Part 9

Tämä oli Johannin tiedoituksen valoisa puoli; mutta sitten seurasi vakavampi. Olihan selvää, että jos Tarlenheimissa piti kiiruhtaa toimimaan, niin oli Zendassa ainakin yhtä kiirettä. Sillä kuningas oli hyvin huonona; Johann oli nähnyt hänet — hän oli hyvin laihtunut ja kykeni tuskin enää liikkumaankaan. Nyt ei ollut enää puhettakaan, että jotain toista miestä voisi erehtyä luulemaan häneksi. Zendassa oltiin hänestä niin levottomia, että Strelsausta oli lähetetty noutamaan lääkäriä; ja kun lääkäri oli ollut kuninkaan luona, oli hän palannut kalpeana ja vapisten ja pyytänyt herttualta mitä hartaimmin, että hänet vapautettaisiin toimimasta koko asiassa; mutta siihen ei Michael ollut suostunut, vaan pidättänyt hänet vankina ja vannonut, että hänen henkensä oli turvassa, jos kuningas eli niin kauan kuin herttua sitä halusi — ja kuoli, milloin herttua sen tahtoi —, muuten ei. Sitten oli lääkäri taivuttanut heidän sallimaan rouva de Maubanin hoitaa kuningasta, niinkuin vain nainen voi tehdä. Mutta hänen henkensä riippui kuitenkin vain hiuskarvasta, sillä aikaa kuin minä olin terve ja vahva ja vapaa. Siksipä oli mieliala Zendassa hyvin synkeä, ja harvoin siellä enää puheltiinkaan, paitsi kun miehet riitelivät ja haukkuivat toisiansa, mihin he olivat hyvin taipuvaisia. Mutta mitä enemmän toiset masentuivat, sitä iloisempana kulki nuori Rupert ympärinsä, iloinen laulu ja pirullinen hymy aina huulillaan, ja hän nauroi niin että oli haljeta, sanoi Johann; niin että herttuan täytyi aina panna Detchard vahtimaan kuningasta, silloin kuin rouva de Mauban oli tämän luona — missä veljeni muuten tekikin viisaasti. Kaiken tämän Johann kertoi meille, ja hän sai rahansa; mutta hän rukoili saada jäädä meidän luoksemme Tarlenheimiin, jottei hänen tarvitsisi enää palata jalopeuranluolaan. Me emme kuitenkaan tarvinneet häntä kotona niin hyvin kuin Zendassa; ja vaikka en tahtonut pakottaakaan häntä sinne palaamaan, sain hänet kuitenkin taipumaan lisäämällä lahjuksia. Hän otti viedäkseen rouva de Maubanille sanan, että hän tilaisuuden tullen lausuisi lohduttavan sanan kuninkaalle. Jännitys on sairaille ihmisille kipeä asia, mutta epätoivo on sitäkin pahempi; ja voihan käydä niinkin, että kuningas kuolisi pelkästä toivottomuuden painostuksesta. Minun ei muuten onnistunutkaan saada koskaan tietää, mikä tauti häntä oikein vaivasi.

»Millä tapaa kuningasta nyt vartioidaan?» kysyin, kun tulin ajatelleeksi, että kuusikosta kaksi sekä Max Holf olivat nyt kuolleet.

»Detchard ja Bersonin vahtivat häntä yöllä, Rupert Hentzau ja de Gautet päivällä.»

»Kaksiko niitä vain on kerrallaan?»

»Niin; mutta molemmat toiset ovat aivan heidän kohdallaan yläkerrassa, niin että he kuulevat oitis, kun toiset huutavat tai viheltävät.»

»Yläkerrassa aivan vankihuoneen kohdalla? Siitä en tiennytkään. Onko heidän huoneensa ja vahtihuoneen välillä mitään suoraa käytävää?»

»Ei; sieltä pitää mennä portaita alas ja sitten nostosillan kohdalla olevasta ovesta sisään kellariin.»

»Onko se ovi lukittu?»

»On, ja vain noilla neljällä herralla on siihen avain.»

Minä kävin lähemmäksi häntä.

»Onko heillä myöskin avain kuninkaan komeron akkunaristikkoon?» kysyin kuiskaten.

»Se on varmastikin vain Detchardilla ja nuorella Hentzaulla.»

»Missä herttua sitten asuu?»

»Hän asuu uuden linnan ensi kerroksessa. Hänen huoneistonsa on oikeaan käteen tultaessa nostosiltaa kohti.»

»Entä rouva de Maubanin huoneisto?»...

»Vastakkaisella eli vasemmalla puolella, mutta hänen ulko-ovensa aina lukitaan, kun hän on tullut sisään.»

»Siksikö, että hän pysyisi sisällä?»

»Niin, tietysti.»

»Eikö mistään muusta syystä?»

»Ehkäpä — mahdollisesti.»

»Herttuallako se avain on?»

