Part 4

"Lapsi, lapsi, sinä petyt", sanoi vanhus ja pudisti päätään. "Govert on ostanut sormuksen vieraalta ja myynyt sen Gerritille. Niin on asia, ole varma siitä! Että Gerrit hämmästyi ei ollut kumma, kun sinä rupesit pitämään tutkintoa hänen kanssaan, kuten olisit ollut itse pormestari.."

"Kentiesi", vastasi Geesjen; "kentiesi olisi parasta että antaisin sormuksen takaisin. Mutta kumminkin — ei haittaisi jos saisi tietää, missä tuo vieras herra nyt on. Sen voisi Govert ilmoittaa, joka osti sormuksen. —"

"Siinä olet oikeassa", myönsi mummo Dientjen, sillä hän muisti, mitä mummo Heinriks oli hänelle kertonut. "Mutta" — lisäsi hän empivästi — "mitä hyvää siitä olisi?"

"Mitäkö hyvää?" kysyi tyttö ihmeissänsä. "Jos ihmistä pidetään rikoksellisena, joka ei sitä ole..."

"Jos takissa oleva reikä repeää vähän isommaksi — vähät siitä. Toista tahraa siinä, missä jo tahra ennestään on, ei kukaan huomaa", sanoi mummo Dientjen ja meni kammariin.

Geesjen seisoi siinä ihmeissänsä. Hän ymmärsi että mummo tarkoitti Thijsin kotivarkautta ja ettei hän ollut sitä unohtanut eikä anteeksi antanut. Tyttö alkoi pelätä tätä ankaraa, vanhaa eukkoa, joka ei näyttänyt säälivän omaa lihaansa ja vertansa. Mutta tämä sama vanhus oli kumminkin ollut hänelle, Geesjenille, niin hyvä. Geesjen ei osannut tätä selittää. Hän ei ymmärtänyt että äiti, juuri sentähden että hän niin sanomattomasti rakasti poikaansa, tunsi itsensä tämän käytöksestä sitä syvemmin loukatuksi, ei että tämä loukkaus tunkeusi hänen luihinsa ja ytimeensä saakka.

Hiljainen noputus ovelle kuului, ja kuu Geesjen oven avasi, näki hän kummakseen edessänsä eilispäivän vieraan, mutta hyvin kalpeana.

"Gerrit, näin aikaisin!" huudahti tyttö. "Odota, minä käsken mummon tänne."

"Ei, älä sitä tee. Minä tahdon puhua sinun kanssasi kahden kesken, Geesjen."

"Mitähän sinulla on minulle sanomista, jota mummo ei saisi kuulla? — Mummo, tulkaa ulos." — Tämä tuli paikalla ja Geesjen lisäsi: "Gerritillä on jotakin meille sanottavaa."

Puuseppä oli mitä suurimmassa tuskassa. Hänen oli melkein mahdotonta toimittaa asiansa... Jos Geesjen ei olisi kutsunut sisään vanhaa, ankaraa mummoa!

Mutta tulihan hänen sanoa jotakin. "Geesjen, anna minulle takaisin sormus, jonka eilen sait minulta — — minä rukoilen sinua... Minä annan sinulle paljon kauniimman sen sijaan..."

"Mutta, Smits, minkä tähden tahdot sinä sen takaisin?" kysyi mummo Dientjen ankarasti.

"Rihkamakauppias tulee kylään tänään, ja — —"

"Myöhäistä, Smits", sanoi Geesjen, joka sillä välin oli ehtinyt tehdä päätöksensä. "Rihkamakauppias vastatkoon pormestarin edessä siitä että hän sinua petkutti. Sinun sormuksesi on pormestarin luona — —"

"Sinä lasket leikkiä. Näin aikaiseen et ole ollut pormestarin luona."

"En minä, mutta kenttävartia meni tästä vastikään sivu; minä näytin hänelle sormuksen ja kerroin, kuinka sinä olit tullut petetyksi. Hän otti sormuksen mukaansa ja meni pormestarin luo."

"Miksi hel — —" Gerritin huulet kävivät valkoisen siniseksi vihasta ja hän oli vähällä saastuttaa niitä kirouksella. Hän hillitsi kumminkin itsensä, semminkin kun hän näki että mummo häntä ankaruudella katseli. Sävyisemmällä äänellä jatkoi hän: "Sinä olet saattanut minut pahaan pulaan, Geesjen, sillä minä en ole ostanut sormusta Govertilta."

"Mutta!" huudahtivat molemmat naiset yht'aikaa.

"Olen löytänyt sen", änkytti Gerrit. "Älä ole vihainen minulle, armas Geesjen. Minulla ei ole niin paljon rahoja että voisin ostaa niin kalliin kapineen, ja kun tavallista rojua en tahtonut sinulle tarjota, olisit saanut odottaa kauan; mutta kun löysin tuon sormuksen..."

