Part 3

"Kuinka pitkäksi aikaa?" kysyi Geesjen, joka oli unohtanut ja antanut anteeksi kaikki. "Etkö ota mitään mukaasi? Etkö tarvitse rahoja? Äiti, älkää seisoko siinä niin kylmänä! Ettekö te voi auttaa häntä? Minulla on täällä mukanani vain muutamia lantteja."

"Äiti, kiiruhtakaa! Takaa-ajajat ovat kintereilläni Oi, jos voisitte auttaa minua! Minun täytyy pois, pois pitkäksi aikaa."

Äiti riensi piirongin luo. Hän ei enää tehnyt kysymyksiä. Hän tahtoi antaa, mitä hänellä oli; mutta häädetty huuto pääsi hänen suustaan, kun hän ei mitään löytänyt. Thijs oli vaihtanut muutamia sanoja Geesjenin kanssa ja kääntyi. Hän ymmärsi asian laidan ja tarttui kiinni oven pielukseen pystyssä pysyäkseen.

"Rahat... ovat... poissa", änkytti äiti. "Minä olin ne tallentanut hänen... teidän häitänne varten, Geesjen!"

"Ja minä otin ne!" huusi Thijs ja löi nyrkillään otsaansa.

"Sinä!" sanoi äiti omituisella äänellä. "Herra Jumala! Sinä koettelet minua kovasti!" — Hänen päänsä laskeusi alaspäin, mutta ei ainoata kyyneltä tullut hänen silmiinsä. Hän ei edes huomannut että Thijs heittäysi maahan polvilleen ja nyyhkien rukoili:

"Minä olen pahasti tehnyt, äiti! Rakas äiti, anna minulle anteeksi... Anna minulle... anteeksi, että otin sinun rahasi! — Minua syytetään vielä pahemmasta rikoksesta, mutta niin totta kuin Jumala elää, äiti, minä olen syytön siihen."

Geesjen kätki kasvonsa vyöliinaansa. Hän nyyhki ääneensä, mutta vaikeni ja vapisi, kun hän kuuli kavioiden töminää ulkoa.

"Thijs, ne tulevat. Pakene taka-ovesta!" Mutta Thijs ei paennut. Hän seisoi tirkistellen äitiä, joka ei kohottanut silmiänsä maasta. "Puhu minulle, äiti, rakas äiti! Tällä tavalla minä en voi lähteä täältä."

"Muori, puhukaa hänelle!" rukoili Geesjen, ja kun hän ei saanut mitään vastausta, laahasi hän Thijsin mukanansa pikkukammariin, josta ovi vei ulos metsään. Siellä kammarissa tarttui hän hänen käteensä, suuteli sitä ja pisti siihen muutamia lantteja. "Jumala olkoon kanssasi! Thijs, pakene äitisi tähden!"

Thijs meni ulos avatusta ovesta. Ensin kulki hän hiljaa, mutta kuta enemmän viileä yö-ilma virkisti häntä ja palautti hänen ajatuskykyänsä, sitä nopeammin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän kadonnut honkametsään.

Geesjen ei tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta hän aavisti jotakin kauheaa. Sielunsa jännityksessä oli hän kuitenkin näennäisesti tyyne. ja hän palasi mummo Dientjenin luo ja puristi hänen kättään, vaikka huoneen ovelle jo kolkutettiin ja karskea ääni vaati että sitä avattaisiin.

Hän avasi oven, ja kenttävartia (eräs laji maa-poliisia) astui sisään, seurassaan pari paroonin palveliaa.

Koira, joka oli seurannut pakolaisen jälkiä, nuuski kaikkialle ja lähestyi pikkukammarin ovea. Geesjen ei sanomattomassa tuskassaankaan ollut kadottanut mielenmalttiansa; hän meni kaapin luo, otti sieltä vähän päivällisestä jäänyttä silavaa ja antoi palasen salaa koiralle, joka haluisesti sen söi. Mummo Dientjen heräsi horrostilastaan, kun näki vieraat ja kuuli heidän kysymyksensä. Hän pyyhki karkealla kädellään silmiltänsä muutamia harmaita hivuksia, jotka olivat valuneet esiin myssyn alta.

"Missä on poikanne?" kysyi tuo karskea ääni.

Äiti painoi kädellään sydäntänsä. Hän koetti puhua, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Kova oli taistelu hänen sielussaan, sillä hän luuli velvollisuudekseen osoittaa pakolaisen jäljille kysyjän. Mutta — hän oli kumminkin äiti, vaikkakin pahantekiän.

"Missä on poikanne?" kysyi karskea ääni toistamiseen.

"Muori, sanokaa toki jotakin", rukoili Geesjen hiljaa

"Minulla ei ole mitään... minun poikani on" — mutta sanat jäivät sanomatta, ja tämä äiti, joka suuressa surussaan ei vielä ollut ainoata kyyneltä vuodattanut, vaipui tuskaansa nääntyneenä tunnotonna lattialle.

