Part 5

Ville: Hyvä, hyvä, äitiseni! Olet aina niin viisas ja kunnon äiti. Tässä kaupungissa tulee yhteiskoulumme ensimäiseksi, jolla on raittiusyhdistys. ‘Me yhdymme ylioppilaiden raittiusyhdistykseen ja kaikki saavat kantaa niin kaunista merkkiä: hopealyyraa sinisellä pohjalla. Tulevassa konventissa esitämme asian.

Hannes: Ja me, Laitisen perheen jäsenet, olemme neljä ensimäistä uuteen yhdistykseen liittyjää.

Hilda: Ja äitimme tulee kunniajäseneksi, koska hän keksi tämän hyvän tuuman.

Äiti: No, no, siitä asiasta voimme toiste sopia.

Sininauha.

Leikki Toivon Liitoille.

Henkilöt: Olli, Kalervo, Jussi, koulupoikaa, Elsa, Helvi, Maija, Anni, koulutyttöjä. Kengänharjaaja Joonas. Tyttö, joka myy sinistä nauhaa. (Olli, Kalervo, Elsa, Helvi ja Maija istuvat pöydän ympärillä ja lukevat laiskanlaksyjänsä. Toisilla on kädet korvien edessä ja lukevat kovalla äänellä.)

Kalervo: Oih jospa jo osaisi edes nämät kauheat läksyt, jotta pääsisi vähän ulos!

Helvi: Niin juuri, tämä on liian hirveätä! Ja kun ne päälle päätteeksi on saatu takaisin!

Olli: Ja jos emme huomenna koulussa osaa läksyjämme, saamme jäädä sinne lukemaan.

Elsa: Olipa toki hyvä, että keksimme olla kaikki yhdessä tänä iltana ja lukea, näin on kumminkin hauskempi.

Olli: Niin, kumpa vaan lukisimme, emmekä lörpöttelisi. No niin, luetaanpa nyt! (Lukevat.)

Maija: Tämä historianläksy on kauhean vaikea! Nyt ovat toiset koululaiset raittiuskokouksessa.

Helvi: No, sellaisesta en minä paljoakaan välitä.

Kalervo: Enkä minäkään!

Elsa: Olimme me sentään aika tyhmeliinejä eilen, kun viivyimme niin kauan luistinjäällä, ettemme ehtineet lukea läksyjämme. Nyt saamme istua täällä!

Kalervo: Mitäs siitä! Lue nyt vaan!

Olli: Varmaankin olisi hauskempi olla kokouksessa. Minusta raittiustyö on hyvää työtä.

Elsa: Niin minustakin.

Helvi: Mutta kuules, minun äitini sanoi eilen isälleni, että lasten raittiustyö on pelkkää roskaa.

Elsa: Mutta kuuleppa sinä, mitä minun isäni sanoi yhtenä päivänä. Näin hän vakavana sanoi äidille: Onpa oikein hyvä, että lapset aikanansa saavat oppia, kuinka vahingollisia väkijuomat ovat, niin etteivät he niitä tahdo maistaakaan, vaan heistä tulee raittiita ihmisiä.

Kalervo: Tuo on vaan joutavaa lörpötystä. Ei siitä suinkaan pahene, jos vähäsen maistelee viiniä tai olutta.

Maija: Ei siitä paranekaan. Ole nyt vaiti! Kalervo: Ole itse!

Elsa: Aina teidän pitää riidellä! Eihän tällä tavalla voi lukea läksyjänsä!

Maija: Mutta tiedättekö, minä luulen, että sittenkin on parempi, ettei yhtään maista väkijuomia. Tunnettehan te kaikki Kauppa-Lassen, hänen, joka käy taloissa ja myy nappeja ja neuloja? — Eräänä päivänä hän tuli meille. Hän oli niin ryysyinen ja viluinen, ja äiti antoi hänelle ruokaa keittiössä. Minusta oli hänen tilansa kovin säälittävä ja minä kysyin, miksikä hän aina kuljeskelee kaupungilla sen sijaan, että pysyisi kotona. Hän katso niin kummallisesti minuun ja sanoi: "Ei minulla ole kotia". Minä vallan pelästyin ja kysyin: "Mutta miks’ei Lassella ole kotia?" Silloin hän katsoi vielä ihmeellisemmin ja sanoi: — "Minä kerron pikku neidille, kuinka sen asian laita oikein on. Viina ja muut väkijuomat ovat saattaneet kotini perikatoon. Lapsena minä jo aloin maistella niitä. Vanhemmaksi tultuani kannoin kaikki, mitä vaan ansaitsin, kapakkaan, ja vihdoin velkaannuin niin, että kapakoitsija ryösti kotini. — Minä sain alkaa kulkurielämää, jota nytkin vietän, ja kun kerran kuolen, ei kukaan vuodata kyyneltäkään minun tähteni. Tällaiseksi kurjaksi raukaksi olen tullut väkijuomain tähden." — Näin kertoi Lasse-rukka, ja sentähden minäkin luulen olevan parasta, ettemme koskaan, emme edes leikilläkään, maista väkijuomia.

