Part 1

MÖKKI NUMMELLA

Kuvaelmia kansan elämästä

Kirj.

H. J. SCHIMMEL

Käännös Hollannin kielestä

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1892.

Oli virkistävää katsella laajaa nummea G—n kylän puolella; katsella ruskeaa kenttää, jolla näkyi siellä täällä viheriöitä viivoja, ja jota metsä kaikkialla reunusti. Taivaan rannalla rajoittivat näkyalaa lehdot, joita luonto, näennäisesti ilman mitään järjestystä, oli siroitellut sinne tänne, kun taasen etupuolella nuoren tammimetsän ja honkain lupaavat nuoret vesat somasti pistivät esiin, nummen ruskean-punaisen värin kanssa kaunista vaihtelua muodostellen.

Vielä kauniimpi oli näkyala, kun nousi jollekin nummella olevalle hietakummulle ja sieltä sai kentän kokonaisuudessaan näkyviin. Silloin vasta leveni katsojan eteen koko taulu; silloin vasta eroitti silmä ylängöt ja laaksot sekä niiden somat kaltevuudet. Sieltä laajeni näkyala: keltaisia ohravainioita, lumivalkoisia tattarivainioita, viheriöitä kaurapeltoja — joita tuuli kosketteli, niin että tähkät ja korret keinuelivat ja lainehtivat kuin meren aallot — näkyi vielä kaukana noiden lehtojen takana, jotka vastaikään rajoittivat näkyalaa. Siellä oli suloisen hiljaista: mutta tuntevalle sydämelle ei siellä kumminkaan hiljaisuutta löytynyt. Honkien ja nuorten tammien suhina, hamppuvarpusen viserrys, naakkojen raakkuna, sirkkojen kitinä ja mehiläisten surina saivat aikaan ääniä, jotka sopusointuisesti vaeltajan korvissa yhteen sulivat. Mutta se, joka niitä kuuli ja ymmärsi, joka niitä oli jonkun aikaa ihaillut ja ihailussaan oman itsensä unhottanut, kaipasi jonkun hetken kuluttua ihmis-ääniä, kaipasi vertaistansa hänessä nähdäksensä likeisintä todistusta luojan suuruudesta.

Tämä toivo ei kumminkaan näkynyt toteutuvan. Ei missään savupatsasta, ei missään kattoa, joka olisi sanonut: täällä asuu ihmisiä.

Mutta jos matkustaja astuu alas kukkulaltaan ja nousee eräälle toiselle, niin näkee hän pian likinnä olevan hongikon takana asunnon, joka on rakennettu ihmisiä varten. Jollei hän kohta tuota huomaa, niin ei siinä mitään kummaa, sillä savua ei nouse takkapiipusta, joka kohoaa matalasta turvekatosta — niin matalasta, että kolmivuotiset hongat sen melkein kätkevät.

Se on pieni, köyhä mökki, jonka kaltaisia, Jumalan kiitos, ei löydy monta meidän rakkaassa isäinmaassa, ja joka kumminkin siinä, missä se seisoo, aina ennustaa parempaa tulevaisuutta, tällaisia asuntoja kun ensimäiseksi rakennetaan viljeltävään erämaahan.

Mutta onkohan mökillä, joka tällaisissa oloissa on syntynyt, myöskin odotettavissa parempaa tulevaisuutta?

Että potaatteja ja kyökkikasveja kasvava pelto, joka nyt on aidattu, vielä muutamia vuosia sitten oli viljelemätön ala, sen sanoi ensi silmäilys; että pieni tila muinen oli kuulunut herraskartanoon ja sitten vuotuista vuokraa vastaan luovutettu, sen osoittivat ne syvät kaivokset, jotka nelikulmaisesti sitä ympäröivät, siten erottaen sen nummesta, sekä sitä paitse vielä muuan kulmaan pystytetty paalu, johon oli piirretty: "Jounkheer van Orden'in erityinen metsästyspiiri."

Itse mökki oli köyhä ja näköjään kurjempi kuin useimmat muut samanlaiset, niin, vieläpä kurjempi kuin moni, joka oli köyhempi. Alkujaan oli se kokonansa turpeista rakennettu; sittemmin oli sille suotuisampi aika koittanut, kentiesi siitä syystä että sen asukkaat olivat vaurastuneet. Nämä olivat aikoneet rakentaa uudestaan tuvan seinät — oikein kivestä — ja kentiesi tehdä katon ruovoista, vieläpä maalata akkunan pielet ja oven viheriäiseksi punaiseksi ja valkoiseksi — kolme väriä, jotka kaunistavat rikkaimpia taloja; mutta, pahapa se, vaurastuksen aika ei ollut pitkä.

Mökin toinen puoli oli todellakin laitettu kivestä, toinen puoli taasen oli jätetty entiselleen; mitä kattoon, oveen ja ikkunoihin tulee, niin eivät suuret tuumat olleet ajatusta edemmäksi ehtineet.

