Part 3

Pikku: Hiljaa, hiljaa, etteivät he herää! Muistatteko sitä vanhaa tonttua, jonka kerran tapasimme hietakuopan luona?

Lippo: Tarkoitatteko häntä, jolla oli vielä valkeampi ja pitempi parta kuin sinulla.

Pikku: Häntä juurii Hän on Laurin ja Liisan kotitonttu ja näkee heidät joka päivä.

Teppo: Mitä hän on heistä kertonut?

Pikku: (Toiset tontut kuuntelevat tarkoin, toiset katselevat yhä lapsia.) Niin — kerran kesällä, kun satoi ja myrskysi, lensi pääskysen poika talliin ja istui siellä hetkisen eräällä orrella hieman Iämmitelläkseen. Mutta kun se aikoi taas lentää ulos, ei se osannutkaan. Se lensi yhtä mittaa ikkunaa kohti niin että ruudut olivat särkymäisillään. Silloin sattuivat siihen Lauri ja Liisa, ottivat linnun kiinni ja antoivat sille vapauden.

Teppo: Se oli oikein.

Lippo: Niin, se oli oikein.

Pikku (jatkaa): Toisen kerran taas — talvella — olivat Lauri ja Liisa yksin kotona. Silloin tuli torppaan köyhä vaimo pienen tyttönsä kanssa. He olivat niin väsyneitä ja nälkäisiä— eivät olleet nähneet ruokaa koko päivänä. Lauri käski heidän istua ja Liisa lämmitti heille lientä, joka oli jäänyt päivälliseltä, ja kun vieraat lähtivät pois, vetivät Lauri ja Liisa heidän kelkkaansa aina veräjälle asti.

Pukki: Siinä he tekivät oikein.

Hippi (innoissaan): jatka, jatka, sinä tiedät kyllä jotakin vielä.

Pikku (siirtyy vasemmalle): Tulkaa, siirtykäämme vähän kauemmaksi lapsista. Nyt minä kerron teille jotakin oikein kauheaa!

Pukki: Mitä sitten?

Pikku (salaperäisesti): Eräänä yönä, kun torpassa jo nukuttiin, kuului yht'äkkiä hirveä melu. Tuvassa oli aivan pimeä, eikä kukaan tietänyt mistä se tuli. Torpan isäntä raapaisi tulta tikkuun ja — voitteko aavistaa, mitä hän näki? (Katselee kysyvästi toisiin.) Mustan kissan, joka oli tarttunut hännästään pöydän jalkaan eikä päässyt irti, vaikka kuinka olisi rimpuillut.

Pukki ja Hippi: Mitä sinä sanot?

(Liikettä tonttujen kesken.)

Pikku: Kyllä se on ihan totta! Kissan häntään oli solmittu pitkä nuora ja nuoran päässä oli suuri paperitollo. Nuora oli kietoutunut pöydän jalan ympärille eikä kissa päässyt mihinkään!

Hippi (kauhuissaan): Voi hirveätä!

Pukki: No, kuinka sitten kävi?

Pikku: Lasten isä leikkasi nuoran poikki ja kysyi lapsilta tiesivätkö he, kuka oli tehnyt pahaa mirrille?

Lippo: No, entä sitten?

Pikku: Lauri ja Liisa tunnustivat tehneensä. Tuvassa oli paljon hiiriä ja he olivat tahtoneet pelotella niitä paperin ratinalla. Lauri oli pitänyt kiinni kissasta ja Liisa oli solminut nuoran häntään. Sitten olivat he antaneet kissan juosta.

Pukki: He saivat varmaan toria isältään.

Pikku: Ensin kyllä, mutta sitten he saivat anteeksi. Ja äiti lohdutti ja suuteli heitä, sillä he itkivät katkerasti, ja kaikki oli taas hyvin.

Hippi: Se oli oikein! Eiväthän lapset tahallaan tehneet pahaa kissalle. Teppo (hypähtäen ylös): Minäpä tiedän jotakin hauskaa!

Pikku (varottaen): Ole kaikella muotoa hiljempää, ettet herätä lapsia.

Pukki: Mitä sinä tiedät, Teppo?

Teppo: Minä tahdon tehdä hyvää lapsille, pidän heistä niin paljon!

Muut tontut: Me myös!

Teppo (painolla): Lapset ovat olleet hyviä eläimille. Minäpä tuon heille mansikoita!

Pukki: He ovat auttaneet köyhiä. Minäpä annan heille mustikoita.

(Teppo ja Pukki poistuvat vasemmalle. Tippi ja Hippi keskustelevat hiljaa keskenään vähän etäämpänä muista.)

Pikku: He ovat puhuneet totta isälle ja äidille. (Sivelee miettiväisenä partaansa.) Mitähän minä heille antaisin?

Lippo: Ja minä!

(Tippi ja Hippi poistuvat oikealle.)

Pikku: Varroppas! Heidänhän oli jano. Kaivakaamme heille lähde!

Lippo (iloisesti): Aivan oikein!