Olli: Olet kyllä oikeassa, Maija! — Mutta minä olen kuulevinani laulua. Varmaankin ne tulevat kokouksesta.

(Jussi ja Anni, sekä kuinka monta lasta tahansa, tulevat laulaen sisään. Mitä useampi, sitä parempi. He kulkevat kaksittain laulun tahdissa. Kaikilla on sininen nauha rinnassa.)

(Sävel: sama kuin Vaasan marssissa.)

Eespäin nyt veikot marssitaan Vihollistamme voittamaan! Pahuutta, syntiä vastahan Ja kodin rauhaa puoltamaan! Nyt sotahan! Mut rauhaa vaan Me tahdotaan, Ja Jumala Vie voittoon Toivon Liittoa! Vie voittoon Toivon Liittoa! Niin, rauhaa vaan! Ja Jumala Vie voittoon Toivon Liittoa!

(Viime värssyn lopulla asettuvat lapset puoliympyrään.)

Jussi: Hyvää iltaa! Tiedättekö, meillä on ollut oikein hauskaa raittiuskokouksessal Eräs opettaja Helsingistä oli siellä, ja nyt en minä koskaan enää maista viiniä enkä olutta, enkä mitään muitakaan väkijuomia. Hyi toki!

Kalervo: Höh höh, kuinka kerskailet!

Jussi: Niin, minä olen omin silmin nähnyt kuinka paljon myrkkyä eli alkoholia on pienessä olut- taikka viinitilkassa.

Helvi: Kaikkea tässä kuuleekin! Kuinka sinä sen näit?

Kalervo: Antakaas kun kerron! Tiedättekö, opettaja kaasi ensin vähän olutta lasipulloon, jossa oli pitkä, ohut putki, Sitte hän kuumensi sitä väkiviinalampun liekissä. Hetken perästä alkoi olut kiehua ja höyry poistui putkea myöten. Silloin opettaja sytytti tulitikulla höyryn, joka paloi suurena, sinisenä liekkinä. Se oli oluessa oleva alkoholi, joka paloi. Samoin hän menetteli viininkin kanssa, joka paloi vieläkin kauemmin kuin olut, vaikkei sitä ollut kuin puoli pikarillista. Ja semmoisen uskovat ihmiset sitte olevan terveellistä! Anni: Hyi toki! Minusta tuntuu kuin kaikki sisälmykset palaisivat, kun juo sellaista!

Kalervo: Eihän se ole vaarallista, kun vaan juo vähän.

Anni: Vähän! Kuulkaa nyt häntäkin! Etkö sinä ymmärrä, mitä Jussi vastikään kertoi? Kuunteleppa nyt tarkkaan, herra Tyhmeliini, niin minä sanon sen kerta vielä. (Harvaan ja lujaan.) Pienessä olut- ja viinimäärässä on niin paljon alkoholia, että se vahingoittaa ja myrkyttää sen, ken sitä nauttii.

Kalervo: Oi, sinä viisahin kaikista tädeistä! — Pieni tilkka hampaan koloon on joskus hyvinkin tarpeen, sanon minä.

Olli: Kyllä on sittenkin viisaampaa olla ilman. — Mutta miksikä teillä on siniset nauhat?

Jussi: Ne ovat meidän raittiusmerkkimme. Sininen on uskollisuuden väri. Me tahdomme olla uskolliset isänmaallemme, niin ettemme tuhlaa voimiamme emmekä työkykyämme nauttimalla väkijuomia.

Anni: Me tahdomme olla uskolliset myöskin kodillemme. Me varjelemme sitä kaikin voimin, jotta eivät väkijuomat, jotka jo ovat syösseet niin monta kotia onnettomuuteen, koskaan pääse sinne. Jussi: Ja sitten me tahdomme olla uskolliset myöskin Toivon Liitolle. Älköön kukaan, ei yksikään meistä, sitä pettäkö!

Olli: Siihen minäkin tahtoisin kuulua! Mutta emmekö me rupea nyt lukemaan?

Harjaaja-Joonas (tulee sisään kantaen harjoja ja kenkävoidetta, nenä ja sormet vähän mustina): Hyvää iltaa, hyvää iltaa! Täällähän on koko joukko tyttöjä ja poikia. Hauska nähdä teitä! (Kovalla äänellä.) Tahdotteko saada saappaanne, kenkänne ja pieksunne kiiltäviksi? Yhdessä minuutissa saan minä ne kiiltäviksi, jotta ne paistavat kuin aurinko. Se maksaa vaan 10 penniä, mutta tingitään 5:een penniin.

Elsa: Kuka sinä olet?

Joonas: Senpä kohta sanon (laulaa säveleellä: "Mun isän oli sotilas!")

Mua Joonaseksi kutsutaan, Mä harjaan päivät, yöt, Hopeeta, kultaa taskuihin, Mull’ tuottaa harjuutyöt, Ja jos sä syksyn teillä saat, Sun kenkihisi savet, maat, Niin kohta harjoin, voitehin Ne puhtaiksi mä saan!