»Niin, ja nostosilla vedetään aina ylös yöksi; ja siihenkin on herttualla yksin avain, niin ettei sitä voida laskea vallihaudan yli, ilman että on ensin käyty pyytämässä häneltä avain.»

»Missä te makaatte?»

»Eteishuoneessa, yhdessä viiden muun palvelijan kanssa.»

»Ovatko ne asestettuja?»

»Niillä on vain keihäät. Herttua ei tahdo uskoa meille ampuma-aseita.»

Nyt tein viimein rivakan päätöksen. Kapuaminen Jaakopin portaita pitkin oli minulta surkeasti epäonnistunut; senvuoksi minun täytyi yrittää toista keinoa.

»Minä olen luvannut teille sata puntaa», sanoin Johannille. »Mutta minä annan teille tuhannen, jos ylihuomista vastaisena yönä teette sen, mitä teiltä pyydän. Mutta sanokaahan ensiksi, tietävätkö toiset palvelijat lainkaan, kuka teidän vankinne on?»

»Ei, ne luulevat, että se on jokin herttuan vihamies.»

»Ne eivät siis yhtään epäile, että minä en olisi kuningas?»

»Kuinka ne sellaista voisivat uskoa?»

»Kuulkaahan nyt tarkoin! Ylihuomis-yönä kello kahdelta pitää teidän avata linnan valtaovi. Mutta sen täytyy tapahtua täsmälleen kello kaksi.»

»Oletteko te silloin siellä?»

»Älkää kyselkö mitään — tehkää vain, mitä teille sanon. Sanokaa, että tahdotte tuulettaa eteishuonetta, tai mitä vain keksitte.»

»Pitääkö minun pujahtaa ulos ovesta, heti kun olen avannut sen?»

»Pitää; juoskaa ulos niin sukkelaan kuin pääsette. Sitten vielä yksi asia! Viekää tämä kirje sille rouvalle — se on kirjoitettu ranskaksi, niin ettette voi lukea sitä — ja pyytäkää häntä tekemään tarkoin niin kuin kirjeessä sanotaan, jos hänen henkensä on hänelle rakas.»

Mies vapisi, mutta täytyihän minun luottaa hänen rohkeuteensa ja rehellisyyteensä. En saanut enää yhtään viivytellä, sillä minä pelkäsin kuninkaan pian kuolevan.

Miehen mentyä kutsutin Saptin ja Fritzin puheilleni ja ilmaisin heille tuumani. Sapt pudisteli epäilevästi päätään.

»Miksi ette voi odottaa?» hän kysyi.

»Entä jos kuningas kuolee heidän käsiinsä?»

»Michaelin voi tulla pakko ruveta toimimaan ennen sitä.»

»Sitten voi kuningas jäädä henkiin», sanoin.

»No, mitä pahaa siinä olisi?»

»Entä mitä tapahtuu kahden viikon perästä?» kysyin kuivasti.

Sapt puraisi viiksiään.

Äkkiä laski Fritz von Tarlenheim kätensä olalleni.

»Yrittäkäämme sentään teidän keinoanne», hän sanoi.

»Niin, teidän on oltava mukana.»

»Minä lähden kyllä, mutta jääkää te kotiin vartioimaan prinsessaa.»

Vanhan Saptin silmät välkkyivät.

»Meidän täytyy päästä keinolla millä hyvänsä Michaelin kimppuun», hän sanoi; »mutta annappa kun teidät tapetaan yhdessä kuninkaan kanssa, niin mikä sitten perii meidät eloon jääneet?»

»Silloin teidän on palveltava kuningatar Flaviaa», vastasin; »ja omasta puolestani toivoisin, että minäkin saisin tehdä samaa.»

Lyhyt äänettömyys seurasi. Ukko Sapt sen katkaisi surumielisellä älähdyksellä, joka kuitenkin hänen tahtomattaan vaikutti niin koomillisesti, että Fritzin ja minun täytyi hymyillä. Hän sanoi:

»Miksi kaiketi tuhattulimmaisen nimessä ei vanha Rudolf III nainut sitä teidän — isomummonneko se oli?»

»Kuningasta yksin meidän nyt täytyy ajatella», sanoin.

»Se on oikein», ehätti Fritz.

»Sitäpaitsi», minä jatkoin, »vaikka olen ollutkin petturi toisen miehen hyväksi, en tahdo kuitenkaan olla petturi oman pussini hyväksi. Jollei kuningas ole hengissä ja kanna kruunua ennen kihlauspäivää, niin minä sanon totuuden koko maailmalle, tapahtukoon sitten mitä tapahtuu!»

»Niin, niin — mikäpä tässä muukaan auttaa», huoahti Sapt.

