Part 4

Hohho! — Kun menin naimisiin Juhon kanssa, muutimme pieneen, siistiin ja kauniiseen kotiin. Olimme kovin onnelliset. Juho oli hyvä ja ahkera mies. Hän ei koskaan mennyt kapakkaan kuten moni muu työmies. Meillä oli myös pieni, Sulonen ja kiltti poika — kotimme oli kuin paratiisi, mutta sitten sinne tuli käärme.

Aina: Käärme? Mitä sillä tarkoitatte?

Mummo: Tarkoitan väkijuomia. Ja minä onneton sen myrkyllisen käärmeen päästin taloon. Tietämättömyydessä ja ajattelemattomuudessa sen tein, mutta kyllä sain kalliisti maksaakin… (pyyhkii kyyneliään).

Aina: Mummo rukka!

Mummo: Oli sillälailla, että meidän naapurinamme asui toinen työmiesperhe. Me kävimme toistemme luona sunnuntai-iltapäivin — ja Mari ja minä ikäänkuin kilpailimme, kellä olisi hienompaa kotonaan. Eräänä iltana hän tarjosi meille punssia — silloin ensi kerran ilmestyi väkijuomia keskuuteemme. — Voi, että se olisikin ollut viimeinen kerta! Mutta ei ollut. Oi voi, jos minä olisin ymmärtänyt kaiken onnettomuuden, mikä sinä iltana kätkeytyi punssilasiin.

Toini: Mitä vaarallista siinä yhdessä punssilasissa mahtoi olla?

Mummo: Mitäkö vaarallista! Siinähän oli alku väkijuomahimoon! Samalla tuli myös ylpeys. Minä en tahtonut olla Maria huonompi. Kun Mari miehineen tuli ensi kerran luoksemme, minä tarjosin heille sekä punssia että viiniä vastoin Juhon tahtoa. Siten tapahtui monta kertaa. Lopulta meillä oli yhtenään väkeviä kotona. Juhosta tuntui hyvältä silloin tällöin ottaa ryyppy. Eräänä iltana hän meni kapakkaan ja tuli kotiin juovuksissa ja hulluna. Nyt vasta silmäni avautuivat ja minä huomasin, mikä oli edessä. Tahdoin heti hävittää koko väkevät juomat, mutta se oli jo myöhäistä. — En tahdo kertoa kaikesta kurjuudesta, mikä nyt seurasi. — Juhosta tuli juomari, pojastamme tuli juomari, kaikki omaisuutemme meni vähitellen kapakkaan. Juho kuoli hermotautiin — poikamme hukkui eräänä iltana, kun tuli tansseista kotiin ja piti kulkea sillan yli. Minä yksin jäin mailmaan katkerasti katumaan ymmärtämättömyyttäni. — Rakkaat, pienet tytöt! Kun te tulette suuriksi ja saatte oman kodin, niin älkää koskaan salliko väkijuomien päästä koteihinne.

Ja nyt minun täytyy mennä, kun olen kertonut surullisen tarinani. Hyvästi nyt, ja kiitos avusta!

Toini: Kiitos itsellenne, hyvä mummo! Olette antanut minulle opetuksen, jota en koskaan unohda.

(Mummo poistuu. Toini Ainalle): Anna anteeksi, Aina, kun minä olin äsken niin paha ja kiukkuinen! — Nyt ymmärrän paremmin. Kun tulen suureksi, en koskaan päästä väkijuomia kotiini.

Aina: Saman minä lupaan. En tahdo pitää väkijuomia enkä vangittuja lintuja kodissani. — Me tahdomme yhdessä työskennellä hyvän ja oikean puolesta maailmassa.

Toini: Niin tahdomme, niin tahdomme!

Rosa Invenius.

Sotamiehiä.

Henkilöt: Hanna, Kalle, Pekka.

Pekka: Kuuleppas Kalle, eikö olisi hauskaa, jos olisimme suuria ja pääsisimme sotilaiksi! Minä heti paikalla lähtisin sotatanterelle, sinne missä tapellaan. Ja siellä rupeisin tappelemaan minäkin.

Kalle: Hyi mitä puhutkin! Olisiko sinusta hauska tappaa ihmisiä? Siihen virkaan minä ainakaan en rupea.

Pekka (kynsien korvallistaan): Kas, en tullut ajatelleeksi, että se sotilasvirka on ihmistappamisvirkaa. Minusta vain olisi niin hauska taistella musiikin soidessa, uljaan hevosen selässä, välkkyvä miekka kädessä.

Hanna: Minusta sinussa on ainainen halu tappeluun. Alituiseenhan sinä painiskelet Kallen ja Juvosen Jussin kanssa.

Kalle: Ainahan se Pekka tahtoo leikkiä sotaa.

Pekka: Ja sotamies minusta tuleekin. Kun tulen suureksi, menen heti Suomen kaartiin, sillä tottahan me pian saamme tänne kaartin.

