hänen reipas ryhtinsä ilmaisi, että ne olivat joko vierasta verta tai että hän oli saanut vain mitättömiä naarmuja. Siinä hän rehenteli yksin ja puolusti siltaa kokonaista miesjoukkoa vastaan ja vaati niitä käymään hänen kimppuunsa tahi pikemminkin lähettämään mustan Mikon hänen kynittäväkseen; ja toiset, joilla ei ollut ampuma-aseita, väistyivät hänen tieltään uskaltamatta käydä häntä vastaan. He kuiskailivat toisilleen, ja takimmaisena näin Johann-ystäväni, joka nojautui porttia vastaan ja pyyhkieli nenäliinalla poskessaan olevasta haavasta vuotavaa verta.

Merkillisen sattuman kautta minä olin odottamatta päässyt tilanteen herraksi. Nuo pelkurit rohkenivat yhtä vähän käydä minua vastustamaan kuin hyökätä Rupertinkaan kimppuun. Ja minun tarvitsi vain kohottaa revolverini toimittaakseni tuon hornankekäleen toiseen maailmaan; hänellä ei ollut aavistustakaan minun läsnäolostani. Sitä en kuitenkaan tehnyt — enkä tuskin nytkään tiedä, miksi minä häntä säästin. Olinhan tosin tänä samana yönä surmannut kavalasti yhden miehen ja tappanut toisen pikemminkin hyvän sattuman kuin oman taitoni avulla — ja siinäpä ehkä olikin syy. Ja toiselta puolen — miten suuri konna tuo mies olikin, niin ei minua kuitenkaan haluttanut liittyä niihin moniin, jotka häntä ahdistivat — ehkäpä siinä oli toinen syy. Mutta väkevämmin kuin mitkään muut tunteet minua pidätti paikallani pakottava uteliaisuus — minä tahdoin syrjästä vaarinottaa näytelmän kehitystä.

»Michael, sinä äpärä koira — missä piileskelet? Michael, jos pysyt jaloillasi, niin käy tänne ja näytä olevasi mies!» karjui Rupert ja eteni askeleen, jolloin vastustajiin ryhmä peräytyi saman verran. »Hei, äpärä, etkö joudu?»

Vastaukseksi tähän ilkkunaan kuului epätoivoinen naisenhuuto:

»Hän on kuollut! Ah, Jumalani — hän on kuollut!»

»Kuollutko!» huusi Rupert. »Sitten osuin häneen paremmin kuin liesinkään!» Ja hän nauroi jälleen hurjan riemuitsevasti. Sitten hän ärjäisi miesjoukolle: »Laskekaa aseenne, pelkurit jänikset! Nyt minä olen teidän herranne! Aseet maahan, kuoletteko!»

Minä luulen, että miehet olisivat totelleet häntä, mutta vielä hänen puhuessaan tapahtui jotain uutta. Ensin kuului etäistä hälyä, aivan kuin olisi joku huutanut ja koputellut porttia. Sydämeni paukutti ilosta, sillä luulin miesteni palanneen takaisin etsimään minua. Jyskytys jatkui, mutta kukaan toinen ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota; kaikkien silmät seurasivat näytelmän uutta vaihetta. Sillan toisessa päässä oleva palvelijajoukko antoi tietä naiselle, joka horjuen tuli sillalle. Se oli Antoinette de Mauban; hänellä oli yllään liehuva valkoinen yöpuku, musta tukka oli hartioilla hajallaan; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja silmät leimusivat hurjina soihtujen valossa. Värisevässä kädessään hänellä oli revolveri, ja hoippuessaan eteenpäin hän ampui siitä laukauksen Rupertia kohti. Luoti ei kuitenkaan osunut; se kävi ovenkamanaan korkealle minun pääni päällä.

»Hohoo!» nauroi Rupert; »jolleivät silmänne olisi olleet kuolettavammat kuin luotinne, niin minä en olisi tässä hornan papurokassa tänä yönä eikä Michael helvetissä!»

Nainen ei piitannut lainkaan hänen pilkastaan; ihmeellisen väkevästi hän jaksoi koota voimansa ja seisoi aivan jäykkänä ja ääneti. Sitten hän rupesi hitaasti ja varmasti jälleen kohottamaan kättänsä saadakseen tarkan tähtäyksen.

Hullua oli Hentzaun alistua siihen vaaraan. Hänen olisi pitänyt syöksyä vihollistaan vastaan lyödäkseen aseen tämän kädestä tahi sitten peräytyä minua kohti. Minäkin tähtäsin häneen revolverillani.

