Part 7

Kun kevät kaunis tuli, Soi Luoja lämpöisen, Maan silmästä jo suli Jääkyynel huurtehen. Taas päivän paistehessa Jo linnut lauloivat, Ja lapset lehtosessa Iloisna juoksivat.

Nilia (painaa kädellään rintaansa vasten): Oi miten ihanaa!

Kalle (nostaa lakkiaan): Hyvästi Nilia! Minun täytyy nyt mennä, muuten tulen liian myöhään kouluun ja saan seisoa nurkassa häpeämässä.

(Menee.)

Nilia: Kevät mahtaa todellakin olla ihana täällä Pohjolassa! Tuossa tulee nuori tyttö; ehkäpä hän voi kertoa minulle jotakin kesästä.

Ruusa Kesä (tulee kukilla koristettuna kukkavihko kädessä): Ah! (Luo silmänsä alas ja näyttää ujostelevan.)

Nilia (vetää hunnun silmiltään): Hyvää huomenta, nuori ystäväni! Älä minua ujostele. Olen vaan pikku tyttö pitkän matkan päästä täältä, joka matkustan toisesta maasta toiseen tutkimassa maitten maantiedettä. Tahdotko olla hyvä ja kertoa minulle jotakin Pohjolan kesästä?

Ruusa Kesä: Nimeni on Ruusa. Tulen juuri niityltä, mistä poimin nämä kauniit kukat (ojentaa vihkon Nilialle). Tahdotko nämä?

Nilia: Kiitoksia paljon! (Haistaa kukkasia.) Voi kuinka ne ovat ihania!

Ruusa: Sinä tahdoit tietää jotakin kesästämme. Se on minun mielestäni ihanin vuodenaika. Silloin on metsä pukeutunut juhlapukuunsa, ja niitty monivärisine kukkineen on kaunis kuin morsian. Järvillä on liikettä ja elämää. Höyrylaivat puhaltavat rannoilla. Poimitaan mansikoita niityllä, mustikoita ja muita marjoja metsän rinteillä. Me nuoret oleskelemme silloin niityllä, järvillä ja metsissä ja saamme silloin haaveilla rakkaudesta, toivosta ja uskosta. Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan kesästä!

Metsä laulaa:

Kun kesä saapui sitten, Ja niitty vihannoi, Maa kaunis kukkasitten Puvussa purppuroi. Me saariin soutelimme, Juoksimme metsihin, ja marjaan kiiruhdimme, Kyll' lysti olikin.

(Ruusa menee).

Nilia: Kesä oli lapsen mielestä ihanin vuodenajoista. Nuori Pohjolan tyttö uneksi mieluimmin aikansa kesän pitkinä päivinä. Tuolla tulee nuori parhaassa ijässä oleva mies. (Nilia vetää hunnun kasvoilleen). Ehkä hän kertoo minulle Pohjolan syksystä.

Matti Syksy (astuu esiin kantaen olkilyhdettä olallaan ja omena- ja perunakoria kädessään).

Nilia (menee Mattia vastaan): Nimeni on Nilia Egypta.

Matti (murrimaisesti): Minun nimeni on Matti Syksy. Näen sinun olevan vieraan täällä, voinko millään tavoin olla avuksesi?

Nilia: Kertokaa minulle, hyvä herra Syksy, jotakin siitä vuodenajasta, jolla on sama nimi kuin Teilläkin.