Kalle: No, Suomen kaartiin minäkin menisin. Kun olin pikku poika…

Hanna: Olet sinä nyt suurikin mielestäsi!

Kalle: Olin silloin vielä pienempi, kun Helsingin kaartin torilla näin sotamiesten tekevän temppujaan ja marssivan niin, että tanner tömisi. Oli se minusta hauskaa katsella.

Hanna: Kuulkaapas pojat, te voitte heti päästä sotamiehiksi. Olen itsekin aikonut ruveta sotilaaksi.

Kalle ja Pekka: Sinäkö?

Kalle: Sinähän olet tyttö! Ei ne tytöt kelpaa sotilaiksi.

Pekka (uteliaana): Mitä tarkoitat, Hanna?

Hanna (vakavasti): Täällä Suomessa mellastaa vahva ja paha vihollinen, joka vuosittain tappaa tuhansia ihmisiä, ryöstää meiltä 30 miljoonaa markkaa ja sen lisäksi tekee tuhansia ihmisiä sairaiksi, köyhiksi ja pahoiksi. Tätä vihollista vastaan tekin voitte taistella.

Pekka (hämmästyneenä): mikä se sellainen roisto on, joka niin paljon pahaa tekee? Onko se turkkilainen?

Hanna (viittaa ikkunaan): Ei ole turkkilainen. Mutta katsokaapa tuonne maantielle. Siellä sitä vihollista parastaikaa kuletetaan.

Kalle ja Pekka (juoksevat ikkunan luo): Vihollista!

Pekka: Ei näy vihollista! Olutkuormaa siellä vain kuletetaan.

Hanna: Sepä se onkin vihollinen. Kaikki väkijuomat ovat Suomen vaarallisin vihollinen. Tiedättehän, että niissä on alkoholimyrkkyä.

Kalle: Tiedämme kyllä, mutta eihän tuo myrkky ketään tapa.

Pekka: Pullisen Janne sanoi, ettei mikään maistu niin hyvältä kuin olut, viina, punssi ja konjakki. Ja isä Pullinen kuuluu sanoneen, että pari ryyppyä parantaa vilustumiset, väsymykset ja kaikki taudit. Jannekin toisinaan kuuluu maistelevan isänsä pullosta.

Hanna: No, onko se Pullinen teistä terveen näköinen?

Pekka: Eikä ole.

Kalle: Huonon miehen näköinen hän on, vaikka hän juo.

Hanna: Eikä, kun juuri sentähden, että juo. Ja millainen se on se Pullisen koti? Onkohan lapsilla siellä hauska olla, kun isä on rohtojaan nauttinut?

Kalle: Oi, voi, sitä Pölösen kotia! Jannella on vähän paremmat, hän kun käy koulua, mutta pienemmillä on vain repaleita. Eikä se Pullisen vaimo eilen turhanpäiten itkenyt meidän äidille. Kuului lasten nälkää itkeneen.

Hanna: Tuhannet äidit maassamme itkevät samasta syystä kuin Pullisen vaimo. Heidän miehensä käyttävät ansaitsemansa rahat juovutusjuomiin ja perhe saa nähdä nälkää ja kokea kurjuutta. Juovutusjuomat tekevät ihmiset koviksi ja tylyiksi.

Pekka: Mutta minkätähden niin pahoja juomia sitte valmistetaan? Miksi tuokin oluttehdas tuolla mäenrinteellä saa valmistaa olutta?

Hanna: Toiset ihmiset tahtovat juovutusjuomien valmistamisen ja kaupan kautta ansaita rahaa, Toiset taas tahtovat juoda noita juomia, koska heissä on juomatauti. Se tauti se on juomahimo, ja se, joka sitä tautia sairastaa, hankkii itselleen juovutusjuomia vaikka myymällä huonekalunsa tahi lastensa vaatteet.

Kalle (miettivästi): Pullisessa taitaa olla se tauti.

Pekka: Mutta Janne sanoo, että hänestä tulee kohtuuden mies. Juopporentuksi hän ei aijo ruveta.

Hanna: Pullinenkin varmaan ensin oli kohtuuden mies, niinkuin kaikki juopot, Mutta kohtuus on petollista. Ennenkuin arvaakaan, ei enää voi olla juomatta ja niin sitä tulee juopoksi.

Kalle (huolestuneena): Kuinkahan voisimme saada nuo pahat juomat pois Suomesta?

Hanna (reippaasti): Siitähän minä juuri aijon puhua teille. Katsokaa pojat, jos ei kukaan käytä noita pahoja juomia, niin ei kukaan viitsi niitä valmistaakaan. Eikö niin?

Kalle ja Pekka: Niin, niin!

Hanna: Sinä, Pekka, toivot pääseväsi sotilaaksi. Alapas taistella tätä vihollista vastaan. Kaikki, jotka ymmärtävät, kuinka vaarallisia juovutusjuomat ovat isänmaalle, ovat päättäneet, etteivät he koskaan maista niitä tippaakaan. Sitten he koettavat saada muitakin ymmärtämään tämän asian ja tekemään saman hyvän päätöksen. Ja niin he yhdessä taistelevat juovutusjuomavihollista vastaan.