Pikku: Lähde sinä hakemaan lapioita, minä olen niin kauan lasten luona. (Lippo juoksee vasemmalle. Pikku menee lasten luoja katselee heitä miettiväisenä.) Jos torpan vanha kotitonttu kuolisi, tahtoisin hänen paikkansa. Hoitaisin niin hyvin hevoset, lehmät ja kaikki kotieläimet, mutta ennen kaikkea katsoisin Laurin ja Liisan perään.

Lippo (juosten vasemmalta): Tässä ovat lapiot!

Pikku: Hyvä! (Osottaa vasemmalle.) Tuossa kiven luona on hyvä paikka.

Lippo: Aivan niin! (Kaivavat.)

Pikku: He tulevat varmaan hyvin iloisiksi herätessään!

Lippo: Luonnollisesti.

Pikku: Mutta heillä ei ole mitään astiaa, jolla he joisivat.

Lippo: Minäpä laitan heille napun tuohesta!

Pikku: Tee se, Lippo.

(Lippo menee, kiskoo tuohta koivusta ja tekee napun.)

Teppo (tulee vasemmalta marjatuokkonen kädessä ja menee lasten luo): Mä mansikat maireimmat luoksenne kannan, Ne metsien lahjana teille nyt annan!

(Asettaa tuokkosen Liisan viereen.)

Pukki (tulee heti Tepon jälkeen samalta suunnalta; hänelläkin on marjatuokkonen kädessä): Mä kauneimmat mustikat vieraille tarjoon, Ja kätken ne kukkivan kanervan varjoon!

(Asettaa tuokkosen Laurin viereen.)

Pikku (on saanut lähteen valmiiksi): Nyt vettä te lähteestä kirkkaasta saatte.

Lippo (tulee nappuineen lähteen luo): ja nappua tätä myös katselkaatte!

Teppo (katsellen lapsia): He liikkuvat.

Pukki: He heräävät.

Pikku: Hiljaa, hiljaa, nyt täytyy meidän lähteä pois!

(Kaikki tontut menevät.)

KOLMAS KUVAELMA.

Liisa (on herännyt ja katselee ympärilleen, löytää marjatuokkosen ja nykii Lauria): Lauri, Lauri, heräähän toki! Minä olen löytänyt suuren mansikkatuokkosen!

Lauri (unisena): Minä näin juuri niin kaunista unta. Mitä sinä sanoit?

Liisa (näyttäen hänelle tuokkosta): Kas, mitä minä olen löytänyt!

Lauri: Mistä ihmeestä?

Liisa: Ajatteles, se oli ihan minun vieressäni, kun heräsin!

Lauri: Nyt voimme juhlia. Minäpä laitan sinulle pienen oksan, että voit syödä sillä marjoja. (Nousee ja aikoo lähteä oikealle; löytää mustikkatuokkosen.) Mutta täällähän on toinenkin tuokkonen! Ja aivan täynnä mustikoita!

Liisa: Mitä? (nousee ylös.)

Lauri (näyttäen tuokkosta): Etkö näe? Ja ihan täynnä mustikoita! Eläköön! Nyt me voimme kuin kuninkaat! Syö sinä omasta tuokkosestasi, niin minä pidän huolen omastani. (Taittaa pienen oksan ja antaa siskolleen.) Kas tässä! (He syövät.)

Liisa: Merkillistä kun emme heti huomanneet marjatuokkosia!

Lauri: Niin se oli tosiaankin ihmeellistä! (Keskustellessaan kulkevat lapset vähän vasempaan.)

Liisa (huomaa lähteen): Ja tuossahan on mitä kirkasvetisin lähde!

Lauri: Ja tuossa tuohinen nappu! Minä juon heti! (Juo.)

Liisa (istuutuu Laurin viereen): Anna sitten nappu minulle. Äläkä vaan juo kaikkia, Lauri.

Lauri (juotuaan): Tässä on! (Antaa napun Liisalle, joka juo. Lauri siirtyy keskelle näyttämöä.) Tiedätkö mitä, Liisa? Nyt tunnen itseni niin reippaaksi, että voisin kävellä vaikka sata peninkulmaa. Enkä minä pelkäisi, vaikka kaikki metsän pedot hyökkäisivät kimppuuni!

Liisa (on juonut ja tulee Laurin luo): En minäkään.

Lauri (matalammalla äänellä): Kuule, Liisa, kun tulemme kotiin, sanomme isälle ja äidille, että eksyimme metsässä.

Liisa: Mutta jos he saisivat tietää asian oikean laidan.

Lauri: Mutta ei kukaan ole nähnyt meitä täällä saloseudussa.

Liisa: Mutta mitä me vastaamme heille jos he kysyvät, missä me olemme viipyneet näin kauan? Lauri (miettiväisenä): Sanotaan, että me paimensimme lehmiä haassa.

Liisa: Sen me teemmekin.

Noidat (ensin kauvempana metsässä, sitten lähempänä): Hahah hahahhah hihhihhih hohhohhohhohhoo.

Liisa (peljästyneenä): Mitä se on? Lauri, mitä se on?

Lauri (myöskin peloissaan): Niin, mitä se on?

Liisa: Kunhan eivät vaan noidat olisi liikkeellä!

(Noidat tulevat hyppien ja käsivarsiaan heiluttaen joka suunnalta.)