"Ja _mistä_ löysit sinä sen?" kysyi Geesjen kiivaasti. "Mutta sen kyllä arvaan. Sanoithan että olit työssä Beerensteinilla!" Gerrit hämmästyi niin tätä odottamatonta syytöstä kuullessaan, että hän kokonaan kadotti tavallisen malttinsa ja itse sitä tietämättänsä teki myöntävän päännyykähdyksen.

"Olet siis löytänyt sen, kätkenyt sen, korjauttanut sen salaa ja — tahdoit antaa minulle kapineen, joka ei ollut sinun omasi!" huudahti Geesjen tulipunaisena. "Ja Thijsiä sinä eilen uskalsit tuomita! Sinä kuvasit hänet niin mustaksi ja riettaaksi, ettei tien vieressä oleva nälkäinen koirakaan olisi ottanut leipäpalaa hänen kädestään, jos olisi ymmärtänyt puhettasi — —"

"Riittää jo, Geesjen", sanoi Dientjen tyynesti. "Meillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, Smits, eikä meillä täällä ole tilaa teille. Gerrit pötki tiehensä sanaa sanomatta."

Geesjen oli arvannut aivan oikein. Gerrit oli aina pitänyt häntä silmällä ja luuli nyt, kun Thijs oli poissa, paremmin onnistuvansa. Kun hän löysi sormuksen, luuli hän sen olleen varastettujen kapineiden joukossa ja ettei sitä erikseen kaivattaisi. Ja hän ajatteli sen avulla huokeastikin pääsevänsä tytön suosioon.

Kun mummo ja Geesjen jäivät kahden kesken, olivat molemmat vähän aikaa ääneti. Vihdoin sanoi Dientjen: "Oliko Smits todellakin niin ankara tuomiossaan... Se kyllä oli oikein. Kumminkaan ei _hän_ koskaan olisi voinut tehdä, mitä Smits — vai mitä luulet?"

"Ei mummo, ja vielä vähemmän sitä, mistä häntä syytetään."

"Minä menen kylään, Gees, ja ilmoitan tämän, vaikka. ottaisivat minut vastaan kivien heitolla."

Tyttö riemastui. Hän oli nyt varma siitä, että äiti toivoi saavansa nähdä Thijsin vapautettuna murtovarkauden syytöksestä, vaikka hän sen kautta ei voisikaan aivan puhdistua.

Niiden tietojen nojalla, jotka nyt tulivat päivänvaloon, alettiin kylässä ja myös Beerensteinillä tulla siihen luuloon että vieras, joka samana yönä oli kadonnut, oli osallinen murtovarkauteen, kentiesi itse päävaras. Häntä ruvettiin sentähden etsimään, mutta aivan vähällä menestyksellä.

Äiti näkyi saaneen jonkunlaisen lohdutuksen siitä, mitä Gerritistä tuli ilmi, eikä hän enää näkynyt pitävän Thijsiä, jota hän aina _hän_ sanalla tarkoitti, huonoimpana kaikista; mutta tämä lohdutus ei ollut pitkällinen. Kun hän kylässä kävi, herätti hän niin suurta huomiota, ettei hänellä ollut uskallusta siellä uudelleen näyttäytyä, vaikka hän aivan hyvin tiesi että tämä huomio pääasiallisesti perustui sääliin. Hän istui enimmäkseen kotona, tahi vartioi lehmäänsä laitumella.

Geesjen, joka oli ottanut toimeksensa hänen tehtävänsä kylässä, koetti kotona kaikin tavoin saada hänen mielensä poikaa kohtaan leppymään, mutta kaikki tuollaiset kokeet olivat turhat. Monta kyyneltä vuodatti Geesjen, ja monta huokausta pusertui hänen rinnastaan, kun hän ajatteli kykenemättömyyttään, sillä siitä luuli hän onnistumattomuutensa riippuvan. Hän ei kumminkaan luopunut tästä rakkauden työstä; mutta vaikka hän ei nähnytkään siitä mitään hedelmiä, ei hänen hyvä tarkoituksensa kumminkaan ihan hukkaan mennyt. Kaikki, mitä haavoitettu äidin sydän saattoi antaa palkinnoksi siitä, minkä se sai sen luovutti se nuorelle tytölle, ja tämä lemmen kilpailu esti vanhuksen vaipumasta toivottomuuteen. Vanha sydän lämpeni siitä uskosta ja toivosta, joka virtasi nuoren rakastavasta sydämestä.