Mökissä — sen tiesi jokainoa likellä olevassa kylässä ilmaista — asui mummo Dientjen eli Gerhardiina, joka kertomuksemme aikana jo oli jotenkin ijäkäs. Hän oli tuossa likeisessä kylässä syntynyt ja kasvanut; siellä oli hän viettänyt häänsä, iloinnut ja surrut, nauranut ja itkenyt. Rakkaita omaisia oli hänellä ollut, rakkaita omaisia oli hän kadottanut; monta lasta oli hän nähnyt syntyvän, monta tuttua maahan suljettavan, ja tästä kaikesta oli Dientjen tullut paikkakunnallaan niin suosituksi, ettei hänen "hyvinä päivinään" — ja niillä tarkoitti hän nuoruutensa aikaa — ainoatakaan päivää kulunut, jona hän ei toimittanut jotakin, milloin Jaakko Ketelaarin puodissa, milloin Pietari van Dingenin talossa, silloin aina pakisten milloin minkin kanssa päivän uutisista, se on: keväällä huonosta ilmasta, kesällä kaalimadosta ja kuivuudesta, syksyllä markkinoista ja kehnosta vuodentulosta, talvella taasen kylmästä säästä ja lihavista sioista.

Näistä kaikista saattoi Dientjen jutella semmoisella varmuudella ja lämmöllä että siitä oli naapuri-vaimoilla, olletikin Triutjenilla (Katariinalla) ja Geertjenilla (Gerardalla) enemmän hyötyä kuin pesuammeen vedestä, joka hyvin usein kylmyi, tahi "ukosta", joka istui kotona ja keitti potaatteja. Herraskartanon puutarhurin tyttärenä tiesi Dientjen sitä paitse pakinoida milloin kasviksista, milloin herraselämästä, ja tuttavuudessa kun oli kylän kaikkien asukasten kanssa, tiesi hän kaikkien toimet, jotta ryytikauppias Ketelaar usein purskahti sanomaan, kun Dientjen, kotvan aikaa pakistuaan, hänen puodistaan lähti: "reipas tyttö tosiaan tuo. Hän mittaa kaikelle osansa vaaksallansa."

Dientjen oli kahdeksantoista vanhana todellakin reipas, iloinen ja soma tyttö, mutta sen ohessa suuri veijari, ivaava, terävä ja suulas, jotka ominaisuudet saattoivat hänen äidilleen suurta surua ja hänelle itselleen monta kovaa nuhdetta. Mutta tämä iloisuus, joka usein sai hänet tekemään tuhmuuksia, katosi kumminkin pian, kun hän oli miehekseen saanut Jan Itam'in, erään jounkheer van Orden'in ulkopalstan nuoremmista työmiehistä.

Tälle antoi mynheer (herra), kuten ainakin työmiehilleen, kun ne menivät naimisiin, neljä guldenia, neljä _stuivers'ia_ ja nummella elinkautista vuokraa vastaan kappaleen maata. Tällaiselle palstalle rakensi Jan Itam turpeista mökkinsä. Alussa kävi kaikki hyvin; vuosi tuli hyvä, ja nuori pariskunta tuumaili jo tupansa parantamista. He pitivät kumminkin liian kiirettä ja käyttivät mökin korjuuseen koko tulonsa. Kun sentähden seuraava vuosi antoi kadon ja Dientjen synnytti maailmaan terveen ja reippaan pojan, niin oli punainen säästölaatikko pian tylyä. Vastoinkäyminen on verrattava ahjon tuleen, joka eroittaa ja kutsuu esiin malmin epäjalot ainekset, mitkä nousevat pinnalle. Iloinen Dientjen, jolla isänsä luona oli ollut hyviä päiviä, katui naimistaan, tuli pistäväksi ja ärttyiseksi. Tämä kyllä muuttui hiukan parempaan päin, kuu hän tuuditteli lastaan, mutta vastenmielisyyden siemen iti itämistään. Janin mielestä alkoi kodissa-olo tuntua tukalalta; hän alkoi käydä kylän kapakassa useammin kuin ennen, vaikka hän jo ennen oli siellä liiankin usein vieraillut. Sinne jäi raha, mikä ehkä olisi täysin riittänyt vaimon ja lapsen tarpeisiin. Riita, eripuraisuus ja syvin kurjuus astui aina Janin seurassa mökkiin, kun hän kapakasta kotiin palasi, kunnes kuolema teki muutoksen miehen ja vaimon kohtalossa. Jan kuoli irstaisiin elintapoihinsa ja haudattiin, köyhäinhoidon kustannuksella.