Matti (hymyillen): Sen tahdon tehdä. Minä puolestani luulen että syksy on paras Pohjolan vuodenajoista. Minä olen nyt päässyt niin pitkälle, että olen saanut jalkani oman pöydän alle, kuten sanotaan, ja nyt siis minulla täytyy olla jotain pöydälle pantavaa myöskin. Sitä, mitä siihen tarvitaan, saadaan syksyllä. Silloin leikataan ruis pellolta, riihitään se, jauhetaan myllyssä ja jauhoista leivotaan sitte mitä kauneinta ruisleipää. Syksyllä antavat hedelmäpuut aarteensa talouden hyväksi. Perunat otetaan maasta ja pannaan talvikorjuuseen kellareihin. Syksy ei olekaan niitä aivan ikäviä. Kun on ehtinyt, kuten minä, miehuuden täyteen ikään, ei silloin enää lapsen tavoin eletä keväästä ja lintujen laulusta, eikä kuten nuoruuden ijässä kesästä ja auringon paisteesta. Silloin täytyy ajatella, millä elättää itsensä ja perheensä. Syksy antaa elannon, ja siksi sitä rakastaa jok’ainoa, joka ajattelee vähän pitemmälle eteensä. Hyvästi, Nilia Egypta. (Nostaa lakkiaan.)

Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan syksystä!

(Menee.)

Metsä laulaa:

Syys pimeät toi päivät Ja myrskyt pauhuisat, Pois lintuset ne veivät, Pois kukat tuoksuvat; Kynnettiin maita, soita Ja viljaa puitihin, Me söimme puolukoita, Kyll' lysti olikin.

Nilia (vetää hunnun silmiltään): Vielä on vuodenaika, joka minun täytyy saada tuntea. Kukahan kertonee minulle jotakin talvesta!

Liisa Talvi (tulee puhkuen puettuna turkkeihin, nahkalakkiin ja muhiviin): Huh huh, miten on lämmin! Kuulehan, pikku näpykkä! Sinä tahdot tietää jotain talvesta. Kyllä sinulle kerron tästä ihanasta vuodenajasta, kunhan ensin autat minua saamaan turkin yltäni. (Nilia riisuu turkin eukon päältä.) Hoh hoh! Nyt on vähän viileämpi. Mikä sinun nimesi on, lapsonen? Sinä näytät niin kiltiltä.

Nilia: Nimeni on Nilia ja olen kotoisin Egyptistä.

Liisa Talvi: Egyptistä! Sen maan kyllä tunnen. Siitähän saa lukea raamatussa. Minun pienet lapsenlapsen! Jussi ja Antti käyvät koulua ja he ovat siellä lukeneet semmoisista kirjoista, jotka sisältävät pelkkiä harhaoppeja, että Egyptissä on pyr-mii-tiä, op-liskoja ja kata-pommeja. Onko se totta, Nilja.

Nilia (oijaisten): Nimeni on Nilia. Kyllä siellä löytyy pyramideja, obeliskeja ja katakombeja, jos rouva niitä tarkoitti.

Liisa Talvi: No, niinhän ne tais’ olla. Kun tulee vanhaksi, ei sitä enää semmoisia ymmärrä. Eihän sitä minun lapsuuteni aikana kaikki saaneet koulua käydä kuten nykyajan lapset. Mutta talvestahan minun pitikin kertoa sinulle. Sinulla ei voi olla aavistustakaan siitä, kuinka talvipäivä Pohjolassa on ihana. Maa on lumen peittämä. Kulkuset kilisevät niin kauniisti, kun jouluaamuna ajetaan kirkkoon. Puut näyttävät kuin olisivat ne täynnä jalokiviä, kun aurinko paistaa niihin. Ohhoh!

(Liisa hypähtää askeleen eteenpäin)

Tulen ihan nuoreksi uudelleen ajatellessani, kuinka nuoret luistimillaan pyörähtelevät kirkkaalla selällä, tahi laskevat suksillaan huimaavaa vauhtia lumipeitteisiä mäkiä alas. Mutta jos ulkona on rattoisata, kun myrsky vinkuu kooten ylipääsemättömiä lumivalleja nurkkiin, ei ole sisällä tuvassakaan vähemmän rattoisata. Siellä saisit kuulla takkavalkean räiskinää, rukin surinaa ja vanhojen ukkojen ja poikien laulelevan iloisia lauluja höyläpenkkiensä ääressä.

Humise vastauksen, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan talvesta.

(Menee.)

Metsä laulaa:

Niin talvi tulee, tiuku Soi silloin helisten, Lystisti sukset liukuu Pääll’ lumikinosten. Ja tuli takassansa Sulosti leimuaa; Näin talvellakin kanssa Kyll’ lapset lystin saa.