* * * * *

Aurinko heitti ikäänkuin varkahin säteensä sisään akkunasta, joka oli auki laskeaksensa mökkiin hiukan nummen tuoksua. Että raitis ilma oli tervetullut, sen huomasi vaalean sairaan kasvojen ilmeistä. Hän kohotti päänsä heittääkseen silmäyksen vuoteen puoleksi avattujen esirippujen takaa, ja hänen äsken vielä niin himmeät silmänsä saivat eloa, kun hän ne käänsi nummelle, jonka yli laskeva aurinko levitti vaaleanpunaista hohdettaan.

Mitä liikkuikaan sairaan mielessä? Hänen hienoissa, suorissa kasvoissaan, joita yöpäähineen alta päässeet harmaat kutrit ympäröivät, ei nyt näkynyt tuota entistä jäykkää kovuutta, mutta sen sijaan mitä suurinta huolta. —

Sairaan ajatukset kulkivat kauas ajassa taaksepäin niihin päiviin, jolloin hän istui äitinsä sylissä, jolloin hän, isän kädestä kiinni pitäen, opetteli astumaan. Molemmat — äiti ja isä — olivat jo kauan levänneet kirkkomaassa; hän oli heidän paariensa vieressä tosin vuodattanut kyyneleitä, mutta — ei toivottomuuden. Hän oli aina ollut tottelevainen lapsi, ja hänen vanhempansa olivat olleet hyviä häntä kohtaan; heidän ei ollut koskaan tarvinnut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä hänen tähtensä! Mummo Dientjenin silmät tulivat kosteiksi; sitä ne eivät olleet olleet tuosta kamalasta yöstä asti!

Hän ajatteli, kuinka paljoa onnellisempi hänen vanhempainsa avioliitto oli ollut kuin hänen omansa. Mutta oliko hänellä oikeutta valittaa? Itse oli hän valinnut vastoin vanhempainsa tahtoa. Ja hänen lapsensa! Dientjen oli luullut kokemuksesta tietävänsä, kuinka vaaralliset huonot esikuvat ovat, ja sentähden oli hän kasvattanut poikansa yksinäisyydessä ja tehnyt työtä hänen hyväkseen, tehnyt työtä auttaaksensa häntä maailmassa ja jättääksensä jotakin jälkeensä hänelle. Mutta — turhaan oli hän tehnyt työtä, turhaan odottanut hedelmiä pellostaan, turhaan rukoillut, turhaan ja kestävästi kärsinyt, turhaan rakastanut. Kuinka onneton hän oli!

Vanhus nyyhki. Suuret olivat kyyneleet, jotka tippuivat hänen poskilleen. Mutta tämä itku hellitti hänen suruansa, lohdutti häntä hänen yksinäisyydessään.

Yksinäisyys? — Sekin oli hänen oma syynsä. Hän oli käskenyt pois Geesjenin; hän oli tahtonut olla yksinänsä; hän ei ollut tahtonut nähdä ketään. Mutta kun hän oli tämän käskynsä lausunut, oli hän kadottanut tajunsa. Missä määrässä häntä oli toteltu, ei hän tiennyt.

Jos hän olisi ollut tyynempi ja voinut silmäillä ympärilleen huoneessa, olisi hän huomannut että kaikki siinä osoitti erityistä huolenpitoa, järjestyksen jälkiä. Kuka oli asettanut kultareunaisen kupin — ensimäisen lahjan, jonka Thijs oli antanut äidilleen — sinisirkkuja ja tuoksuvia ajuruohoja täyteen pöydälle? Kuka oli avannut akkunan, lämpimän kesä-ilman päästä sisään huoneeseen? Kuka oli pannut astian virkistävää juomaa vuoteen viereen jakkaralle?

Pian sai hän kumminkin tietää, kuka tämän kaiken oli aikaansaanut, sillä samassa kuiskasi joku hänen likisyydessään: "äiti!"

Mummo Dientjenin silmät lakkasivat vuodattamasta kyyneleitä, ja surumielisyys hänen kasvoissansa muuttui syväksi vakavuudeksi. Hän ei uskaltanut kääntää päätänsä ääntä kohden; hän ummisti jälleen silmänsä.

"Äiti", kuului uudelleen kuiskaus, mutta nyt vähän kovemmin: "ettekö tunne Geesjeniä?"

Nyt kääntyi vanhus ja loi silmänsä tyttöön, joka kumartui hänen puoleensa ja katsoi häneen semmoisella rakkaudella, että hän tietämättänsä tarttui käteen, joka lepäsi hänen vuoteensa laidalla ja puristi sitä, samalla kuin sana "lapsi" pääsi hänen huuliltansa.