Mä läsnä olin, muistan sen, Äitini rakkakin. Vaan hellyyttä mä tuta en Oo saanut sittemmin Kuin kuolo hänet hautaan vei Ja turvaa mulia ollut ei. Ja nyt mä kuljen yksin vain Ja laulan lauluain.

Maija: Joonas-rukka! Ei sinulla tunnu olevan hauskaa, vaikka osaatkin laulaa! Minusta tuntuu, kuin sinä yhtä mielelläsi tahtoisit itkeä.

Kalervo: Onko sinun äitisi todellakin kuollut?

Joonas (pyyhkäsee kädellään silmiään): Kyllä hän on kuollut, ja välistä tällä paikoin niin kummallisesti polttaa kun ajattelen häntä (hän vie käden rinnalleen).

Anni: Mutta elää kai sinun isäsi?

Joonas: Elää kyllä, mutta oli sentään toista äidin eläessä. Ei hän kumminkaan olisi antanut lapsensa kuljeskella pitkin katuja ja monasti palella ja nähdä nälkää, vaikka rahat kalisivat taskussa!

Olli: Saatko sinä oikein, kuten lauloit, kulta- ja hopearahoja?

Joonas: Joskus joku hyvä herra ravintolassa antaa minulle hopearahan. Mutta kun saan oikein uuden ja kirkkaan kuparirahan, on se olevinansa kultaa. Ja sitte minä ajattelen kuinka suureksi tultuani rakennan lämpimän tuvan, ja sinne saavat tulla kaikki lapset, jotka palelevat, ja he saavat minun tuvassani joka päivä tarpeeksensa syödä sianlihaa ja lämpimiä perunoita. Ja silloin minulla on ajatuksissani niin hauska, kunnes taas muistan, että olenkin vaan tiarjaaja-Joonas.

Olli: Mutta minkätähden et osta vaatteita ja ruokaa, koska sinä kerran ansaitset rahaa?

Joonas: Niin nähkääs, minun täytyy antaa kaikki rahat isälle, muuten hän lyö minua.

Kalervo: Mitä hän sitte tekee rahoilla?

Joonas: Hän vie ne kapakkaan. Sillä nähkääs, – – – isä juo.

Tytöt ja pojat: Joonas parka!

Joonas: No, ei se niin hauskakaan aina ole, mutta täytyyhän sen mennä, joskus minä saan ravintolassa hyvää ruokaa, ja saanpa silloin tällöin maistaa olutta ja viiniäkin. Kerrankin minä sain suuren lasillisen viiniä ja se lämmitti niin suloisesti koko ruumista. Mutta sitten minun tuli uni ja minä nukuin erääseen porttikäytävään. Varmaankin olisi ajettu ylitseni, jos ei poliisi olisi ajoissa herättänyt minua. Mutta silloin minun päätäni pyörrytti ja minua paleli kauheasti. Hui hui! Ei minua ole koskaan palellut niin kovin.

Jussi: Näetkö, sellaisia ovat väkijuomat. Ne vaan pettävät meitä. Niissä oleva myrkky ajaa veren ihoa kohden, ja silloin hetken aikaa tuntee itsensä lämpöseksi, mutta jälestäpäin palelee sitä enemmän.

Elsa: Rakas Joonas, lupaa, ettet enää juo viiniä, kun ne tarjoovat sitä sinulle! — Ajattele, jos sinäkin alkaisit suureksi tultuasi juoda!

Kalervo: Rakas harjaaja, ei se ole niin vaarallista kuin he väittävät. Juo sinä vaan kun saat! Anni: Kalervo, kuinka sinä uskallat puhua noin!

Helvi: Mutta Anni, kuinka sinä olet olevinasi! En minäkään usko, että väkijuomat ovat niin vaarallisia, kun ei vaan juo liiaksi paljon.

Maija: Kaikki, joista on tullut juomareita, ovat ensin ajatelleet juuri noin. He ovat kaikki alkaneet juomalla ensin vähän, mutta sitten ovat he juoneet enemmän ja yhä enemmän. — Muistappa "Kauppa-Lassea!"

Elsa: Ja ajattele, mitä Joonas vastikään kertoi!

Jussi: Etkö enää muista palavaa alkoholia?

Kalervo: Kuulkaa pikkuruista! Te olette niin nokkaviisaita, jotta teitä tuskin enää jaksaa kuulla! Kyllä tarvitaan parempia todistuksia, jotta saataisiin minut uskomaan, että väkijuomat vaan tekevät pahaa.

(Tyttö, joka myy sinistä nauhaa, tulee sisään, niijaa.)

Tyttö: Hyvää iltaa! Ostatteko sinistä nauhaa?

Helvi (tirkistelee koriin): Mutta sehän on samaliaista nauhaa kuin te saitte kokouksessa!

Jussi (tulee lähemmäksi): Niin on, ihan samaliaista. Mistä sinä olet saanut sitä?

