Part 2

"Naisviekkautta, ystäväni!" vakuutti Kaarle ja kohotti, sääliä osottaen olkapäitään. "Luulin sinut toki viisaammaksi. Tietysti valitsee hän parhaimman kosioistaan, ja sentähden pitää hän nyt kiinni teistä molemmista. Miten lieneekään, varma olen siitä, minkä olen nähnyt, ja siitä, mitä nyt sinulle kerron; mutta sinä — älä hänelle hiiskahda sanaakaan siitä, mitä nyt olen sinulle pakissut. Näytä että olet mies ja että voit olla vaiti, ja minä tahdon auttaa sinua, jos suostut siihen tuumaan, minkä minä olen keksinyt tulevaisuuteesi nähden. Kuulehan", lisäsi hän ja laski kätensä ystävällisesti nuorukaisen käsivarrelle: "minä seisoin tässä ja kuuntelin, mitä he puhuivat Geesjen lupasi täällä odottaa talonpoikais-poikaa. Epäilemättä luuli hän että sinä menisit markkinoille ja 'Kultaiseen aasiin'... Ole nyt siksi viisas että pyydät hänen tekemään sinulle seuraa sinne."

"Vai niin", sanoi Thijs, mutta niin vieraalla äänellä että Kaarle kummastuneena katsoi häneen. "Mutta — minä en aio mennä markkinoille tänään."

"Siis sinä et huolikaan tietää, mitä sisareni vastaa sinun kosimiseesi? Tân'iltanahan hänen tulee antaa vastauksensa. Koko sinun tulevaisuutesi on nyt kysymyksessä. Jollet voita omaksesi sisartani, niin et saa mitään apua minulta kohoumiseesi maailmassa, ja siinä tapauksessa jäät kuin jäätkin talonpoikaiseksi työmieheksi."

"Mynheer", sanoi Thijs ja loi silmänsä nummelle päin, "enhän saata ainaiseksi jättää vanhaa äitiäni."

"No, tee niinkuin tahdot. Jää siksi, mikä olet. Ei kannata minun sinusta huolehtia... Elä onnellisena kukkiesi ja siementesi parissa; ymppää vielä monta hedelmäpuuta isännällesi! Minä en sinusta välitä." Ja nämä sanat sanottuaan käänsi hän Thijsille selkänsä ja lähti kulkemaan.

Thijs seurasi häntä silmillään vähän aikaa. Äkkiä kohotti hän päänsä, ja silmät, jotka puoleksi olivat täynnä kyyneliä, alkoivat hehkua. "Ei niin, mynheer! Minä seuraan teitä. Äiti saa tulla toimeen ilman minutta jonkun aikaa... hänen edukseenhan lähdenkin täältä. Tän'iltana antaa sisarenne minulle vastauksensa... Todellako? Oi, en saata oikein sitä uskoa. Ettehän vain tee pilkkaa minusta? Ja jos hänen vastauksensa on myöntäväinen, niin otatte minut oppiinne? Pääsen ensinnä apumieheksenne ja sitten itse mestariksi? Mutta kuinka uskallan minä näyttäytyä niin paljolle väelle keskellä kaupunkia ja sellaisilla telineillä?"

"Luuletko sinä että minä kaupungissa esiinnyn ulkona taivasalla?" kysyi Kaarle loukattuna. "Minulla on oma salini, jonka akkunat ovat punaisilla akkunavaatteilla varustetut... Mutta siitä saamme puhua toiste. Tuletko tân'iltana?"

"Tulen", vastasi Thijs ja oijensi kätensä Kaarlelle. "Minä teen, mitä te haluatte ja tahdotte."

"Oh, sinä kyllä itse ymmärrät, mitä vaaditaan, toveri", sanoi Kaarle ja taputti häntä olalle. "Mutta yhden neuvon annan sinulle: — ota tyttö mukaasi! Minä pidän hänelle seuraa, sillaikaa kuin sinä puhuttelet sisartani. Arvaan että tuo talonpoika-lurjus kyllä väijyy meitä. Kuulehan vielä: Ota rahaa mukaasi — ei tiedä, mitä voi tapahtua. Ja puhuakseni suuni puhtaaksi: olen viipynyt täällä enemmän aikaa kuin olen ajatellut, ja ihan vain sinun tähtesi. Kukkaroni on tyhjä; olen tehnyt muutamia ostoksia ja sitä paitse auttanut pari kurjaa raukkaa. Ihan tyhjä ei tosin lompakkoni ole, mutta ennenkuin kaupunkiin ehtii, kuluu aina vähin rahoja, ja minä olen sitä paitse tottunut matkustamaan kyytihevosilla. Voithan sinä hankkia rahoja?"

Thijs oli ennen kertonut että hänen äitinsä oli toimeentuleva, miltei rikaskin. Tämä oli antanut aihetta suuriin menoihin, ja myöskin nyt luuli Thijs velvollisuudekseen antaa Kaarlelle hänen pyytämänsä satunnaisen lainan, olletikin koska sellaisen herran palveleminen tuotti hänelle itselleen kunniaa.