Olin miettinyt seuraavanlaisen suunnitelman. Vahva sotaväenosasto hiipisi Saptin johdolla linnan portille. Jos nämä sotilaat keksittäisiin liian aikaisin, tuli heidän surmata jok'ainoa vastaansattuva vihollinen, mutta vain miekkoja käyttäen, sillä en tahtonut ammuttavan. Jos kaikki kävisi hyvin, joutuisivat he valtaovelle parahiksi, kun Johann avaisi sen. Sitten he ryntäisivät sisään ja nujertaisivat linnan palvelijat, jollei jo heidän pelkkä ilmaantumisensa ja kuninkaan nimen käyttäminen riittäisi säikyttämään miehiä. Samassa silmänräpäyksessä — ja se oli tärkein kohta koko suunnitelmassani — piti kimakan naisen hätähuudon kajahtaa Antoinette de Maubanin huoneesta. Hän huutaisi taukoamatta: »Apuun! Apuun! Michael, tulkaa auttamaan!» ja mainitsisi Rupert Hentzaun nimeä. Tämän kautta toivoimme Michaelin säntäävän raivostuneena ulos viereisistä huoneistaan ja lankeavan elävänä Saptin käsiin. Huutojen piti yhä jatkua; minun mieheni laskisivat nostosillan alas; ja olisipa kummaa jollei Rupert, kuullessaan nimeään huudeltavan, itse joutuisi alas makuuhuoneestaan ja yrittäisi juosta sillan yli uuden linnan puolelle; sattuman varaan jätettiin, seuraisiko myöskin de Gautet hänen perästään.

Ja entä sitten, kun Rupert oli laskenut jalkansa nostosillalle? Silloin tulisi minun vuoroni. Sillä minua halutti uudistaa uintiretkeni vallihaudan yli, ja jotta en liiaksi väsyttäisi itseäni, aioin ottaa pienet tikapuut myötäni, joilla uimasilla ollessani lepuuttaisin käsivarsiani ja joita myöten kapuaisin vedestä ylös. Ajattelin jättää ne muuria vastaan aivan sillan viereen, ja kun silta oli laskettu alas, aioin kavuta portaitani rajaten ylös sille; ja jos Rupert tai de Gautet sitten pääsisivät tulemaan sillan yli, niin olisi se vain onneton sattuma eikä suinkaan minun vikani. Heidän saatua surmansa jäisi vain kaksi miestä jäljelle, ja niistä me toki selviäisimme. Meidän piti jollain tapaa käsittää sen oven avain, joka vei vankilasuojiin. Ehkäpä molemmat eloonjääneet vanginvartijat silloin ryntäisivät ulos. Mutta jos he tarkoin noudattivat saamaansa määräystä, niin riippui kuninkaan henki siitä, kuinka joutuin me kerkisimme särkemään ulomman oven; ja minä kiitin Jumalaa, että Detchardilla, eikä Rupert Hentzaulla, oli silloin vahtivuoro; sillä vaikka Detchard olikin kylmäverinen, armoton ja rohkea mies, ei hänellä kuitenkaan ollut Rupertin säkenöivää uljuutta ja hillittömyyttä. Sitäpaitsi hän se noista veijareista jos kuka todella piti mustasta Mikosta, joten voi olettaa hänen jättävän kuninkaan vahtimisen Bersoninin toimeksi ja ryntäävän sillalle päästäkseen herransa apuun.

Tällainen se oli minun epätoivoinen suunnitelmani. Jotta vihollinen pettyisi huolettomaksi meistä, käskin valaisemaan linnamme kaikki suojat, jotta meidän luultaisiin viettävän yömme iloisissa kemuissa; soiton piti raikua läpi yön ja väkemme liikkua edestakaisin. Strakencz joutuisi ratkaisevaksi yöksi luoksemme, ja hänen piti salata meidän retkemme Flavialta. Jollen minä palaisi aamuksi, tuli marskin marssia suuren sotavoiman kera aivan julkisesti linnaan ja vaatia kuninkaan luovuttamista. Jollei mustaa Mikkoa enää ollut elossa — jota epäilin —, niin hänen tuli saattaa Flavia niin pian kuin mahdollista Strelsauhun ja julistaa siellä tieto Michaelin valtiokavalluksesta ja kuninkaan kuolemasta ja kutsua kaikki uskolliset ja rehelliset kansalaiset prinsessan lippujen alle. Viimeksimainitsemani vaihtoehto minusta tuntuikin todennäköisimmältä, sillä jokseenkin varmana pidin, ettei kuninkaalla eikä minulla eikä mustalla Mikolla ollut enää enempi kuin yksi päivä elettävänä. No niin, jos musta Michael sai surmansa ja jos minä, »komeljantti», surmasin Rupert Hentzaun omalla kädelläni ja sitten sain itsekin surmani, niin näyttipä kaitselmus menettelevän Ruritaniaa kohtaan niin leppeästi kuin näissä oloissa oli mahdollista, vaikkapa se oli vaatinutkin kuninkaan hengen; ja siitä että omakin loppuni samoin tuli olemaan mahdollisimman leppeä, en tällä erää kyennyt tinkimään pois mitään.