Pekka: Suuret ihmiset ne tietysti noin taistelevat?

Hanna: Sen voivat tehdä lapsetkin. Muissa maissa ja Suomessakin kuuluu olevan lastenliittoja, joita sanotaan Toivonliitoiksi. Niihin kuuluu otettavan lapsia, jotka ovat päättäneet olla juovutusjuomia käyttämättä.

Pekka (innostuneena): Kuule, Hanna, voimmehan me kolme, sinä, Kalle ja minä, perustaa Toivonliiton tänne Kulmalan kylään.

Kalle: Sen me teemme. Minä ainakaan en aijo milloinkaan maistaa noita pahoja juomia.

Pekka: Ja minä aijon tuoda paljon poikia liittoomme. Tuo sinä, Hanna, tyttöjä.

Hanna: Tietysti, tietysti, niin monta kuin voin.

Pekka: Kyllä me voitamme. Voi sinua, vanha oluttehdas, pian me sinut voitamme! Minun rahoistani et ainakaan saa penniäkään.

Kalle: Kuule, Hanna, emmekö pane Pekkaa kapteeniksemme? Hän on niin innokas ja urhoollinen.

Hanna: Pannaan vaan ja sinusta Kalle teemme vääpelin. Mutta hankkikaa nyt pian sotajoukkoomme väkeä, jotta voitamme vihollisemme!

Pekka: Tietysti. Mutta mitä me oikeastaan sanomme pojille, jotta saisimme heidät Toivonliittoon?

Hanna: Minäpä annan teille lainaksi kirjan, jonka nimi on "Väkijuomien vaikutus". Lukekaa se, niin voitte kertoa paljon juovutusjuomien turmiollisuudesta. Sen kirjan voi joka poika hankkia itselleen.

Kalle: Mutta mitä se maksaa?

Hanna: 10 penniä vain. Kuuluu myös löytyvän hauska lasten ja nuorisonlehti "Koitto", jossa paitsi kuvia ja kertomuksia on paljon raittiuttakin. Senhän pojat voisivat tilata opettajansa kautta. Se maksaa vain 75 penniä puolelta vuodelta eli 5 p. numero. Sitä voisimme lukea Toivonliiton kokouksissa, kun sellaisia alamme pitää.

Pekka (huutaa): Eläköön armeijamme! Eläköön Toivonliittomme! Nyt en enää halua kaartiin. Nyt taistelemme tuota oluttehdasta vastaan.

Kalle: Ja me voitamme! Eläköön!

Hanna: Eläköön vihollisista vapaa Suomii Kaikki: Eläköön! Eläköön! Eläköön!

Alli Trygg-Helenius.

Suomalaisia orjia.

(Keskustelu.)

Juho; Hoi, Tuomas, mihin sinä riennät sellaista kyytiä näin kauniina iltana?

Tuomas: Minä menen raittiuskokoukseemme ja pitäisin sopivana että sinäkin tulisit.

Juho: Vai niin — ja kun olet saanut minut sinne, houkuttelet tietysti minun tekemään raittiuslupauksenkin. E-hei. Siitä ei tule mitään. Minä rakastan vapauttani.

Pekka: Niin minäkin. Me suomalaiset emme koskaan aijo ruveta orjiksi. Me olemme aina olleet vapaita miehiä.

Tuomas: Vai tarkoitat sinä sitä vapautta, että voi juoda itsensä juovuksiin. Onpa se todellakin ihanaa vapautta! Katso esim. Mikko Leppästä, joka on niin juomahimon orjana, että hän ei voi olla juomatta, vaikka lääkäri on sanonut että hän pian kuolee siitä. Hän ei voi mennä anniskelupaikan ohi poikkeamatta sisälle. Ja kun hän on juonut itsensä juovuksiin, menee hän kotiinsa ja lyö vaimoaan. Kas siinä on vapaa mies; eikö totta?

Juho: Mikko on houkkio. Minä toivon etten koskaan tule hänen kaltaisekseen. Minä aijon ottaa olutlasini ja sentään pysyä yhtä raittiina kuin kuka muu tahansa.

Tuomas: Minusta sinä eilen tulit ravintolasta jotenkin "liikutettuna",

Pekka: Että sinä viitsit puhua tuommoisesta! Minä olin mukana. Täytyihän meidän kutsua vieraamme virkistyksille, ja hän tarjosi taas meille. Eihän voi kieltää juomasta lasia hyvän ystävän kanssa.

Tuomas: Siis teidän täytyy ja te ette voi. Minä luulin teidän kumpaisenkin sanoneen, että tahdotte olla vapaita.

Pekka: Niin tahdommekin.