Kaarlen silmät loistivat omituisesti kun hän oijensi kätensä Thijsille ja lisäsi: "Purase nyt vain rohkeasti happameen omenaan, äläkä irvistele, vaikka happameltakin tuntuu, niin on kaikki pian ohitse. Me tapaamme pian toisemme Punaisessa leijonassa."

Hän lähti.

Thijs kiiruhti tykkivin sydämin toisaalle. Mutta muutaman askeleen astuttuaan seisahtui hän. Hänestä oli mahdotonta mennä sisään äitinsä mökkiin. Varottava ääni kuiskasi hänelle jotakin. Hänestä oli kuin olisi joku huutanut: "pakene kiusaajaa!" Ja kiusaajana oli Kaarle esiintynyt aina siitä hetkestä saakka, jona Thijs ensikerran näki ihmetemppuja, joita Kaarle ja hänen sisarensa tekivät silmänkääntäjinä, mahapuhujina — ihmeitä, jotka saivat sekä porvarit että talonpojat hämmästymään. Ja ihmeiden tekiä oli sanonut Thijsille että hän jo kauan oli kaivannut apulaista, nuorukaista, joka olisi kyllin arvollinen ja lahjakas perimään hänen taitonsa, mitkä muuten seuraisivat häntä hautaan; hän oli tunnustanut Thijsissa tavanneensa hakemansa nuorukaisen ja antanut hänelle vapaapilettejä kaikkiin näytelmiinsä; hän oli luvannut ottaa hänet mukaansa kaupunkiin ja siellä antaa hänelle täydellisen opetuksen. Herkkäuskoinen, yksinkertainen nuorukainen piti kaiken tämän totena: hänestä tulisi herra, joka saisi katsoa alas ylönkatsottuihin talonpoikiin. Tämä loistava tulevaisuus lumosi häntä. Konstansin kauneuden sokaisemana hän ei enää ollut niin tarkkasilmäinen kuin ennen. Kun hän ensikerran näki hänet kynttilän valossa teltassa, luuli hän näkevänsä enkelin, niin suloisesti loistivat tytön posket, niin marmorivalkea oli hänen kätensä, niin korppimustat hänen hivuksensa. Päivällä näytti tämä kauneus tosin hiukan kuihtuneemmalta, mutta päivin ei Thijsillä ollut aikaa eikä halua huomata sitä. Seurustelu kävi sillä välin yhä ystävällisemmäksi, yhä palavammaksi nuorukaisen kunnianhimo ja yhä katkerammaksi hänen mielensä. Oikeudella kehoitti häntä hänen omatuntonsa "pakenemaan kiusaajaa."

Hän ottikin todella askeleen taaksepäin, mutta mumisi kohta itsekseen: "mikä yksinkertainen raukka minä olen!" kääntyi ja kulki kiirein askelin mökkiin päin, jossa äiti ja Geesjen odottivat häntä.

Kaali ja perunat olivat jo aikaa sitten kypsät ja läskikin valmis, mutta mummo Dientjen unohti tämän kaiken keskustellessaan Geesjenin kanssa. Kaikki oli samalla paikalla kuin viimeksimainitun astuessa mökkiin; liina oli pöydällä, ja siinä seisoi yhä vielä kivivatikin.

Naiset huudahtivat molemmat ilosta, kun näkivät Thijsin lähestyvän. Geesjen laski kätensä ovenha'alle, ja äiti, vaikka koettikin olla tyyneenä, nosti kätensä ja osotti sillä että hän olisi tehnyt samoin, jollei olisi myöhästynyt.

Mutta kynnyksellä seisoen tuli Geesjen kummallisen levottomaksi; allapäin, kuin olisi häntä omatuntonsa nuhdellut, odotti hän Thijsiä.

"Hyvää päivää, Thijs", sai hän vaivalla mumistuksi.

"Olemme kauan odottaneet sinua", sanoi äiti; mutta nuhteen, joka oli sanoissa, lievensi ystävällinen, miltei liehakoiva ääni, jolla ne lausuttiin.

"En voinut tulla ennen", vastasi Thijs äyhkeästi. "Miksi olette odottaneet? Ettehän muuten sitä tee, äiti!"

"Ainahan minä sunnuntaina odotan sinua, lapsi; silloinhan on minulla aikaa."

"Jos teillä on niin hyvää aikaa, niin eihän se mitään tee, jos tulenkin vähän myöhemmin", sanoi Thijs tylysti.

Äiti ja Geesjen eivät virkanneet mitään.

Tämä hiljaisuus kävi nuorukaiselle tuskalliseksi. Se tyynnytti ja pehmitti häntä.