Nilia: Nyt ymmärrän, miksi Suomen kansa on niin kestävää ja karaistua, ja kuitenkin niin lämmintä ja uskollista. Ilmanala on sen muodostanut. Se on onnellinen kansa, sillä jokainen on tyytyväinen osaansa. Nuoriso ei enää ikävöi lapsuuden iloihin. Miehuuden ikään tullut ei anna elämän huolien masentaa itseään, ja vanhuksen sydän lämpenee ajatellessaan nuorten huvituksia. Onnelliset ne kansat, jotka ovat saaneet asuntonsa näin korkealle pohjoiseen! Hyvästi Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy ja Liisa Talvi! Hyvästi sinä, Suomeni metsä! Laula kauniita laulujasi monille, monille Suomen kansan tuleville polville.

(Menee.)

Metsä laulaa:

Kun hanki kyynelehtii, Niin ole riemuinen, Taas kevät kaunis ehtii Iloa antaen. Ain ylistele Luojaa: Kaikk’ ajat hauskat on; Hän eloamme suojaa, Sen saattaa valohon.

(Metsä juoksee ulos.)

H. S.

Briitta-äidin päätös.

Leikki kahdessa osassa.

Henkilöt: Briitta-äiti. Matti, Pekka, Maija, hänen lapsiaan. Liisa-äiti, Briitan käly. Heikki, Helmi, hänen lapsiaan. Pastori.

ENSIMMÄINEN OSA.

Leikkisali esittää siivoomatonta tupaa. Matti istuu ikkunan ääressä. Maija torkkuu nojaten päätään pöytään.

Matti:

Tuolla tulee Pekka veli! Hauskaa kuulla, mikä peli Häll’ on ollut toimenaan. Repaleina kaikk’ on takki, Märät vaatteet, poissa lakki, On kuin ryövär’ konsanaan!

Pekka (tulee sisään, näyttää rikkinäistä nuttuaan):

Katsos, miten kävi nutun! Nyt saat kuulla hauskan jutun, Heti sulle kerron sen: Löysin "Kala-Kallen" kopan, Tästä laitan soman sopan, Heti pisti mielehenl Upotin tuon korin rantaan, Panin ensin täyteen santaa, Jotta kalat kuolis näin. Juostessani kiirein pakoon Kompastuin ma sillan rakoon, Suistuin järveen suin ja päin.

Matti:

Oli aika hyppy sekin! Sekö nuttuus reiät teki?

Pekka:

Ei, nyt kuulet palan parhaan: Naapurimme he’elmä-tarhaan Hiivin kotiin tullessain. Hiivin puiden oksikoilla, Taskut täytin omenoilla. Siellä reiät nuttuun sain.

(Huomaa nukkuvan Maijan, osottaa häntä)

Mutta kuinka Maija sisko Kesken päivää unta kiskoo! Hänet sopii herättää. Täss’ on tuoppi äidin kaljaa. Juo’os sisko, unten malja, Kunniakses juoma tää!

(Kaataa kaljan Maijan niskaan: pojat juoksevat nauraen ulos ovesta).

Maija (herää itkien):

Hyi, te poikaroistot siellä! Kyllä teille näytän vielä!

Briitta (tulee sisälle, lyö kämmeniään yhteen):

Taivas, mikä siivo täällä! Pöly alla, pöly päällä, Kalja pitkin lattiaa! Poikaviikarein on teko! Maija, senkin unikeko, Voisit luutaa liikuttaa!

(Katsoo ulos ikkunasta)

Siunatkoon! nyt lisäks vielä Pastor’ tulee tuolla tiellä, Tännepäin hän astelee.

Pastori (tulee sisään, katselee ympärilleen):

Hyvää päivää, taloon rauha Herran! Pistäydyin sisään teille kerran Tästä ohi kulkeissain.