Tuomas: Minä en kutsu sitä vapaudeksi. Jos teidän kerran täytyy mennä ravintolaan, jos te ette voi kieltää ottamasta lasia, ette ole vapaita. Minä pidän oman vapauteni parempana, sillä minä voin kulkea tällaisen paikan ohi sisään menemättä, ja minä voin vastata kieltävästi, kun tahdotaan saattaa minulle päänsärkyä seuraavaksi aamuksi.

Juho: Mutta kuulehan, toveri, minkätähden teit sinä oikeastaan raittiuslupauksen? Ethän sinä ole koskaan juonut.

Tuomas: Niin nähkääs, minä koetin saada kahta toveria, jotka joivat liian paljon, jättämään lasinsa. Mutta kuinka saatoin heitä pyytää lakkaamaan, kun itsekin käytin juomia.

Pekka: Se on kyllä totta, etten minä paljoa piittaa sen puheesta, joka itsekin juo. Mutta kuulehan, et suinkaan sinä pidä vääränä yhden olutlasin ottamista?

Tuomas: Joll’en siinä asiassa tuomariksi rupeakaan, niin tiedän ainakin, että me aivan yhtä hyvin tulemme toimeen ilman sitä, ja että se on parempi meidän terveydellemme ja kukkarollemme ja estää meitä kiusauksista. Ja silloin ei tarvitse pelätä joutuvansa orjaksi.

Juho: Mitä sillä tarkoitat?

Tuomas: Minä tarkoitan että jok’ainoa niistä, jotka nyt ovat kurjia juoppouden orjia, on myöskin alkanut yhdestä lasista. Kuinka voimme me tietää, ettemme mekin joudu orjuuteen? Sitä paitse on meidän auttaminen muita sillä esimerkillä, että voi olla ilmankin näitä juomia.

Pekka: Sinä olet hyvä mies, Tuomas. Ehkä sinä vielä jonakin kauniina päivänä saat minunkin raittiuskokoukseesi.

Tuomas: Etkö voi tulla heti tänä iltana?

Pekka: Mitä sanot sinä, Juho? Menemmekö hänen kanssansa?

Juho: Minusta me voimme mennä sinne katsomaan, mitä vesipojat tekevät. Eihän se meitä voi vahingoittaakaan. Eihän minun tarvitse kirjoittaa nimeäni lupauksen alle, ellen tahdo.

Tuomas: Ei, ei kukaan muu sitä tee, kuin se, jolla on se vakuutus, että hän tekee oikein ja hyvin näin tehdessään. Kas, niin tulkaa sitte, muuten me myöhästymme! Mukaillut A. T.-H.

Eräs laskuesimerkki.

Henkilöt: Rietu, Tuomas, koulupoikia. Puuseppä Luoto, Rietun isä. Luodon vaimo, Rietun äiti.

(Puuseppä Luodon puutteellisesti kalustettu huone.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Rietu ja Tuomas (tulevat sisälle).

Rietu: Tässä on kirjasi kertomuksilleen. Kiitos lainasta! On ihmeellistä, että isälläsi on varaa ostaa sinulle kirjoja. Sitä ei minun isälläni koskaan ole. Ja kumminkin ovat he molemmat samassa verstaassa.

Tuomas: Onko isäsi raittiusmies?

Rietu: Ei, sitä hän ei ole. Mutta hän ei myöskään ole juomari, kuten useat toiset. Hän on hyvin säännöllinen ja minä en ole koskaan nähnyt häntä humalassa. Kotona on meillä ainoastaan pullo olutta päivälliseksi ja toinen illalliseksi, sillä isä sanoo tarvitsevansa vahvistaa itseään jollakin. Ehkä hän juo enemmän ravintoloissa.

Tuomas: Tiedätkö, minä luulen, että juuri senvuoksi, että isäni on raittiusmies, hänen päiväpalkastaan aina jää vähän yli tarpeiden. Se oli mainio esitelmä, jonka tänään raittiuskoulussa kuulimme.

Rietu: Niin, mutta olisiko todellakin mahdollista, että säästämällä ainoastaan 50 penniä päivässä ja viemällä säästöt joka vuoden lopussa säästöpankkiin kasvamaan viiden prosentin korkoa voi koota itselleen yli 6,000 markan suuruisen omaisuuden?

Tuomas: Niinhän sanoi se herra, joka meille puhui. Katsos, raha kasvaa korkoa korolle!

Rietu: Isä varmaan tämän kuultuaan hämmästyisi. Hän on nyt kymmenen vuoden aikana juonut joka päivä kaksi pulloa olutta. Ja nyt olisi hänellä tänään ainakin yli 2,000 markkaa, jos olisi säästänyt siihen panemansa rahat.

Tuomas: Mutta voisihan hän ruveta säästämään huomenna ja silloin olisi teillä kymmenen vuoden perästä tuo summa. Hyvästi nyt. (Menee.)