Harvoin pitävät niistä vaivaisista, jotka saavat tällaisen hautauksen, mitään lukua muut kuin ne, jotka tietävät että heitä itseään samallainen maahanpano odottaa. Näiden kesken puhuttiin paljon Janista ja hänen kuolemastaan. Toinen syytti häntä, toinen puolusti häntä ja syytti hänen vaimoaan; puolueettomiinmat väittivät että molemmat olivat saman verran syyllisiä. Useimmat sanoivat kumminkin — niinkuin luonnollista oli — että Dientjen, jälelle jäänyt, oli ollut väärässä, että hän oli syypää Janin juoppouteen ja kuolemaan. Ankarin tuomio — ja tämän lausuivat naiset — vaikeni kumminkin tuon näennäisesti heikon vaimon mielenlujuuden edessä, joka salasi surunsa, ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä eikä lausunut valituksen sanaa.

Autio peltopalsta aidattiin ja siihen kylvettiin potaatteja. Missä maa oli parempaa lajia, viljeltiin kasviksia, ja parin vuoden kuluttua saattoi Dientjen maksaa takaisin jounkheer van Orden'ille sen, minkä tämä oli hänelle Janin kuollessa lainannut, eikä hänen enää tarvinnut käyttää hyväksensä lupaa koota risuja mynheerin metsästä, saadaksensa tulta takkaansa.

Ei aavistanut kukaan, kuinka vaikea — ainakin alussa — työ oli Dientjenille. Hän kärsi paljon, mutta näyttipä siltä, kuin olisi juuri tuska kiihoittanut häntä työhön; hän teki työtä unohtaakseen menneisyyden ja ulkomaailman, josta viimeksimainitusta hän kentiesi ei kumminkaan olisi voinut eritä, jollei hän olisi ollut — äiti.

Ohitsekulkiat ihmettelivät usein, kuinka hellä tämä muita kohtaan jollei juuri kova, kumminkin äreä nainen saattoi olla poikaansa kohtaan. Hyvin moni seisahtui hänen mökkinsä edustalle nummella, kun puolipäivän tunti oli käsissä ja — leikkuuaikana — sen asukkaat aterioivat ulkona pellolla. Äiti ja poika istuivat silloin vieretysten, edellinen vaatetettuna hameeseen ja röijyyn, jotka, valjenneina ja paikattuina, jo lukivat useita ikävuosia, ja joissa moni uusi tilkku jo oli ehtinyt kulua repaleeksi; jälkimäinen, kahden kolmentoista vuotinen poika, taasen puettuna somaan pumpasiini puseroon ja siisteihin verkahousuihin.

Mutta poika kävikin koulua. Hänen tuli sentähden "esiintyä ihmisten parissa" ja olla hyvästi puettu, vähät siitä että äidin selkää usein pakoitti, kun hän, pojalleen vaatteita ansaitaksensa, raskasta lapiota liikutteli.

Äiti jakoi leivän kahtia; molemmat saivat aimo kappaleen, mutta pojan kappaleen päälle asetti äiti vielä viipaleen valkoista leipää ynnä siihen lisäksi paksun juustoviipaleen. Joka salaa katseli tätä, tunsi itsensä liikutetuksi, ja vielä enemmän, jos hän sattui näkemään, millä kärsivällisyydellä muuten niin pikavihainen Dientjen kesti pojan kujeita, tämä kun milloin kaasi kumoon perunoita täynnä olevan kopsan, milloin ämpärin, joka sisälsi suurella vaivalla kotiintuotua juomavettä.

Muutamia vuosia oli näin kulunut suurissa huolissa ja vaivoissa. Poika oli kasvanut nuorukaiseksi ja äiti tunsi jäykistyneissä jäsenissään jo vanhuuden oireita. Menneet vuodet olivat tuoneet mukanaan jonkunmoista toimeentuloa, sillä taaskin oli mökin korjaamiseen ryhdytty. Thijs (Matias) oli pojan nimi; hän palveli nyt puutarhurirenkinä jounkheer van Orden'in luona ja oli jo hankkinut itselleen morsiamenkin.

Kyllä eukko Dientjen oli äreä ja kärtyinen muita kohtaan, mutta eipä ensinkään poikaansa ja tämän tulevaa vaimoa, Geesjeniä (Georgiinaa) kohtaan. Tuntikausia saattoi hän istua ja katsella pojan vieressä istuvaa tyttöä, silmäillä hänen avonaisiin, iloisiin kasvoihinsa, voimatta pidättää hymyä, joka kurtutti hänen huuliansa. Dientjen oli jo yli neljänkymmenen; mutta hänestä oli kuin olisi uusi kevät koittanut, kuin palaisi hänen jo kauan sitten kadonnut nuoruutensa takaisin.

