Part 2

Pääsinkin jo Pitkänsillan päähän, mutta siinä kävi sellainen räiske, että aloin pitää sitä hiukan liian vaarallisena. Saksalaiset näet ampuivat Töölööstä päin niin vimmatusti, että näytti kuin aikoisivat he hävittää koko sillan. Ei yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Seisoin rakennuksen nurkalla, katselin lentäviä kuulia, kuuntelin sitä outoa ryskyä ja räiskettä ja mietin minnepäin minun olisi nyt käännyttävä.

Siinä näen minä miehen hurjaa kyytiä laskettavan moottoripyörällä, aikoen sillan yli. Mutta tuskin puolimatkaan pääsi, kun tuli granaatti, katkaisi kahtia koneen mutta mies, joka oli lentänyt pitkän matkan päähän, nousi vahingoittumattomana ylös.

Minä pyörsin nyt takaisin ja menin lopuksikin työväentalolle, koska nälkäkin jo alkoi ahdistella. Päästyäni pihalle, tuli vastaani nuori tyttö kivääri kädessä, pyytäen että opettaisin häntä ampumaan. Minä olin tässä suhteessa yhtä viisas kuin hänkin, mutta me aloimme nyt yhdessä harjoitella, räiskyttelimme ilmaan ja pidimme hauskaa. Minkäänlaisia päälliköitä ei näkynyt, kukaan ei käskenyt eikä komentanut.

Ruokaa oli tässä talossa runsaasti ja hyvää ruokaa olikin, me söimme oivallisen aterian ja jatkoimme tytön kanssa jälleen ampumaharjoituksiamme.

Sitte tuli tykin kuula, joka lensi talon tornista lävitse, särki siellä olevat kuularuiskut ja kojeet, veipä vielä hengen eräältä mieheltä, — vei tuiki tarkkaan.

Siinä rytäkässä repesi minultakin takin hiha — mikä siihen sattui, sitä en ehtinyt huomaamaan.

Nyt ei minua enää huvittanut ilmaan ammuskeleminen ja mieleeni muistui se Hermannin kaupunginosassa asuva tyttö, jonka kanssa olin kevätkauden lasien lävitse keskustellut. Lähdin nyt etsimään häntä.

Miten iloinen olikaan se iltapäivä! Niin herttainen oli se tyttö ja hänen äitinsäkin otti minut ystävällisesti vastaan, kestiten kuin parasta vierasta. Vasta iltamyöhällä sieltä lähdin ja sain yökortteerin erään lesken luona, jonka mies vasta oli punaisten riveissä kaatunut. — Eukolla oli lapsia viisi, mutta ruokaa ei muruakaan, ei minkäänlaista. Tyhjensin taskuistani eväät, mitkä ystäväni oli mukaani pannut ja jaoin ne lesken nälkiintyneille lapsukaisille.

Lauvantaipäivä oli kenties vielä hauskempi. Meillä oli Kallion kirkon vierellä rintama — niin, se tahtoo sanoa, meitä istui siinä joukko tyttöjä ja poikia lystiä pitäen ja hernesoppaa syöden jota luullakseni työväentalolta tänne tuotiin — en tiedä varmaan, mutta sangoilla sitä vaan kannettiin ja hyvää se oli!

Siinä me sitä sanoimmekin, että ottakoon saksalainen kernaasti Helsingin, mutta koettakoonpas häiritä meidän ruokarauhaamme!

Siitä nousi sitte ylös muuan tyttö ja virkkoi: — no, pojat! ruvetaanpas nyt johonkin hommiin! Silloin juuri tuli kuula, katkaisi häneltä kaulan, ja raskaasti retkahti maahan ruumis, josta verinen pää irtautui. Se oli niin pahan näköistä katsella, että meiltä muilta sanat kieleltä katkesivat.

Kuulia lenteli yhä tiheämmin ylitsemme. Kuului vaan yhtämittainen hurina, viuhina ja vihellys ylhäällä, päittemme päällä. Ei kukaan meistä tietänyt mistä ne tulivat ja kuka ne lähetti. Mitään johtajaa ei meidän »rintamalla» ollut, kasassa makasivat kiväärimme, eikä kukaan meitä ampumaan kehoittanut. Mitään emme osanneet tässä mylläkässä toimittaa ja pitkäksi kävi jo aika. Tiesin, että tyttöni Hermannissa odotti minua, jätin »rintaman» ja lähdin hänen luokseen.