Lauri: Tuossa ne tulevat.

(Lapset painautuvat tuskaisina toisiinsa.)

NELJÄS KUVAELMA.

Edelliset ja noidat.

Noidat (laulavat ja tanssivat kiivain liikkein lasten ympärillä. Sävel "Ukko Noa"):

Hah hah hah hah haa — j.n.e. Lapset vuoreen viedään, Ei ne tiestä tiedä — Käärmeennahkaan, käärmeennahkaan Siellä puetaan!

Hah hah hah hah haa — j.n.e. Lapset pannaan istuun Suureen rautakistuun, Siellä heitä, siellä heitä Noidat tirkistää.

Liisa (noitain tanssiessa): Hui, kuinka hirveästi minä pelkään!

Lauri: Niin minäkin.

(Noidat tulevat yhä lähemmäksi lapsia.)

Liisa (tuskaisena): Nyt he vievät meidät!

(Noidat alkavat taas tanssia ja laulaa.)

Hah hah hah hah hah haa — j.n.e. Lapset on niin pienet Juur’ kuin kärpässienet, Noidat heitä, noidat heitä tukisteievat.

Hah hah hah hah hah haa — j.n.e. Noitain sali laaja Noitaparvi taaja Siellä aina, siellä aina hyppii harakkaa.

Liisa (noitain yhä tanssiessa): Muistatko, Lauri, äidin sanoneen, että jos joskus joutuu suureen vaaraan, tulee rukoilla Jumalalta apua?

Lauri: Muistan kyllä. Tehkäämme se. (He rukoilevat: Liisa katselee kädet ristissä taivasta kohti, Lauri tuijottaa totisena maahan. — Noidat alkavat taas laulaa ensimäistä värssyä, mutta vähitellen käyvät heidän liikkeensä hitaammiksi ja heidän äänensä heikkenee.)

VIIDES KUVAELMA.

Lauri, Liisa ja Päivänsilmä.

(Päivänsilmä tulee vasemmalta, noidat ovat lakanneet laulamasta ja poistuvat näyttämöltä.)

Lauri (ihmeissään Päivänsilmälle): Kuka olet? Päivänsiltnä: Olen Päivänsilmä.

Liisa: Olet vannaan enkeli, kun olet niin kaunis.

Päivänsilmä: En, lapseni. Olen metsän hyvä haltijatar.

Lauri: Metsän hyvä haltijatarko!

Päivänsilmä: Minä hallitsen salomaan kaikkia voimia. Kaikki minua täällä tottelevat.

Liisa: Mutta miksi annoit noiden hirveitten noitain pelottaa meitä niin kovin?

Päivänsilmä: Sentähden, että te aioitte valehdella.

Lauri: Se oli sangen pahasti tehty.

Liisa: Niin olikin.

Lauri (rukoilevasti): Etkö enää koskaan anna noitien pelottaa meitä, Päivänsilmä?

Päivänsilmä: En, jos lupaatte aina olla kilttejä ja kuuliaisia.

Lauri ja Liisa: Me lupaamme ainakin koettaa tästä lähtien.

Päivänsilmä (silittäen Liisan tukkaa ja katsellen ystävällisesti molempia lapsia): Siinä tapauksessa minä pidän teistä oikein paljon.

Lauri (miettiväisenä): Eikö silloin tarvitse pelätä, kun on kiltti?

Päivänsilmä (vakuuttavasti): Ei, poikaseni!

Liisa: Kun me vaan osaisimme kotiin!

Päivänsilmä: Kyllä te osaatte, minä näytän teille tien. — Tuolla vasemmalla on korkea harju; kun nousette sille, näette sieltä pienen punaiseksi maalatun, valkeanurkkaisen tuvan ja – – –

Lauri (iloisesti): Sehän on meidän kotimme!

Liisa: Niin, sehän on koti!

Lauri: Kuinka sinä olet hyvä, kun johdat meidät jälleen isän ja äidin luo!

Liisa: Sinä meille varmaan marjatkin annoit?

Lauri: Ja annoit lähteen pulputa maasta.

Päivänsilmä: Minä en sitä tehnyt, mutta jos vähän varrotte, saatte nähdä tuntemattomat ystävänne.

(Nousee kivelle, kohottaa taikasauvaansa metsää kohti ja lausuu juhlallisella äänellä:) Pikku, Lippo, Teppo, Tippi, Pukki, Hippi, tulkaa metsien suojasta, teitä Päivänsilmä kutsuu!

(Lapset vetäytyvät oikealle.)

KUUDES KUVAELMA.

Edelliset. Tontut.

Päivänsilmä: Hyvää päivää, pikku tontut! Kertokaa nyt, kuka piti huolta siitä, ettei lasten tarvinnut nähdä nälkää eikä janoa?

Tontut: Me sen teimme.

Päivänsilmä: Mitä sinä teit, Pikku-vanhus?

Pikku: Minä kaivoin lähteen.

Päivänsilmä: ja sinä, Lippo?

Lippo: Minä laitoin napun.

Päivänsilmä: Entä Teppo?

Teppo: Minä poimin mansikat.

Päivänsilmä: Ja Pukki?

Pukki: Minä poimin mustikat.