Kun sitten pöytään istuttiin, pani äiti kätensä ristiin ja kumartui rukoukseen, Geesjen teki samoin. Thijs istui ja katseli heitä, hänen sydämensä heltyi ja hän tunsi itsensä vedetyksi heidän puoleensa. Äkkiä juohtui hänen mieleensä, mitä Kaarle oli kertonut Geesjenin salaisesta lemmestä.

"Kuka sinua oli saattamassa nummen poikki?" kysyi hän.

"Mistä sinä tiedät että minua kukaan saattoi? Sinun toimestasiko se tapahtui?"

"Älä toki sitä usko, Geesjen?" kuiskasi äiti.

"Antakaa hänen puhua suunsa puhtaaksi, äiti; hän tietää etten minä sitä pane pahaksi. Minä tiedän kaikki. Kuta pikemmin hän ottaa sen, joka on hänen vertaisensa, sitä parempi. — Kuka sinua seurasi tänne?" Ja tämän kysymyksen teki hän kiivaudella, joka soti vastaan hänen äskeistä kylmyyttänsä.

"Sinun ystäväsi, tuo maan kuleksia, joka on olevinansa suuri herra", huudahti Geesjen ja purskahti itkemään.

"Thijs, Thijs!" sanoi äiti ja pudisti päätään.

Thijs tuli liikutetuksi ja koetti turhaan parastansa, vastustaakseen niitä hellempiä tunteita, jotka alkoivat paisua hänen sydämessään. Geesjen taasen, joka tunsi rakkautensa loukatuksi hänen kylmäkiskoisuudestaan, rupesi itkien ja nyyhkien änkyttämään nuhteita ja puolustuksia: "Tätä minä en kärsi kauemmin. Sanottaisiinko että hän on ottanut minut paljaasta sääliväisyydestä? Tuleeko minun antaa häväistä itseäni? Ei, muori! Te tiedätte että olen ollut jo liian kauan vaiti. Jos hänellä olisi oikeus komentaa minua, jos minun olisi pakko syödä hänen leipäänsä... mutta nyt! Enkö ole sinun tähtesi antanut rukkasia Gerrit Smitsille, joka ansaitsee seitsemän guldenia viikossa, ja eikö hän siitä saakka ole minua vihannut? Oi, on sentähden surkeata, miten sinä kohtelet minua." Ja Geesjen peitti kasvonsa hienolla, kauniilla nenäliinallaan, joka somasti kokoonkäärittynä tähän asti oli maannut tuolilla hänen vieressään.

Geesjenin puolustus tahi syytös — sillä siinä oli vähän kumpaakin — vaikutti aivan toista kuin äiti oli: ajatellut.

"Gerrit Smits!" huudahti Thijs kalpeana vihasta. "Tuo narri, jonka koko kylä pitää narrinaan, olisiko hän..." ja Thijs nauroi kamalasti.

Geesjen pyyhki pois kyyneleet. "Niin, mitä sanoisit, jos nyt ottaisin hänet ja pitäisin hänestä? jos jo olisin antanut hänelle puolittaisen lupaukseni?"

Mummo Dientjen peitti kädellään hänen suunsa ja huudahti: "Älä tee syntiä, laskemalla valetta paljaasta lapsellisuudesta. Thijs, älä usko häntä!"

Thijs ei näyttänyt kuulleen äitinsä sanoja. Hän heittäysi istumaan tuimana ja huulet yhteen puserrettuna. Hänen sydämessään kajahtivat herra Kaarlen sanat, ja toinen ääni siinä huusi: "Tyttö pettää sinua ja on aina pettänyt. Gerrit seurasi häntä", ajatteli hän sitten; "Gerrit kosii häntä, mutta hänelle minä en häntä suo."

Taasen vallitsi hiljaisuus, joka kumminkaan ei lepyttänyt Thijsiä, mutta antoi hänelle aikaa miettiä, miten saisi toteutetuksi tuuman, jonka Kaarle oli keksinyt, Thijs oli viime aikoina nopeasti kehittynyt; mitä hänen muinen olisi ollut ihan mahdotonta tehdä, sen teki hän. Hän ryhtyi kavaluuteen, ja se onnistui.

"Geesjen", sanoi hän ystävällisesti; "minä tahdon unhottaa, mitä sinä vihassasi lausuit. Sopikaamme!"

Geesjen katsoi häneen, mutta ei virkannut mitään; äitikin oli ääneti, sillä pojan sanoissa ja ehdotuksessa oli hänen mielestään jotakin, joka ei sopinut Thijsille.

"Geesjen!" Ja Thijs tarttui hänen käteensä. "Minä näin eilen että sinä asetit paikoilleen kruunut 'Punaisen Leijonan' tanssisalissa. Siellä tulee hauskaa tänä iltana; vanha Dikk on eilisestä saakka virittänyt viuluansa. Tule mukaan; tân'iltana liikuttakaamme jalkojamme, tänään on viimeinen markkinapäivä."

"En, Thijs, minua ei huvita tänään tanssi", sopersi Geesjen.