Eräänä sunnuntaina tänä onnellisena aikana näemme mummo Dientjenin puuhaavan päivällistä mökissään. Huone, missä hän askaroi, on pieni, mutta siisti ja hupainen. Seinät ovat valkaistut, mutta hyvin sinertävät, joka taasen osottaa ettei Dientjenin silmä enää ole niin tarkka kuin muinen, jolloin hän kyllä tiesi, paljonko siniväriä tuli liituun hämmentää. Akkunan edustalla seisoi saranapöytä, ja itse akkunan varjostivat valkoiset kartiinit, joiden väri, osotti että sama käsi, Joka oli valaissut seinät; myöskin oli tärkännyt kartiinit. Punaisista tiileistä tehtyä permantoa peitti osaksi puulattia, jonka päällä saranapöytä seisoi ja joka samalla sanoi että tässä huoneen osassa aterioittiin ja tehtiin työtä. Toisella seinällä seisoi kaappi, toisella vuode, joka oli varustettu karttuuni-uutimilla.

Laajan takan yläpuolella, jonka reunalla rivitysten seisoi puolen tusinaa posliini-lautasia, riippui tahi — paremmin sanoaksemme — seisoi pitkä, laiha peili, jonka tukena oli kaksi muuriin iskettyä naulaa ynnä kattoon kiinnitetty nuora, ja joka, ollen eteenpäin kallellansa, kuvasti mummo Dientjenia — vaikka hyvin lyhennettynä — kiireestä kantapäähän, kun hän asettui sen eteen kuvaansa katsoakseen.

Kaapin vieressä seisoi piironki, jonka päälle karkea liinavaate oli levitetty; sen päällä taasen punanen, lakeerattu tarjotin teekapineineen, ja näiden vieressä vanha, suuri raamattu. Mitä tässä komerossa löytyi ja paljon muuta, jota ei enää löytynyt mistään, oli mummo perinyt vanhemmiltaan.

Semmoisena kuin mummo siinä nyt seisoi, toisessa kädessään kivivati, jonka hän asetti pöydälle, samalla kun toinen käsi nojausi akkunan puitetta vastaan — semmoisena kuin hän siinä nyt seisoi, eteenpäin kumarruksissa tähystellen eikö jo kauan odotettua näkyisi, semmoisena todellisen hollantilaisen talonpoikaisvaimon esikuvana olisi hän ansainnut tulla taiteilian pensselin ikuistettavaksi. Hänen kasvoissaan näkyi tuskin ainoatakaan ryppyä, vaikka hänen hivuksensa vastoin luonnon tavallista järjestystä jo kauan sitten olivat ennen aikojaan käyneet harmaiksi. Tämän kumminkin peitti huolellisesti valkoinen, vasta pesty myssy, joka oli varustettu tyrkätyillä reunustoilla, ja jonka piti asennossaan keskellä päälakea oleva solmu. Mummo Dientjenin sinivalkoisissa silmissä oli luettava surkumielisyyttä, joka oli varsin vähän sopusoinnussa huulien ympärillä esiintyvien vakavien piirteiden kanssa, nämä kun puhuivat päättäväisyydestä, miltei kovuudesta. Hänen nenänsä olisi jokaisen muun ihmisen kasvoissa näyttänyt enemmän suurelta kuin kohtalaiselta; mutta mummo Dientjenin kasvoihin sopi se mainiosti. Hänen kätensä olivat epämuotoiset ja karkeat, ja se tuli kovasta työstä; sillä hän oli monina, pitkinä vuosina tehnyt työtä enemmän kuin moni mies. Kirjava karttuunihame ja röijy, joita — hametta ainakin — suurimmaksi osaksi peitti kirjava vyöliina, mikä keskeltä vähän kohousi, syystä että mummo oli jotenkin "pönkävatsainen" — siinä hänen tavallinen juhlapukunsa.

"Ei ketään näkyvissä", nurisi hän, yhä tarkistellen ulos akkunasta; "mihin ovat Thijs ja Geesjen joutuneet? Viipyvät kovin kauan..." Ja hän loi silmänsä käkikelloon, joka seisoi nurkassa ja yksitoikkoisella nakutuksellaan muistutti ajan kulusta.

Kun hän taasen kääntyi akkunaan päin, tulivat hänen kasvonsa vähän tyytyväisemmän näköisiksi, mutta sitten kuvastivat ne pikemmin huolta kuin ihmetystä. Honkametsästä astui joku ja kääntyi polulle, joka vei mökin luo.

Geesjen se oli, mutta — hän tuli yksin.

Äiti seisoi kynnyksellä ja vastaanotti poikansa morsianta herttaisella suudelmalla.

"Lapsi, tuletko yksin?" kysyi Dientjen ja loi tutkivan silmäyksen kahdeksantoistavuotisen kasvoihin, jotka todella olivat kauniit. Geesjen oli somasti puettu. Pieni, lumivalkoinen myssy ympäröi hänen täyteläisiä, somia kasvojaan, jotka sen alta esiintyivät yhtä puhtaina kuin laupeuden sisaren kasvot mustan päähineen takaa.