Päivänsilmä: Entä te, Tippi ja Hippi?

Tippi ja Hippi: Me emme antaneet mitään.

Päivänsilmä (nuhdellen); Miksi ette mitään antaneet?

Tippi: Tahdoimme antaa lahjamme viimeiseksi.

Hippi: Me tahdoimme antaa metsän kauneimman ja herttaisimman lahjan.

Päivänsilmä (iloisesti): Sen aavistinkin. Antakaa nyt lahjanne lapsille!

(Tippi ja Hippi menevät lasten luo seppeleet käsissä.)

Tippi ja Hippi:

Me metsien helmasta kukkaset haimme, Ne keijujen karkelokentiltä saimme. Ne onnen niin kirkkaan ja kaunihin tuottaa. Voi Lauri ja Liisa ain’ lahjaamme luottaa!

(Asettavat seppeleet lasten päihin.)

Päivänsilmä: Ennenkuin jätätte meidät ja lähdette isän ja äidin luo, saatte vielä katsella tonttu-ukkojen tanssia, että teille jää hauska muisto metsäseikkailustanne. Kun kasvatte suuremmiksi ja tulette omin päin toimeen, saatte niin usein kuin tahdotte käydä meitä tervehtimässä täällä suuressa ihmeellisessä metsässä. Täällä on iloa, totuutta ja vapautta! — (Asettuu sammaleiselle kivelle. Lapset seuraavat häntä. Hän kohottaa taikasauvaansa ja huutaa iloisesti tontuille:)

Nyt, tontut, laulaen tanssitaan Ja saloseudussa riemuitaan!

(Tontut laulavat ja tanssivat. Sävel: "Kukkuu, kukkuu".)

Metsien kätköissä tontut ne hyörii, Hiljaisna hiipii ja sipsuttaa — Metsä on suuri ja rauhainen, Tonttujen toimi on riemuinen.

Täällä me kylvämme, kaivamme aina, autamme, neuvomme, holhomme vain. Tuuli kun metsässä meille soi, Tonttujen parvi se karkeloi.

Metsän me tunnemme ristin ja rastin. Keijujen kanssa me kisaillaan — Tonttujen toimi on riemuinen, Metsä on suuri ja rauhainen!

Kaikki: Metsä on suuri ja rauhainen!

(Kuvaelma: Päivänsilmä, Lauri ja Liisa seisovat taustassa, tontut kohotetuin käsivarsin seisovat puoliympyrässä oikealla.)

(Esirippu.)

Kirj. E. R.

Uusi vuosi saapuu.

Laululeikki jouluillaksi.

Henkilöt: Lumikuningatar, Joulu-ukko, Joulukuusen henki, Vanha vuosi, Uusi vuosi, Toivo, Tonttuja.

Näyttelypaikka muodostetaan kuusilla metsäksi.

Lumikuningatar (saapuu valkeassa verhossa, kristallikruunu päässä, valtikka kädessä, tonttujen seuraamana, ja laulaa sävelellä "Syksy on tullut" j.n.e.):

Lehtensä riisui jo metsässä puu, Kolkosti ulvovi myrskyjen suu; Hyytynyt on puron hilpeä tie, Lintujen laulua kuule et sie. Viittaan (viittaa valtikallaan) — se kuolo on kukkasien; Myrsky ne viskovi maan povellen.

Tontut (käsillään näyttäen ja viimeisen säkeen säveltä kerraten):

Tontutpa peitteheks luo kinoksen.

Lumikuningatar (laulaa):

Oksille puun, lumen notkistaman, Aurinko luo valon raukeavan, Hongat niin hiljaisna huokailevat, Valtani suuruutta muistuttavat. Hän, jonka kylmälle polvelleni Painallan, jäiseksi kangistuvi.

Tontut:

Keväällä tontut sen elvyttävi.

Lumikuningatar:

Rantahan hyrskivät lainehetkin Kytkin ma vankkoihin kahleisihin, Hyydytän kohmeiseks’ koko maan, Käärin sen vaippahan valkoisimpaan. Pohjolan taivas se hulmutkohon! Täytetty kuoletustyöni jo on.

Tontut:

Vaan elon siemen on kuolematon.

Joulu-ukko (saapuu pitkäpartaisena, turkkiin puettuna, kantaen leikkikaluja, pienen tytön, pientä sytytettyä joulukuusta kantavan joulukuusen hengen seuraamana, ja laulaa Lumikuningattarelle sävelellä: "Sa Pohjolan maa ikitunturines"):

Jos kuinkakin kammottu, peljätty oot, Sun jälkiäs kuitenkin ma riennän; Kun luonnon ja mielet sa kahleisin luot, Niin saavun ma ja kahleen painon liennän.

Kaikki (kerraten):

Niin saavut sa kahleen painon liennät.

Joulu-ukko:

Ja riemu saa vallan ja juhlalaulu soi, Sen sävelin sydän sulaks taipuu, Ei kylmyys, ei puuttehet tuntua voi, Rukoillen kaikki alas maahan vaipuu.

Kaikki:

Rukoillen kaikki alas maahan vaipuu.