Oli jo tullut myöhä, kun vihdoin pääsimme yksimielisyyteen suunnitelmastani, ja sitten minä lähdin prinsessan puolelle. Hän oli tänä iltana hyvin vakava ja mietteissään; mutta kun toivotin hänelle hyvää yötä, kietoi hän intohimoisesti käsivartensa kaulaani ja oli yhdellä haavaa ujo ja onnellinen ja ylpeä pannessaan sormuksensa minun sormeeni. Minulla oli kuninkaan sormus; mutta sen lisäksi oli pikkusormessani sileä kultasormus, johon sukumme tunnuslause oli kaiverrettu. Sen irroitin ja sovitin hänen sormeensa ja irroittauduin sitten hänen syleilystään. Hän peräytyi askeleen taapäin ja katseli minua suurin, kostein silmin.

»Pidä se sormus sormessasi, vaikka kuningattarena kantaisit toistakin sormusta», sanoin.

»Mitä muuta minä voisinkaan kantaa! Tämä on oleva sormessani siksi kunnes kuolen — ja vielä senkin jälkeen», hän sanoi ja suuteli sormusta.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan.

Ilta oli kaunis ja kuulea. Olisin toivonut usvaista säätä, kuten oli ollut ensimmäisellä uimaretkelläni linnankaivannossa, mutta tällä kertaa kohtalo oli minulle vastainen. Toivoin kuitenkin voivani pysytellä muurin varjossa ja välttyä näkymästä niihin akkunoihin, jotka olivat vallihautaan päin. Jos viholliseni kävivät tarkkaamaan hautaa, meni suunnitelmani myttyyn; mutta sitä en osannut pelätä. He uskoivat, että Jaakopin tikapuut olivat turvatut kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Johann oli itse ollut muuraamassa niitä kiinni kellarinseinään niin lujasti, ettei niitä käynyt huojutteleminen puoleen eikä toiseen. Ne voi hävittää ainoastaan räjäytysaineilla tai kuokilla hakkaamalla, ja moiseen meluisaan ja aikaa vievään yritykseen ei tietenkään voitu antautua. Mitäpä vahinkoa siis yksi mies voisikaan vallihaudassa tehdä? Minä luotin siihen, että jos musta Mikko sattuisi tekemään itselleen tämän kysymyksen, niin hän varmastikin vastaisi turvallisesti: »Ei niin vähääkään»; ja vaikkapa Johannkin antaisi minut ilmi, niin hän ei kuitenkaan tiennyt minun tuumiani, vaan varmasti odottaisi näkevänsä minut ystävieni etunenässä hyökkäämässä linnan valtaovelta sisään. Siellä varsinainen vaaranpaikka olikin, vakuutin Saptille.

»Ja siellä te tulette olemaan», lisäsin. »Ettekö ole siihen tyytyväinen?»

Mutta tyytyväinen hän ei ollut lainkaan. Hän olisi halusta lähtenyt minun mukaani, mutta siihen minä en suostunut. Yksi mies voi läpäistä joutumatta ilmi; mutta jos meitä oli kaksi, oli vaaranuhka enemmänkin kuin kaksi vertaa suurempi. Kun hän jälleen rohkeni viittailla, että minun henkeni oli valtakunnalle kallis, pyysin häntä tukkimaan suunsa ja vakuutin vakavasti, että jollei kuningas päässyt hengissä sen yön seikkailusta, niin en minäkään tahtonut päästä.

Kello kahdeltatoista lähti Saptin osasto Tarlenheimin linnasta ja poikkesi oikeaan käteen vähäliikkeisille teille, välttääkseen kulkemasta Zendan kaupungin läpi. Jos hyvin kävi, joutuivat he linnan edustalle jokseenkin neljännestä vaille kaksi. Heidän tuli jättää hevoset vähän matkan päähän puihin kiinni ja hiipiä itse linnan porttisolaan ja olla valmiit hyökkäämään sisään, kohta kuin portti avattiin. Jollei tätä tapahtunut kello kahden ajoissa, piti heidän lähettää Fritz Tarlenheim linnan toiselle puolelle. Siellä minä — jos vielä olin hengissä — kohtaisin hänet, ja yhdessä me punnitsisimme, kannattiko meidän yrittää vallata linnaa väkirynnäköllä. Mutta jollei minua siellä tavattaisi, niin heidän piti kaikella kiireellä palata takaisin Tarlenheimiin, hälyttää sotamarski hereille ja marssia uudelleen Zendaa vastaan. Sillä jollei minua tavattu, niin se merkitsi, että olin kuollut; ja minä tiesin, ettei kuningas eläisi viittä minuuttia kauempaa sen jälkeen kuin minä olin saanut surmani.