"Lapset", sanoi Dientjen, ja siirtyi levottomasti tuolillaan; "te ette saa mennä sinne. Markkinoilla ovat kaikki ihmiset päästään vähän vialla. Ei, Thijs", sanoi hän vakavammalla äänellä; "sinä et saa mennä sinne!... Soisin ettei markkinoita olisi ollenkaan, silloin olisi myös vähemmän syntiä."

"Tuohon pakinaan olen jo väsynyt. Kun tekee työtä koko vuoden, saahan kustantaa itselleen hiukan iloakin. Eiväthän konitkaan ijankaiken kestä aurojen edessä; täytyyhän niiden joskus juosta sileälläkin."

"Hyvä Jumala suo lepoa niille samoin kuin ihmisille, kun aika tulee, Thijs", sanoi äiti vakavasti. "Tuo sinun puheesi ei minusta kelpaa. 'Kuusi päivää tulee teidän tehdä työtä, seitsemännen levätä, ja se päivä tulee teidän pyhittää Minulle', sanoo Herra. Vai voitko väittää, Thijs, että pyhität pyhäpäivän? Voitko väittää että kuusi päivää teet työtä? Illoin rentustelet sinä huonojen, kevytmielisten ihmisten..."

"Äiti!" keskeytti häntä Thijs tuimasti.

"Olen ollut kauan vaiti, Thijs, kentiesi liian kauan! Luulin että sinä viimeinkin kallistaisit korvasi omantunnon äänelle. Se olisi poistanut minulta paljon surua ja monta katkeraa sanaa. Mutta nyt minä puhun, ja sinä kuulet. Rahat, mitkä sinä voisit paljon paremmin käyttää, panet sinä juomisiin, rentustelemiseen ja peliin."

"Rahat ovat omani; itse ne ansaitsen, enkä tarvitse tehdä niistä kenellekään tiliä?"

"Eikö kenellekään?" kysyi äiti, ja äänessä, jolla hän ne sanat sanoi, oli jotakin, joka sai Thijsin vapisemaan. "Älä koetakaan puolustaa itseäsi, sinä et sitä voi. Sinä et ansaitse tyttöä, joka istuu vieressäsi ja joka usein on vuodattanut kyyneliä sinun tähtesi." — Tällaisella vakavuudella, painolla ja arvollisuudella ei ollut äiti koskaan ennen puhunut.

"Älkää puhuko minusta, älkää toruko Thijsiä minun tähteni", rukoili Geesjen ja laski kätensä nuorukaisen käden päälle.

Mutta Thijs veti pois kätensä, nousi ja meni äitinsä luo. "Äiti", sanoi hän; "jo on aika että tästä loppu tulee. Tehän ajatte minut pois talosta valituksillanne. Minä teen mitä itse tahdon. Omaa aikaani ja omia rahojani minä käytän. Sinä tulet tân'iltana markkinoille, Geesjen."

"Sinä et mene mihinkään, Thijs", sanoi äiti päättävästi; "minä kiellän sen."

Omituinen, selittämätön tunne esti Thijsiä lausumasta sanaa, joka jo oli asettunut hänen huulilleen. Vähän aikaa seisoi hän liikkumattomana pöydän edessä. Sitten sanoi hän: "Äiti, minun täytyy mennä! Minä teen sen teidän omaksi parhaaksenne. Enempää en voi nyt teille sanoa. Antakaa minun mennä — ainakin yksin, jos ei muu auta." Hän oli tarttunut äidin käteen, ja hänen rukouksensa olisi varmaan voittanut tarkoituksensa, jollei hän olisi lisännyt: "ja lainatkaa minulle hiukan rahaa, äiti, sillä minä tarvitsen välttämättömästi rahoja tân'iltana."

"Rahoja? Pyydätkö sinä rahoja minulta?! Pitäisikö minun ylläpitää sinun kevytmielisyyttäsi ja sinun synnillisiä huvituksiasi? En sitä tekisi, jos minulla rahoja olisikin; mutta minulla ei ole."

"Älkää suututtako minua!" huudahti Thijs.. "Minun täytyy saada rahoja", ja hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että kumahti.

Äidin sielunjännitys antoi perään pojan vihaisesta silmäyksestä ja kovista sanoista. Senverran voimia oli hänellä vain enää jälellä, että hän saattoi kuiskata Geesjenille: "anna minulle lasi vettä, lapsi!"

"Mene matkaasi — Jumalan nimessä, mene", huusi tyttö Thijsille ja viittasi ovelle. Thijs ei liikahtanut.

"Tahdotko tappaa oman äitisi? Mene, mene!" Ja tytön suureksi iloksi vetäysi Thijs hiljaa tuvasta.

Mummo joi vähän vettä; ei sanonut mitään, istui vaan ja tuijotti eteensä. Vihdoin nojasi hän päänsä nuoren tytön olkaa vastaan ja kuiskasi: "Oi Jumalani! Tuleeko pojasta isän kaltainen?"