* * * * *

Kesä oli ohitse, ja syksyäkin jo kappale kulunut. Syksyn alkupuolella oli alituiseen pieniä vastoinkäymisiä kohdannut mummo Dientjeniä. Geesjeniltä väheni työ, eikä siihen voitu ymmärtää syytä; pellolla pengottiin perunakasveja, kaivon köysi katkesi pari kertaa — lukuun ottamatta muita pienempiä vastuksia, jotka vaivasivat, vaikkakaan eivät suuresti vahingoittaneet mökin asukkaita. Mutta viimein kohtasi heitä onnettomuus, joka oli muita suurempi. Eräänä aamuna makasi kirjava lehmä kuolleena navetassa, suuri, ammottava haava kurkussaan. Olisi luullut että mummo, joka niin paljon jo oli kokenut, tästä iskusta peräti masentuisi. Niin ei kumminkaan käynyt. Päinvastoin näytti se herättävän häntä siitä uupumuksen tilasta, johon hän viime aikoina oli vajonnut. Geesjenin täytyi onnettomuuden jälkeisenä päivänä mennä työhönsä, kuten ennenkin; mummo itse jäi kotiin miettimään yhtä ja toista. Hänen mieleensä muistui että kaikki nuo vastoinkäymiset olivat alkuaan samasta päivästä, jona Gerrit oli ollut kutsuttu pormestarin luo ja häneltä saanut aika torat. Gerritin katkeruus oli vielä lisääntynyt, kun pormestari oli kertonut asian ja puusepän hyvä maine siitä joutunut hyvin suureen vaaraan. Mummo Dientjenin sielunvoimat, jotka siitä toimettomuudesta, johon hän viime aikoina oli antautunut, olivat vaipuneet ikäänkuin uneen, virkistyivät uudelleen; hän tunsi haluavansa työtä, tunsi eloisuutta ja joustavuutta jäsenissään, jommoisesta hän ei ennen ollut tietänyt. Hän ymmärsi että hänen tuli "päästä ihmisten pariin" ja hankkia ystäviä, jotka voisivat häntä suojella; sillä kukapa tiesi, kuinka loitolle Gerrit voisi ulettaa kostoansa? Kun Geesjen eräänä päivänä tuli kotiin, oli hän kertonut, että Jan Smeer, kirkonvartia, oli kuollut. Janen toimena oli myös ollut sanomalehtien kuljettaminen, ja hän oli sillä ansainnut hyvät rahat. Kävisihän se päinsä että nainenkin sanomalehtiä kuljettaisi, ja mummo päätti lähteä postikonttoriin pyytämään tämän toimen itsellensä.

Hän puki ylleen ja meni kylään. Ja kun Geesjen illalla tuli kotiin, näki hän suureksi kummakseen että kahvipannu oli tulella ja että mummo Dientjen täyttä vauhtia kuuraili keittoastioita.

"Mitä nyt, mummo?" huudahti hän, vielä enemmän kummissaan, kun näki että vanhuksen kasvoista entinen ankaruus melkein oli kokonaan kadonnut ja että ne päin vastoin olivat miltei iloiset.

"Mitäkö nyt", kertasi mummo, ja vähällä oli ettei hän hymyillyt. "Se nyt, etten enää' henno antaa sinun tehdä kahden työtä ja elättää meitä molempia. Kulkea ulkotöissä vieraiden luona en minä voi; mutta minä olen ollut postissa ja saanut Jan Smeerin viran. Minä tulen kantamaan sanomalehtiä, ja sitten on eräs lukuseura ottanut minut kirjojensa kuljettajaksi, niin että minä ansaitsen yhden _kwartjesin_ (= 1/4 guldenia) enemmän kuin Jan. Joka lauvantai tuon minä kotiin kolme _kwartjesta_, lapsi."

Geesjen hämmästyi peräti, kun tämän kuuli. Mummo sateessa ja myrskyssä marssimassa — talosta taloon! Ei, sitä Geesjen ei voinut sallia. Ja nyt alkoi ystävällinen riita heidän välillään. Mutta vanhus pysyi päätöksessään ja nuoren täytyi antaa perään.

Olipa kuin olisi Jumala siunannut tätä vanhuksen päätöstä. Kävelyretket eivät ensinkään tehneet pahaa hänen terveydelleen; päin vastoin näytti hän vain yhä paranevan. Geesjen sai enemmän työtä ja korkeammat palkat. Kirjavaa lehmää kyllä kaivattiin, mutta ei "maitotilkka" kumminkaan ollut mitään harvinaista mökissä, vaikka se nyt oli hankittava kylästä.

Eräänä kauniina talvipäivänä oli mummo Dientjen matkalla kaupunkiin. Hänellä oli asiana noutaa muutamia kirjoja lukuseuralle. Lumi natisi hänen jalkojensa alla, aurinko teki kinokset kimalleleviksi ja puitten oksilla, jotka härmällä olivat peitetyt, nauroivat harakat. Mummo Dientjen oli iloisemmalla mielellä kuin moneen aikaan sitä ennen.