Joulu-ukko:

Mua suosivat vanhat; mua muistellessaan He vuodattaa joskus kyyneleitä; Mua suosivat lapsoset rakkaimpanaan, Kuin kevät kaunis ilahutan heitä.

Kaikki:

Kuin kevät kaunis ilahutat meitä.

Joulukuusen henki (sävelellä: "Tääll’ yksinäni laulelen"):

On kotini ihana kuusikko. Sun hyvääs toivon mä; Sytytin juhlavalos jo Ma Herran nimessä.

Me pimeyden varjossa Tääll’ ennen asuimme, ja haltioita, peikkoja Metsistä etsimme.

Vaan Kristus syntyi maailmaan, Pimeyttä poistamaan, Ijäisen toivon valkean Sytytti loistamaan.

Vaan sallitko sä Kristuksen Valaista elosi, Pyhittää sielun, sydämen Ja köyhän kotisi?

_Vanha vuosi_ (valkopartainen, sauvan nojassa kulkeva ukko, saapuu ja laulaa sävelellä: "Ah mikä taitaa olla muu"):

On raskas vanhan vaeltaa, Näin hautaan horjun vaan; Mun päiväni jo laskeaa, Käteni raihnaan irroittaa Ma aurasta jo saan.

Ma paljon matkalla näin Iloa, murhetta; Kaikk’ ohjaa Herra parhain päin. Ja eteen lasten eksyväin Tien näyttää korvessa.

Nyt ikuisuuden merehen Vuos vanha vajoaa; Uus aika sijaan siirräiksen — Ma toivon että Luoja sen Pyrinnöt siunoaa!

Lumikuningatar (puhuu):

Kevyttä jalan kapsetta ma kuulen Kulettamana vienon öisen tuulen. Vaan kuulkaa! (Kuuntelee.) Lähemmä se saapuvi. Yön polkuja ken yksin astuvi?

Uusi vuosi (pieni tyttö tahi poika keveässä puvussa saapuu):

Kaikki (huutavat):

Uusi vuosi saapuu! Terve! Siunaus!

Vanha vuosi (puhuu):

Ei seisahtaa mun salli juoksu ajan. Tok’ otsaa koitan nuoren vaeltajan. (Laskee kätensä Uuden vuoden otsalle.) Nyt, pieni vieras, valtani saat sa, Saat yhden vuoden maata hallita. On sulla neljän vuodenajan taika. Hyvästi! Muista, kallista on aika!

(Menee.)

Lumikuningatar (Uudelle vuodelle sävelellä: "Laulava leivo, Virka sa vieno"):

Pelkäätkö tietä Tuntematonta? Louhikot jalkasi Haavoittavat;

Myrskyissä syksyn, Tuiskuissa talven Keväiset ruususi Pois kuihtuvat.

Lapsonen, astelet Äyräällä kuilun, Sinne sa helposti Suistua voit. Taistelut tuimat Rauhaasi uhkaa; Tokko sa varmuutta Kylliksi toit?

Uusi vuosi (laulaa):

Outoja en minä Polkuja pelkää, Luojani käskystä Kun vaellan. Myrskyn ja päivän, Pilven ja liekin Kaikki ne johtavi Käs’ Jumalan.

Toivo (sinipukuinen tähtipoika, juoksee sytytetyn tähden kera sisään ja asettuu Uuden vuoden luo laulaen sävelellä: "Honkain keskellä mökkini seisoo"):

Toivo on seurassas, Soihtua kantaa Valkaisten ties läpi Synkeän yön, Intoa lietsovi,

Voimia antaa Helteessä päivien Vaivan työn (Kiepauttaa tähteään.) Sa toivon tähtönen, Nyt loista riemuten Taas halki aikojen vastaisten! Sa toivon — — — — — vastaisten!

Joulukuusen henki (puhuu):

Ennenkuin menemme kukin eri teillemme, laulakaamme yhdessä uuden vuoden virtemme!

Kaikki (laulavat koraalin 21 sävelellä):

Jumala, Isä armoinen, Suo meille vuosi siunauksen! Sa voimallasi suojele Maa isäin, kallis kotimme!

Sun puolees vuotten vaihtuissa Suo sydämemme kohota; Suit’ ajan lapset turvan saa Muut tukeensa kun kadottaa.

Toivossa elon ikuisen Suo, Herra, kasvaa lapsien ja saakoon heidän työstänsä Iloa lasten Ystävä!

Kirj. —talia. Suomeksi sovitteli Alpo Noponen.

Tähtipojat.

Joululeikki.

Tämä joululeikki, joka esitettiin Helsingissä Nya Svenska Läroverket’in joulujuhlassa v. 1898, on sommiteltu vanhojen kansantarujen mukaan Loviisan ja Porvoon seuduilta. Suomeksi sovitti Matti Helenius.

Henkilöt: Herodes, kuningas, Kolme tietäjää idästä, Tähden kantaja, Tähtipoikia, niin monta kuin löytyy, Sotamiehiä.

(Tähtipojat ja sotamiehet astuvat sisään, tähden kantaja etunenässä, ja asettuvat piiriin. Heidän takanaan Herodes ja Tietäjät Idästä, joista yksi on musta ja nimeltä Morian maan kuningas.)