Hiukkasen aikaa kesti äänettömyyttä. Vanhus ja tyttö katselivat toistensa silmiin; molemmat olivat kadottaneet niin paljon ja tahtoivat lohduttaa toisiansa. "Rakas mummo Dientjen", sanoi vihdoin Geesjen, mutta äänessä oli paljon enemmän kuin sanoissa. Dientjenin sydän heltyi, ja hän kysyi, mitä hän vielä äsken ei ollut uskaltanut: "Onko hän poissa?"

"On", kuului vastaus.

"Lapsi! Minä olen nyt parempi, paljon parempi.— Mutta minä en muista kaikkea." Äiti kiersi sitä kysymystä, jonka hän oikeastaan tahtoi saada esille. "Onko hän joutunut kiinni?" kysyi hän viimein häädetyllä äänellä.

"Ei, mummo Dientjen."

"Ei!" Ja hänen silmänsä kääntyivät piironkiin päin. "Geesjen", jatkoi hän sitten, "mitä tuolla on tapahtunut, en minä koskaan voi unhottaa... suokoon Jumala ettei se tulisi ihmisten tietoon — Geesjen!" ja hän veti tytön likemmäksi, kuiskatakseen hänen korvaansa — "kuule... se makaa kivenä sydämelläni — enhän liene... kironnut häntä?"

"Ette, mummo, ette!"

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi Dientjon ja nousi istualleen. "Suo hänelle menestystä, Herra, ja korjaa minut luoksesi taivaaseesi!... Jätä minut nyt, Geesjen!"

"Ettekö huoli kenestäkään enää? Pitääkö minunkin mennä? Hän piti kumminkin muinen niin paljon minusta?"

"Juuri sentähden, lapsi! Sinä et saa olla täällä. Kun näen sinut, tulen minä ajatelleeksi häntä; sinäkin olet kärsinyt hänen kauttansa. — Ja mimmoista elämää viettäisit sinä minun luonani! Minähän olen kuollut kaikelle, paitsi surulle."

"Enhän minä voi sitä ottaa pois, mutta minä luulen että voisin jakaa sitä teidän kanssanne. Siitä on varmaan apua, muori, kun joku ottaa osaa meidän suruumme. Minä en koskaan puhu hänestä; minä en lausu sanaakaan; minä vaan katson sisään teidän silmiinne, kun te noin istutte ja tirkistelette eteenne. Ja minä tiedän että se tekee teille hyvää."

"Kyllä, lapsi." Ja mummo Dientjen oli juuri sanomaisillaan: "Olithan tuleva tyttärekseni", mutta hän sanoi:

"Sinähän palvelet..."

"Olen sanonut itseni irti palveluksestani, niinkuin tiedätte..."

Niin, Geesjen oli sanonut itsensä irti palveluksestaan, sillä olivathan hänen häänsä vietettävät Marraskuussa.

Hän oli hyvin pahoillaan kun nyt oli tullut muistuttaneeksi eukko Dientjeniä siitä.

"Mutta, lapsi, sinä olet tottunut paljon parempiin oloihin. Minä en ole rikas..."

"Olisinko _minä_ tullut rikkaaksi, jos olisin mennyt naimisiin? Elääkseni en tarvitse muuta kuin hiukkasen leipää, jos siksi tulee. En ole oleva teille rasitukseksi. Minä teen työtä teidän hyväksenne... Te ehkä vain nauratte minulle, mutta minä olen jo pitänyt teidät äitinäni, enkä enää voi siitä luopua. Minä iloitsin, kun ajatteli saavani semmoisen äidin kuin te, sillä, niinkuin tiedätte en ole koskaan nähnyt omaa äitiäni."

"Jos todella on niin — —" sanoi mummo Dientjen ja pyyhki poskiltaan pois kyyneleet, jotka nyt vapaasti vintasivat, samalla kuin ilo loisti hänen silmistään — "Geesjen, lapsi — sinä et tiedä, kuinka hartaasti olen juuri tätä toivonut, vaikka en koskaan ole rohjennut sitä sinulle sanoa. Mutta koska sinä niin tahdot! — —" ja hän syleili nuorta tyttöä ja suuteli häntä. —

Ennenkuin Geesjen pääsi palveluksestaan, kului muutamia viikkoja, joll'aikaa mummo Dientjen eli yksinään ja teki tehtävänsä, kuten tavallisesti. Varkaasta ei kuulunut mitään. Koko kylä luuli tietävänsä, kuka syyllinen oli, ja lausui ääneensä hänen nimensä. Poliisi ei virkkanut mitään, mutta teki hiljaisuudessa kuulustelemisiaan. Varkaan jäljet olivat vieneet mummo Dientjenin ovelle, ja — Dientjeniu poika oli kadonnut. Eihän sen enempää todistusta tarvittu.