Tyttö: Minun äitini kutoo sitä, ja minä myyn sitä 5:lla pennillä tällaisen palasen (näyttää), sillä äitini tahtoisi mielellään kaikkein poikain ja tyttöjen kantavan sininauhaa.

Olli: Minkätähden?

Tyttö: Katsokaas, sininauhahan on raittiusmerkki ja äiti tahtoisi, että jok’ainoa poika ja tyttö olisi juomatta väkijuomia.

Kalervo: Miksi hän sitä niin mielellänsä toivoisi?

Tyttö: jos tahdotte kuulla, kerron teille pienen kertomuksen, jonka äitini pyysi teille kertomaan.

Pojat ja tytöt; Kerro, kerro!

Jussi: Kerro pois vaan äläkä ujostele.

Tyttö: Oli kerran pieni poika. Hän oli kovin hyvä ja iloinen. Usein otti hänen äitinsä hänet syliinsä, painoi häntä rintaansa vastaan ja rukoili: Hyvä jumala, anna pojastani tulla hyvä ihminen! Älä anna hänen eksyä maailman harhateille! — Ja poika kasvoi ja joutui toiseen kaupunkiin kouluun. Siellä hän sai huonoja tovereita. He houkuttelivat hänet juomaan viiniä ja muita väkijuomia. Ensin hän teki sen leikillä. Ei se ole vaarallista, kun ei vaan juo paljoa, sanoivat toverit. — Mutta ennenkuin hän tiesikään, kuinka kaikki kävi, alkoi hän juoda yhä enemmän ja enemmän. Vihdoin hänet karkotettiin koulusta. Oi, kuinka hänen äitinsä itki! Niin monta, monta kyyneltä, hän vuodatti. Mutta ei mistään ollut apua, Eräänä päivänä poika katosi kotoa. Hän oli lähtenyt ulkomaalaisella laivalla merelle. Vuoden kuluttua saapui tieto hänen kuolemastansa. Hän oli käynyt maissa ja oli ollut päihtynyt. Kun hänen piti nousta laivaan, putosi hän portailta ja hukkui. Mutta laivan kapteeni kirjoitti kotiin hänen äidilleen: "Väkijuomat turmelivat hänen nuoren elämänsä."

(Lapset istuvat hiljaa ja vakavina.)

Elsa: Kuka se poika oli?

Tyttö: Hän oli minun äitini poika ja minun iso veljeni. Ja sentähden äiti nyt tahtoo, että kaikki lapset kantaisivat raittiusmerkkiä, sininauhaa, ja siksi minä, minne tulenkin, kerron pienen, surullisen kertomukseni.

Maija: Näetkö nyt, Kalervo, taas esimerkin siitä, kuinka väkijuomat saattavat pahaa aikaan?

Jussi: Kantakaamme kaikki, kaikki sininauhaa, itsemme tähden, toistemme tähden ja isänmaamme tähden!

Olli: Minä ostan sininauhan. (Kiinnittää sen rintaansa.)

Kalervo: Anna minullekin!

Maija: Sininauha, olet aina oleva minun merkkini!

Helvi: Ehkä se on hyvä olemassa, anna tänne vaani (Lapset kiinnittävät merkit rintaansa.)

Joonas (kumartaa): Ehkä minäkin saan nauhan, niin lupaan, etten enää juo viiniä ravintoloissa. Kiitos! (Kiinnittää nauhan.) jos joku tarjoo, niin näytän tätä ja sanon: Kiitos kaunis! Joonas Jussilainen ei olekaan mikään juomari.

Maija: Oikein, Joonasi Sinusta kyllä tulee kelpo mies, kun vaan pysyt raittiina. Mutta tiedätkö mitä! Minäpä en tahdo, että sinä harjoinesi kuljet ravintoloissa ja kaduilla. Ei se suinkaan ole hyvä pienelle pojalle. Minun isäni on kauppias ja juuri näinä päivinä on hän hakenut juoksupoikaa. Minä pyydän isää ottamaan sinut. Tahdotko tulla meille?

Joonas: Voi, niin mielelläni, niin mielelläni! Silloin ei minun enää tarvitse palella ja nähdä nälkää. Mutta mitä isä sanoo?

Maija: Minä pyydän isää puhumaan hänen kanssansa ja koettamaan saada hänet kunnolliseen työhön, Ehkä hänkin vielä voi tulla raittiiksi.

Joonas: Minä olen niin iloinen, että voisin hyppiä yhdellä jalalla ympäri koko kaupungin. Kiitos, kiitos, kiitosi Hurraa!

Tyttö: Kuinka äiti ilostuukaan, kun näin monet ovat ottaneet sininauhan!

Olli: Mutta eikö meidän nyt pitäisi lukea?

Elsa: Ensin me kaikki laulamme laulun. (Sävel: Käy Suomen lahdella hyrskyt.)