Hän oli kulkenut noin neljänneksen tuntia tapaamatta ketään. Silloin tuli häntä vastaan lämpöseen tohvelinuttuun puettu mies. Mummo olisi epäilemättä kulkenut hänen ohitsensa, sen enempää huomiota häneen kiinnittämättä, jollei mies olisi puhutellut häntä ja kysynyt vieläkö oli kauas kylään.

"Neljännes-tunnin matka, mynheer", vastasi Dientjen.

"Oletteko sieltä kotoisin?" jatkoi vieras.

Mummo Dientjen nyykähytti päätään myöntäen.

"Tunnetteko erästä kaunista tyttöä, Geesjeniä nimeltä, luulen ma?"

"Tunnen kyllä", vastasi mummo, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää nopeammin. "Tunnetteko hänet?" lisäsi hän ja katsoi hyvin tarkkaavasti vierasta. Ei, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä, ajatteli hän sitten huoaten. Se mies ei ollutkaan enää niin nuori, ja hänen kasvonsa arpiset. Kun hän teki tämän viimeksi mainitun huomion, johtui hänen mieleensä jokin kaukainen muisto.

"Olen nähnyt häntä pari kertaa", vastasi vieras. "Silloin, luulen, asui hän — — olen unhottanut nimen — asuuko hän siellä vielä?"

"Ei."

"Missä sitten?"

Mummo Dientjenistä tuntui tämä tutkinto hyvin epäluulonalaiselta, ja hän oli kahdella päällä, mitä vastata. "Hän asuu mökissä nummella", sanoi hän viimein.

"Vai niin!" Vieras mietti vähän aikaa. "Kai on hän naimisissa?"

"Ei, sitä hän ei ole", vastasi mummo vähän tylysti.

"Kiitoksia, muori; nyt en enää viivytä teitä, minä kyllä osaan mökin luo", lisäsi hän, nyykäytti päätään ja jatkoi matkaansa.

Mummo Dientjen kulki muutamia askeleita eteenpäin, seisahtui ja katsoi taaksensa. Aivan oikein, vieras poikkesi polulle. Selittämätön tuska valtasi mummon. Hän ei oikein tietänyt miksi, mutta — hän lähti kävelemään kotiin päin.

Geesjen — ja tämä ilmaisi osaksi syyn mummo Dientjenin levottomuuteen — oli tänään jäänyt kotiin siivoamaan tupaa. Arkut ja kaapit olivat siirretyt paikoiltaan ja muita huonekaluja nähtiin yltä ympäri. Siinä näiden keskellä oli Geesjen polvillansa heleitä ruusuja poskillaan. Hän siivosi paraikaa pikku kamaria eikä kuullut että tuvan ovelle kolkutettiin. Kun tätä koputusta sitten uudistettiin kovemmin, nousi hän ja sanoi puoliääneen: "Kukahan se mahtaa olla?" samassa kun hän avasi oven. Mutta kun hän näki sisään astuvan, pääsi tuskan huuto hänen huuliltaan.

"Tunnetteko minua? No, sepä hauskaa!" sanoi vieras nauraen. "Et ole unhottanut minua, kaunis tyttöni! Minä ainakaan en ole saanut sinua mielestäni; ja kuu tieni tännepäin vei, en malttanut olla pistäymättä katsomassa sinua ja kuulemassa, miten sinä voit."

Lukia on jo varmaan arvannut, kuka tämä vieras oli. Kiihkeästi takaa-ajettu Kaarle seisoi Geesjenin edessä joka niin kauan oli toivonut hänen kiinnijoutumistaan ja joka varmaan nyt ei olisi vavissut pelosta, jos hänellä olisi ollut joku likisyydessään.

"Miksi seisot ja töllistelet minuun tuolla tavalla? Eikö mummo olekaan kotona? No, sitä parempi. Minä tulen nyt ottamaan sen, minkä viimeksi kielsit minulta."

"Päästä minut, tahi huudan apua", sanoi tyttö, kun Kaarle tavoitteli hänen kättään.

"Luuletko että naiset tuolla ulkona voivat kuulla sinua? Armaasi ei ole täällä tällä kertaa suojelemassa sinua... eikä ole niin aivan varma että hän sitä tekisikään. Hän ei ollut sinulle uskollinen, se nahjus!"

Ja Kaarle syleili Geesjeniä ja koetti suudella häntä.

Neuvotonna, epäilyksen alaisena huusi tyttö apua, repi itsensä irti Kaarlen käsistä ja juoksi pikkukamarin taka-oven luo. Mutta Kaarle oli nopeampi, saavutti hänet, otti kiinni hänen hameestaan, paiskasi raollaan olevan ulko-oven lukkoon ja heitti avaimen kauas tyköään.