Mutta Rupert ei tehnyt kumpaakaan. Ennenkuin nainen vielä oli saanut asetta hänen kasvojensa tasalle, hän kumarsi hänelle mitä siroimmin ja sanoi: »Minä en voi tappaa naista, jonka huulia olen suudellut!» Ja ennenkuin rouva de Mauban tai minä kerkisimme häntä pidättämään, hän heilahdutti itsensä siltakaiteen yli vallihautaan.

Ja sitten minä kuulin monien askelien kopinaa ja sitten äänen, jonka hyvin tunsin — se oli Saptin ääni! — huutavan: »Herttua on kuollut!» Siitä tiesin, ettei kuningas enää tarvinnut minun apuani, ja heitin revolverin menemään ja juoksin sillalle. Kuului ihmettelevä huudahdus: »Katsokaa — sehän on kuningas!» Ja sitten hyppäsin Rupertin tavoin veteen miekka kädessä. Minä tahdoin päättää taisteluni hänen kanssaan tuolla alhaalla, missä näin hänen kiharaisen päänsä pistävän esiin vedestä.

Hän ui keveästi kuin kala. Minä olin perin uupunut ja käsivarsivammani takia puoleksi raajarikko. En kyennyt tavoittamaan häntä. Vähään aikaan en sanonut mitään; mutta tultuamme vanhan tornin kohdalle, missä vallihauta tekee mutkan, huusin kaikin voimin; »Pysähtykää, Rupert, pysähtykää!»

Hän katsahti taaksensa ja ui edelleen. Nyt hän oli ulommalla reunalla ja katseli paikkaa, josta voisi kavuta ylös. Minä tiesin, ettei siellä sellaista ollut — mutta tosiaan, olihan siellä minun köyteni, jota myöten olin tullut alas. Hän saattoi saavuttaa sen ennenkuin minä. Minä kokosin voimani kaikki tähteet joutuakseni hänen rinnalleen. Vihdoin tavoitinkin hänet, sillä hän ui hitaammin kuin minä etsiessään jotain kiipeemäkohtaa.

Hän oli keksinyt köyden! Hän päästi riemuitsevan huudon. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja rupesi hinaamaan itseään ylös. Olin kyllin lähellä kuullakseni hänen mutisevan itsekseen: »Mistä hitosta tämä on tänne tullut?»

Minäkin saavuin köyden kohdalle; hän riippui ilmassa korkealla pääni päällä ja näki minut; mutta minä en voinut enää tavoittaa häntä.

»Hei — kuka siellä on?» hän huudahti säikähtyneenä. Luulenpa, että hän ensi hetkenä luuli minua kuninkaaksi, ja minä olinkin siksi kalpea, että tuollainen ajatus voi pistää hänen päähänsä; mutta sitten hän huusi:

»Ahaa! Komeljanttihan se onkin! Mistä te tänne osuitte, hyvä mies?»

Näin puhuessaan hän saavutti jyrkänteen reunan.

Minä tartuin kiinni köyteen; mutta sitten en ruvennutkaan kapuamaan. Vastustajanihan seisoi jo ylhäällä kovalla kamaralla, paljas miekka kädessä — ja hän voi huoletta halkaista pääni tai katkaista kurkkuni, jos aloin kiivetä hänen perästään. Heitin irti köydestä.

»Se on samantekevää», vastasin; »mutta kun kerran olen täällä, niin luulenpa, että pysynkin täällä.»

Hän kumartui alaspäin ja hymyili minulle.

»Nuo naiset ovat niitä helkkarin...» hän aloitti, mutta samassa rupesi linnan iso kello jymähtelemään, ja ylhäältä kuului kovaäänisiä huutoja.

Rupert hymyili jälleen ja huiskautti kättään minua kohti.

»Tahtoisin kernaasti mitellä vähän miekkaani teidän kanssanne, mutta sattuu olemaan liiaksi vari», hän naljaili; ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut näkyvistäni.

En enää ajatellut vaaraa, vaan tartuin köyteen. Tuotapikaa minäkin olin jyrkänteen kaltaalla. Näin viholliseni puolisensadan askeleen päässä edessäni; hän juoksi aika vilakkata metsään päin. Rupert Hentzau oli kerrankin varovainen. Minä syöksyin hänen peräänsä ja vaadin häntä pysähtymään, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli täysissä voimissaan ja eteni joka askeleella yhä kauemmaksi minusta; mutta minä unhotin kaiken muun koko maailmassa kuin oman kostonhimoni ja kiidin minkä jaloistani pääsin hänen perässään, ja pian peitti metsä pimentoonsa sekä takaa-ajetun että vainoojan.