Eräänä päivänä oli mummo vasta vähää ennen päivällistä valmistunut viemään laitumelle ainoan lehmänsä, jonka hän muutamia vuosia takaperin oli säästörahoiliaan ostanut. Yhtä tyynenä ja samalla kärsivällisyydellä kuin ennen kulki hän Mansikkinsa jäljessä, joka kiirehti tavallista nopeammin laidunpaikalle nälkäänsä sammuttamaan. Vanhus istuutui maahan ja katseli lehmää, ikäänkuin olisi hän tältä tahtonut oppia — syömään mielihalulla.

Silloin kuuli hän askeleita takanaan... Hän kääntyi ja näki mummo Heinriksin, joka tervehti häntä pään nyykähdyksellä. Dientjen vastasi kylmästi.

Mummo Heinriks elätti itseään pesulla. Hän oli hyvin järkevä, mutta ettei hän juuri ollut rikastunut vaivaloisesta työstään sen näytti hänen ulkomuotonsa: Hän oli puettu kirjavaan karttuunihameeseen ja röijyyn, jalassaan oli hänellä puukengät ja päässään "lieho", — löysästi istuva myssy — joka nyt viikon lopulla ei ensinkään ollut valkoinen. Kädet puuskassa astui hän mummo Dientjenin eteen.

Hänen karkeat, mutta pirteät kasvonsa osottivat nyt jonkinlaista hyväsydämistä sääliä, joka sai niiden tavallisen jokapäiväisen ilmeen juhlallisemmaksi.

"Onpa hauskaa nähdä sinua, Dien", sanoi hän. "Oletko kokonaan lakannut käymästä ihmisissä? Ei tuollaisesta kotona-istumisesta ole."

"Hyvää iltaa", tervehti Dientjen, joka ei ollut kuulevinänsä, mitä toinen oli puhunut.

"Ihmisparka!" mumisi tämä puol'ääneen. "Kuulehan, Dien", lisäsi hän sitten: "et usko, kuinka olen kaivannut sinua! En ole nähnyt, en kuullut sinua enkä kirjavaa lehmääsi. Olen pelännyt että istuisit päiväkaudet pimeässä komerossa, niinkuin Huis Veen, kun hän oli kadottanut kaikki eläimensä kurkkumätään. Ja mikä oli hänen vahinkonsa sinun suruusi verrattuna!"

Mummo Dientjen loi puhujaan niin surullisen silmäyksen, jotta ei ollut vaikea arvata hänen tunteitansa.

"Niin todella, sinä olet kadottanut kaikki. Jospa sinulla olisi ollut kaksi edes!"

Dientjen katsoa tuijotti eteensä.

"Oletko sinä kadottanut jonkun?" kysyi hän kylmästi.

"En, Dien, mutta miksi kysyt sitä niin, niin..."

"Siksi etten ymmärrä pakinaasi."

".Suru on sotkenut järkesi, ihminen! Mutta — kumma, se! Sinun pitää puhutella pastoria. Eikö hän ole käynyt luonasi?"

"Mitä hän minun luonani toimittaisi?"

"En tiedä — — mutta sen tiedän että hän lohduttaa jokaista, joka suree. Ja sitähän sinä teet, ja syystä. Jos olisin elänyt semmoisen yön kuin sinä, en voisi sitä koskaan unhottaa. Satunnaisesti tulin minäkin pelästyneeksi samana yönä. Sitä en ole tullut sinulle kertoneeksi, mutta — enhän ole sinua tavannutkaan sen jälkeen. Yö oli kuutamo, sen sinä kyllä tiedät, ja markkinoilla, kun kaikki pojat ovat vapaat, ovat he niin vallattomia. Pyhäiltana olivat he olleet koppisilla, kaivaneet syviä kuoppia tiehen ja kokonaan pilanneet sen. Ei voi kukaan kristitty ihminen tulla toimeen noiden nulikkojen kanssa, puhukoon pormestari mitä tahansa. Minä ja minun ukkoni makasimme sikeässä unessa, kun minä äkkiä heräsin jyskeestä ja kirouksista, joiden vertaisia en ole kuullut. Minä ulos ja Steven jälessä! Näin jotakin mustaa tiellä, mutta mitä se oli, en käsittänyt — mahdotonta se olisi ollutkin, kun oli pilkko pimeä ja puoliyö. Mutta minä tahdoin kumminkin ottaa selkoa asiasta; ja kun Steven oli mukana, en ollenkaan pelännyt .. Heitin ylleni vähän vaatteita ja juoksin ulos. Silloin näin eräät vaunut, jotka olivat kaatuneet veräjäämme, melkein nurkkaamme; hevonen oli kompastunut — epäilemättä noiden poikaheittiöiden kuoppiin. Sitten alkoi kiroominen uudelleen, ja siinä meluttiin ja ponnisteltiin, jotta sekös vasta! Vihdoin pääsivät kaikki jalkeille, ja kun Steven tuli lyhty kädessä katsomaan oliko aitamme peräti tärvääntynyt, näin minä että ajopelit taasen olivat pystyssä ja että matkustavaiset niihin par'aikaa nousivat. Ne olivat mies ja nainen. Minä huusin ja kysyin olivatko loukkauneet, mutta olisin yhtä hyvin voinut kysyä luudalta — ei sanaakaan vastaukseksi!"