"Herra Jumala!" huusi Geesjen, joka nyt luuli olevansa perikadon oma, kun ei enää nähnyt mitään mahdollisuutta pakoon.

"Luulitko, pikku kyyhky, että niin helpolla pääsisit minusta?" sanoi Kaarle ivallisesti. "Olet laihtunut, armahani. Miksi kärsisit sinä hätää, kun voit elää ylöllisyydessä? Näet sinä, minulla on kultaa, minä olen rikas ja minä voin tehdä sinutkin rikkaaksi."

"Kultaa, varastettua kultaa!" huudahti tyttö, ja viha värjäsi hänen äsken niin vaaleat huulensa purppuran väriseksi. "Vie se takaisin Beerensteiniin."

Kaarle säpsähti.

"Luulit kait että rikoksesi ainian pysyisi salassa, ja että viaton siitä saisi kärsiä", jatkoi Geesjen, joka tuli rohkeammaksi, kun näki syyllisen hämmästyksen. "Se on koston Jumala, joka on ohjannut askeleesi tänne. Thijs tulee puhdistumaan — —."

"Ei, ei ikinä!" huusi Kaarle raivostuneena. "Vai niin, vai rakastat sinä häntä vieläkin... Näithän tuon kauniin naisen, joka oli minun seurassani? Hänen on hän nyt. Hän ylönkatsoo talonpoikaistyttöä — sinun kaltaisiasi." Raivoisalla kirkunalla ryntäsi hän sitten tyttöä vastaan. "Mutta niistä sanoista, jotka vasta mainitsit, saat kalliisti maksaa, lutka!" huusi hän ja hänen silmänsä säihkyivät vihasta.

Geesjen vapisi. Hän ei voinut paikaltaan liikahtaa; hänen silmänsä pimenivät. Hän ei aavistanut, kuinka likellä apu oli. Tuvan ovi aukeni ja sisään astui mummo Dientjen ynnä kenttävartia, jonka mummo oli tiellä tavannut ja tuskassaan pyytänyt seuraajakseen. Kaarle ryntäsi taka-ovea vastaan paetaksensa, mutta hän oli itse sen sulkenut eikä hänellä ollut aikaa ruveta avainta hakemaan. Kenttävartia otti hänet kiinni ja vei hänet mukanaan. Geesjen makasi tainnoksissa mummo Dientjenin sylissä.

"Itke, lapseni, itke; se lievittää", sanoi vanhus, kun Geesjen vihdoin avasi silmänsä. "Pahasta syntyy väliin hyvääkin. Ken tietää, mitä nyt tulee päivän valoon, vaikka — —" Mummo katkasi äkkiä puheensa. —

Kaarlen vangitseminen toi, niinkuin mummo oli arvannut, monta asiaa päivän valoon. Hän oli vanha tuttu oikeuden palvelioille. Kultasormuksen oli hän, kun hän sulloi kokoon varastetut kapineet, vahingossa vikuuttanut ja pudottanut huomaamattaan.

Selvää siis oli että murtovarkaudessa oli ollut useampia; ja puhuipa Thijsin eduksi se seikka, että kuomuvaunut joissa, mummo Heinriksin valallisen todistuksen mukaan, oli istunut ainoastaan yksi mies, olivat ajaneet kumoon jo ennen kuin Thijs kävi Beerensteinillä. Mitä hän siellä oli tehnyt ja miksi hän oli paennut, jäi kumminkin arvoitukseksi, kunnes vihdoin se nainen, joka oli ollut Kaarlen seurassa ja jota innolla takaa-ajettiin, myöskin joutui oikeuden käsiin ja monien kuulustelujen ja valeellisten juttujen jälkein viimeen tunnusti koko totuuden.

Kun tieto tästä saapui kylään, oli Geesjen siellä ja toimi tavallisissa askareissaan. Kun pormestari näki hänen kulkevan talonsa ohitse, naputti hän akkunaan, käski tytön tulla sisälle ja luki hänelle eräästä sanomalehdestä, mitä oikeudessa oli tullut ilmi. Geesjen ei saanut ilosta ja liikutuksesta sanaa suustaan, eikä hän sitä tarvinnutkaan, sillä pormestari kyllä ymmärsi häntä ja lähetti hänet pois ystävällisellä päännyykähdyksellä ja terveisillä mummo Dientjenille.

Ei ollut Geesjen koskaan ennen toimittanut töitänsä niin kummallisella tavalla kuin tänä päivänä. Hän kaasi koko saavillisen vettä kyökin lattialle ja pani hieta-astian tulelle, — siihen määrään oli pormestarin sanoma sekoittanut hänet. Mutta ei kukaan siitä puhunut mitään, sillä iloinen uutinen levisi nopeasti, ja "mevrou" laski hänet menemään kaksi tuntia tavallista aikaisemmin — kertomaan asian mummo Dientjenille.