Kello lienee tällöin ollut kolme, koska päivä rupesi valkenemaan. Juoksin suoraa ruohottunutta tietä pitkin, ja parinsadan askeleen päässä edelläni juoksi nuori Rupert, jonka pitkät suortuvat liehuivat raikkaassa tuulessa. Minä olin, väsyksissä ja läähätin; hän katsahti tavantakaa taakseen ja huiskutti minulle kättään. Hän teki pilaa minusta nähdessään, etten pystynyt saavuttamaan häntä. Minun oli pakko seisahtua ja vetää ilmaa huohottaviin keuhkoihini. Hetkisen perästä hän poikkesi oikeaan käteen ja katosi jälleen näkyvistäni.

Luulin takaa-ajon jo turhaksi ja vaivuin harmissani ja uupuneena maahan. Mutta tuossa tuokiossa olin jälleen jaloillani, sillä metsästä kuului huuto — naisen huuto. Ponnistin viimeiset voimani ja aloin painaa sitä paikkaa kohti, minne hän oli kadonnut; ja kääntyessäni mutkasta näin hänet uudelleen. Mutta oli — minä en saanut häntä enää käsiini! Hän oli juuri nostamassa nuorta tyttöä hevosen selästä, jolla tämä oli ratsastanut; tyttö se varmaankin oli huutanut hädissään. Hän näytti olevan talonpoikaistyttö, ja hänellä oli kori käsivarrella. Arvatenkin hän oli menossa Zendan torille myymään jotain. Hänen hevosensa oli vankka ja hyvätekoinen eläin. Nuori Rupert nosti tytön alas, tämän kirkumisesta piittaamatta, kohteli häntä muuten hyvin, suuteli häntä huulille ja nauroi ja antoi hänelle rahaa. Sitten hän hyppäsi itse hevosen selkään naisten tapaan sivuttain, ja jäi odottelemaan minua. Ja minä odottelin häntä, jotta hän tulisi minua kohti.

Hän ratsastikin oitis minun suunnalleni, mutta pysytteli jonkun matkan päässä minusta.

»Mitä teillä oli linnassa tekemistä?» hän kysyi.

»Tapoin kolme teidän ystävistänne», vastasin.

»Mitä hullua! Löysittekö te tien vankityrmään?»

»Tietenkin!»

»Entä kuningas?»

»Detchard haavoitti häntä, ennenkuin tapoin Detchardin; mutta toivon hänen jääneen henkiin.»

»Te olette aika hupsu», sanoi Rupert ystävällisesti.

»Teinpä vielä muutakin...»

»Häh?»

»Säästin teidän henkenne. Seisoin sillalla lakananne revolveri kädessä.»

»Totta tosiaan? Olinpa silloin aika täpärällä!»

»Hypätkää alas hevosen selästä ja tapelkaa miehen tavoin!»

»Naisenko läsnäollessa?» hän nauroi ja viittasi maalaistyttöön. »En ikimaailmassa, teidän majesteettinne!»

Silloin en raivoissani enää tiennyt, mitä oikein teinkään; mutta minä ryntäsin silmittömästi hänen kimppuunsa. Ensi hetkessä hän näytti olevan kahden vaiheella. Sitten hän pysähdytti hevosensa ja jäi odottamaan minua. Minä syöksyin miekka ojossa häntä vastaan, niin heikko kuin olinkin. Tartuin hevosen ohjaksiin ja tavoitin ratsastajaa miekallani; hän väisti iskuni ja iski takaisin. Peräydyin askeleen taapäin ja karkasin uudestaan hänen kimppuunsa, ja tällä kertaa satutinkin häneen, viiltäen hänen poskeensa verinaarmun, ja peräydyin jälleen, ennenkuin hän kerkisi koskettaa minuun! Hän näytti miltei säikähtyvän minun sokeata raivoani; muuten luulen, että hän olisi saanut helposti tapetuksi minut. Vaivuin läähättäen toiselle polvelleni ja jäin odottamaan, että hän ajaisi päälleni. Ja sen hän olisi tehnytkin — enkä epäilekään, että toinen meistä tai ehkä kumpikin olisi jäänyt kuolleena paikalle; mutta samassa kuului takaamme huuto, ja kun käänsin päätäni, näin miehen ratsastavan täyttä laukkaa meitä kohti revolveri kädessä. Se oli uskollinen ystäväni Fritz von Tarlenheim. Rupertkin tunsi hänet ja tajusi, että leikki oli tällä kertaa lopussa. Hän heitti toisen säärensä hevosen selän ylitse, niin että tuli istumaan kahareisin, mutta odotti vielä hetkisen. Sitten hän kumartui eteenpäin, pyyhkäisi tukan silmiltään ja hymyili minulle sanoen:

»Näkemiin, Rudolf Rassendyll!»