Nyt neuvoivat minua tuttavani pyrkimään pakoon Helsingistä ja tiesinhän tuon nyt itsekin, että lyhyeen tämä vapaus tällä kurilla loppuu. Yritin pakoa pari kertaa, eri paikoista, mutta eihän siinä saksalaisten ketjussa ollut ylipääsyn paikkaa. Niinpä jätin minä sikseen koko puuhan.

Illalla menin taas sen lesken luo, koska olin onnistunut hankkimaan hiukan hevosenlihaa ja makkaranpalasia hänen lapsiparoilleen.

Menin aikaseen maata ja nukuin sunnuntaiaamuna pitkään. Valkoiset kulkivat nyt talosta taloon puhdistellen Söörnäisten perukoita punaisista. Ne nappasivat nyt minutkin kiinni ja veivät Kallion kansakoululle.

Koko tämän lyhyen vapauteni ajan olin yhtämittaa saanut ihmetellä, miten _hyviä_ ovat ihmiset. Niin olivat punaset, eivätkä valkoiset suinkaan olleet minulle vähemmän ystävällisiä, mikä muuten olikin aivan oikein, koska minä, ikäni sellissä istunut, olin pysynyt tietämättömänä heidän riidoistaan. Ystäviä olivat siis minulle kumpaisetkin.

Se kumminkin jäi ikipäiviksi mieleeni, miten raivokkaasti taistelivat punaiset naiset. Kun oli lähdettävä Töölööseen saksalaista vastaan, niin naiset olivat ensimäisinä valmiit. Pyydellen, uhaten koettivat he saada mukaansa miehiä, joiden rohkeus oli jo lannistunut, jotka pakoillen piilopaikkoja etsiskelivät. Pahasti kuuluikin se akka-armeija saksalaista perjantai-iltana häirinneen.

Sunnuntai-iltana söin minä kauravelliä valkoisten kanssa, muuta ei niillä raukoilla itselläänkään ollut. Ja minä söin. Pistelin kymmenen lautasellista yhteen menoon ja sanoin itselleni: syö, syö, Ville velliä, on se taas tälläkerralla vapautesi viimeinen velli!

Siinä sitte sotilasten kanssa tupakoiden iltaa istuskeltiin ja pojat vaan tuumailivat, että kaippa sinun Ville, nyt on otettava taas ne entinen kortteeripaikkasi siellä tiilitalossa — niin, mikäpäs siinä muu, tuumasin minä, johan sitä nyt taas istuskeleekin, kun on välillä vähäsen tuuleentunut.

Sehän se tässä vankilaelämässä on ikävintä kun täällä ei koskaan tule mitään vaihtelua, vaan on uusi päivä aina juuri edellisensä kaltainen. Ei täällä ikinä _tapahdu_ mitään.

Isänmaa.

— »Se on isänmaamme, missä kulloin olemme, kuuli usein sosialistien kesken puhuttavan», — sanoi kansanedustaja kerran, kun istuimme siellä kuritushuoneen ristikkoikkunaisessa kansliahuoneessa, — »on satoja kertoja huudettu, että ei ole eroa värin eikä rodun välillä, että yhtäläisiä tovereita ja veljiä ollaan kaikki, ja että koko maailma on meille isänmaa, — mutta se ei ole totta. Vaikkakin pyrimme yleiseen veljeyteen, on kullakin ihmisellä oma maansa ja oma kansansa, joka on hänelle muita lähempänä. Ainakin suomalainen on syvimmässään lujasti synnyinmaahansa sidottu, sen näki kyllä niistä pakolaisista, jotka kapinan kukistuessa etsivät turvaa Venäjän puolelta, sen tunsin myös omassa itsessänikin, sillä rauhaa en saanut, ennenkuin päätin, että takaisin Suomeen palaan ja kärsin rangaistuksen, mikä minulle määrätään.

Ikäni muistan sen pakomatkan, kun me huhtikuun viidentenäkolmatta, viisilaivaisena matkueena lähdimme Viipurista painumaan Pietaria kohti.

Tuuli oli myrskyksi kiihtymässä, ajojäät tukkivat reitin ja takanamme jyskivät tykit.

Kulku oli hidasta, mutta edettiin sitä sentään ja kohta häämötti kotomaan manner vaan tummana viiruna taivaanrantaa vasten ja silloin tällöin leimahti vielä kanuunan kidasta syöksyvä tuli.