Mummo Dientjen näkyi heräävän horrostilastaan... "Olivatko ajopelit käännetyt kylään päin?" kysyi hän.

"Eivät; en ainakaan usko. Hevonen seisoi näin", ja Heinriksin mummo viittasi nummelle päin.

"Kenenkä olivat vaunut?"

"Arvaan että — niin, kuomu näytti olevan Willem van Dalenin."

"Tuon pitäisi sinun kertoa pormestarille. On vähän kummallista — —"

"Niin, olet oikeassa", myönsi Heinriksin muori, joka Dientjenin kysymyksien johdosta yhä enemmän tuli huomanneeksi, kuinka kumma tämä tapaus itse asiassa oli. "Siinä oli mies ja nainen; mutta sen minä näin että Thijs ei se ollut."

Mummo Dientjen nousi, mitään vastaamatta.

"En voi saada päähäni, Dien, että poikasi on syyllinen! Suoraan sen sanon, jotta saisit vähän enemmän rohkeutta. Piet ei myöskään sitä usko. Kyllä rentusteli Thijs viime aikoina, sanoo hän, mutta paha hän ei ollut. Ja Piet on poika, joka tietää, mitä hän sanoo. Mutta sinä kyllä tiedät, miinmoinen hän on, ja sinähän pidit hänestä, kun hän oli pieni. Nyt on hän ottanut arennille pienen maatilan, ja Marraskuussa nai hän Gerrit von Dingenin, joka saa pari lehmää kotoaan. Minulla on iloa siitä pojasta."

Mummo Dientjen oli pannut kädet ristiin, ikäänkuin estääksensä sydämensä puhkeamasta. Mutta viime sanoja kuullessaan ajoi hän kiivaasti lehmän kauemmaksi nummelle, sittenkuin hän työläästi oli saanut lausutuksi: "hyvästi, muori!"

Heinriksin muori jäi ihmeissänsä häntä katsomaan. Hän pudisti päätään ja oli tällä kertaa tyytymättömämpi omaan itseensä kuin Dientjeniin. Hän ei ollut mikään hienotunteinen ihminen, mutta kumminkin mumisi hän itsekseen: "minun ei olisi pitänyt puhuman Pietistä."

Siitä päivästä ei kirjavaa lehmää enää nähty sillä paikalla nummella. —

Geesjen oli muuttanut mummo Dientjenin luo ja heidän välinsä oli nyt tyttären ja äidin. Kun vanhus tietyistä syistä ei mielellään tahtonut näyttäytyä kylässä, oli hän tykkänään lakannut käymästä siellä työssä, ja Geesjen oli sopimuksen mukaan ottanut toimittaakseen suurimman osan hänen tehtävistään. Sen ohessa meni tyttö aina lauvantaisin auttamaan siihen taloon, jossa hän viimeksi oli palvellut. Eräänä iltana, kun hän sieltä palasi, kuuli hän, juuri kun hän poikkesi nummelle vievälle tielle, jonkun hiljaa mainitsevan hänen nimensä. Hän kääntyi ja näki edessään Gerrit Smitsin, puusepän sällin, jonka Thijs oli pitänyt kilpakosianaan ja jota hän viime aikoina, tietämättä itse miksi, aina oli välttänyt.

Gerrit oli pitkä, laiha, siirohiuksinen, hoikkasäärinen nuorukainen, jonka harmaansiniset silmät melkein aina olivat kääntyneet alas päin. Hän oli tunnettu ahkeraksi työmieheksi, oli kaikkialla kiitetty, ja pastorin luona erittäin hyvissä kirjoissa, olletikin siitä syystä että hän katkismustutkinnoissa oli ripein vastaamaan — mikä ei ollut kumma, hänellä kun aina oli katkismus polvillaan, jonka hänen toverinsa kyllä näkivät, mutta josta pöydän takana istuva pastori ei huomannut mitään. Nuoriso ei Gerritistä pitänyt, mutta sitä enemmän vanhat, ja moni järkevä emäntä oli jo itsessään miettinyt, kuinka onnellista olisi, jos saisi semmoisen vävypojan kuin Gerrit Smits.

"Geesjen, saanko seurata sinua, tyttö?" kysyi hän pitkään ja kohteliaasti.

"Tie on jokaista varten", vastasi Geesjen äänellä, joka ei ensinkään kuulunut hyväilevältä. Mutta Gerrit ei ollut siitä millänsäkään. Hän vaan kiiruhti hänen rinnalleen.