Briitta (hämillään pyyhkii tuolin esiliinallaan):

Täss’ oisi tuoli, suokaa anteheksi, Ma ett'en tupaa saanut siivoiseksi, Kun paimenesta vasta palasin.

Pastori:

Mitä sitten tekee lapset teidän, Sillä tuohan oisi toimi heidän?

Briitta:

Oon luettanut heille katkismusta, Ett'eivät saisi, raukat, muistutusta, Kun heitä lukusilla koetellaan.

Pastori:

Päivän pitkään paljon muuta ehtii, Ja varmaan laiskoina he vetelehtii, Jos ei muuta työskennellä saa. Se vanhemmat veis hyvään toimintaan, Jos pääsisivät kansanopistoon,

Briitta:

Nyt varmaan pastor’ leikkiä vain puhuu, Pahoja opistosta tietää huhu. Mun veljen’ lapset siellä olivat Ja niin ne ylpehiksi tulivat, Ett’ työ on alhaista nyt arvolleen.

Pastori:

Ei huhuihin voi aina täysin luottaa Ne panettelee usein aivan suotta. Vaan pianhan te voitte selvän ottaa, Ja jos ei kertoma ole totta, Te lähetätte lapset opistoon?

Briitta:

Ei ennen tiedetty me opistoista Ja toimeen tultiin kyliä ilman moista.

Pastori:

Mut aika rientää kehityksen teitä. Se toisin kutsuu, velvoittaapi meitä Kuin entis-aika hämärteinen tuo. On edistykseen meidät Luoja luonut, On suuret siivet hengellemme suonut, Siis käytettävä onpi lahjat nuo. Mun ehdotuksein hyvää tarkoittaa, Siis ajatelkaa tarkoin asiaa!

(Ojentaa kätensä Briitalle ja menee).

Esirippu alas.

TOINEN OSA.

Leikkisali esittää Liisan siistiä tupaa. Liisa sekoittaa puuroa, Heikki veistää, Helmi kehrää. Briitta, vaatteet sateesta märkänä, seisoo huomaamatta oven suussa ja kuuntelee.

Heikki:

Sä virka, sisko, kuka mielestäsi On paras kuninkaista pohjoismaiden?

Helmi:

On Kustaa toinen Aadolf empimättä Ihanne kaikkein aikain valtiaiden. Hän öisten aikalaisiensa valo, Niin uljas, uhraavainen, nöyrä, jalo.

Heikki:

Niin — tytöt aina ihannoivat moista! Mun urhoni on Kaarle kahdestoista. Kas hän se oli vasta miesten mies! Hän yksin tuhansia voittaa ties.

Briitta (astuu esiin oven suusta):

Hyvää päivää, kas vaan lapsosia Ne miten juttelevat viisahia!

(Kaikki sanovat hyvää päivää.)

Helmi:

Oi, kuin märkä ootte, täti kulta, Tulkaa tänne lähemmäksi tulta!

Briitta:

Niin hieno, siivottu on tupasenne. Te ketä odotatte vieraaksenne?

Liisa:

Odottaa vierasta me emme tienneet, Vaan sinä, hauska kyllä, nyt se lienet. Mun tyttösein ne joka päivä vaan Tään tuvan siivon pitää huolenaan.

Briitta:

Mut’ oikeastaan asia on pieni, Min tähden tänne suuntasin mä tieni. Siis käyn ma asiahan suorastaan: Te mitä, lapset, teitte opistossa Ja mitä opitte sen suojakossa?

Heikki:

Jos suotte, vastauksen asemesta Ma luen teille pätkän teoksesta, Mi kansanopistoa koskeepi.

(Lukee)

"Siellä opimme Jumalaa rakastamaan Ja lempimään synnyinmaata, Siellä saimme me tietää kaiken sen, Miten täyty vi eestään raataa. Siellä saimme me henkiset asehet Ikiaatteiden suurihin sotiin, Ja tietää velvollisuutemme Koko yhteiskuntaan ja kotiin."