Jo laskee iltayön rauha koteihin Pohjolan maan, ja tähtien loiste valvoo sen seutuja ainoastaan. Niin tähdet, tähdet ne valvoo, valaisten Pohjolan yön, ne lepoa vartioitsee elämän raskaan työn.

Ne valvoo ihmisten yötä, — niin Jumala määräsi sen, Hän ties miten horjuvainen ja heikko on ihminen... Niin! Johtoas heikoille meille, oi, tahtien Herra, suo! Ja sieluihin särkyneihin sopusointusi kirkas luo!

Ja rauhaasi suureen sulje kotiseutu ja syntymämaa: ja pois väkijuomien virta vie vahvojen sulkujen taa! Pyhi kyynelet, raukaise riidat, suo siunaus raittiustyön... Oi, tähtien Herra, kuule tää rukous Pohjalan yön!

Rosa Invenius.

Miksi aijon tulla.

Vuorokeskustelu kahdeksan hengen kesken. Henkilöt: Setä, Anna-Liisa, Wilhelm, Jalo, Elias, Aliina, Dagmar, Linda.

I:NEN KOHTAUS.

Setä ja Anna-Liisa.

Setä (kävelee edestakasin huoneessa ja asettaa tuoleja pöydän ympärille; osottaa erästä sivupöytää): Kuules Anna-Liisa, tuolle pöydälle panemme valkean liinan, ja sinä haet tänne neljä pulloa pomrilia ja 7 lasia. Meneppä sitten ruokasalin kaapille, tuo sieltä korillinen omenia, pese ne hyvin puhtaiksi ja pane viheriään maljaan ja tuo tähän pöydälle. Tehkäämme kaikki täällä oikein hauskaksi vieraitamme varten. Mutta kuulehan, sieltähän he jo tulevatkin. (Melua kuuluu ulkoa, kaikki lapset tulevat sisään).

2:NEN KOHTAUS.

Setä, Anna-Liisa, kaikki lapset.

Kaikki lapset (joukolla): Hyvää päivää, setä, hyvää päivää, Anna-Liisa! Terveisiä isältä ja äidiltä.

(Kaikki lapset tervehtivät setää kättä lyöden ja riisuutuvat.)

Vilhelm: Anna-Liisa, päivää! Tuleppas tanssimaan pieni polska!

(Ottaa Anna-Liisaa kädestä.)

Anna-Liisa (lyö häntä sormille): Anna vanhan ihmisen olla rauhassa. Tuo tänne palttoot, niin järjestän ne!

(Kokoaa palttoot, menee ulos, tulee sitten sisään pomrilipulloineen, omenoineen ja laseineen, jotka hän asettaa pöydälle ja menee).

Setä: Tervetulleita, tervetulleita! Onpa hauskaa nähdä teitä luonani, te melumestarit. Istutaanpas nyt rauhassa hetkinen, jotta saadaan kuulla, mitä uutta teillä on esitettävänä. Mutta mitäs kääröjä teillä on mukananne?

(Kaikki istuutuvat pöydän ympärille ja ottavat esille pienet käsityönsä.)

Aliina: Niin, setä, me tytöt ompelemme Suomen Opiskelevan Nuorison Raittiusliiton myyjäisiin. Mutta pojat — ha ha — haa! —

Jalo: Jaah! pojat — hahaha — me ompelemme myöskin. Näetkös, setä, tällaisia hienoja lappuja.

Elias: Selittäkäämme asia tarkempaan. Koittolehti on julistanut neulontakilpailun poikia varten. Ja me kolme aijomme napata itsellemme palkinnon.

Dagmar: Uteliaspa olen näkemään, saavatko tuollaiset kankeat sormet, kuin teillä pojilla on, mitään kunnollista kokoon.

Linda (pieni tyttö): Minä luulen, että pojat kyllä oppivat neulomaan. Mikäs niitä estäisi siihen kykenemästä?

Vilhelm: Eläköön pikku Linda, joka puolustaa meitä! Sitä paitsi on hauskaa, kun on jotain käsissä näin yhdessä istuessamme.

Setä: Ennen maailmassa tarvittiin miesten kädet piipun tai sikaarin pitelemiseen.

Jalo: Mutta kun me emme tupakoi, ei meillä ole sellaista puuhaa.

Aliina: Meidänhän piti tervehtiä sydämellisesti isäimme ja äitiemme puolesta. He olivat kovin ihastuneita sedän keksinnöstä.

Setä: Niin, ehkäpä otamme heti käsiteltäväksemme sen kysymyksen, jota varten olemme kokoontuneet. Kuka tahtoo siis tehdä selkoa —

Linda: Saanko minä, setä?

Setä: Kernaasti, tyttöseni.

Linda (nousee ja puhuu hitaasti ja juhlallisesti): Setä on kutsunut meidät tänne tänään, jotta jokainen meistä kertoisi hänelle, miksi me kukin aijomme tulla, kun kasvamme suuriksi ja miksi olemme valinneet juuri sen työalan.

Setä: Oikein. Ja nyt me ensin käymme käsiksi tähän pöytään, jonka Anna-Liisa on kattanut, maistamme omenia ja juomme lasin pomrilia.