Nyt varjosti pilvi kumminkin tytön otsaa, vaikka hänen huulensa koettivat hymyillä.

"Tulen, äiti, yksin", vastasi hän hiljaan ja oli sisään astuessaan käärivinänsä kokoon shaalinsa. "Thijs'in täytyi lähteä asialle, luulen... mutta hänen pitäisi jo olla täällä."

"Asialle? Mihin?"

"Tiedättehän ettei hän kerro minulle semmoista. Hän ei tahdo tietää siteistä — sanoo hän..."

"Lapsi!"... ja äiti vapisi, kun hän sen sanan lausui, "mistä sinä nuo sanat sait?... Ei tietää siteistä?... Häntä ei ole koskaan ollut helppo hallita, Geesjen!" Ja mummo laski kurttuisen, mutta nyt vapisevan kätensä tytön olkapäälle.

Geesjen nojaasi mummo Dientjenin rintaa vastaan ja nyyhki: "Oi, minä olen niin onneton, äiti!"

"Onneton?" Dientjen oikoi itseään. Syvä huoli oli luettava hänen kasvoistaan. Tuo sana muistutti häntä menneistä ajoista.

Mutta hän tuli pian taasen itseensä, ja tyyneesti vieläpä hiukan kylmästikin sanoi hän itkevälle tytölle: "älä itke, rakas lapsi! Jos kentiesi et enää pidä pojastani, niin puhu suusi puhtaaksi, sinä et vielä ole naitu hänelle."

"En minä sitä itke, äiti, älkää sitä uskoko. Minä kyllä pidän Thijs'istâ, mutta... hän ei pidä enää minusta — — olen varma siitä. Hän on nähnyt toisen, josta hän pitää enemmän — erään 'hänen armonsa', jolla on sulkatöyhtö hatussaan, ja joka viittaa häntä tykönsä, mutta joka kumminkin vetää häntä nokasta... Thijs on kaunis poika." — Mummo Dientjen nyykähytti myöntäen päätänsä. Tuo lause kuului niin hyvältä — äidin korvissa.

"Eikö hän päättänyt mennä sinun kanssasi kirkkoon tänään?" kysyi äiti sitten. "Niin hän ainakin minulle vakuutti, kun lähti, eikä hän valehtele koskaan."

"Hän tuli luokseni aamulla, mutta sanoi että hänellä oli asioita toimitettavina. Minun käski hän mennä yksin kirkkoon, siellä minä hänet kohtaisin; mutta hän ei tullut sinne."

Äidin huulet vapisivat, mutta hän rohkaisi itsensä ja sanoi iloisesti: "Kai on teillä ollut keskenänne rakkauden napinaa. Älä, lapsikulta, kohta pahinta ajattele. Tuollaista tapahtuu henkilöiden välillä, jotka kaikkein enimmän rakastavat toisiaan." Mummo ei saanut jatketuksi, tuskallinen muisto näkyi tahtovan tukehuttaa hänen sanojaan.

"Ei pahaa sanaa ole kuulunut välillämme", vastasi Geesjen. "Kuinka olisikaan se ollut mahdollista? Thijs oli niin kylmä ja pysyi yhtä tyynenä, jos olisin sanonut vaikka mitä. Kun jumalanpalvelus oli loppunut, lähdin minä yksin kulkemaan nummelle päin. Silloin näin Thijs'in kaukaa. Hän seisoi ja keskusteli erään puoliherran kanssa — taidemestariksi he häntä sanoivat — jolla oli seurassaan tuo 'hänen armonsa'. Minä olin vähällä vaipua maahan; metsä tanssi silmäini edessä. Luulen että rupesin juoksemaan ummessa silmin. En tiedä kuinka kauas olin ehtinyt, kun kuulin jonkun huutavan minua nimeltä — en tullut tuntoihini ennen. Katselin taukseni ja luulin että se oli Thijs. Mutta se ei ollut hän; se oli tuo vieras nukastelia, ja hän oli tuossa paikassa vieressäni ja katsoi minuun niin julkeasti, että minä — — niin, äiti, minä pelästyin ja punastuin ja kalpenin."

"Ja hän seurasi sinua?"

"Seurasi kauan, ja kertoi minulle... oi, äiti, minä luulen että purskahdan itkuun, kun sitä ajattelen... kertoi että hän oli rikas ja että hän piti minusta. Ja sitten kysyi hän tahtoisinko lähteä markkinoille hänen kanssaan. Ja kun en mitään vastannut — se on päivän totta etten saanut sanaa suustani — niin luuli hän, että minä suostuin, ja tahtoi tarttua minun käteeni. Ja sitten alkoi hän puhua kauniista kultasormuksesta, joka hänellä oli sormessaan, ja sanoi että hän painaisi sen minun sormeeni, jos antaisin hänelle suukkosen. Minä pelästyin ja suutuin niin, etten tiennyt, mitä tein, ja annoin hänelle semmoisen työkkäyksen että hän kaatui. Hän oli vähällä tupsahtaa ojaan; mutta siinä oli koivu estämässä, jotta hän pian pääsi jaloilleen. Nyt oli hän niin raivossaan, että hän ärjyi ja uhkasi minua, ja minä rupesin juoksemaan. Mitä hän huusi minun jälkeeni, en oikein kuullut; mutta sen minä kuulin että Thijs antaa minun mennä... luulee pääsevänsä parempaan avioliittoon... Thijs on huono poika..."