"Sinähän nyt asut täällä nummella?"

Geesjen vastasi päännyykähdyksellä.

"Se on kristillisesti tehty, tyttö! Toden totta, se on suureksi lohdutukseksi mummolle, joka on saanut niin kovaa kokea. Olkoon se hänen parhaaksensa! Herra rankaisee meitä ansioimme mukaan. Dientjen parka! Ainoa poika! Mutta se olkoon hänelle lohdutukseksi että tämä poika oli turmeltunut ja paha."

"Häpeäisit toki puhua tuolla tavalla", keskeytti häntä Geesjen närkästyneenä; "hän oli paljon parempi kuin sinä, ulkokullattu."

"Aina olet yhtä kiivas", sanoi Gerrit sävyisellä äänellä. "No, kun sinä vakuutat sen, niin täytyyhän minun sitä uskoa. Muuten varoitin ja neuvoin häntä usein, vaan eipä siitä apua ollut. Mutta sinähän tunsit hänen niin hyvin, ja sinähän tiedät paljoa paremmin, miten asian oikea laita oli."

"Minä tiedän että hänellä oli hyvä sydän", vastasi Geesjen, "hän saattoi kyllä erehtyä, mutta hän ei koskaan tehnyt pahaa tahallansa."

"Se on totta. Sen sanoinkin aina niille, jotka häntä panettelivat — viimeksi Jaakko Ketalaarille, joka, niinkuin tiedät, kosii pormestarin Maretjenia. Thijskin piti vähän hänestä, ja vaikka se tapahtui kaikessa kunniallisuudessa, suututti se Jaakkoa. Jaakko teki siinä tyhmästi, sillä Thijsillä oli vähän päässään silloin. Minun täytyi mennä väliin, sillä muuten olisi syntynyt tappelu. Siinä sanoin minä Jaakolle: 'Älä ole milläsikään hänestä; kun hän selviää, on hän taasen hyvällä tuulella, sillä hänellä on todellakin hyvä sydän'."

Geesjenin mieli muuttui niin kummalliseksi tämän pakinan kestäessä. Ihmeellistä oli että hänen sydämeensä pisti kipeämmin, mitä hän nyt kuuli, kuin sanoma rikoksesta, josta hän surullisina hetkinään ei voinut vapautta Thijsiä.

"Vahinko vain että Thijs oli niin kevytmielinen", jatkoi Gerrit. "Mutta hän oli niin hyvän näköinen, ja siinä oli kyllä kiusausta, kun kaikki pitivät hänestä. Minä kuljen suoraa tietä, ja siitä ei voi kukaan syyttää minua sillä minähän olen ruma. Mutta — niinkuin sanoin — Thijsistä pitivät kaikki, ja kentiesi ei se ollut hänen syynsä että hänkin piti kaikista eikä pysynyt yhdessä, niinkuin minä olisin tehnyt ja — tekisin."

Nyt oli Geesjenin kärsivällisyys loppunut. Tuota ei hän voinut vaiti ollen kuulla.

"Se on valetta, Gerrit; sinä panettelet Thijsiä. Hän pysyi yhdessä; noita toisia vain pilkkasi hän; ja siinä teki hän oikein."

"Olet epäilemättä oikeassa, Geesjen", sanoi Gerrit. "Viime aikoina pysyi hän vain yhdessä, mutta tämä oli korkeampaa säätyä. —"

"Ketä tarkoitat?" kysyi Geesjen vavisten.

"Tuota neitiä, tuota taiteilia-naista, Endorin noitaa, joka niin äkkiarvaamatta katosi."

"Kiitoksia hyvästä seurasta", sanoi Geesjen, kun he samassa pääsivät ulos metsästä. "Nyt olen minä melkein kotona."

"Kävisin mielelläni tervehtimässä mummoa tuolla sisällä; enkö saa? Minun käy häntä niin sääliksi. Murhan — pikaisuudessa tehdyn — voisin antaa Thijsille anteeksi, mutta varkautta! — se häpäisee aina niin hyvää äitiä!"

"Pidä suusi!" huudahti Geesjen; "älä puhu mummon kuullen semmoisia sanoja! Parasta on, ettet tule sisään."

Mutta Gerrit ei ollut häntä kuulevinaan, vaan nosti ha'an ja astui sisälle.

Mummo Dientjen istui tavallisella paikallaan, läkkilamppu vieressään ja rillit nenällään. Hän kuori par'aikaa perunoita. Syvää hiljaisuutta hänen ympärillään häiritsi seinäkellon nakutus ja loiske, joka syntyi, kun hän vesiämpäriin heitti kuoritut perunat.

"Hyvää iltaa, mummo!"

Dientjen loi silmänsä ovelle päin, mutta synkistyi, kun hän Geesjenin seurassa näki vieraan henkilön. "Kuka on kanssasi?" kysyi hän.