Veri virtasi hänen kasvoiltaan, mutta huulet hymyilivät, ja hän kumarsi minulle sirosti hovimiehen tapaan; ja hän kumarsi maalaistytöllekin, joka oli lähestynyt ymmällään ja vapisten, mutta ilmeisesti aivan hurmautuneena tuon veitikan vehkeistä; ja hän heilautti kättään Fritzille, joka oli päässyt luodinkantaman päähän ja ampui häntä kohti. Luoti oli vähällä käydäkin maaliinsa, sillä se iski hänen miekkansa terään, niin että hän kiroten pudotti sen kädestään, iski sitten kannuksettomat kantapäänsä hevosen kupeisiin ja nelisti tiehensä.

Ja minä näin hänen ratsastavan huolettomasti pitkää, suoraa metsätietä pitkin, aivan kuin olisi hän ollut huviajelulla. Ja hän lauloi täyttä kurkkua, vaikka hänellä oli iso haava poskessaan.

Hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen ja huiskutti kättään; sitten hän hävisi pimeyden syliin. Niin — sellaisena hän hävisi näkyvistäni, uhitellen ja hillittömänä ja älykkäänä, kauniina ja sirona, mutta aina yhtä häpeämättömänä ja matalamielisenä, ja kukistamattomana viimeiseen saakka. Ja minä paiskasin voimattomassa kiukussani hyödyttömän miekkani tantereeseen ja huusin Fritzille, että hän lähtisi tuon roiston perään. Mutta Fritz pysähdytti hevosensa, hyppäsi alas satulasta ja polvistui vierelleni ja kannatti minua käsivarrellaan. Ja totta jo olikin aika; sillä Detchardin antama haava oli jälleen päässyt siteestä auki, ja vereni hurmehti hiekkaan.

»Antakaa sitten hevonen minulle!» huusin, koettaen nousta horjuen pystyyn ja reuhtoen irti hänestä. Ja vihani vimmoissa jaksoinkin hoiperrella hevosen luo asti, mutta siellä kaaduin maahan, ja Fritz polvistui jälleen viereeni.

»Fritz», minä läähätin.

»Mitä, rakas ystävä?» hän vastasi hellästi kuin rakastava nainen.

»Elääkö — kuningas?»

Hän otti nenäliinani ja kuivasi huuliani; sitten hän kumartui ja suuteli minua otsalle...

»Kyllä — kuningas elää, ja siitä hän saa kiittää maailman uljainta miestä», hän sanoi hiljaa.

Nuori maalaistyttö seisoi lähellämme ja katsella tiirotti meitä silmät selällään. Sillä hän oli nähnyt minut kauppalassa ja tiesi, että minä, joka makasin tässä niin kalpeana ja verisenä, sittenkin olin kuningas!

Kuullessani, että kuningas oli hengissä, yritin hurrata; mutta olin niin heikko, etten saanut ääntä suustani; ja minä laskin pääni jälleen Fritzin käsivarrelle ja voihkasin, ja sitten avasin silmäni ja suljin ne jälleen; ja jotta Fritz ei vain saisi minusta väärää käsitystä, yritin uudelleen hurrata. Mutta en jaksanut. Olin hyvin väsyksissä, ja nyt minua alkoi vilustaakin, ja minä painauduin Fritziä vastaan, jotta hän ruumiillaan lämmittäisi minua; ja sitten silmäni taasen ummistuivat ja minä nukahdin.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Vanki ja kuningas.