"Tuota et sinä kumminkaan usko", sanoi äiti niin rukoilevaisesti että se oikein kävi Geesjenin sydämelle "Juo vähän kylmää vettä, lapsi; sinä olet niin kovin liikutettu", lisäsi hän, kun Geesjen oli pyyhkinyt kyyneleet pois silmistänsä.

Ja sitten puhuivat he tyyneemmästi siitä, mitä oli tapahtunut, ja siitä, mitä oli tehtävä; mutta keskustelussaan eivät he voineet kumpikaan — vaikka kuinkakin he koettivat sitä salata toisiltaan — olla kääntämättä silmiänsä honkametsään päin, josta he odottivat saavansa nähdä Thijs'in tulevan. Mutta Thijs oli likempänä kuin hänen äitinsä ja Geesjen aavistivat!

Ei aivan kauan Geesjenin jälkeen oli hänkin lähtenyt kulkemaan nummelle päin. Nainen, jolle talonpoikaistyttö antoi nimen 'hänen armonsa', oli, kun kirkosta palasi, saavuttanut hänet nummelle vievän tien alussa, siinä kauan puhutellut häntä ja siten estänyt häntä seuraamasta Geesjeniä, jonka hän kaukana näki kulkevan. Näytti siltä kuin olisi nainen tahtonut antaa kumppanilleen, hienolle herralle, joka hänen kanssaan markkinoin alussa oli saapunut kylään ja siellä jo viipynyt joitakuita päiviä, tilaisuutta seurata somaa, valkomyssyistä tyttöä. Thijs ei kumminkaan ymmärtänyt sitä ja oli erittäin hyvillään kohteliaisuudesta, jota hänelle osoitti tuo vieras nainen, jonka kanssa hän satunnaisesti oli tullut tutuksi. Eräänä iltana oli hän, näetsen, tavallista myöhemmin toiminut jounkheer van Orden'in kasvihuoneessa yksin, kun kaikki muut työmiehet jo olivat lähteneet pois. Silloin, juuri lähtemäisillään herrasrakennukseen, kukkaisruukku kädessään, oli hän kuullut jonkun hiljaan puhuvan likisyydessä. Hän pelästyi ja oijensi semmoisella vauhdilla hiukan kumarruksissa olevaa ruumistaan, että hänen päänsä puski erääseen lapioon, joka putosi maahan ja särki telineillä seisovan kukkaruukun. Äänet vaikenivat kohta, ja kun Thijs, joka oli tointunut hämmästyksestään, aikoi jatkaa matkaansa, kohtasi hän, kiertäessään erästä istutusta, tuntemattoman herran ja naisen, jotka kohta puhuttelivat häntä ja kertoivat että he kävelyretkellä ollessaan olivat eksyneet ja pyysivät että hän, jonka he onnekseen olivat sattuneet tapaamaan, neuvoisi heille oikean tien. Thijs'istâ oli tämä selitys tyydyttävä, ja hän täytti tuntemattomien pyynnön. Thijs oli hyvin järkevä, mutta ihmistuntemista ja kokemusta häneltä puuttui.