Thijs kulki puoleksi tunnottomana polkua, joka vei kylään. Hän tiesi itsessään että hän oli tehnyt pahasti, mutta häntä oli suututettu. Ja joskin mummo Dientjenin jäykkämielisen pojan päähän olisi pölähtänyt palata takaisin ja pyytää anteeksi, niin olisi häntä siitä pidättänyt väärä häpeä, hän kun silloin olisi tullut rikkoneeksi lupauksensa esiintyä markkinoilla, täytetty rahakukkaro mukanansa, ja toivo tavata Konstansia.

Siinä tilassa, missä hän nyt oli, ei hänen käynyt tapaaminen ystäviänsä. Sattumus tahi vanha tapa vei hänen askeleensa "Ensimäisen ja viimeisen äyrin" ravintolan ohitse, ja iloinen melu, joka sieltä kuului, oli hänestä niin houkutteleva että hän kääntyi takaisin ja poikkesi sisään.

Siellä tapasi hän useimmat tavallisista tovereistaan; muutamat istuivat röhmyisen pöydän ympärillä ja pelasivat korttia, milloin kirousten, milloin naurujen soidessa; toiset sill'aikaa valmistausivat illan juhlallisuuteen hankkimalla itselleen pienen humalan, ja nämä kirkuivat ja melusivat niin, jotta Thijs ensimältä oikein hämmästyi. Riemu nousi korkeimmalleen kuu eräs nuorukainen, joka tuskin oli lapsen ijästä ehtinyt ja joka vastikään oli ollut suurisuisin koko seurassa, äkkiä vaikeni, jäi tirkistelemään täytettyä lasia, painoi alas päänsä, kadotti tasapainon ja kaatua kopsahti lattialle.

Thijs, joka sillävälin oli voittanut inhonsa, minkä tämä kaikki hänessä ensialussa oli vaikuttanut, meni biljardin luo, jonka vieressä humaltunut poika makasi, työnsi hänet ylenkatseellisesti syrjään, tyhjensi pari lasia geneveriä ja tuli muutaman minuutin kuluttua mitä oivallisimmalle tuulelle. Sen, joka sittemmin noin puolen tunnin kuluttua näki hänet pelipöydän ääressä hehkuvin poskin iloisesti nauravan, olisi ollut mahdoton aavistaa että hän pakoittamaila pakoitti omaatuntoansa vaikenemaan ja että hän naurullaan koetti tukehuttaa itkevän äidin varoituksia. Arvatenkin olisi Thijs täällä viettänyt koko illan, jolleivät, kun kello löi seitsemän, useimmat olisi nousseet mennäkseen Punaiseen Leijonaan, siellä jatkaaksensa aljettua juhlaa. Tämä muistutti Thijsiä hänen lupauksestaan, ja köyhempänä kuin hän oli tullut — sillä hän oli pelissä menettänyt kaikki mukanaan olevat rahansa — lähti hän sieltä.

Ihan toisilla tunteilla luettiin mökissä nummella kellon lyöntejä. Mummo Dientjen oli toipunut ja ihmeellisen pian, kun uskollinen tyttö häntä syleili. Äiti oli pyyhkinyt pois kyyneleensä; morsian ei sitä voinut, mutta hän kuunteli kumminkin äidin lohduttavia sanoja ja kaikkia, millä äiti koki puolustaa poikaansa. Geesjen ei puhunut mitään, pudisti vain silloin tällöin päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Äiti kulta, en usko sinua." Ja äiti puhui ja puhui ja lausui ajatuksia, mitä hän, pahapa kyllä, ei itse uskonut.

Myöhemmin iltapäivällä sanoi Geesjen lähtevänsä asialle, vaikka hän vain aikoi mennä katsomaan, missä Thijs vietti iltansa. Koska hänen nyt täytyi kulkea yksin, tahtoi hän palata ennen pimeää. Hän käski mummon nauttia hiukan päivällislepoa virkistyksekseen ja vei jalka-astian ja nojatuolin pikkukammariin, missä oli pimeämpi. [Hollannissa käytetään — kentiesi ilman kosteuden takia — omituista, jakkaran muotoista tuli-astiaa, joka on niin laitettu että sen päällä voi pitää jalkansa. Pikkukaupunkien kahvipidoissa tuo jokainen kunnon kahvimummo tuollaisen jalka-astian mukanaan; niin tarpeellisina niitä pidetään.]

Dientjen-parka, joka oli ollut kovien liikutusten vallassa, tunsi itsensä niin väsyneeksi ettei viipynyt kauan, ennenkuin hän meni uinuksiin. Hän ei kumminkaan oikein nukkunut, olihan vain tuollaisessa tilassa, jossa tieto siitä, mitä ympärillä tapahtuu, ei ole kokonaan kadonnut, unen kumminkin painaessa silmälautoja.