Briitta:

Ja sitte pöyhistellään tiedoillaan Ja halpaa ruumiin työtä kartetaan, Eik’ enää vertaistansa tunneta, Kun luullaan että ollaan hienoja.

Liisa:

Tuo syytös, ystävä, on tuiki väärä, jalostaa halpa työ on tiedon määrä. Ken nöyryydessä etsii valistusta Saa siitä hyötyä ja siunausta.

Briitta:

En tiedä, kuink’ on laita asian, Mut muiden niin mä kuulin kertovan Ja luulin huomanneeni itsekin, Ett’ tieto vie vain suuriin luuloihin.

Liisa:

Ei kulkupuheisiin sais aina luottaa, Sokea usko erheitä vain tuottaa. Ken kokenut on, parhaiten sen tietää; Tää seikka kyllä huomiota sietää.

(Hetken mietittyään)

Jo käsittää mä alan: missä kunto On Herran pelko, velvollisuuden tunto, Niin siellä ylpeys ei sijaa saa. ja koska uusi, valistunut aika Nyt vaatii oppia ja tiedon taikaa, Niin edistyksen tietä kulkekaa! Ja tämä nyt on päätökseni vakaa, Ja kaikille sen teille täysin takaan: Myös meidän lapset tulee opistoon.

Esirippu alas.

Paimenessa.

Henkilöt: Maija, Katri, Olavi, Erkki — paimenia. Sinipiikoja ja metsänväkeä.

Näyttämö kuvaa ahoa, jonka ympärillä kasvaa metsää. Lapset istuvat syöden illallista eväskonteistaan.

Maija: Millainen nälkä sinulla onkaan, Erkki, kun ei se näy ruokaakaan tottelevan.

Erkki: Kas, kas, meidän Maijaa, kun osaa pistellä. Muistakin että minä kävin suolla asti hakemassa Kirjoa, joka oli eksynyt muusta karjasta.

Katri: Ja löysit myös. Tästä saat minulta vielä yhden voileivän, sillä sen olet rehellisesti ansainnut. Ajatelkaa jos karhu olisi syönyt Kirjon. (Antaa hänelle voileivän.)

Erkki: Lörpötystä. Metsänväki on meille suosiollista — ei se meidän karjallemme tuhoa tuota.

Katri: Karhuun ei kuitenkaan ole luottamista, kun se lehmän vainuaa. —

Maija: Otsoko, metsän omena, meille pahaa tekisi? Ei, sisko, minä luotan metsään ja metsänkuninkaaseen. Metsässähän me olemme hauskimmat hetkemme viettäneet.

Erkki: Niin, metsä on meidän rakkahin kotimme. Puut humisevat meille kauniita satujaan, pilvenhattarat ovat meidän laivojamme, joilla purjehdimme kauvas vieraisiin maihin.

Katri: Aina sinä niistä pilvistä pakiset. Lähdettä minä rakastan tuolla sananjalkojen keskellä. Se lirisee niin iloisesti, se virkistää ja virvottaa ja sen pohjassa on taivas.

Erkki: Minun pilveni ne siellä vaan kuvastuvat.

Maija: Ei, mutta alatteko kiistellä pilvistä ja lähteestä. — Marjamäki on minun paras paikkani. Kun mansikat punottavat, riennän sinne ja poimin ja maistelen ja ajattelen tuhansia hauskoja asioita. Marjat ovat paimenen parasta ruokaa.

Olavi (alkaen panna kiinni konttiaan): Eiköhän jo ala riittää tällä kerralla — muuten saamme olla loppuviikon syömättä.

Maija: Mutta miksi olet ollut niin hiljainen koko illan? Ethän ole puhunut halaistua sanaa.

Olavi: Ensiksi olen syönyt, toiseksi katsellut tuota valkeaa, joka tuikkii tuolta Mäntyvaaran takaa ja ajatellut, mikähän se lienee ja kolmanneksi — en olisi tainnut saada suunvuoroa. Katri (järjestäen pois ruokatavaroita): Vai suunvuoroa. — Mutta mikä tuo valkea tosiaankin on? Välistä se leimahtaa ihan puidenlatvojen tasalle.