Tähtipojat ja sotamiehet (laulavat):

Hyvää iltaa, hyvää iltaa joka nainen ja mies, Tähtipojat tutut vanhat tulla tännekin ties. Toivo- tamme onnellista hyvää joulua siis.

Kirkas tähti taivahallen Idän loistamahan Nousi saaden Idän viisaat sitä kummeksimaan. Sitte johti heidät tähti tänne Betlehemiin.

(Tietäjät ja tähden kantaja astuvat esiin.)

Ensimmäinen: Me ne kolme viisasta olemme, jotka Idästä tulleet ovat.

Toinen: Kuningas on syntynyt Juudassa, hänelle me tahdomme kunnioitusta osottaa.

Kolmas: Edessämme kulkee kirkas tähti, se tähti loistakoon joka ainoalle.

Tähden kantaja: Minä olen se tähti, joka edellänne kuljen, seuratkaa siis minua.

(He kulkevat kerran ympäri a asettuvat sitte paikoilleen.) Tähtipojat laulavat:

Toi maailmaan lapsen Betlehem, toi Betlehem. Siks' riemuitsee Jerusalem. Halle, halleluja! Hän makaa siellä oljillaan, Tää Herra kaiken taivaan, maan, Hänestä laulaa enkelit kiittäen Jumalaa.

Hän syntisille lohduksi, niin lohduksi Maailman synnit sovitti, Halle, halleluja! Kolm' yhtehinen jumala, Meit armoitti, oi autuutta! Me ylistämme armostaan suuresta Jumalaa.

Kuningas Herodeksen puku voidaan muodostaa kahdesta lakanasta tai saalista.

Sotamiehen panssari tehdään pahvipalasista, jotka peitetään kulta- tai hopeapaperilla ja ommellaan päälletysten.

(Herodes astuu esiin ja viittaa yhtä sotamiehistä nostamaan tuolia esiin. Istuutuu.)

Herodes: Sotamies!

Sotamies: Mitä käskette, herrani ja kuninkaani?

Herodes: Voitko sanoa minulle, missä ihmelapsi on syntynyt?

Sotamies: Betlehemissä, Betlehemissä, Juudan maalla.

Herodes: Voitko myöskin sanoa, ketkä ne kolme miestä ovat, jotka ovat tulleet valtakuntaani?

Sotamies: Ne ovat Tietäjät Itäiseltä maalta, jotka ovat tulleet palvelemaan äsken syntynyttä Juudan kuningasta.

Herodes: Tässä istun minä herrana ja kuninkaana valtaistuimellani. Valtani ulottuu kauvas, kauvas. Satuloi kohta rautias orhini, ratsasta Betlehemiin. Tappamaan käske kaikki, jotka tohtivat vallasta kanssani taistella.

Sotamies (vetää esim. miekkansa): Minä, kuningas Herodeksen uskollinen palvelija, kannan miekan oikeassa kädessäni ja tupen vasemmalla sivullani. Tappaa tahdon kaikki, jotka kuningas Herodeksen kanssa tohtivat vallasta taistella. (Menee ulos.)

Herodes (Morian maan kuninkaalle): Mistä olet sinä, ja kuinka olet niin musta?

Morian maan kuningas: Jos musta olenkin, olen kai tuttu.

Tähtipojat: Hän on Morian maan kuningas!

Herodes (vihaisesti): Jos oletkin herra ja kuningas sinäkin, täytyy sinun kumminkin langeta polvillesi ja palvella minua.

Morian kuningas: Palvelijani lankee minun edestäni.

(Taistelua Herodeksen ja Morian kuninkaan sotamiesten välillä, edellinen voittaa, jonka jälkeen Morian kuningas polvistuu Herodeksen eteen, joka ojentaa valtikkansa häntä kohti.)

Herodes: Minä suon sinulle armoni!

Sotamiehet (laulavat):

Keisarin tähden Herramme nähden Käymme me riemuiten taistelohon. Vihollista vastahan marssimme siis. Ja jos tuhat kaatuvi siitä me viis. Vihollista vastahan marssimme siis. Hihei huhei, hihei huhei! Ja jos tuhat kaatuvi siitä me viis.

Sotamies (palaa): Nyt tulen takaisin pyhästä, pyhästä Betlehemistä. Uskokaa vaan, minun vertaistani ei löydy. Lapsen minä olen löytänyt ja sen sydämeen miekkani pistänyt, ja todistukseksi siitä on miekkani terävä kärki veressä.

Herodes: Kiitos, kiitos, palvelijani. Sinulle palkinnon tulen antamaan. (Herodes Ja palvelija poistuvat.)

Ensimmäinen tähtipoika:

Hän pelastuu, hän pelastuu, Ei häijyn juonet onnistu! Mut tuhatvuotten takaakin Kammolla kertoo joka suu Viel’ murhaa lasten Raakelin!

Toinen tähtipoika:

Herodes on jo tuomittu, Siks’ jättäkäämme muistonsa! ja muistakaamme Jesusta Vaan joulun lahjaa suurinta!

Kolmas tähtipoika: Nyt me olemme laulaneet teille kauneimmat laulumme. Ehkä voisimme saada nyt hiukan kestitystä ennen talvipimeään lähtöä.