Himmeästi kangasti menneisyys hänen edessänsä. Paljon semmoista, joka oli tapahtunut, jota oli kaduttu ja anteeksi annettu, paljon, jota olisi voinut tapahtua, jos hänen toivomuksensa olisivat tulleet täytetyiksi, kulki hänen sielunsa silmien ohitse mitä ihmeellisimmissä haamuissa ja muodoissa. Hän oli näkevinänsä rakkaan poikansa katuvaisena, palaavan takaisin; hän oli näkevinänsä miehensä, joka kumartui hänen puoleensa suudellakseen häntä, ja tornin kellon ääni — se löi juuri seitsemän — kuului kuin ääni korkeudesta, joka kutsui hänet kohoumaan maasta ylös.

Hän oli kuulevinänsä että tuvan ovea avattiin, mutta se ei saanut hänen unisia silmiänsä aukenemaan. Ovi aukeni todelta. Thijs oli tullut takaisin. Miksi hän oli tullut, ei hän itsekään enää tiennyt, kun hän jo seisoi huoneessa. Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei ketään nähnyt, meni hän pöydän luo ja sieltä piirongin. Siinä tointui hän. Hänen täytyi saada rahoja; äiti oli niitä kieltänyt häneltä, ja kieltäisi yhä. Äiti oli muka sanonut ettei hänellä rahoja ollut. Mitä, jos hän, Thijs, itse ryhtyisi tutkimaan! Hänen kätensä vapisivat, kun hän haki piirongin avainta, joka tavallisesti makasi akkunalla, mutta nyt ei ollut siellä. Hän tempasi ylimmäistä laatikkoa, ja lukko, joka ei ollut oikein luotettava, eikä äidin mielestä tarvinnutkaan olla, antoi kohta perään. Hän veti ulos laatikon, mutta siinä oli vain vähän vaatteita ja paitoja. Hän ei huomannut että nämä olivat hänen omansa, jotka äiti oli pessyt, kiilloittanut ja huolellisesti kääntänyt yhteen. Hän veti ulos toisen laatikon. Se sisälsi äidin vaatteita ja siinä, eräässä kulmassa, käärittynä kirjavaan nenäliinaan, joka oli ollut hänen isänsä, tapasi hän, mitä hän tuskin luuli tapaavansa — rahoja: kolme kirkasta hopeataalteria.

"Hän petti siis minua; hänellä on rahoja!" mumisi Thijs itsekseen, sillä ikäänkuin torjuakseen pois omantuntonsa nuhteet. "Hän tahtoi kiusata minua, ja sentähden hän sanoi, ettei hänellä ollut." — Ja tuo ajatus mielessään pisti hän rahat taskuunsa, työnsi laatikon paikalleen ja riensi ulos.

Hän juoksi kylään semmoisella kiireellä kuin olisi häntä takaa-ajettu, ja hiljensi vauhtiaan vasta kun tuli Punaisen Leijonan luo. Hän viipyi siellä muutamia tuntia ja koetti hurjaan iloon upottaa sisällisen levottomuutensa, odottaessaan ystäväinsä tuloa. Vihdoin — yötä oli jo kulunut koko joukon ja kuu oli peittynyt pilvien taa — astui Kaarle sisään, mutta yksin. Thijs vapisi, kun näki hänen. "Entäs juffrow Stans?" kuiskasi hän.

"Hän odottaa sinua", kuului vastaus.

Kaarlen ääni vapisi vähän. Levottomasti katseli hän ympärilleen ja oli niin huolestunut ettei kuullut, kun Thijs pyysi hänet istumaan ja juomaan lasin viiniä. Hän tarttui sen sijaan nuorukaisen käteen ja vei hänet, sittenkuin kiireesti olivat pistäneet poskeensa suuren lasillisen konjakkia, ulos pimeälle kadulle.

Thijs ei tullut huomanneeksi että Kaarle valitsi pimeimpiä käytäviä ja kääntyi selin niihin puoteihin, jotka vielä olivat valaistut.

"Missä sisarenne?" kysyi Thijs kiivaasti.

"Sinä kyllä saat puhutella häntä. Saat kohta uteliaisuutesi tyydytetyksi, rakas veikko, mutta lainaa minulle — — pari taalteria. Minulla on vielä muutamia pieniä maksuja suorittamatta."

Punastuen otti Thijs esiin rahat ja antoi ne Kaarlelle.

"Ajatteles! Konstans tapasi arvaamatta Beerensteinin paroonin Oostenin seuraneidin ja tunsi hänessä lapsuuden ystävän. Konstans, joka ei ole ensinkään ylpeä, puhutteli häntä, ja neiti tuli niin iloiseksi että käski kohta sisareni Beerensteiniin; ja paroonin rouva, joka pitää paljon Annesta — se on seuraneidin nimi — pyysi Konstansia jäämään sinne muutamaksi päivää, ja Konstans suostui."

"Ja unohtaa minut!" huudahti Thijs.