Tämä oli tänään kulkenut pitkän matkan ja istui torkkuen nojatuolissaan. Mutta kun ovi aukeni, nousi hän kohta.

"Joko nyt on niin myöhäistä, Gees?"

"Ei, mummo; minä tulen vain tavallista aikaisemmin. Olen saanut kylässä kuulla jotakin, joka koskee teitä. —"

"Minua! Mitähän se sitten?"

"Minun täytyy nyt puhua asiasta, josta en luullut ikänäni tulevan puhumaan... Nyt täytyy minun."

Hän tarttui mummon käsiin ja sanoi iloisesti: "Kaikki on tullut ilmi, ja Thijs on viaton!"

Äiti ei vastannut mitään, mutta harras kiitollisuuden huokaus nousi hänen sydämestänsä taivasta kohden.

"Hän saattaa nyt ainakin ansaita leipänsä, tarvitsematta pelätä että häntä jokapaikasta poisajettaisiin", sanoi hän viimein. "Mutta, Geesjen, hän on tosin nyt viaton maailman silmissä — mutta meidän..."

"Kuinka voitte puhua noin, mummo? Ettekö koskaan anna hänelle anteeksi? Oi, minä toivon että Jumala tuolla yläällä on armahtavampi?"

"Se on kovaa, lapsi! Sinä et ymmärrä minua. Mitä hyvää minulla siitä on, jos hän ei olekaan syypää tähän rikokseen, niin kauan kuin tiedän että hän olisi voinut olla. Ymmärrätkö nyt, tyttö? Minun on niin vaikea löytää sopivia ja oikeita sanoja. Se, joka voi ottaa omalta, vanhalta, köyhältä äidiltään hänen omaisuuttaan, luuletko sinä että hän hädän aikana on ottamatta vieraan, rikkaan miehen omaisuutta? Minun sydämeni kutistuu kokoon tuskasta, Geesjen! Hän oli minulle... niin rakas!"

"Mutta, mummo, ettehän vielä tiedä, miten asia on tapahtunut", sanoi tyttö ja alkoi kertoa, mitä oli kuullut. Mummo, joka nyt oli voittanut liikutuksensa, ei kehoittanut häntä siihen, mutta ei vastustanutkaan. Geesjenin puhuessa poistui vähitellen synkkyys ja kovuus vanhuksen kasvoilta, ja tyttö rupesi jo toivomaan että mummo lopultakin taipuisi anteeksi antamiseen.

* * * * *

Talvi, joka aina on niin vaikea köyhälle, kului vihdoin loppuun. Kevät tuli ja kesä, mutta vielä ei näkynyt mitään muutosta mummo Dientjenin mielenlaadussa. Hän ei koskaan puhunut pojastaan ja kävi varsin vastahakoisesti kylässä muulloin, kuin tavallisilla asioillaan. Kirkossa ei hän ollut ollut siitä saakka kuin pastori oli sanonut mielellänsä näkevänsä hänet siellä.

Eräänä kauniina ja lämpöisenä sunnuntaina oli Geesjen lähtenyt yksin kirkkoon, turhaan koetettuaan saada mummoa mukaansa. Hän oli tänään niin kovin raskaalla mielellä, vaikka hän ei itse tiennyt syytä siihen. Ja kun satunnaisesti papin silmä kohtasi häntä, luuli hän siinä näkevänsä tyytymättömyyttä, hän kun oli tullut yksin, ja hän alkoi ajatella itsessään että parempi olisi ollut, jos hänkin olisi jäänyt kotiin. Mutta saarnaa kuunnellessaan unhotti hän kaikki, ja liikutuksen kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun pappi luki vertauksen tuhlaajapojasta, jonka vertauksen sitten oivallisesti selitti.

Lohdutettuna lähti Geesjen kirkosta kotimatkalle. Ehdittyhän yksinäiselle polulle honkametsässä, seisahtui hän, otti esiin evankeliumikirjansa ja luki hartaudella ja tarkkaavaisuudella saman tekstin, jonka hän vasta oli kuullut.

"Ja hän pyysi vatsaansa ravalla täyttää, jota siat söivät, ja ei kenkään hänelle sitäkään antanut", luki hän puoliääneen.

"Onkohan hänkin niin kovaa kärsinyt?" kysyi Geesjen itseltään. "Meillä olisi kumminkin aina ollut leipää."

Samassa luuli hän kuulevansa jotakin liikettä likisyydessä ja katsoi ympärilleen. Vähän matkaa hänestä seisoi mies, joka nojausi erästä puuta vastaan ja koetti käsillään peittää kasvonsa. Hänellä oli päässään leveälierinen hattu, ja musta silkkihuivi oli löysästi kääritty hänen ahavoittuneen kaulansa ympäri. Muuten — puvusta päättäen — oli hän merimies.