Otaksuttava on että tämän viimeksimainitun seikan kohta paikalla huomasi tuo hyvänsävyinen pari, joka alkoi laskea leikkiä hänen kanssaan ja jolle hän avomielisesti ja tarkoin teki selkoa sekä omista että jounkheer van Orden'in asioista — kaikki tietysti palkinnoksi siitä ystävällisyydestä, jota herra ja nainen häntä kohtaan osottivat. Näyttipä melkein siltä kuin olisi heidän hyvänsuopaisuutensa kaunista puistonhoitajaa kohtaan tästä yhä lisääntynyt, sillä, kun tultiin puiston veräjälle, kehottivat he häntä seuraamaan heitä heidän asumukseensa. Tästä riemastui Thijs, joka ei ollut tietämätön kauniista ulkomuodostaan ja jossa, kun häntä van Orden'in perheessä — vähemmän kumminkin hänen oman itsensä kuin hänen äitinsä tähden — kohdeltiin jonkinlaisella kunnioituksella, oli herännyt omituinen arvollisuuden tunto, mikä viime aikoina oli muodostunut ylpeydeksi. Sääty, johon hän kuului, oli hänestä, näet, alkanut tuntua halvalta, ja tieto ettei hän voinut siitä kohota teki hänet tyytymättömäksi ja houkutteli häntä hakemaan seurustelupiirejä, joihin hän ei sopinut, ja joissa hän poisti huolensa kortinlyönnillä ja juomisella. Hänen äitinsä, joka huomasi muutoksen pojassaan, suri sitä; ja kun ei valituksista eikä rukouksista näyttänyt apua olevan, oli hän sanonut alkavansa väsyä eikä enää jaksavansa, niinkuin ennen, työtä tehdä, jonka tähden toimeentulon ylläpitäminen nyt suurimmaksi osaksi olisi siirtyvä Thijs'in niskoille; ja tästä syystä pyysi hän että Thijs antaisi hänelle vähän enemmän viikkopalkastaan kuin tähän asti. Vähentämällä täten poikansa käyttörahoja luuli äiti voivansa pitää hänen huvituksiansa kohtuullisten rajojen sisässä. Mutta pahaksi onneksi ei tämä äidin keino ollut oikein sopusoinnussa hänen tekojensa kanssa; sillä hän oli juuri ihan äsken etsinyt ja saanut työtä lattianpesiättärenä muutamissa kylän taloissa. Thijs, joka tiesi sen, rupesi pistäväksi ja viihtyi vielä vähemmin kuin ennen kodissansa. Eukko Dientjenin huoli, kun hän kuuli Geesjenin kertomuksen, oli sentähden hyvin ymmärrettävä.

Thijs oli jo monta kertaa käynyt muukalaisten vieraiden luona, ja nämä, mutta erittäinkin nainen, olivat kohdelleet häntä suurella suosiolla. Thijs oli siihen lisäksi alkanut huomata että hän oli liian kaunis ja "sievä" jäädäksensä ainaiseksi kylän pieneen maailmaan. Lyhyessä ajassa oli hän unhottanut äidin varoitukset, Geesjenin valitukset ja puutarhurin ivalliset muistutukset ja alkanut entistä enemmän tuhlata rahojansa.

Kumminkin tunsi hän tänä sunnuntai-aamuna sydämensä pohjalla jotakin omantunnon nuhteen kaltaista, kun hieno nainen — joka nimitti itsensä Konstansiksi ja väitti olevansa sisar sille herralle, jonka seurassa hän matkusti — sanoi hänelle jäähyväiset, ja Thijs samalla huomasi ettei hän enää voinut saavuttaa Geesjeniä. Tosin oli hänen rakkautensa kauniiseen talonpoikaistyttöön jo alkanut laimistua, ja hän uskalsi jo puol'ääneen itselleen tunnustaa, ettei Konstans ollut liian ylhäinen hänelle; mutta omituinen levottomuus sai kuitenkin hänen sydämensä tykyttävin tavallista kovemmin, ja se kiirehti hänen kulkuansa. Ehdittyänsä honkametsään, jonka takana hänen äitinsä mökki seisoi, tapasi hän kummaksensa Konstansin.

"Te täällä!" huudahti Thijs, joka ei koskaan rohjennut sanoa vierasta herraa nimeltä Kaarleksi. Silminnähtävästi olikin suurempi arvollisuus vieraan puolella. Viimeksimainittu oli, näet, puettu hienoon verkanuttuun ja valkoiseen pikeeliiviin; hänellä oli päässään hyvin harjattu huopahattu, rinnassa komea koruneula, jossa kylän asukkaat luulivat huomaavansa jalokiven, sekä rannehihat. Sitäpaitsi leikki hän ylhäisen herran tapaan ylpeästi pienellä kävelykepillään, jonka ohessa hänen ryhtinsä oli niin vaativa, että koko kylä, joka oli oppinut tuntemaan hänen suuria taiteilialahjojansa, hänelle osotti mitä suurinta kohteliaisuutta.

Thijsin nuttu sitävastoin oli tehty karkeasta verasta tahi oikeastaan sarasta; hänen liivinsä oli musta ja napitettu aina leukaan asti; ohut, musta silkkihuivi ympäröi hänen ahavoittunutta kaulaansa, ja takin hihoista pistivät esiin hänen ruskeat ja työstä karkeat kätensä, hänen askeleensa olivat raskaat, ikäänkuin olisi hän työntänyt edessään kottikärryjä — mikä kaikki oli suureksi haitaksi hänen muhkealle ulkonaiselle esiintymiselleen.

Mutta kun katseli molempia kasvoihin, jäi sittenkin kahdelle päälle kummalle puolelle vaaka itse asiassa kallistui. Herrasmies — ijältään noin kolmenkymmenen vuotinen lienee muinen, kuten Konstans usein vakuutti, ollut kaunis; mutta tämän kauneuden oli isorokko suurimmaksi osaksi hävittänyt. Mutta jos tätä ei otettukaan lukuun, oli sittenkin mahdotonta mukautua hänen valkoisiin silmiinsä, jotka väliin, kun niitä eri valossa katseli, vivahtivat vihreälle, ja jotka eivät koskaan olleet kääntyneet siihen, jonka kanssa hän puheli.