Nyt minun on jätettävä Sapt ja hänen ystävänsä omiin hoteisiinsa ja kerrottava, mitä kaikkea itse toimitin tänä kohtalokkaana yönä. Minä ratsastin sillä oivalla hevosella, joka kruunauspäivän iltana oli lennättänyt minut metsästyslinnasta takaisin Strelsauhun. Minulla oli revolveri satulataskussa ja miekka vyölläni. Ylläni oli iso viitta ja sen alla lämmin villapaita ja hyvin paksut sukat ynnä keveät kangaskengät. Olin hieronut koko ruumiini öljyllä ja varannut mukaan ison konjakkipullon. Yö tosin oli hyvin lämmin. Mutta minä voin joutua oleksimaan vedessä ehkä kauankin, joten oli tarpeen varustautua hyvin kylmää vastaan; sillä kylmettyminen ei ainoastaan masenna miehen miehuutta, silloin kuin hänen pitää kuolla, vaan myöskin hänen tarmoaan, silloin kuin hänen pitää lähettää toisiakin kuolemaan; ja vihdoin se iskee häneen kukaties luuvalon, jos taivaan tahto on, että hän jää henkiin. Minä käärin uumilleni pitkän ja ohuen mutta vankan nuoran, enkä tietenkään unohtanut tikapuitani. Minä ratsastin suorempaa tietä kuin Sapt ja jouduin metsän ulkoreunaan noin puoli yhden tienoissa. Sidoin hevoseni kiinni tiheikköön, jätin revolverin satulataskuun — sillä mitäpä hyötyä minulla siitä enää oli — ja lähdin tikapuut kädessä astelemaan vallihaudan partaalle. Sinne tultuani irroitin köyden uumiltani, kiinnitin sen toisen pään lujasti reunalla kasvavaan puuhun ja hinauduin alas hautaan. Linnan kello ilmoitti silloin ajan olevan neljännestä vaille yksi, kun tunsin jalkaini vajoavan veteen ja heittäysin uimasille, pitäen tikapuita edessäni ja pysytellen muurin lähellä. Sillä tapaa tulin vanhan ystäväni Jaakopin portaiden luo ja tunsin muurinperustuksen reunan jalkaini alla. Ryömin ison torven pimentoon — koetin huojuttaa sitä, mutta se ei hievahtanutkaan — ja vartosin mitä tuleman piti. — Muistan tunteneeni tällöin — ei hätää kuninkaan kohtalosta eikä ikävää Flavian luo — vaan tavattoman tuimaa tupakan nälkää, mutta sitä halua minun ei tietysti silloin käynyt tyydyttäminen.

Nostosilta oli vielä alhaalla. Minä voin nähdä kirkkaan taivaan kuumottavan sen kapeiden pohjalautojen raoista. Aivan sillan tasalla, noin kuuden jalan päässä siitä, näin verhottoman akkunan. Johannin kertomuksesta päättäen sen täytyi kuulua herttuan huoneistoon, ja vastakkaisella puolella sillan toisella puolella piti rouva de Maubanin akkunain sijaita. Naiset ovat huolettomia olentoja, jotka helposti unohtavat tärkeätkin asiat. Minä rukoilin taivasta, ettei hän mitenkään unohtaisi, että hänen piti kaikin mokomin joutua törkeän väkivallan uhriksi täsmälleen kello kaksi. Minua hymyilytti ajatellessani sitä osaa, jonka olin antanut tässä näytelmässä nuoren ystäväni Rupert Hentzaun esitettäväksi, mutta olinhan hänelle velkaa kiitoksen viimeisestä; sillä vielä nytkin täällä veden varassa kykkiessäni tunsin kipua olkapäässäni, johon hän oli pistänyt puukkonsa kaikkien ystäväini nähden.

Äkkiä tuli valoa herttuan akkunaan. Koska verhot olivat syrjässä ja luukut vielä selällään, voin nähdä jonkin verran sisään nousemalla varovaisesti varpailleni. Akkunan toinen puolisko näkyi olevan auki, ja siitä katseli joku olento ulos. Minä tunsin Antoinette de Maubanin muhkean hahmon, ja vaikka hänen kasvonsa olivatkin varjossa, voin nähdä hänen päänsä kauniit ääriviivat. Minun teki mieleni kuiskuttaa hänelle: »Muistakaakin, mitä teidän on tehtävä!» mutta en tietystikään uskaltanut — ja hyvä olikin, etten sitä tehnyt, sillä seuraavassa tuokiossa tuli akkunaan mieshahmokin ja asettui hänen viereensä. Tulija koetti kietoa kätensä naisen vyötäisille, mutta notkealla liikahduksella tämä väistyi syrjään ja nojautui akkunanpieleen, niin että näin hänen profiilinsa. Arvasin, että mies oli Rupert Hentzau, ja hänen hiljainen naurunsa osoittikin sen todeksi. Hän kumartui naista kohti ja kurotti uudestaan käsivartensa häntä tavoittaakseen.