Geesjen seisoi vähän aikaa liikkumatta, mutta sitten täytyi hänenkin nojautua vieressään olevaa puuta vasten, ettei kaatuisi. Vieras, jonka hän näki, oli Thijs.

Muutamia silmänräpäyksiä seisoivat he näin. Merimies lausui vihdoin hiljaan: "Geesjen!"

Tyttö vapisi. Hän ei vastannut, hän ei sitä voinut; oli kuin olisi hän ollut kuristua.

"Geesjen, etkö enää tahdo tuntea minua?... Olet ehkä unhottanut minut, ja — siinä teit oikein."

Valittava ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, kävivät tytön sydämelle, vaikkei hän täydellisesti voinut karkoittaa siitä pois vaikutusta, minkä Kaarlen puhe "halveksitusta talonpoikaistytöstä" oli tehnyt.

"Oletko jo puhunut mummon kanssa?" kysyi hän.

"En. Minä ymmärrän että hän vielä on hengissä, koska niin kysyt. Kuinka ajatus, että hän jo ehkä olisi kuollut, on rasittanut minua täällä ja tuolla kaukaisessa idässä, rasittanut vesillä ja mailla — yöt ja päivät! Pelkäsin että hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, ja silloin olisin minä tappanut oman äitini."

"Mummo oli huonona sairaana, ja vetäytyi sen jälkeen kokonaan ihmisistä; mutta nyt on hän terve, seurustelee taasen ihmisten kanssa ja on onnellinen."

"Onnellinen? Se on kova sana, Geesjen! Silloin on hän unhottanut minut. Minä tunnen äitini. Hän ei puhu koskaan siitä, jota hän ylenkatsoo. Oi, hän on unhottanut minut!"

"Ei; äitisi ei ole sinua unhottanut", sanoi Geesjen; "minä tiedän sen, vaikkei hän puhu siitä."

"Kuinka saisin nähdä hänet? Olen kulkenut täällä edestakaisin kaksi tuntia, mutta en ole uskaltanut astua sisään mökkiin. Tahdon sanoa hänelle yhden ainoan sanan vain, ja sinulle myös, Geesjen!"

Kului tuskallinen hetki. Kun tyttö ei vastannut, sanoi Thijs vihdoin tyynempänä, mutta kumminkin vapisevalla äänellä: "Geesjen, oletko todellakin minut unhottanut? Kentiesi jonkun toisen tähden? Vastaa minulle: oletko valinnut toisen?"

"Voisitko sinä syyttää minua, jos niin olisin tehnyt?"

"Sinä ajattelet entistä elämääni! Niin... olin syvälle vajonnut. Mutta — minä luulen että olen parantunut —."

Hänen ahavoittuneet poskensa punastuivat, kun hän sitten kuiskaavalla äänellä lisäsi: "Siitä yöstä asti en ole mitään väkijuomia maistanut!"

Hän ei lausunut sanaakaan kokemattomuudestaan ja kiusauksestaan. Hän syytti kaikesta itseään. Ja tämä — se liikutti Geesjeuiä ja karkoitti pois hänen sielustaan viimeisenkin epäluulon.

"En ole sinua koskaan unhottanut, Thijs", sanoi hän punastuen. "Kuinka olisin sitä voinut? Kuinka olisin voinut valita toisen?"

"Geesjen, Geesjen!" huudahti Thijs, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi sisään hänen sinisiin silmiinsä, jotka täyttyivät kyynelillä. "Oi, jos äiti olisi sinun kaltaisesi! Geesjen, Jumala on hyvä! Nyt, kun olen saanut sinut takaisin, käy kaikki hyvin."

"Älä liikoja toivo", kuiskasi Geesjen. "Mitä mummo on sanova, en tiedä. Mutta Thijs, oletko koko ajan syönyt — omaa leipääsi?"

"Minä ymmärrän, mitä tarkoitat", sanoi Thijs katkeralla äänellä. "Tuonnoin et olisi niin kysynyt. Olen, tyttö; näillä käsilläni olen ansainnut leipäni. Sen tahdon myös äidille sanoa. Vie minut hänen luokseen. Et vastaa... Onko se sinusta niin vaikeaa?"

"On. — Mutta sitä ei voi välttää!" Tuon viimeisen lauseen sanoi hän hiljaa itsekseen. "Tule, lähtekäämme", lisäsi hän sitten. Kun Thijs nyt tarttui hänen käteensä, vapisi se, mutta eipä hänenkään kätensä ollut vapisematta.