"Gerrit Smits, jonka tapasin tiellä ja joka tahtoi tervehtiä teitä."

"Vai niin — Smits!"

Tämä astui esiin kuten olisi hän ollut hyvinkin tervetullut vieras, otti tuolin ja asettui istumaan Dientjenin viereen.

"Onko teillä mitään sanomista minulle, Smits?"

"Minä tulen osoittamaan teille myötätuntoisuuttani. Olen kuullut puhuttavan teidän onnettomuudestanne ja minun sydämeni kärsi teidän kanssa. Moni olisi jo nääntynyt semmoisen kuorman alle, mutta minä tiesin että te olitte luja."

Eukko Dientjen jatkoi kuorimistaan, mutta hänen kätensä vapisi. Geesjen oli kuin tulisilla hiilillä.

"Istu, lapsi", sanoi mummo tylysti nuorelle tytölle. "Olet kulkenut pitkän matkan ja kentiesi puhunut paljon tiellä; kasvosihan ovat aivan punaiset. — Onko paljon työtä konepajassa, Smits?"

Tämä ymmärsi ettei hän aljetulla tavalla voittaisi Dientjenin suosiota. Vähän närkästyneenä vastasi hän: "meillä on tätä nykyä paljon työtä Beerensteinin paroonin luona. Minä, joka lomahetkinäni teen puusepän työtä, korjaan par'aikaa paroonin rikki murrettua shiffonieeriä. Arvokas kapine, mutta pahoin rikottu."

Geesjen, joka toimi takan luona, heitti harmissaan hiilihangon lattialle. Mummo ei sanonut mitään.

Gerrit alkoi nyt kysellä kirjavan lehmän laitaa, kehui sen hyviä ominaisuuksia, puhui karjanhoidosta ja karjantaudeista ja pisti puheeseensa pieniä juttuja, milloin mistäkin karjakauppiaasta, kunnes viimein — Geesjenin suureksi ihmeeksi — mummo näytti riemastuvan ja käyvän puheliaaksi.

Silloin kääntyi Gerrit äkkiä nuoren tytön puoleen.

"Tiedätkö, Geesjen", sanoi hän, "että minä kerran olen nähnyt sinun katkerasti itkevän, katkerimmasti kuin koskaan? Se oli silloin, kun Krelis Nien antoi hentulleen tuon kauniin syntymäpäivälahjan. Minä en kärsinyt nähdä sinun itkuasi, enkä ole koskaan unhottanut sitä. Olisin mielestäni tehnyt vaikka mitä, hankkiakseni sinulle semmoisen sormuksen. Tuhmasti se oli, sillä eihän asia minua koskenut. En usko kumminkaan että sinä otat sitä pahaksi, sillä olenhan minä tunnettu sävyisäksi pojaksi, joka ei tahdo tehdä maan matosellekaan pahaa. Mutta niin on asia, että minä olen tehnyt työtä ja säästänyt voidakseni ostaa sinulle — semmoisen sormuksen."

Hän otti esiin rasian, avasi sen ja näytti siinä olevan sormuksen, joka luonnollisesti oli puuvillalla ympäröity. "Minä annan sen nyt sinulle äitisi läsnäollessa, sillä äitinäsihän sinä pidät matami Dientjenin."

"Saanko _minä_ tuon sormuksen?" — Ei voi kieltää että Geesjenin silmistä leimusi ilon säde.

Sormus oli nyt vapautettu verhostaan ja näytti olevan toisenlainen kuin kuleksivila rihkamakauppiailla oli tapana tarjota kylän asukkaille. Gerrit, joka aivan hyvin huomasi Geesjenin ihastuksen, halusi vielä enemmän kiihoittaa sitä ja antoi sormuksen sentähden hänen ihailtavakseen. Mutta äkkiä vaaleni tyttö, ja kun hän vapisevalla kädellä tarttui sormukseen, kysyi hän: "Mistä olet saanut sen?" Sitten antoi hän sen mummo Dientjenille, mutta katsoa tuijotti Gerritiin, joka tuli vähän hämilleen.

Mummo näytti hyvin tuimalta, mutta otti vastaan sormuksen ja tutki sitä tarkkaan. Vanhuksen silmät olivat tarkemmat kuin tytön, sillä ne huomasivat kohta, mitä Gerrit ei luullut kenenkään näkevän. "Sormus on ollut rikki ja on korjattu. Se on todellakin kallis kapine!" sanoi mummo ja antoi sen takaisin Geesjenille.

"Mummo!" huudahti tämä; "hänellä oli tämä sormus sormessaan."

"Kenellä?"

"Vieraalla herralla, joka oli tuon hienon naisen, 'hänen armonsa' seurassa — ettekö muista?"

Mummo väänteli itseään tuolillaan. Se osoitti että hän oli huonolla tuulella.

"Erehdyt, lapseni", sanoi hän käheällä äänellä.