(Kaikki nousevat ja menevät hyppien ja tanssien pöydän luo.)

Kaikki lapset: Voi kuinka ne tulevat maistumaan!

Vilhelm: Me juomme sedän maljan (nostaa lasinsa). Onhan sanottu, ettei raittiusihmisten sopisi juoda maljoja, mutta tämä kun nyt on vaan pomrilia, lienee se sallittua.

Aliina: Eläköön setä!

Linda: Eläkööt omenat!

Kaikki (nauraen): Linda huutaa eläköötä omenille!

Setä: Hän on oikeassa. Kiitos maljasta! Nyt otamme lasimme ja menemme takaisin pöytäämme.

(Kaikki ottavat lasinsa ja istuutuvat jälleen pöydän ympäri.)

Setä: Kas niin. "Nyt se alkaa", sanoi muinoinen karhunnäyttäjä. Annammepa Vilhelmin ensiksi tehdä selkoa tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hän on vanhin. Nouse seisomaan, herra ylioppilaskokelas, ja pidä esitelmäsi!

Vilhelm (nousee ja asettuu pöydän taa toisten keskeen kasvot yleisöön päin): Arvoisat läsnäolijat, naiset ja herrat! Minä olen niiden neljän viikon aikana, jonka setämme, herra merikapteeni Wägfelt, antoi meille miettimisajaksi, ratkaissut tulevan kohtaloni. Minä aijon tulla sanomalehden toimittajaksi.

Kaikki (paitsi setä): Hyi sentään! Sanomalehtineekeri!

Jalo: ja sitten sinä alat puhua perättömiä niinkuin kaikki muutkin sanomalehtimiehet.

Dagmar: ja sitten sinä kirjotat hävyttömyyksiä kaikista niistä, jotka eivät ajattele samoin kuin sinä.

Elias: Ja kun sinä itse oikein tukevasti olet pannut kokoon valheita asioista ja ihmisistä, ja kun he koettavat puolustautua, niin sinä pistät kaiken, mitä he kirjottavat, paperikoriin.

Linda: Aijotko sinä myöskin kertoa murhista ja tappeluista ja muista huonoista asioista, joista mamma sanoi sanomalehtien eniten elävän.

Setä: Niinkuin kuulet, ei sinun tulevalla ammatillasi ole suurta kannatusta serkkujen joukossa.

Vilhelm: Onko minulla nyt puheenvuoro?

Toiset: jatka vaan!

Vilhelm: Ensin pyydän saada, sedän toivomuksen mukaan, esittää perustelut siihen, miksi valitsen tämän alan. Meidän tulisi kaikkien koettaa tehdä maailma entistään paremmaksi, eikö niin?

Setä: Tietysti, ja siksi meidän tulee alkaa työskentely omassa itsessämme, sillä jos emme ole itse hyviä, emme kykene maailmaa parantamaan.

Vilhelm: Se on luonnollista, setä rakas. No niin. Jos tahdotaan oikein hyvää vauhtia viedä maailmaa eteenpäin, täytyy koettaa saavuttaa niin monta ihmistä kuin mahdollista. Jos minä matkustaisin ympäri Suomea ja pitäisin esitelmiä, niin minulla voisi olla enintään neljäsataa kuulijaa joka ilta. Mutta jos minä toimitan hyvin levinnyttä sanomalehteä, puhun minä joka päivä kahdellekymmenelletuhannelle hengelle. Ajatelkaa! Seistä ja puhua joka päivä kahdellekymmenelletuhannelle hengelle! Eikö se ole suuremmoista?

Aliina: Jaa, ja seistä ja puhua palttua ja valehdella heille ja narrata heitä tekemään tyhmyyksiä — se on kamalaa.

Vilhelm: Nyt tulemme asian toiseen puoleen. Juuri siksi, että meidän sanomalehtemme ovat niin puolueellisia ja mitättömiä, minä aijonkin perustaa uuden lehden. Nyt tottelevat ja palvelevat kaikki lehdet omia puolueitaan. Ei ole olemassa montakaan puolueetonta lehteä koko maassamme. Ne haukkuvat pahanpäiväisiksi vastustajiaan ja niitä, jotka ajattelevat toisin. Ja kun nämä koettavat saada esim. oikaisuja, niin niitä ei julaista, tai painetaan ne hyvin pienesti ja suurella painolla sitten uudistetaan edelliset väärät väitteet. Minun lehdestäni tulee vallan toisenlainen. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.

Jalo: Silloin sinä et saa tilaajia ollenkaan. Vilhelm: Minä kokoan oikein ajattelevat kaikista puolueista.

Dagmar: Mutta, Ville kulta, et kai sinä aijo olla niinkuin "valkolaastari!", joka sopii kaikkeen.