Mummo istui tavallisella paikallaan akkunan vieressä, joka oli auki. Likellä seisovat puut suojelivat sitä auringolta, mutta lämmin oli varmaan sittenkin ilma tuvassa, sillä Dientjen oli löysännyt myssynsä ja huivin. Hörriäiset ja mehiläiset surisivat kukkien ympärillä, ja selvää oli ettei mummo nyt joutanut ajattelemaan ympäristöään, koska pullokärpäiset, joita hän vihasi, saivat vapaasti asuskella akkunalla. Suuri kirja oli vanhuksen edessä auki. Se oli Raamattu, ja siitä luki hän mielipaikkojaan, jotka hän oli merkinnyt. Hän luki puoliääneen voidakseen paremmin ymmärtää, mitä luki.

"Minä uitan vuoteeni yli yötä, ja kastan leposijani kyynelilläni — — Minä valvon, ja olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä."

"Niin se sopii minuun; semmoinen on minunkin laitani", mumisi mummo ja oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut Geesjeniä, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään.

"Eikö Raamattu teille enää mitään lohdutusta anna?" kysyi tyttö lempeällä äänellä. "Te näytätte niin suruiselta, mummo! Mitä luette?" Ja hän kumartui kirjan puoleen ja esti siten vanhuksen sulkemasta sitä, niinkuin hänen tapansa oli, jottei kukaan näkisi, mitä lauseita hänen sydämensä tarvitsi.

— — Olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä, luki Geesjen. "Mummo", sanoi hän vanhukseen kääntyen, "minäpä koniin jotakin toista kirkossa. Oi, miksi ette tulleet sinne? Minä sain niin runsaan lohdutuksen päivän tekstistä; sekin oli yksi Vapahtajamme vertauksista. Mummo minä muistin — Thijsiä."

"Salli minun unohtaa se nimi", sanoi äiti, mutta hänen äänensä oli niin omituisen lempeä.

"Unohtaa? Oi mummo, sitä ette tahdo", sanoi nuori tyttö huolestuneena ja loi silmänsä kammarin oveen päin, jonka hän oli jättänyt raolleen. "Sitä ette tahdo... Hän oli langennut, se on tosi; mutta mitä, jos hän olisi noussut, jos hän olisi katunut ja kärsinyt — ja sen on hän tehnyt, sillä ankara oli'syytös häntä kohtaan; — — mitä, jos hän olisi tehnyt työtä otsansa hiessä vieraiden luona ja voittanut suosiota ja kunnioitusta. Jos hän nyt tulisi ja näyttäisi teille kätensä ja sanoisi: nähkää, minä olen kunnollisesti tehnyt työtä, ja katsoisi teihin syvillä, rehellisillä silmillään — ettekö sittenkään mainitsisi hänen nimeänsä?

"Mutta — — Geesjen — — mitä tarkoitat? — — Olisiko — — sehän on hulluutta ajatella... Lapsi, sinä olet tullut liikutetuksi kirkossa, etkä tiedä, mitä puhut." Hän vaikeni vähäksi aikaa. Tyttö ei vielä voinut antaa sovittua merkkiä, vaikka hän oli nähnyt että mummo vaaleni.

"Kuinka usein olenkaan käskenyt sinun olla puhumatta _hänestä_", jatkoi äiti. "Hän kyllä ei usein puhu minusta."

"Mummo, jos olisitte olleet kirkossa tänään, niin ette noin lausuisi. Minä en sitä ikänä unohda. Mummo, se on Herra Jésus itse, joka puhuu."

Hän avasi oman kirjansa, joka hänellä vielä oli käsissään, ja luki liikutetulla äänellä vertauksen tuhlaajapojasta. Thijs oli sillä välin tullut yhä likemmäksi; vihdoin seisoi hän kammarin kynnyksellä ja tirkisteli äidin kuihtuneisiin kasvoihin. Äiti istui kumarassa, silmät ummessa; hänen kätensä vapisivat.

Kun Geesjen ehti sanoihin: "Ja en ole mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa", ei Thijs enää voinut hillitä itseänsä. Hän ryntäsi sisään huoneeseen, heittäysi polvilleen äidin viereen ja rukouksen muotoisesti tunkeusivat hänen sydämestään sanat: "en ole mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa."

Äiti avasi silmänsä ja tuskan huuto pääsi hänen suustaan.

"Sinä täällä!" oli ainoa, minkä hän sai sanoneeksi.

"Äiti, äiti! älä minua hylkää! Pidittehän te kerran minusta! Minä tiedän — minä otin omalta äidiltäni sen, mikä oli hänen — enkä ole mahdollinen hänen pojakseen kutsuttaa! Minä olin huono, kunnoton ihminen; mutta, äiti, antakaa minulle anteeksi. Jumala kuulee minun sanani ja tietää sen todeksi, etten nyt voisi sitä tehdä."