"Eikö mitä, rakas ystävä! Hän odottaa sinua ja tahtoo salassa tavata sinua, sanoakseen kuinka iloinen hän on sinun päätöksestäsi. Lanko! Minä onnittelen sinua. Konstans odottaa sinua pihaan päin olevassa päätykamarissa. Kai tiedät, paremmin kuin minä, tien sinne. Aika on tullut. Kello lyö kaksi, luulen ma. Älä vaan ole liian rohkea! Portti on auki — päätyportti. Tallirenki tietää salaisuuden. Soita tallikelloa, niin tulee hän, jota odotat luoksesi. No, pelkäätkö? Ethän vastaa mitään?"

"En voi — olen niin iloinen", kuiskasi Thijs. "Herra Kaarle..."

"Puhuttele minua vaan nimeltäni. Mutta sinun tulee muuttaa oma nimesi. Matthieu soi paremmalta kuin Thijs. Hyvästi, Matthieu! Huomenna odotan minä sinua 'Valkoisessa Ruunassa'; siellä nyt asun, ja sieltä teemme seuraa kaupunkiin."

Thijs oijensi hänelle kätensä vielä kerran, ja pudisti innollisesti hänen kättään. —

Puolen tuntia myöhemmin hiipi Konstans ulos ravintolasta veljensä käsivarrella ja nousi hänen kanssaan ajurin vaunuihin, jotka odottivat kylän ulkopuolella "Ensimäisen ja viimeisen äyrin" likisyydessä. Molemmat olivat huonossa pu'ussa ja olivat kokonaan panneet pois tuon entisen ylhäisyyden.

"W—henkö?" kysyi ajuri.

"Niin, ja lyhintä tietä", vastasi Kaarle kiroten.

"Lyhyin tie käy Beerensteinin sivu, mutta se on hyvin huono."

"Valitse mieluummin toinen. Ajopelisi jyskyy sittenkin kylliksi. Aja nopeaan! Jos ehdimme W—hen kolmessa neljänneksessä niin saat hyvät juomarahat." —

"Kyllä oli jo aika meidän täältä lähteä", kuiskasi Konstans, joka tuli levottomaksi, kun kuuli ajurin mainitsevan Beerensteiniä.

Vaunut kiitivät eteenpäin niin nopeaan kuin laihat hevoset pääsivät. —

Thijs oli sillä välin tarkoin noudattanut saatuja ohjeitaan.

Konjakki, jonka hän oli nauttinut, himmensi hänen ajatuskykyään, mutta kiihoitti hänen himojansa. Pian ehti hän Beerensteinin puistoon; päätyportti oli auki. Koira alkoi haukkua. Hän pelkäsi jo että koko talonväki heräisi, kun hän oikeassa ajassa muisti Kaarlen neuvoa. Hän haki tullikamariin vievää kellonnuoraa ja veti sitä, ilmaistaksensa läsnäoloaan. Koira haukkui yhä vihaisemmasti, ja Thijs pelästyi kauheasti. Mutta silloin näki hän valoa eräästä akkunasta ja tuli nyt vakuutetuksi siitä että häntä odotettiin.

Kumminkin vapisi hän, kun hän hiipi portista sisälle. Hän tiesi, minne päin hänen tuli kulkea, ja saapui rappusille, jotka varmaankin veisivät hänet sinne, missä rakastettu vartoi. Jos hän olisi osannut ajatella selvästi, niin olisi kai häntä kummastuttanut, ettei tämä rakastettu tullut häntä vastaan. Vihdoin oli hän perillä. Hän tarttui lukon kääkään ja astui sisään huoneeseen, jossa kynttilä paloi. Mutta siellä ei hän nähnyt Konstansia. Hän mainitsi hiljaan hänen nimensä, mutta — ei vastausta.

Hän oli peräti hämillään eikä kuullut muuta kuin tykyttävää sydäntänsä ja kahlekoiran vihaista haukuntaa, jota jossakin rakennuksen sisällä oleva pieni rakkikoira alkoi säestää. Hän oli kadottaa itsetajuntansa. Äkkiä säpsähti hän kuin houreesta herännyt. Hän oli nähnyt piirongin, joka seisoi huoneen nurkassa. Se oli murrettu auki, ja laskulauta makasi lattialla; laatikot olivat vedetyt ulos ja puoleksi työnnetyt takaisin; yksi makasi lattialla ylösalaisin laskulaudan päällä.

Takan reunalla seisoi pöytäkello, ja Thijs ymmärsi että — — — Mutta hänen ajatuksensa menivät peräti sekaisin, kun viimeinen järjellinen niistä ilmaisi hänelle että hän oli tullut petetyksi, kauheasti petetyksi, että täällä oli murtovarkaus tapahtunut, ja että hän — niin oli kaiketi alusta aprikoitu — hän, Thijs, siitä joutuisi kiinni.