Vilhelm: Kaukana siitä. Minä seison järkähtämättä mielipiteessäni. Mutta koska kaikki eivät voi ajatella samoin, niin minä annan jokaiselle rehelliselle mielipiteelle sijaa lehdessäni, vaikka se eroaisikin minun katsantokannastani. Ja sitten minä tahdon todisteilla kumota sen kirjottajan, jos hän on ollut väärässä. Ja sitten minä en tahdo kertoa murhista ja muista kamalista asioista, joita sanomalehdet maailmalle toitottavat. Minä otan selon kaikesta hyvästä, mitä tehdään, ja kerron siitä, jos kieltolaki ei silloin vielä ole astunut voimaan, on minun lehteni tekevä kaikkensa väkijuomain karkottamiseksi maastamme, niin ettei tippaakaan jää jälelle. Oi, odottakaas vaan, te saatte nähdä, kuinka minä saan kaiken oikeille jäljille taas, kunhan alan kirjottaa lehteeni.

Linda (katsoo ihaellen Villeen): Kuinka sinä oletkin reima poika, Ville!

Setä: Me toivomme sydämestämme, että Ville pitää kaikki kauniit lupauksensa. Saa nyt nähdä, kunhan tulet Yliopistoon, etköhän vaan vetäydy johonkin puolueeseen, ja silloin on sinun vapaamielisyytesi lopussa. Mutta sitten me kuuntelemille, mikä Aliinasta tulee.

Aliina (nousee ja asettautuu samalle paikalle kuin Ville): Arvoisat kuulijat! Minä olen jo kauan tiennyt, mikä minusta on tuleva. Aina kun näen sairaan ihmisen, tahtoisin parantaa hänet, ja siksi minä aijon ruveta lääkäriksi.

Linda: Ui, ui, tahdotko juottaa meille ilkeitä tippojasi?

Aliina: Ei sinnepäinkään. Minusta tulee luonnonlääkäri. Minä parannan sairaita ainoastaan vedellä, ilma- ja aurinkokylvyillä, voimistelulla ja terveellisellä ravinnolla. Lääkärit tietävät kyllä itsekin liian hyvin, etteivät lääkkeet mitään auta. Mutta heidän täytyy syöttää jotain tyhmille ihmisille, jotka eivät tyydy muuhun. Oli omituista lukea Valkonauhalehdestä, kuinka eräs Kurimon poika Salossa oli saanut tuberkelejä sekä vatsaansa että keuhkoihinsa ja tuli vallan terveeksi kylpyjen avulla, vaikka eräs professori Helsingissä oli vakuuttanut, että pojan täytyy kuolla sen talven kuluessa. Setä hyvä, eikö setä lainaa minulle rahoja, että saan rakennuttaa itselleni samanlaisen kylpylaitoksen, kuin nykyään on Hedemorassa Taalain maassa, ja jonka omistaa herra Lönnerblad. Siellä tapahtuu ihan ihmeitä ainoastaan kylvyillä ja terveellisellä ravinnolla.

Setä: Ei olekaan hullumpaa se, mitä sinä olet keksinyt. Minä matkustan nyt kesällä jo Lönnerblad-laitokseen. Tukholmasta on vaan neljän tunnin matka Hedemoraan. Ja jos laitos on hyvä, alamme heti. Sillä, näetkös, tyttöseni, kun sinusta tulee lääkäri, ei setä silloin enää eläkään.

Aliina: Ohoh, setä, ne, jotka elävät luonnon vaatimusten mukaan, elävät Metusalemin ikäisiksi, ja nyt on Jalon vuoro puhua, eikö niin?

Jalo (asettuen samalle paikalle, jossa toiset ovat seisoneet): Niin, hm, minä, näettekös, hm … aijon matkustaa Amerikaan.

Toiset: Hahahaa, ei mutta kuulkaas Jaloa!

Jalo (vähän nolona): Niin nähkääs, minä tahtoisin hirveän mielelläni tavata intiaaneja, mennä heidän kanssaan metsästämään ja asua heidän wigwameissaan. Ajatelkaas, jos minä kohtaisin siellä "Nahkasukan" sukulaisia tahi "Päänahkametsästäjän" jälkeläisiä! Setä ei saata uskoa, kuinka julman hauskoja kirjoja ne ovat.

Vilhelm: Aijotko todellakin koko ikäsi kuljeskella intiaanien parissa?

Jalo (innokkaasti): Ei, tietysti en. Minä aijon sittemmin matkustaa kultakentille ja ruveta kullankaivajaksi. Ja sitten minä tietenkin löydän hirvittävän paljon kultaa ja tulen sitten kotiin suuren kultamöykyn kanssa ja myyn sen ja tulen rikkaaksi.

Dagmar: ja mitä sinä sitten teet rikkauksillasi?

Jalo: No, rahoilla voi saada mitä hyvänsä. Minä esim. rakennan S.O.N.R:lle hienon kokoushuoneen joka kaupunkiin. Ja sitten minä palkkaan kolme esitelmänpitäjää liitolle, niin että jok'ikinen ylioppilaskokelas on kunnollinen raittiusmies, ennenkun tulee Yliopistoon.