Rietu: Hurraa, minä sanon sen huomenna hänelle. Mutta hän ei salli minun koskaan sekaantua asioihinsa, kuten hän sanoo. Hyvä, minun täytyy keksiä jokin keino. Hei vaan, nytpä sen tiedän. Kivitauluni on minua auttava. (Rientää iloisena ulos, hyppien yhdellä jalalla.)

TOINEN KOHTAUS.

Luodon vaimo (hänellä on vanhoja sukkia, lankaa ja parsineula; istuu pöydän ääreen).

Luodon vaimo: Oih, kuinka on väsyttävää alituiseen istua ja parsia näitä vanhoja sukkia. Minun mielestäni pitäisi mieheni, joka tekee niin ahkeraan työtä ja jolla on niin suuri palkka, useammin voida ostaa meille uusia vaatteita. Mutta rahat kulkevat hänen sormiensa välitse kuin vesi seulan läpi. Ja kuitenkin on hän kunnollisimpia työmiehiä. Ei hän milloinkaan ole humalassa eikä melua ja temmellä täällä kotona.

KOLMAS KOHTAUS.

Rietu, Luodon vaimo.

Rietu (pannen käsivartensa hänen kaulalleen): Voi, äiti rakas, istutko sinä taasen noita vanhoja sukkia paikaten. Odotahan kunnes tulen suureksi, silloin ansaitsen niin paljon, että sinulla pitää olla ainoastaan uusia sukkia, etkä koskaan enää tarvitse parsia ja puuhailla. Tiedätkö, että sinulla vielä jonakin päivänä tulee olemaan oma tupa, mitä sanot siitä?

Luodon vaimo (taputtaa häntä päähän): Elä jaarittele joutavia, rakas Rietu, köyhä työkansa, niinkuin me, ei koskaan voi säästää niin paljon, että saisimme oman mökin. Pyh, sellainenhan maksaa tuhansia markkoja.

Rietu: Katsos, äiti, minä luulen, että voisimme, jos vaan osaisimme säästää. Tuomas ja minä kuulimme tänään erään esitelmän, jossa selitettiin, kuinka pienet summat kasvavat suuriksi, jos saavat olla jossakin pankissa.

Luodon vaimo: Rakas lapsi, minä olen kylliksi tarkka isän palkan suhteen. Hän ei myöskään ole mikään juomari. En voi ymmärtää, miten voisimme säästää enempää, kuin minkä teemme.

Rietu: Hyvä, minä voin näyttää sen ja tahdon koettaa näyttää sen myöskin isälle, (Istuu alas ja alkaa kirjoittaa taululle.)

Luodon vaimo: Toivon, että voisit tehdä sen, poikaseni; olisin totta tosiaan ensimäisenä valmis tekemään muutoksia taloudessa, jos se vaan on mahdollista.

Rietu: Tässä, äiti! Ole hyvä ja anna taulun olla pöydällä, kun isä tulee. Olisin ilonen, jos hän saisi nähdä sen. Nyt menen keittiöön lukemaan läksyjäni. (Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Luodon vaimo (yksinään). Mitähän maailmassa se Rietu on kirjoitellut tähän taululle? (Nostaa sen ylös ja lukee:) "Lasillinen vettä ei maksa mitään ja sammuttaa janon; pullo olutta maksaa 25 penniä ja vahingoittaa ruumistamme." Hm, tämä on sellaista, mitä oppivat raittiuskoulussa. Niinpä niin, juohan mieheni kaksi pullollista päivässä ja saanhan minäkin niistä pari lasillista. Vaan että voisimme säästämällä 50 penniä päivässä vihdoin ostaa itsellemme oman mökin, sitä on minun hyvin vaikea käsittää.

VIIDES KOHTAUS.

Puuseppä Luoto (tulee sisään).

Puuseppä Luoto. Hyvää iltaa, muijakulta! Onko sinulla illallinen valmiina ja olutpullo kotona? Jaha, sinä istut ja tutkit Rietun kirjoituksia. No, sellaisiin ei sinun eikä miilunkaan järkeni pysty. (Istuu.) Ihmeen paljon sitä nykyään kouluissa luetaan. Eilen koettelin ottaa selkoa pojan laskuista, mutta niissä oli merkkejä ja numeroita ja jos jonkinlaisia variksenvarpaita.

Luodon vaimo: Katso tuota, niin kummeksit kai vielä enemmän. (Antaa hänelle taulun.)

Puuseppä Luoto (lukee ääneen): "Lasillinen vettä ei maksa mitään ja sammuttaa janon; pullo olutta maksaa 25 penniä ja vahingoittaa ruumistamme". Haha, se on sekä uutta että vanhaa. Että olut maksaa 25 penniä pullo, sen kyllä tiedän minä, joka jokapäivä ostan sitä. Mutta että se vahingoittaa ruumistani, ei ole niinkään varmaa. Mitähän ne lapset tästä lähin oppivat koulussa?

Luodon vaimo: Ajatteles, kun Rietu on laskenut, että kahdessakymmenessä vuodessa voisimme säästää niin paljon, että saisimme itsellemme oman tuvan, jos lakkaisimme olutta juomasta.