Laivalla olijat olivat vaiti ja luulen heidän tunteneen samoin kuin minäkin, että pohja jalkojen alta oli poissa, oltiin tuuliajolla, — matkalla maanpakolaisuutta kohti. Silloin jo moni, joka isänmaan oli kieltänyt, tiesi mitä se hänellä maksoi.

Ja kun jonkun aikaa olimme oleskelleet Pietarissa, silloin sen jo peittelemättä kukin tunnusti, kenen tahansa tapasikaan, aina samaan kohtaan päättyi puhe »kun vaan pääsisi täältä takaisin Suomeen».

Mutta voimakkaammin kuin missään muualla, ilmeni koti-ikävä siirtolaisparakeissa. Pakolaisemme olivat sijoitetut noin 750 km. etäisyyteen Pietarista, Siperian radan varrella olevan Buin kaupungin läheisyyteen. Tämä paikka on Kostroman ja Veksan joen yhtymäkohdassa, suurien soiden ja rämeiden ympäröimänä, — sinne, äsken tyhjenneissä, itävaltalais-saksalaisissa sotavankiparakeissa saivat suomalaiset nyt koteutua.

Minä matkustin sinne elokuulla. Lähestyessäni siirtolaa näin jo kaukaa, miten lukuisa lapsiparvi juoksenteli parakkien välisiä, kapeita kujasia. Leikkien, temmeltäen touhusivat nämä pellavapäiset suomalaisvesat ja raikkaana kaikui kotoinen kieli, johon toisinaan sekaantui jo joku venäläinenkin sana, jota he useimmiten merkitystä ymmärtämättä käyttelivät.

Kumman kaihoisaksi kävi mieli tätä pakolaislapsilaumaa katsellessa: Mitähän heistäkin mahtanee tulla ja mikä on heidän osansa oleva, heidän, jotka kohtalon aalto tänne kauvas, vieraalle maalle viskasi. Mutta iloisia he vaan olivat, kuin konsanaan kotomaansa kamaralla.

Siirryin sitte parakkien suuriin suojiin.

Ne olivat rakennetut kuin mahdottoman tilavat tuvat. Ylhäältä oli huoneen ilma yhteinen, mutta alaosa oli laudoilla aidattu eri karsinoihin, joten jokaisella perheellä oli oma pieni nurkkansa jossa asusti ja säilytti vähäisen, mukana tuomansa omaisuuden.

Mikä on kiireellä kyhännyt laudoista makuulavitsan, toiset taas levittäneet lattialle vähäiset ryysynsä. — Kukin pesä oli sen näköinen, kuin aikoisivat sen asukkaat kenties jo huomenna koota kasaan kaikki ja vaeltaa edelleen, — minne? — Luoja sen tiesi.

Muutamankin karsinan lattialla istui kalpea, nuori vaimo, sylissään ryysyihin kääritty lapsi, vasta muutaman päivän vanha.

Kamala epätoivo kuvastui äidin kasvoilla ja silmissä paloi kuin kuumeinen kiilto.

Kun hän kuuli suomenkielisen tervehdykseni, ilostui hän ensi hetkessä, mutta pian oli se ohi ja raskaasti huo'aten hän vastaa: — Jumal’antakoon.

En oikein tietänyt mitä sanoisin, olimme ääneti hetken, kunnes hän taas kohotti katseensa ylös ja silmät kyynelissä sanoi:

— Niin, täällä sitä nyt ollaan.

— Niin, niin, — täällähän me nyt olemme.

— Onko miehenne elossa? kysyin hetken kuluttua.

— Elossa oli vielä tänä aamuna, — tuollahan se on sairaalan puolella — ankara malaariakuume raivoaa näillä suoseuduilla se vei jo minunkin kaksi poikaani tuonne vierasuskolaisten hautausmaalle. — nyt ei minulla enää ole muuta kuin tämä pieni raukka tässä, — täällä parakissa syntynyt. — puheli vaimo, ja lienee niitä ollut täällä satoja samanlaatuisia tapauksia.

Puhuttelin vielä muitakin ja sain hiukan käsitystä siirtolan elämästä. — Miehet käyvät töissä, perheet saavat hakea ruoka-annoksensa yhteisestä keittiöstä. Vaatetuksen apua ovat paikkakuntalaiset jonkunverran vapaaehtoisina lahjoina antaneet, — kertoivat parakkien asukkaat ja loppusanat olivat kaikki samat: — pahin täällä on se kalvava koti-ikävä.