(Heille annetaan omenia y.m.)

Kaikki laulavat:

Ja nöyrimmästi me kiitämme jälleen, Nyt lahjoistanne mit’ annoitten. Taivainen Luoja sen palkitkoon hällen Ken avun antavi toisellen! Kiitos, kiitos nyt vaan! Terve taas! Teidän avulla mielenne tää Ei unheeseen Luojalta jää! Kiitos, kiitos nyt vaan! Terve taas!

(Lähtevät.)

Joulupukki.

(Joulu-leikki.)

Iloisesti.

Joulupukki joudu jo! Jo on tullut joulu! Namusia annatko? Nyt jo loppuu koulu. Lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal Nyt jo loppuu koulu.

Joulupukki joudu jo! jo on tullut joulu! Namusia annatko? Nyt jo loppuu koulu — Lal lal lal lal

(Pukki tulee turkki nurin yllä, pukin naamio päässä, määkäsee. Pojat kumartavat syvään, tytöt tuijaavat. Kori kainalossa täynnä namusia, lahjoja — paketissa konvehtia lapsille.)

Ah voi jospa näkisi Rouva Pukkeliinin! Riemu hauska tulisi, pyörittäis kuin siivin.

(Pukki menee ja tulee oitis rouva mukana puettuna pukin tavoin, jotain punasta vaan päässä, tytöt niijaavat kolmasti, pojat kumartavat kolmasti.)

Rouvillensa pukki! Oo terve tullut meille, Kuusi kukkii valoa kunniaksi Teille — (Pää päää) Herrasväki istukaa! Tässä istuin Teille — Matkastanne kertokaa jouluhuviks' meille!

(Istuvat, pukkien tulee määkiä vähän päästä. Pukki pyörittää sitten joka tyttöä käsikynkästä ja antaa konvehdin pyytäessään:)

Herra pukki arvoisa pyörimähän pyytää Nytkös olo iloisa, namusta kun syytää —

(Rouva pyörittää samoin poikia ja antaa namusia.)

Pahoillekin pojiilen pukin rouva antaa, Namusia heillekin jouluherkuks’ kantaa.

(Pojat kumartavat, pyytävät rouvaa ja pyörittävät samoin kuin piiritanssissa.)

Oi voi kuinka ihana on tuo pukin muori, Verävä ja vihanta, vielä ihan nuori.

(Ensin kuljettavat tytöt pukkia juhlasaatossa ympäri salin, sitten pojat rouvaa.)

Pukki viisas (Pukkeliinska) kunniaa suokaa meidän tehdä, Joukolla nyt kuljettaa Teitä saamme tässä — (Pukit istuvat.) Kiitoksia teille nyt jalo herrasväki, Nauru oli syttynyt kun vain teidät näki.

(Pukit kättelevät jokaista, — rouva edellä, pojat kumartaa, tytöt niijaa.)

Hyvästi, nyt hyvästi! Kyyneleemme vuotaa, (itkevät nyyhkien) Liikutuksen sydämeen hyvyys teidän tuottaa. Ystävämme hempeet siis meitä muistakaatte, — Juhlaltamme lempeet ain' jouluin saapukaatte!

(Pukit menevät määkien kovasti, kumarrellen ja heitellen lentosuudelmia. — Kolmasti kumartaa pojat ja niijaa tytöt kolmasti.)

Maria Koljonen.

II

RAITTIUS-VUOROKESKUSTELUJA.

Kun tulen suureksi.

Henkilöt: Aina, Toini ja vanha mummo.

(Aina istuu pöydän ääressä tehden käsitöitä.)

Toini (tulee sisään): Päivää, Aina! Oho, kuinka ahkerana sinä jo istut! Minäkin olen ottanut käsityön mukaani.

Aina: Sepä hauskaa, nyt saamme yhdessä istua ahkerina ja keskustella.

Toini (istuutuu, ottaen neulomuksensa esille): Arvaas, mitä minä olen tänään ajatellut. Olen tuuminut, millaista on sitten aikaihmisenä.

Aina: No, hyvänen aika! Sitä samaahan minäkin olen tässä ajatellut.

Toini: On kovin hauskaa nyt jo tuumia sellaista.

Aina: Niin ihmeen hauskaa! Mutta kuulehan, sitten menemme yhdessä asumaan, kun olemme niin hyvät ystävät.

Toini: Tietenkin menemme. Ajattelehan, miten hauskaa meillä tulee olemaan! Tuumitaan nyt ensiksi, minkälainen talo meillä pitää olla.

Aina: Ei meillä ole varoja kovin suurta rakentaa — kenties vain kaksi huonetta ja kyökin, vai?

Toini: Mutta minä luulen, että tarvitsemme kolme huonetta, salinkin, näes, jos tulee vieraita.

Aina: Se on totta se! Siis on kohtuullista kolme huonetta ja kyökki. Siten on meillä kummallakin oma huone, sali ja kyökki ovat yhteiset.

Toini: Voi kuinka hauskaa! — Kuinka sinä kalustat huoneesi?