Puuseppä Luoto: Poika lörpöttelee turhuuksia. Joutava viisikymmenpenninen ei koskaan kasva niin suureksi summaksi. Mutta tuossapa hän tulee.

KUUDES KOHTAUS.

Rietu (tulee sisään). Puuseppä Luoto: No, laskumestari, sinä taidat kirjoitella kokoon tupia meille. Mutta ne löytyvät ainoastaan kivitaulullasi, luullakseni. Tahtoisinpa nähdä, kuinka tällainen köyhä puuseppä kuin minä, joskus voisi panna jalkansa oman kynnyksen sisäpuolelle.

Rietu (innokkaasti): Minä tässä kerroin vaan, mitä eilen esitelmässä kuulin.

Puuseppä Luoto (vihastuneena): Äh, nuo oppineet herrat eivät käsitä sellaisia asioita. Itse nauttivat he suurta palkkaa ja tahtoisivat, että me, köyhät työmiehet, nuoleksisimme kämmeniämme ja tekisimme säästöjä kurjista päiväpalkoistamme.

Rietu: Anteeksi, isä, mutta tahdotko antaa minun tehdä pienen laskun tällä taululla, niin näytän sinulle, ettei opettaja ollut ensinkään väärässä. Puuseppä Luoto: No, koetappa nyt, niin saamme nähdä.

Luodon vaimo: Etkö syö ensin illallista?

Puuseppä Luoto: Sitäpä en totta tosiaan voi tehdä, ennenkuin olen kuullut Rietun hassut laskut.

Rietu: Juothan puoliseksi pullon olutta, eikö totta?

Puuseppä Luoto: Sen teen. Siten saan liemiruokaa, eikä äidin tarvitse keitellä soppia minulle.

Rietu: Ja illallisella juot myös pullon.

Puuseppä Luoto: Niin, poikaseni. Olut vahvistaa enemmän kuin se maitovatku, jota ruokapuodeissa saadaan.

Rietu (merkitsee taululle): Kaksi pulloa olutta tekee 50 penniä päivässä. Jos säästät 50 penniä päivässä, tekee se 182 markkaa 50 penniä vuodessa.

Puuseppä Luoto: Eihän toki, poika. Viisikymmenpenninen päivässä ei mitenkään voi tehdä niin suurta summaa vuodessa — lähes 200 markkaa!

Rietu: Katso itse, isä, taululle. Jos menetät yhden markan päivässä tekee se 365 markkaa, meillä kun on 365 päivää vuodessa. Puolet tästä summasta on 182 markkaa 50 penniä. Kymmenessä vuodessa tekee tämä 1,825 markkaa. Mutta siihen lisäksi tulee korko. Kun viet kymmenenä vuonna joka vuoden lopussa säästöpankkiin 182 markkaa 50 penniä, kasvavat ne 5 prosentin mukaan, kun vielä saat korkoa korolle, yhteensä yli 2.000 markan suuruiseksi summaksi. Ja jos jatkat tätä kaksikymmentä vuotta, on sinulla säästössä yli 6.000 markkaa.

Puuseppä Luoto: No voi turkinpippuri, tuollainen summa voisi minulla tänään olla taskussa, sillä monasti olemme olleet tillikassa ja ostaneet monta pulloa konjakkiakin. Mutta tästä päivästä alkaen teen siitä lopun.

Luodon vaimo (joka hänen puhellessaan on ottanut päällystakin päälleen): Luulin, että meillä oli olutta kotona, mutta se on loppunut; minä menen hakemaan.

Puuseppä Luoto: Sitä ainetta et milloinkaan enää tuo huoneeseemme. Panemme sen sijaan nuo viisikymmenpenniset säästöön. Kiitos, poikaseni, opetuksesta. Niin, niin, meillä vanhoilla on toisinaan yhtä ja toista opittavaa mailmassa.

Rietu: Ja minä ansaitsen koko kesän ajan laivavarvissa sekä panen säästöni pankkiin, niin saammepas vielä oman tuvan.

Luodon vaimo: Panen heti vähän vettä kiehumaan, niin saamme pian teetä oluen sijaan.

Puuseppä Luoto: Ja nyt illalliselle! Se tulee maistumaan!

Orjaraukat!

Vuorokeskustelu kahden tytön, kahden pojan ja heidän äitinsä välillä.

(Kaikki istuvat pöydän ympärillä, jolla on kirjoja.)

Anna: Tänään olemme koulussa lukeneet orjasodasta Amerikassa. Hyi, kuinka olin vihainen Pohjois-Amerikan etelävaltioille, jotka kannattivat orjuutta. Istuin ja melkein vapisin opettajan valmistaessa läksyä, kun pelkäsin, että pohjoisvaltiot olisivat hävinneet ja ett'eivät orjat olisi päässeet vapaiksi.