Maija: Eihän vaan liene metsävalkea.

Erkki: Ei metsävalkea noin yhdessä paikassa pysyisi.

Olavi; Juhannuskokkohan se on. Nythän on juhannusilta.

Katri: Kas, kun emme ennemmin huomanneet. Voi, siihen aikaan kun äiti eli, oli meillä aina niin hauskaa juhannuksena!

Maija: Pirtin seinät pistelimme täyteen juhannuskukkia ja portaiden eteen pystytettiin lehtimaja nuorista koivuista.

Olavi: Mutta nuo koivut ja kukkaset kuihtuivat niin pian.

Erkki: Niin, nyt olemme metsän suuressa lehtimajassa, joka ei koskaan lakkaa kasvamasta.

Maija: Ja tuolla kauvempana kukkii tuomi ja tässä on meillä aho täynnä juhannuskukkia — punaisia, sinisiä, valkoisia. —

Katri: Valvokaamme tässä aholla koko yö — paimenmaja on niin ahdas ja pimeä!

Olavi: Tehdään se — aina siihen asti kun aurinko nousee!

Erkki ja Maija: Hyvä on. Ja nyt laulamme laulumme: (laulavat sävelellä "Nytpä tahdon olla mä" — )

Paimenella pienellä On niin lysti metsässä — Lyödä leikit, syödä marjat. Koota kauniit käpykarjat — Taivas meillä kattona, Kukkanurmi vuoteena.

Metsä on niin vihreä, Sammalpeite pehmeä — Linnut laulaa, kukkuu käki, Tuolla tanssii metsänväki. Luonto yksin kaunis on, Suuri, puhdas, viaton.

(Karjakellon kalketta kuuluu.)

Olavi: Mitä Kellokas nyt soittaa, Tule, Erkki, niin käydään katsomassa karjatarhassa, makaavatko lehmät rauhallisesti. Ehkä hiilos on sammunut ja hyttyset pahoin pitelevät. (Erkki ja hän menevät.)

Maija: Sillä aikaa sidomme seppeleen majamme oveen, että näyttäisi vähän juhlallisemmalta. Onhan nyt keskikesän juhla.

Katri: Jolloin valkeus on pimeyden herra — niinhän opettaja sanoi. (Menevät poimimaan lehviä.)

Maija: Otetaan koivunlehtiä ja tuomenkukkia. Minusta ne yhdessä ovat kuin kesä itse. (Erkki ja Olavi tulevat, tytöt istuutuvat seppeleitä sitomaan.)

Katri: No, mikä Kellokasta vaivasi.

Olavi: Ei mikään. Siellä makaa rauhassa kirjava karjamme märehtien ja hyvinvoipana, —

Erkki: Ja hiilos kytee sitkeästi savua ilmaan tupruttaen. —

Olavi: Jopa on sammunut kokko tuolla Mäntyvaaran takana. —

Maija: Katsokaa kuinka sininen hämärä verhoaa koko metsän.

Katri: Nyt ovat sini piikaset lähellä — kesäyön hämärässähän he tanssivat kasteisilla ahoilla.

Malja: Ollappa sellainen pieni sinipiikanen, joka ikänsä saa metsien rauhassa elellä.

Olavi: Mutta sittenhän ei meillä Maijaa olisikaan. — Voithan sinä metsää rakastaa, vaikka et olekaan sinipiika.

Erkki: Lauletaanpa sinipiioille pieni laulu, ehkä he sitten saapuvat leikkimään kanssamme juhannusyön. (Lapset laulavat:)

Sinipiiat pienoiset, Hienohelmat herttaiset. Paimenlapset teitä uottaa, Kastehelmin nurmi vuottaa — Juhannushan juhla on Leikin, laulun, karkelon.

(Metsästä vastataan laulaen, lapset kuuntelevat hämmästyneinä.)