Ja todellakin — hänen tarkistunut kuulonsa huomasi askeleita, jotka lähestyivät. Olihan onneton itse kellon nuoraa vetämällä herättänyt tallirengin. Epäilyksessään juoksi Thijs ovelle ja sulki sen. Onneksi oli avain sisäpuolella. Sitten samosi hän akkunan luo, tempasi sen auki ja hyppäsi ulos, kysymättä kuinka korkealla se oli. Hän ei tuntenut jäseniensä kipuja, kun hän pääsi alas maahan, hän törmäsi hädässään yhä kauemmaksi puutarhaan, hän kun ei uskaltanut palata takaisin samaa tietä, jota oli tullut. Tallirenki, joka kuuli että ovea paiskattiin kiinni, ymmärsi kohta että varas aikoi karata, ja kiiruhti alas rappusia pihalle, jonne hän saapui parahiksi nähdäkseen miehen juoksevan pakoon.

Kun hän ei luullut yksin voivansa saada kiinni pakolaista, soitti hän hätäkelloa, ja sen ääni, joka kuului puolen penikulman päähän, sai pakolaisen tuskan korkeimmalleen. Hän juoksi ensin ryytimaan poikki, mutta, peläten että häntä siellä nähtäisiin, poikkesi hän puistoon. —

Mummo Dientjen, joka sanomattomassa tuskassa oli odottanut poikaansa, painoi juuri sinä hetkenä päänsä nojatuolin istuintyynyyn, jota vastaan hän oli laskeunut polvilleen, ja rukoili hartaasti eksyneen lemmittynsä puolesta.

Ja Thijs!...

Hän kuuli ääniä takanansa ja ymmärsi että herrastalon palkolliset jo olivat hänen kintereillään. Hän seisahtui silmänräpäykseksi hengittääkseen, sillä hänestä tuntui kuin olisi rinta tahtonut haleta.

Seutu oli hänelle tuttu; hän tiesi olevansa lähellä kanavaa, jonka toisella puolella nummi alkoi, ja myöskin liki vipusiltaa, joka vei kanavan yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän ehtinyt sillan luo, mutta se oli, niinkuin hän oli aavistanutkin, nostettu ja lukossa. Epäilyksessään seisoi hän kuin paikalle kiinni kasvanut, vaikka hän kuuli jytinää jotenkin lähellä. Koira oli seurannut hänen jälkiään. Hän luuli takaa-ajajien jo olevan ihan takanansa ja hyppäsi veteen. Siinä aikoi hän ensi tuokiossa lopettaa päivänsä ja jättää sikseen pakenemisen; mutta itsensävarjelluksen vaisto oli epäilystä väkevämpi, ja sitä paitse — kummallinen kuvitus! — hän luuli kaukaa kuulevansa äitinsä valituksia. Ne herättivät hänessä pelastuksen toivon. Äidin luona ei kukaan hakisi häntä, ja äidin sylissä, johon ihmeellinen halu häntä veti, tunnustaisi hän syntinsä ja lupaisi parannusta.

Jo oli hän ehtinyt mökin ovelle; mutta sitä kolkuttaessaan oli hän kuulevinänsä koiran haukkumisen ja vipusillan ketjujen kitinän. Hän kolkutti kumminkin yhä kovemmin, vaikka hän jo oli kadottanut kaiken toivon löytää kodista turvaa ja luuli täytyvänsä paeta — Jumala tiesi mihin.

"Äiti', huusi hän käheällä äänellä naiselle, joka hänelle oven avasi.

"Jumala!... Thijs! Viimeinkin!' huudahti Geesjen, sillä hän se oven avaaja oli. Oli tapana näillä seuduin että palveliat markkinain aikana saivat vapaapäivän, ja Geesjen oli päättänyt viettää koko loma-aikansa Dientjenin luona. Tämä viimeksimainittu ryntäsi, kun nuoren tytön huudahduksen kuuli, pikkukammarista, jossa oli istunut.

"Onko hän täällä? Onko hän todellakin kotona?" kysyi hän kiireesti; mutta kun hän Geesjenin kädessä olevan palavan päreen punertavassa valossa näki poikansa kamalan ulko-asun, ei hän kauemmin voinut pidättää tuskaansa. "Thijs, Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?' huudahti hän.

"Ei mitään, äiti, ei mitään!" — Koiran haukunta kuului etäältä. Thijs kävi kalman kalpeaksi. Äiti työnsi hänet tuolille istumaan.

"Lapsi-raukka!" huokasi hän itsessään, mutta kovalla ja lujalla äänellä sanoi hän: "Thijs, mitä on tapahtunut?"

"Minun täytyy pois", huudahti poika ja kulki ovelle. "Älkää minua pidättäkö, äiti! Kuinka onneton minä olen!"

"Thijs, mitä pitää minun uskoman?" kysyi äiti. "Oletko tehnyt jonkun pahanteon? Oi Jumalani!"

"En, äiti, en! Mutta antakaa minun mennä."