Setä: Tuo loppupää ei kuulu hullummalta. Mutta ensiksikin ei ole niinkään varmaa, että sinä löydät nuo kultapalaset, ja toisekseen olisi parempi ja varmempi, jos kaivaisit kultaa täällä kotona.

Jalo (ihmeissään): Mutta eihän meillä Suomessa ole kultakaivoksia?

Setä; Onpa kylläkin. Täällä on peninkulmittain hyvää viljelykseen kelpaavaa maata, joka vain odottaa tulevansa perkatuksi. Ala sinä tutkia maanviljelystä ja asetu sen yrityksen etunenään, joka tarkottaa Suomen viljelemistä.

Jalo: Mutta kyllä minä sentään hirveän mielelläni tahtoisin nähdä oikeita intiaaneja.

Aliina: Voithan sinä kerran pistäytyä Amerikaan. Siellähän on niin paljon oppimista.

Setä: ja nyt on Dagmarin vuoro.

Dagmar (asettuen samalle paikalle): Kunnioitettavat kuulijat, minä aijon opetella sitä uutta ruuanlaittoa — mikä sen nimi nyt olikaan, Aliina?

Aliina: Vegetarinen keittotaito.

Dagmar: Niin, minä aijon vegetarisen ruuanlaiton opettajattareksi. Liina-täti sanoi, että vatsa hallitsee maailmaa, ja koska kaikilla ihmisillä on vatsakatarri, eikä minulla ole päätä lukea itseäni tohtoriksi, niinkuin Aliina, niin koetan katsoa, miten voisin opettaa heitä keittämään oikein, oikein terveellistä ruokaa. Sitten matkustan ympäri maata ja pidän esitelmiä, sekä näytän vaimoille ja rouville ja neitosille, kuinka heidän tulee keittää ruokaa.

Setä: Se on oivallista! Minulle tulee vesi suuhun ajatellessani mainioita aterioitasi. Ja nyt on Eliaan vuoro.

Elias (asettuu samalle paikalle): Minä aijon ruveta lähetyssaarnaajaksi ja lähteä pakanoiden luo opettaakseni heitä tuntemaan Jumalaa. Olen juuri lukenut eräästä kirjasta, miten hirveän surullista niiden pakanaraukkojen elämä on. Kun meillä itsellämme on näin hyvä olla täällä kotonamme, niin täytyy meidän koettaa auttaa niitä, jotka eivät ole mitään kuulleet, että hekin saisivat parempaa.

Setä (taputtaen Eliasta päähän): Se on kauniisti ajateltu, Elias. Lähetyssaarnaajalla on tosin hyvin paljon vaikeuksia, ja useathan ovat saaneet surmansakin siellä. Mutta ken uhraa itsensä johdattaakseen ihmisiä Jumalan tykö ja totuuteen, hän on käyttänyt elämänsä parhaimmalla tavalla. Ja viimeisenä on pikku Linda. Sinä et tietysti vielä tiedä, mihin aijot ryhtyä maailmassa?

Linda (lähtee vilkkaasti paikaltaan ja kapuaa tuolille, jonka vieressä toiset ovat seisoneet): Minä seison tässä, että kaikki voisivat kuulla, mitä minulla on sanottavaa. — Niin, setä, minä tiedän varsin hyvin, mitä olen tekevä. Minä aijon mennä naimisiin, niinkuin äitikin on tehnyt. Ja sitten saan suuren kartanon kauniin järven rannalla maalla lehmineen ja vasikoineen ja lampaineen ja porsaineen ja kananpoikasineen, ja suuren, suuren puutarhan, missä kasvaa paljon kauniita kukkia ja marjoja ja sinne kutsun isän ja äidin ja sedän, kun he tulevat vanhoiksi. Siellä saavat he asua kauniissa huoneissa ja syödä lettuja ja hilloa päivälliseksi ja sitten rakennan puutarhan viereen taion monine pienine kamareineen. Sinne kutsun kesäksi kaikki ne köyhät, kalpeat lapset, jotka juoksentelevat Hermannin kaupungissa ja Söörnäisissä. Ja he saavat syödä viiliä ja uida järvessä ja poimia marjoja metsästä ja pitää niin; niin hauskaa.

Setä (ottaa Lindan syliinsä ja kohottaa hänet kolme kertaa ilmaan): Hei, hei, eläköön Linda ja hänen talonsa ja kaikki porsaansa ja kananpoikansa ja marjansa ja ne lapset Söörnäisistä! Ja kiitos sinä suloinen, kiltti, pikku tyttönen, että tahdot antaa sedälle kauniin kamarin ja lettuja päivälliseksi. Mutta ajattelepas, ellei miehesi suostuisikaan siihen, että me ja Söörnäisten lapset tulisimme sinne!

Linda: Minä kysyn sen häneltä ennenkuin hänet otan, ja ellei hän anna minun tehdä siten, niin en huoli hänestä, vaan etsin itselleni toisen, joka antaa minun tehdä niinkuin tahdon; sillä sen saa äiti aina tehdä.