Hannes: Niin, ja tiedättekö, välitunnilla päätimme leikkiä sotaa pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Osa pojista oli olevinaan orjia. Ne sidoimme yhteen ryhmään; he saivat seisoa ja katsoa, kun me toiset aloimme sodan.

Ville: Hah hah, siitäpä oli tulla kaunis sota! Kun meidän piti jakaantua pohjois- ja etelävaltioihin, ei kukaan pojista tahtonut kuulua etelävaltioiden sotajoukkoon, vaan kaikki menivät pohjoisvaltioiden puolelle.

Hilda: No, mutta sittenhän sodasta ei tullut mitään?

Hannes: Kyllä, me heitimme arpaa koulupihalla olevilla pikkukivillä. Sen, joka sai lyijykynällä merkityn kiven, täytyi mennä etelävaltioiden sotajoukkoon.

Anna: Ja se raukka, jonka piti kuulua etelävaltioiden joukkoon, tuli todellakin "merkityksi". Voi semmoisia kehnoja ihmisiä, jotka tahtovat puolustaa sitä, että veljemme ja sisaremme pidettäisiin orjuudessa!

Hilda: Näin tänään kuvan kahdesta orjasta, jotka olivat ikäänkuin toisiinsa taotut rautatangolla, jonka päät olivat käännetyt heidän kaulojensa ympäri. Hyi sentään, kun ajattelee, että tämä rauta Afrikan paahtavassa auringonpaisteessa tulee aivan kuumaksi ja polttaa ja hankaa rikki orjaraukkojen kaulan ja hartiat.

Ville: Jumalan kiitos, että meillä täällä Suomessa ei ole orjia ja ettei kukaan meistä koskaan voi tulla semmoiseksi. Vapaus on sittenkin kaunein lahja, minkä Luojalta olen saanut. Eläköön vapaus, eläköön!

Äiti (joka on istunut ja neulonut): Se on oikein, että pidät vapaudesta ja että tahdot olla vapaa. Mutta mitä sinä oikein tarkoitat sillä, että olet vapaa?

Ville: Eipä tuo taida olla niin helppoa sanoa. Hannes: Anna minun sanoa! Ihminen on vapaa, kun tekee, mitä itse tahtoo.

Äiti: Mutta jos sattuisi, ettei voisi tehdä, mitä tahtoo, mitä sanot semmoisesta?

Ville: Hän on raukka, orja, lurjus —

Hannes: No, no, elä ole niin suurisanainen! Mitä tarkoitat, äiti? Minä esim. tahtoisin rakentaa sinulle oikein, kauniin rakennuksen maalle, mihin kaikki voisimme matkustaa kesäksi, mutta sitä en voi. Enhän sentähden ole orja?

Äiti: Et, rakas Hannes, sitä en tarkoittanut. Se, ett’et voi rakentaa minulle kaunista kesäasuntoa, on semmoinen ulkonainen asia, jolle et voi mitään. Mutta luulen, että meidänkin joukossamme on orjia, ja niistä tahdoin puhua. Vieläpä Villestäkin, joka niin rakastaa vapautta, voisi — josta Jumala häntä kuitenkin varjelkoon — tulla semmoinen orja.

Anna: Mutta, äiti, kuinka voisi Ville tulla orjaksi, kun meidän maassamme ei ole orjia?

Hilda: Luulen, että tiedän, mitä äiti tarkoittaa. Saanko sanoa, äiti?

Äiti: Sano vaan, tyttöni!

Hilda: Muistatteko Akseli Leppästä, joka kuoli viime keväänä?

Hannes: Tuota kilttiä Akselia, joka aina loi palloa kanssamme? Hyvin hyvästi. Minähän sain koetella hänen oppilaslakkiaan, kun hän tuli Helsingistä.

Anna: No, mutta eihän hän ollut mikään orja?

Hilda: Hänen sisarensa Anna on niin monta kertaa itkenyt luonani ja kertonut, että Akseli varmaan lopulta juo itsensä kuoliaaksi. Hän aikoi juoda jo lyseon neljännellä luokalla ollessaan, ja sitten hän ei enään voinut lopettaa, sanoi hän. Ettekö muista, että hän oli koko vuoden merillä?

Ville: Hänhän oli maailmaa näkemässä.

Hilda: Ei, rakas veli, hän matkusti päästäkseen pois toverien seurasta ja kiusauksesta nauttia väkijuomia.

Äiti: Niin, ja seuraavana vuonna hän oli taas poissa kotoa ja oleskeli silloin Turva-parantolassa, mihin kaikki semmoiset ihmiset matkustavat, jotka eivät voi olla juomatta. Se ei nimittäin auttanut, että hän meni merille. Kun hän tuli kotiin, alkoi hän taas juoda.

Ville: Hänhän oli raukka, hänellä oli, niinkuin opettajamme sanoi, heikko, huono, luonne.

Hannes: Minä luulen, ett'ei hän tahtonut lopettaa juomistaan; hänestä oli hauskaa vähän naukiskella. Jos hän olisi oikein tahtonut, olisi hän voinut lakata.