"Olen varma siitä. Minä näin että se oli hänen sormessaan, kun hän seurasi minua tuona pyhänä."

Mummo käänsi pois kasvonsa.

"Keltä olet ostanut sormuksen?" kysyi Geetjen Gerritiltä, joka ei näyttänyt olevan hyvillään.

"Govertilta tietysti, rihkamakauppiaalta. — Mutta jos siinä on jotakin vikaa, niin — anna se tänne. Kyllä minä opetan Goveria pettämään minua. hän tulee tänne nousevalla viikolla, ja se sopii hyvin. Anna nyt minulle sormus, niin saa hän vaihtaa sen toiseen."

Gerrit, joka muulloin oli niin tyyne, osoitti nyt jonkinlaista levottomuutta. Geesjen huomasi sen ja selitti sen omalla tavallaan. "Ei se tee mitään, jos siinä onkin vähän puutteellisuutta; sehän on niin vähäpätöistä laatua. Sinä olet sen minulle ostanut, Gerrit, ja minä otan sen vastaan kiitollisuudella."

"Geesjen", sanoi mummo Dientjen ja rypisti silmäkulmiaan; "anna se mielummin takaisin!"

"Miksi niin, mummo? Jos Gerrit hyvästä sydämestä antaa minulle sen, niin eihän pieni vika, jota silmäni tuskin eroittaa, sen arvoa vähennä."

Mummo viskasi viime perunan, jonka hän nyt oli saanut kuorituksi, semmoisella vauhdilla ämpäriin, että vettä loiskahti ympäri.

"Mutta Geesjen, minusta myös..."

"Se ei tee mitään, Gerrit! Minä otan mielelläni lahjasi, sillä se on niin kaunis. Olen pahoillani siitä että vasta ikään olin niin epäkohtelias."

Gerrit väänteli ja käänteli itseään ja koetti kaikin tavoin saada takaisin sormuksensa — epäluuloa herättämättä. Mutta turhaan. Ja kun keskustelu vähitellen taukosi, niin ei aikaakaan ennenkuin Gerrit sanoi jäähyväisensä ja lähti. Naiset olivat kahden kesken.

"Mummo, ettekö ymmärtäneet?" huudahti nuori tyttö. Mutta mummo keskeytti häntä: "Älkäämme siitä enää puhuko tän'iltana." — Hänellä oli nähtävästi mielessä jotakin, jota hän ei tahtonut ilmaista.

Monta sanaa ei enää puhuttu, ja Geesjenin sydämelliseen "hyvää yötä" toivotukseen vastasi mummo tuskin kuultavasti. Tämä sai kyyneleet Geesjenin silmiin; hän tiesi että mummo oli murheellinen, ja hän oli huolissaan siitä ettei hän saanut selittää tekoansa, hän kun tiesi itsensä viattomaksi. Mummo oli ankarasti kieltänyt häntä puhumasta siitä.

Seuraavana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan aikaisin yläällä. Hän oli jo tehnyt aamutehtävänsä ja seisoi akkunan vieressä näennäisesti hoitaen kukkia, mutta itse asiassa katsellakseen päivän valossa lähemmin sormustansa, kun mummo Dientjen laski kätensä hänen olalleen.

"Lapsi", sanoi mummo tuolla omituisella äänellä, joka aina teki niin syvän vaikutuksen, "anna minulle anteeksi; minä olin eilen närkästynyt sinuun. Se oli väärin."

"Mummo rakas, se on anteeksi annettu ja unohdettu", vastasi Geesjen ilolla.

"Ei, lapsi, ei niin! Vanhaa ihmistänsä on vaikea voittaa. Omanvoiton pyynti, arvelen, sai minut niin katkeraksi... Niinhän se on" — lisäsi hän ja puristi tytön kättä; "jokaisella on oleva osansa tässä maailmassa, ja minä tein väärin, kun otin pahaksi että sinä nyt jo — — mutta kuta pikemmin voit unhottaa häntä, sitä parempi se on." — Hänen huulensa vapisivat, mutta hän jatkoi: "Olet tehnyt oikein, kun valitsit uuden ystävän — — Jumala suokoon että tulisit onnellisemmaksi kuin — —"

"En ymmärrä teitä, rakas mummo! Saatoitteko uskoa? — — Unhottaa _häntä?_ En koskaan!"

"Ja sinä otat kumminkin vastaan tuon toisen lahjan?... Ja kiität häntä?... Etkä tahdo antaa sitä takaisin? Oletko kevytmielinen, tyttö?"

"Mummo, tämän sormuksen näin minä tuona sunnuntaina vieraan silmänkääntäjän sormessa. Olen aivan varma siitä! Kuinka Gerrit hämmästyi, kun sen hänelle sanoin! Siitä syystä otin minä sormuksen. Minä vien sen pormestarille, jollette te tahdo sitä tehdä."