Thijs sitävastoin näytti terveeltä ja voimakkaalta. Hänen kiharaiset hiuksensa olivat vaaleat, hänen puikeat kasvonsa tosin ahavoituneet, mutta verevät, hienopiirteiset ja miellyttävät. Hänen siniset silmänsä, jotka, kun hän harmistui — ja se tapahtui usein — leimusivat, olivat muinen olleet kirkkaammat kuin tähän aikaan, jona peli ja juoppous olivat niihin leimansa painaneet. Mutta kumminkin herätti Thijs ensi katsannolta enemmän luottamusta kuin Kaarle.

"Vai tuin! Nuori ystäväni hiipii henttunsa jälkeen, luulen ma", sanoi viimeksimainittu ja pieksi kepillään tienpensaita. "Ei sinun olisi tarvinnut noin kiirehtiä; hän on hyvässä tallessa siellä, minne hänen matkansa suuntasi."

"Kuinka niin, mynheer?" kysyi Thijs ja iski silmänsä tavattoman terävästi Kaarleen. "Oletteko seuranneet häntä?"

"Tässäkö minä yksinäni seisoisin, viisastelia? Tyttö on siksi kaunis että häntä kannattaa seurata — vieläpä noin suureen rakennukseenkin, joka, arvaan sen, on sinun kotosi, vai kuinka?"

Thijs'in kasvit kävivät tulipunaisiksi. Häntä ei niinkään harmittanut, mitä Kaarle Geesjenistä lausui, kuin ylönkatse, jota vieras herra osotti hänen äitiänsä ja hänen omaa kotoansa kohtaan. Mutta tämä harmi muuttui pian häpeän tunteeksi, ja se ei ensinkään kunnostanut hänen sydäntänsä.

"Äiti on mielistynyt vanhaan tupaan", vastasi hän kiireesti: "muuten asuisimme paremmassa huoneessa; meiltä kyllä ei varoja puutu."

"Hyvä se ja oikein, että nuori mies katsoo eteensä. Se tietää kunniantuntoa, ja mitä se toivoo kyllä saavuttaa maalinsa... jos vain noudatat minun neuvoani, ystävä. Kuulehan, Thijs, älä ole tuhma, älä enää juokse tuon tytön jäljissä. Hän on jo, kuten olen kuullut, valinnut toisen."

Tällainen röyhkeä puhe olisi varmaan harmittanut jokaista, joka paremmin kuin Thijs ymmärsi, mikä kohteliaisuus on. Mutta syytös, joka sisältyi noissa sanoissa, sai vain Thijsin veren kuohumaan.

"Se ei ole totta!" huudahti hän; "sitä ei ole Geesjen tehnyt."

"Kunpahan Konstans nyt olisi sinua kuulemassa!" sanoi Kaarle kylmästi. Thijs hämmästyi.

"Oletahan että vain tahdoin koettaa rakkauttasi", jatkoi Kaarle. "Olethan monta kertaa sanonut ettet enää pidä entisestä morsiamestasi... Kumminkin näyttää minusta että puollat häntä liiankin kiivaasti."

"Minä vakuutan että kaikki, mitä olen sanonut juffrow Konstansille (neiti Stansille), on päivän totta", sanoi Thijs. Hän oli puolustanut Geesjeniä paljon enemmän ylpeydestä kuin taipumuksesta. Häntä harmitti ajatus että Geesjen voisi unhottaa hänet, vaikka hän hänet unhoitti.

"Minä en ole millänikään Geesjenistä", jatkoi hän, "ja nyt vielä vähemmän kuin ennen. Muinen oli hän mielestäni pieni, soma tyttö, mutta — siinäpä kaikki."

"Minä luotan sinuun ja sentähden luulen että tyyneesti voit kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Näin äsken Geesjeniu erään talonpoikais-nuorukaisen seurassa, jota en tuntenut; näin että hän ehtimiseen punastui. Miksikä? — Jos noudatat minun neuvoani, niin tuskinpa koskaan enää saat nähdä häntä. Sinä oletkin liian hyvä hänelle... Minä seurasin Geesjeniä, mutta kun hän näki minut — minä seisoin juuri siinä, missä nyt — erosivat he. Ole vain tyyni, ystäväni. Älä ota asiaa pahaksi; täytyyhän tytöllä olla sulhanen, ja tietäähän hän että sinä voit saada paremman kuin hän on."

"Mihin meni hän?" kysyi Thijs, ja hänen äänensä vapisi hieman.

"Äitisi luo."

"Se on mahdotonta; sinne ei hän olisi uskaltanut mennä", huudahti Thijs.