Äiti: Eikö hän sitten tahtonut? Kuinka hän sitten olisi mennyt merille tai matkustanut Turvaan päästäkseen vapaaksi juomahimostaan.

Hilda: Hänen sisarensa kertoi minulle Akseli raukan välistä yöt läpeensä kävelleen edestakaisin huoneessaan. Kerran hänen sisarensa oli mennyt hänen luokseen. Akseli oli väännellyt käsiään epätoivossaan, itkenyt ja sanonut, että kyllä hänen vanha isänsä ja äitinsä vielä kuolevat surusta hänen tähtensä. Mutta hän ei voinut, ei voinut lopettaa; hänen täytyi juoda, vaikka olisi antanut puolet elämästään, jos olisi päässyt himostaan.

Äiti: Rakkaat pojat, hän oli orja. Hänhän tiesi, että hän teki pahasti; hän tahtoi heretä juomasta, mutta ei voinut. Sellainen on orjuutta, ja sitä orjuutta on vapaimmissakin maissa. Juovutusjuomat luovat suurimman osan orjia.

Anna: Minä luulen, äiti, että tupakoitsija on myöskin vaikeassa orjuudessa! Eräs poika luokallamme, en tahdo sanoa hänen nimeään, menee milloin mihinkin piiloon saadakseen tupakoida, sillä hän ei voi olla edes puolta aamupäivääkään paperossiaan imemättä.

Ville: No jaa, pitääpä sitä neitienkin joka päivä saada aamupäiväkahvinsa.

Anna: Myönnän, että kovasti ikävöin sitä yhtä kuppia, jonka silloin saan. Äiti, olenko silloin kahvinjuonnin orja?

Äiti: Koeta olla viikon ajan kahvitta, niin tulet kyllä huomaamaan, oletko kahvin orja.

Hilda: Luuletko, rakas veljeni, että voisi pitää kätensä poissa housun taskuista? Koetappa! En usko sitä.

Äiti: Semmoinen on vain paha tapa. Mutta myöskin paha tapa voi tulla niin paljon voimakkaammaksi meitä, että tulemme sen orjiksi. Tuhannet ihmiset, jotka eivät koskaan esim. tahdo myöntää että he valhettelevat, liioittelevat kaikessa mitä puhuvat, niin ett’ei tiedä, mitä uskoa heidän kertomuksistaan. Jokaisen meistä täytyy varoa itseään. Raamatussa sanotaan: "Jokainen kuin tekee syntiä, hän on synnin orja". Löytyy ainoastaan yksi todellinen vapaus, se, mikä myös selitetään Raamatussa: "jos siis Poika teidät vapaiksi tekee, niin te totisesti olette vapaat."

Hannes: Tuota en oikein ymmärrä.

Äiti: Niin, poikani, jos rakastat Vapahtajaa niin, ett’et koskaan tahdo tehdä muuta kuin Hänen, tahtoansa, niin tulet pahasta varjelluksi. Hän antaa sinulle myöskin voimaa Hänen tahtonsa täyttämiseen. Meidän tarvitsee ainoastaan mennä Hänen luokseen ja rukoilla, että Hän ottaa tahtomme haltuunsa sekä muuttaa sen sellaiseksi, että koetamme tehdä, mitä Hän tahtoo.

Ville: Kuulkaa, minä otan takaisin sanani, että Akselilla oli heikko ja huono luonne. Lienee kauheata tietää, mitenkä pitäisi tehdä, voimatta tehdä niin. Minä en ala koskaan juomaan enkä tupakoimaan, sillä kuka tietää, mitenkä voisi minunkin käydä. Enkä aijo koko viikon ajalla käydä kädet housuntaskuissa nähdäkseni, olenko housuntaskujen orja.

Anna: Ja minä olen juomatta kahvia kuukauden ajan, saadakseni selville, olenko minä kahvin orja.

Hilda: Entäpä, jos perustaisimme koulussamme orjuuden vastustamisseuran. Kaikki, jotka kuuluisivat siihen, sitoutuisivat pitämään vaaria pahoista tavoistaan, tunnustamaan ne toisille jäsenille ja koettamaan voittaa ne.

Hannes: Huhhuh, se olisi ikävä seura, Ajatelkaas, että saa toisiltaan kuulla ainoastaan vioista, heikkouksista ja tuhmuuksista' joka kokouksessa!

Äiti: Ajattelen vähän sinnepäin asiasta kuin Hannes, ja ehdotan, että jäsenet tunnustaisivat kaiken tämän parhaalle ja mahtavimmalle ystävälleen, taivaalliselle Isälleen, joka voi ja tahtoo auttaa heitä voittamaan viat ja heikkoudet. Mutta alkoholin ja tupakan vastustamis-yhdistyksen voisitte perustaa, ett'ei kenenkään teistä kävisi kuten Akseli raukan.