»Hiljempaa, hiljempaa, ystäväiseni!» mutisin hampaitteni välistä. »Satuitpa tulemaan hiukan liian aikaisin.»

Molempien päät olivat melkein kiinni toisissaan. Arvasin Rupertin kuiskailevan naiselle; sillä minä näin tämän viittaavan kädellään kaivantoon ja kuulin hänen sanovan:

»Ennen hyppään tuonne alas.»

Rupert tuli aivan akkunaan ja kurkisti ulos.

»Vesi näyttää siellä niin hirveän kylmältä», hän sanoi »Puhutteko te aivan vakavissanne, Antoinette?»

Nainen ei vastannut, mikäli minä voin kuulla, ja silloin Rupert lyödä läimäytti kädellään akkunanpieleen ja nurisi mauruten kuin pilalle hemmoteltu lapsikakara:

»Piru periköön koko mustan Mikon! Eikö prinsessa riitä hänelle? Pitääkö hänen saada kaikki itselleen? Mitä hittoa te olette oikein näkevinännekään tuossa mustilaisessa?»

»Jospa minä kerron hänelle, mitä te hänestä sanotte...» aloitti nainen.

»Kertokaa kaikin mokomin», tokaisi Rupert huolettomasti.

Sitten hän yllätti saaliinsa, karkaamalla hänen kimppuunsa ja suutelemalla häntä väkisin suulle, ja hän nauroi täyttä kurkkua ja huusi: »Kas siinä vielä lisää syytä, josta voitte kannella hänelle!»

Jos minulla olisi ollut revolveri matkassa, olisin ollut aika pahassa kiusauksessa; mutta nyt pelastuin pakostakin siitä ja merkitsin tämän vain uudeksi laskueräksi Rupertin lopputiliin.

»Ja luuletteko te hänen siitä paljoakaan välittävän?» jatkoi Rupert naljailuaan. »Tiedättehän, että hän on ihan hullautunut prinsessaan. Hän ei enää osaa muusta puhuakaan kuin että siltä vietävän komeljantilta pitäisi kurkku katkaista.»

Ahaa, vai sellainen mieliteko veli Michaelilla oli!

»Ja jos minä teen sen hänen hyväkseen, niin minkä palkinnon arvaatte hänen minulle luvanneen? Hah, kaunokaiseni!»

Naisparka peitti epätoivoisena kasvot käsiinsä.

»Mutta minä en ole niitä miehiä, jotka malttavat odottaa herkkujaan», sanoi Rupert, ja minä näin hänen jälleen aikovan käydä käsiksi naiseen, kun sisäpuolella ovi kuului avautuvan ja tuima ääni ärähtävän:

»Mitä teillä on täällä tekemistä, Hentzau?»

Rupert käänsi selkänsä akkunaan, kumarsi syvään ja vastasi heleällä, iloisella äänellään:

»Pyytelen anteeksi teidän viipymistänne. Enhän voinut hyvällä omallatunnolla jättää kaunista naista yksin.»

Tulijan täytyi olla musta herttua. Siksi hänet kohta tunsinkin, kun hän lähestyi akkunaa. Hän tarttui Hentzaun käsivarteen.

»Vallihautaan mahtuu muitakin kuin kuninkaita», sanoi hän synkeästi värähtelevällä äänellä.

»Uhkaileeko teidän korkeutenne minua?» kysyi Rupert.

»Uhkauksia minä harvoin tarjoan kellekään.»

»Mutta Rudolf Rassendyll on saanut kuulla teidän uhkailujanne yhtäpäätä, ja kuitenkin hän on elävien ilmoilla», pisteli nuori Rupert.

»Onko se minun vikani, että palvelijani ovat typeriä poropeukalolta?» ärähti Michael kiukkuisesta.

»Teidän korkeutenne ei itse olekaan alistunut vaaraan ansaita poropeukalon nimeä», vastasi Rupert ivallisesti.

Tuohan oli samaa kuin sanoa herttualle vasten naamaa, että hän itse arasteli nahkaansa, enkä minä ole koskaan kuullutkaan kenenkään sanovan totuutta toiselle niin päin silmiä kuin Rupert teki tällöin. Mutta musta Mikko hillitsi itsensä. Hänen täytyi tietysti näyttää hyvin tuimalta — minua harmitti, etten sen paremmin nähnyt heidän kasvojaan, mutta hänen äänensä oli levollinen, kun hän vastasi:

»Jo riittää! Meillä ei ole aikaa riidellä, Rupert. Ovatko Detchard ja Bersonin paikallaan?»

»Ovat kyllä.»

»Sitten en enää tarvitse teitäkään.»

»Minä en ole ollenkaan väsyksissä, teidän korkeutenne», intti Rupert.