Jotta voisitte täydellisesti ymmärtää, mitä Zendan linnassa sinä yönä tapahtui, tahdon täydentää kertomustani mainitsemalla, mitä perästäpäin sain kuulla Fritziltä ja rouva de Maubanilta. Viimemainitun esitys selvitti minulle, minkä vuoksi minun sotahuudoksi ehdottamani huuto oli niin hirvein seurauksin kuulunut ennen määräaikaa ja sen kautta näköjään tehnyt kokonaan tyhjäksi kaikki toiveemme, vaikka se todellisuudessa olikin ollut meille erinomaiseksi hyödyksi. Tuo onneton nainen, joka oli todella ollut kiintynyt Strelsaun herttuaan ja jonka silmiä kukaties oli myöskin häikäissyt sen vallan hohto, jonka hän luuli tämän kiintymyksen nojalla lopulta perivänsä, oli herttuan kehoituksesta seurannut hänen perästään Pariisista Ruritaniaan. Herttualla oli väkevät intohimot; mutta hänen tahdonvoimansa oli vielä väkevämpi, ja hänen aivonsa laskivat aina kylmästi. Hän otti kernaasti kaiken minkä sai, mutta ei antanut mitään vastaan. Perille tultuaan sai rouva de Mauban piankin havaita, että hänellä oli prinsessa Flavian persoonassa kilpailijatar herttuan mielisuosiosta. Epätoivoisena tästä keksinnöstä hän teki kaikkensa saavuttaakseen takaisin vanhan valtansa ja vaikutuksensa herttuaan. Kuten jo sanoin, otti herttua kaiken antamatta mitään vastaan. Antoinette tuli tahtomattaan osalliseksi hänen uhkarohkeisiin suunnitelmiinsa. Hän ei tahtonut pettää rakastamaansa miestä; itsekäs toivo ja sydämellinen sääli kiinnitti hänet tähän lujin sitein; mutta hän ei kuitenkaan tahtonut tieten tahtoen antautua herttuan narriksi ja houkutella tämän käskystä minua turmiolliseen ansaan. Sen vuoksi hän oli lähettänyt minulle varoittavat kirjeensä. En tiedä, olivatko hänen Flavialle lähettämänsä rivit olleet hyvien vai huonojen vaikuttimien, mustasukkaisuuden vai säälin aiheuttamat, mutta joka tapauksessa hän oli tehnyt meille suurta hyötyä. Herttuan lähtiessä Zendaan seurasi hän mukana, ja siellä hän vasta ensi kerran tuli kokemaan, mikä ihmispeto Michael todellisuudessa oli, ja onneton kuningaspoloinen sai jo ensi hetkestä osakseen hänen surkuttelevan säälinsä. Siitä lähtien hän asettui meidän puolellemme tässä epätasaisessa taistelussa; ja kuitenkin tiedän hänen oman kertomansa mukaan, että hän yhäti rakasti Michaelia ja luotti siihen, että kuningas palkitsisi häneltä saamansa avun lahjoittamalla hänelle herttuan hengen. Hän ei suinkaan toivonut Michaelin pääsevän voitolle, sillä hän inhosi tämän rikollisia aikeita ja vielä enemmän niiden päämäärää — avioliittoa prinsessa Flavian kanssa.

Zendassa tuli sitten uusia voimia tuleen — nuoren Rupertin aistillisuus ja julkeus. Tätä lurjusta viehätti kai Antoinetten kauneus, mutta vielä enemmän ehkä hänen himoaan sytytti tietoisuus, että tämä kuului toiselle miehelle ja että hän vihasi ja inhosi häntä itseään. Monina päivinä oli sattunut kiukkuisia yhteentörmäyksiä herttuan ja Rupertin välillä tämän naisen takia; ja se kohtaus, jonka olin saanut nähdä herttuan akkunasta, oli vain yksi monista. Sinä yönä oli Rupert päättänyt viedä tahtonsa perille. Kun Antoinette oli vetäytynyt omalle puolelleen, oli hänkin pujahtanut sinne käyttämällä salaa teettämäänsä avainta. Naisen ruvetessa kirkumaan oli herttua tullut apuun, ja tulinen taistelu oli alkanut pilkkosen pimeässä. Annettuaan herralleen kuolettavan haavan oli Rupert pujahtanut huoneesta, kuten edellä olen kertonut. Hänen paitansa oli punaisena herttuan verestä; mutta hän ei ollut tiennyt, että herttua oli kuollut, ja hän oli tahtonut leikkiä leikin loppuun. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä kolmelle toverilleen; ehkäpä hän ei mitään sellaista ollut ajatellutkaan, sillä herttuankin tappo oli tapahtunut aivan sattumasta. Jäätyään yksin herttuan kanssa oli Antoinette koetellut hillitä tämän verenvuotoa ja askaroinut kauan hänen kanssaan, kunnes haavoitettu viimein oli heittänyt henkensä. Kuullessaan sitten Rupertin ilkkuvat huudot sillalta oli hän syöksynyt ulos kostaakseen tälle herttuan kuoleman. Minua hän ei ollut nähnyt, ennenkuin ryntäsin esiin lymypaikastani ja hyppäsin Rupertin jälkeen vallihautaan.