Aina: Luulen hankkivan! valkeat huonekalut, sohvan, kuusi tuolia, pöydän ja vuoteen.

Toini: Hienoa, hienoa! Minä otan paljasta vihreää, sitäpaitsi vihreät huonekalut ovat nyt muodissa. Ja sitten panen valkeat verhot ikkunoihin ja kukikkaan korkkimaton lattialle.

Aina: Niin minäkin laitan! Mutta kuinka salin kalustamme? Sen nyt kuitenkin täytyy olla hieno, sillä varmaankin käy meillä usein vieraita.

Toini: Siellä pitäisi olla topatut huonekalut.

Aina: Mutta ne ovat niin hirveän kalliit. Mutta tiedätkö — minäkin otan vihreän kaluston omaan huoneeseeni, niin saliin saa tulla valkeat huonekalut.

Toini: No niin, ne näyttävät hienommilta. Ja sitten pitää siellä olla paljon kauniita kasveja.

Aina: Ja kattoon ripustamme lintuhäkin, jossa on pieni viheriävarpunen. On niin hauskaa kuulla sen laulavan.

Toini: Ei millään muotoa, hyvä Aina! On suuri synti pitää pikkulintuja häkissä, mihin ne eivät ole luodut olemaani Ne aina kaipaavat ulos vapaaseen luontoon.

Aina: Me ripustamme häkin hyvin matalalle kasvien keskelle, ja annamme joka päivä tipuseIle siemeniä ja raitista vettä. Minä pyydystän kärpäsiä ja matoja niin paljon kuin sille suinkin maittaa.

Toini: Mutta sittenkin se on vankina. Minä en koskaan maailmassa tahdo piinata jumalan luomia olentoja — en ole tähän asti piinannut enkä aijo vastakaan!

Aina: No, kenties sinä olet oikeassa. Minä vain ajattelin itseäni ja omaa hupiani. — Sensijaan voimme ottaa pienen kissanpojan.

Toini: Tai pienen koiran. Minä pidän enemmän koirasta kuin kissasta.

Aina: Mutta kissa hävittää hiiriä.

Toini: Mutta koira vartioi taloa varkailta ja rosvoilta.

Aina: Sitten lienee parasta, että otamme sekä koiran että kissan, niin ei ole pelkoa varkaista eikä hiiristä.

Toini: Mutta kuinka sisustamme kyökin?

Aina: Niin, kyökin! Mutta siitä tulee kaikista hauskin. Sielläkin pitää olla hyvin hienoa ja sievää — pieni hella uunineen, puulaatikko, kaappi ja pöytä.

Aina: ja lettupannu kaikin mokomin! Minä pidän hirveästi letuista.

Toini: Niin minäkin, — ja sitten meillä pitää välttämättä olla myös kahvipannu.

Aina: Tietysti. Voi, voi, kuinka Suloselta maistuu aamu päiväkahvi omassa kodissa. Sitten saamme vieraillekin tarjota kahvia. Kohtuullisia meidän kuitenkin täytyy olla kahvinjuonnissa — kaikkein korkeintaan kaksi kuppia päivässä, ei koskaan aamulla.

Toini: Mutta kun rae saamme oikein hienoja vieraita, tarjoomme viiniä tai punssia.

Aina: Niin, tai konjakkia ja paloviinaa — hyi, Toini, emmehän me väkijuomia tuo hienoon kotiimme! Kaikkihan siitä säikähtyisivät.

Toini: Säikähtyisi? Minkätähden?

Aina: Tiedäthän, että ne sisältävät alkoholia, joka on myrkkyä, ja että on suuri häpeä niitä nauttia.

Toini: Mutta, rakas Aina, eihän vähä ketään vahingoita, isäkin ottaa väliin hiukan. Eero ja Otto ainakin tahtovat vähän punssia, kun tulevat luoksemme.

Aina: Olkoot sitten tulematta! Olen lukenut erään kirjan, jossa sanotaan, että alkoholi vahingoittaa, vaikka sitä vähänkin ottaisi.

Toini: Mutta ajattelehan, miten hauskalta ja vierasvaraiselta näyttäisi, jos sinä tai minä tarjoilisimme pienellä hopeatarjottimella.

Aina: Hyi — näyttäisi sitten kapakalta koko talo!

Toini (kiivastuen): Mutta tiedä, että minä ymmärrän tämän asian yhtä hyvin kuin sinä!

(Sisään astuu vanha ryysyihin puettu mummo.)

Mummo: Hyvää päivää! Olisikohan pikku neideillä antaa lanttia. Olen ollut kauvan sairaana enkä jaksa vielä tehdä työtä.

Aina: Mummo raukka! (Antaa hänelle rahan.)

Toini (antaa myös): Kuinka olette niin köyhäksi tullut, mummo kulta?

Mummo: Oh, se on pitkä juttu ja surullinen! — Väkijuomat ovat sen saaneet aikaan.

Aina: Kuulehan, Toini!

Toini: Kyllä kuulen, vaan en käsitä.

Aina (tarjoaa tuolia): Istukaa hyvä mummo, ja kertokaa meille kaikki.

Mummo (istuutuu): No, jos tahdotte, mutta ei se ole mikään hauska kertomus.