»Suvaitkaa jättää meidät kahdenkesken», sanoi Michael kärsimättömästi. »Kymmenen minuutin perästä vedetään nostosilta ylös, ja arvaan, ettei teitä haluta uida kaivannon yli sänkyynne.»

Rupert katosi näkyvistäni, ja ovi kuului avautuvan ja jälleen sulkeutuvan. Minun suureksi surukseni sulki herttua akkunan. Hän seisoi vielä hetkisen sen ääressä ja puheli Antoinetten kanssa. Tämä pudisteli päätänsä, ja herttua kääntyi kärsimättömästi pois akkunasta. Ovi kuului jälleen käyvän, ja musta Mikko sulki sitten akkunaluukutkin.

»De Gautet! Halloo, de Gautet!» kuului sillalta huudettavan. »Joutukaa yli, jollette halua kylmää kylpyä, ennenkuin käytte vuoteeseen!»

Se oli Rupertin ääni. Seuraavassa tuokiossa hän ilmestyi de Gautet’n kera sillalle. Rupert tarttui toveriaan kainaloon, ja keskellä siltaa hän pysähdytti tämän ja kurkisti kaiteen yli alas. Minä painauduin Jaakopin portaiden taa.

Sitten tahtoi nuori Rupert huvitella vielä vähän. Hän sieppasi de Gautet'n taskusta pullon ja vei sen suulleen.

»Siinähän ei ole pisaraakaan, mokoma juopporatti!» hän huudahti tyytymättömästi ja paiskasi pullon vallihautaan.

Molskahduksesta ja vesikareista päättäen se putosi aivan lähelle tiilitorven suuta. Rupert otti revolverinsa ja rupesi ammuskelemaan pulloa kohti. Ensimmäinen luoti ei ottanut pulloon vaan torveen, kolmas sen sijaan särki pullon. Minä toivoin tuon vintiön tyytyvän siihen, mutta hän tyhjensi koko makasiinin torvea kohti, ja minä tunsin yhden luodin suhahtavan tukkani lävitse, kun kyyristyin aivan vesirajaan torven toiselle puolelle.

»Hei, te siellä sillalla!» huusi joku toisesta päästä minun suureksi huojennuksekseni.

»Odottakaa silmänräpäys!» vastasi Rupert, ja hän ja de Gautet juoksivat sillan yli. Sitten se vedettiin ylös ja kaikki oli aivan hiljaista. Torninkello ilmoitti neljännestä yli yhden. Minä suoristauduin pystyyn, ojentelin käsivarsiani ja haukottelin.

Arvelen kuluneen kymmenisen minuuttia, kun oikealta puoleltani kuulin jotakin ääntä. Kurkistin torven yli ja näin tumman hahmon seisovan sillä ovella, joka vei alas sillalle. Se oli miehen hahmo. Huolettomasta ryhdistä voin arvata hänet nuoreksi Rupertiksi, joka oli jälleen liikkeellä. Hänellä oli miekka kädessä, ja hän seisoi hievahtamatta paikallaan parin minuutin ajan. Mitähän tuo paholaisen sikiö nyt vehkeili? Hän kuului naurahtavan hiljaa, kääntyi sitten muuriin päin ja rupesi minun sanomattomaksi ällistyksekseni kapuamaan sen rintaa alas. Minä voin arvata, että siinä täytyi olla jonkinlaiset kiviportaat. Rupert oli jo joutunut alimmalle niistä. Sitten hän pani miekan hampaittensa väliin, käänsi selkänsä muuriin päin ja hivuttautui aivan äänettömästi alas veteen. Jos vain oma henkeni olisi nyt ollut kysymyksessä, niin totisesti olisin uinut häntä vastaan. Olisin niin halusta antautunut taistelemaan hänen kanssaan kahdenkesken näin ihanana yönä. Mutta minun täytyi ajatella kuningasta! Hillitsin haluani, mutta vedin syvään henkeä ja vaarinotin hänen puuhaansa mitä hartaimmalla mielenkiinnolla.

Hän ui rauhallisesti kaivannon yli; myöskin toisella puolella oli muurissa portaat, joita myöten hän kiipesi ylös. Tultuaan ylösvedetyn nostosillan alapäässä olevaan porttiaukkoon hän tunnusteli taskuaan ja otti siitä jotakin esiin. Kuulin hänen sitten avaavan jonkin oven; mutta en kuullut sen sulkeutuvan hänen jälestään. Joka tapauksessa hän hävisi näkyvistäni.

Minä pudotin tikapuuni veteen, sillä nyt enää en niitä tarvinnut, uin sillan juureen, ja nousin muurinrintaan hakattuja kiviportaita puolitiehen. Jäin siihen heilumaan paljas miekka kädessä ja tähystelin tarkoin ympärilleni. Herttuan huoneisto oli aivan pimeänä, mutta sillan toisella puolella olevasta akkunasta helotti valoa. Mutta risahdustakaan ei kuulunut mistään, ennenkuin linnan iso torninkello löi puoli kaksi.