Juhannushan juhla on Leikin, laulun, karkelon! —

(Samassa juoksevat sinipiiat kevyesti aholle kukkia käsissä ja hiuksissa, vetävät lapset mukaansa piiriin ja alkavat pyöriä laulaen:)

Sinipiiat saapuvat, Nyt on hetket herttaisat — Leikki käymään, laulu soimaan. Paimenlapset ilakoimaan. Nurmi kaunis, kukkiva Meill’ on leikkikenttänä.

1:nen sinipiika: Tiedättekö, pienet paimenlapset, että nyt on juhannus, metsän juhla.

Katri: Tiedämmehän me sen, kun Olavi näki kokon loistavan Mäntyvaaran takaa.

Maija: Sentähden valvomme täällä aholla koko yön. Tahdomme nähdä, kuinka valkeus on pimeyden herrana.

Erkki: Ja tahdomme nähdä, millainen on metsä juhannusyönä.

Olavi: Näettekö, sinipiiat, miten kaunis lehtimaja meillä on ja miten paljon juhannuskukkia.

2:nen sinipiika: Olemme kuulleet kaikki teidän puheenne ja tiedämme, että te rakastatte metsää.

Lapset: Rakastamme, rakastamme.

3:mas sinipiika: Ja te ymmärrätte metsän kuiskeet ja tajuatte luonnon äänen, joka teille metsän kaikissa ilmausmuodoissa puhuu.

I:nen sinipiika: joka metsää rakastaa, hän saa siitä tuhatkertaisen palkinnon, Metsä ei koskaan unhoita ystäviään.

2:nen sinipiika: Tänään on juhannus, metsän juhla. Sentähden olemme me lähetetyt tänne teidän luoksenne metsän lahjaa tuomaan. Sillä juhannuksena metsä lahjojaan jakaa.

1:nen sinipiika: Kuulkaa siis, mitä metsä teille lupaa: Jos joskus elämässänne tunnette itsenne väsyneiksi ja vanhoiksi, paetkaa metsään ja kuunnelkaa hetkinen sen hiljaista huminaa, jonka kautta itse luonto puhuu — ja te virkistytte ja saatte sydämmiinne ikuisen nuoruuden, jota aika ei voi kuluttaa. Jos elämän ristiriidat sydäntänne katkeroittavat, paetkaa metsään — ja se humisee sopusointua teidän mieliinne, ja te huomaatte, että ikuinen rakkaus kaikki hyvin johtaa. Metsä on aina oleva teidän lohduttajanne ja ystävänne elämänne matkalla. — Nyt tulkaa, sinipiiat, kadotkaamme jälleen siniseen hämärään — tämän kauvempaa emme saa puhua ihmislasten kanssa. (Juoksevat kevyesti pois; lapset tuijottavat hetkisen sanattomina heidän jälkeensä.)

Olavi: Untako tämä oli, vai totta? —

Katri: Tuolla kaukana vilahtavat vielä heidän siniset huntunsa.

Maija: Metsän lahja juhannusyönä, älkäämme koskaan sitä unohtako emmekä halveksiko.

Erkki: Tämä oli elämämme kaunein juhannus-yö. —

Olavi: Mutta katsokaa, tuollahan jo aurinko nousee — valo on valtiaana pohjolassa.

Katri: Ja katsokaa, kuinka se kultaa Mäntyvaaran honkia — nyt ne ovat ihan purppuranpunaiset.

Maija: Kuulkaa kuinka linnut laulavat — näin kaunista ei ole vielä koskaan ollut metsässä. Äiti lauloi aina juhannusaamuna kanssamme suvivirren, emmekö yhtyisi lintujen kuoroon ja laulaisi nytkin äidin virttä kiitokseksi kauniista metsästä ja ihanasta kesästä. (Lapset laulavat):

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkainen, Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäks' Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks’.

Nyt niityn kukat korjat ja laiho laaksossa. Myös yrttitarhat sorjat, puut lehtiverhossa Taas meille muistuttavat hyvyyttä Jumalan, Jonk’ kaikki nähdä saavat vuos’ vuodelt’ ainian"

Esirippu.

Esteri Haapanen.