Olipa linnassa sinä yönä näemmä muitakin kuin minä valveilla ja juonia punomassa.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Vankila avautuu.

Ilmassa riippuen ei ollut oikein hyvä ajatella ja pohtia asioita; mutta minulla oli kuitenkin paljon mietittävää. Minä olin astunut hyvän askeleen eteenpäin, sanoin itselleni. Mitä asiata Rupert Hentzaulla nyt olikin kummitella linnassa — ja mitäpä semmoinen mies tähän aikaan päivästä hautoikaan muuta kuin koiran juonia —, niin olin joka tapauksessa astunut aimo askeleen eteenpäin. Hän oli vallihaudan toisella puolella, ja minun syykseni jäisi, jos hän enää koskaan saisi laskea jalkansa sille puolelle, missä kuningas oli. Sitten oli minulla vielä kolme muuta vastustajaa lukuunotettavana: Detchard ja Bersonin, jotka olivat vahtivuorossa, ja de Gautet, joka oli levolla. Olisipa minulla vain ollut vankilan avain! Minä olisin uskaltanut kaikkeni ja hyökännyt molempien edellisten kimppuun, ennenkuin heidän ystävänsä ennättivät apuun. Mutta minä olin voimaton. Minun täytyi odottaa, kunnes omat mieheni joutuivat ja saivat jonkun menemään sillan yli avaamaan valtaoven. Ja minä odottelin — kuten minusta tuntui runsaan puoli tuntia; mutta itse asiassa kesti vain ehkä viitisen minuuttia, ennenkuin tämän jännittävän murhenäytelmän seuraava näytös alkoi.

Uuden linnan puolella oli aivan hiljaista. Herttuan huoneet pysyivät pimeinä, kun sen sijaan valoa yhä paistoi rouva de Maubanin puolelta. Sitten kuulin pienen kitisevän äänen; se tuli siltä portilta, joka vallihaudan toisella puolen vei nostosillalle. Olin kuullut sen hyvin epäselvästi, mutta sittenkään en voinut siitä erehtyä. Se lähti avaimesta, jota hitaasti ja varovasti käännettiin lukossa. Kuka siellä avainta liikutteli? Ja minne johti ovi, jota koetettiin avata? Ajatuksissani näin oven edessä nuoren Rupertin, avain toisessa kädessä ja paljas miekka toisessa ja ilkeä hymy huulillaan. Mutta minä en tiennyt, mikä ovi se oli, enkä myöskään, mitä huvia Rupertilla oli näin myöhäisenä yönhetkenä hankkeissa.

Mutta pianpa se minulle selvisi, kun seuraavassa silmänräpäyksessä — ennenkuin mieheni olivat ennättäneet metsänreunasta ulkoportille, ja ennenkuin Johann oli kerinnyt käydä urakkaansa — äkkiä kuului jyryä siitä huoneesta, mistä valoa pilkoitti ulos. Kuului siltä kuin olisi joku paiskannut lampun lattiaan, ja akkuna kävi samassa pimeäksi. Ja siinä tuokiossa kuului hätääntynyttä kirkunaa: »Apuun! Apuun! Michael, tulkaa auttamaan!» — ja sitten jälleen uusi hätähuuto.

Jokainen hermo värisi ruumiissani. Seisoin ylimmällä muuriportaalla ja takerruin oikealla kädelläni kiinni ovikynnykseen, pidellen paljasta säilää vasemmassa kädessäni.

Yht'äkkiä keksin, että porttiaukko oli siltaa leveämpi; sen toisessa päässä oli musta loukko, johon mies mahtui juuri seisomaan. Minä heilahdutin itseni sinne ja asetuin loukkoon. Nyt _minä_ vallitsin tietä; kukaan ei päässyt kulkemaan uuden ja vanhan linnan väliä vastoin minun tahtoani. Jälleen kuului kirkunaa. Sitten paiskattiin ovi auki niin tuimasti, että se jymähti seinää vastaan, ja minä kuulin kiivaasti kiskaistavan toisen oven rivasta.

»Ovi auki! Mitä pirullista peliä siellä pidetään!» karjui joku — ja äänestä tunsin huutajan mustaksi herttuaksi!

Hänen huutoonsa vastattiin juuri niillä sanoilla, jotka olin kirjeessä neuvonut:

»Apuun, Michael — se on Hentzau!»

Herttua kirosi karkeasti ja paiskautui koko ruumiillaan sisempää ovea vastaan. Samassa tuokiossa kuulin viskattavan pääni päällä olevan akkunan auki ja äänen huutavan siitä yöhön: »Mitä peijakasta nyt on merrassa?» Ja sitten kuulin kiireisiä askeleita. Minä puristin tuimasti miekkani kahvaa. Jos de Gautet tuli tätä tietä, niin väheni, alkuperäinen kuusikko jälleen yhdellä miehellä.