Niin sanoi munankin mies, että olisipa vaikka kuinka kurjasti asiat, vaikka ei muuta näkisi kuin vilua ja nälkää, kunhan vielä kerran oltaisiin _kotona_.

Kuuli täällä joskus vielä kirouksenkin ja jonkun käheän uhkauksen, että vielä mennään ja näytetään — mutta se oli kumminkin harvinaista, mielet olivat sulaneet, vihat lauhtuneet ja väkevänä nousi kunkin lautakopin sisästä yksi ainoa toivomus, päästä takaisin kotimaahan. Se tunne oli niin suuri ja voimakas, että sen rinnalla kaikki muut äänet vaimenivat.

Vähänmatkan päässä parakeista oli vierasuskolaisten hautausmaa. Sinne lähdin minä iltahämyssä, jolloin sakeat usvat nousevat vesiperäisistä maista täyttäen koko tienon. Oli niin hiljaista ja yksinäistä. Kuului vaan suolintujen haikeamieliset huudahdukset.

Puisia ristiä näkyi yksinomaan tällä hautausmaalla. Niistä toiset olivat jo kaatuneet, mutta muutamien päällä näkyi vielä kuivunut kukkaseppelekin.

Nämä sadat harmaantuneet ristit tällä avaralla suoniityllä olivat itävaltalais-saksalaisten sotavankien, jotka kuolema oli vapauttanut, mutta nuo kymmenet uudet, valkeat suomalaisilla nimillä varustetut ristit tekivät minun mieleni niin haikeaksi, kuljin niiden kunkin luona ja luin puukon kärellä piirretyt nimikirjoitukset.

Laitumella kotiutuva karja kulki tämän kalmiston yli. Mikä tuuppasi sarvillaan kumoon jo kallistuneen ristin, mikä kahmasi suuhunsa vielä tuoreen puolukanvarsiseppeleen.

Oli jo yö, kun sieltä lähdin. Soilta kuului lintujen valittavat äänet ja valkeat usvat leijailivat kuin levottomat henget vierasuskolaisten hautuumaalla.

Nyt olin päättänyt palata takasin Suomeen, maksoi mitä maksoi. Eihän se ollut niinkään helppoa tietoisesti antaa vapauttansa ja ruveta vankeuteen, ties kuinka pitkäksi aikaa, mutta minun oli nyt mahdotonta jäädä enää tänne, olin kuin sairas ainaisesta koti-ikävästä. Bolshevikkien, — ryssien, enempää kuin omienkaan kanssa, en tahtonut enää olla missään tekemisessä.

Ja niin minä eräänä sateisena syyskuun päivänä lähdin pyrkimään Rajajoen yli.

Kuljin oppaani perässä näitä metsäisiä, asumattomia seutuja ja minun mieleni oli niin kevyt, aivan kuin taakka olisi hartioiltani poistettu.

Opas, liukaskielinen inkeriläinen, kulkee edellä, vetää päänsä syvälle pystyyn nostetun kauluksen suojaan ja puhuu, puhuu, taukoamatta ja vaikka hän elättää itseänsä tällaisella salakuljetuksella, kieltää hän minua lähtemästä varottaen kaiken aikaa. »A' älä sie Suomeen mene, älä mene, veli hyvä, paha siel' on olla punasten, — vangiks' siun ottavat, kuka tietää kuinka käy.» — rupattelee hän, edeten rämeikköä jokivartta kohti.

— Käyköön nyt kuinka tahansa. Niin tuiki kyllästynyt olen tähän sotkuiseen sekaiseen ryssänmaahan. Pois täältä täytyy ihmisen päästä vaikka henki menisi, parempi siellä on kuollakin kun täällä, — sanoin minä.

Inkeriläinen punoo päätään ja varottaa, samalla antaa hän ohjeita ylimenoa varten, vakuuttaen veden tälläkohdalla olevan niin matalalla, että vaaraa ei ole.

— Tämä ilma on sopivin, — selittää hän. Tämmöisessä kylmässä tihkusateessa eivät ryssän patrullit viitsi ulkona kävellä, tuvissa istuvat tshaijua juoden ja tupakoiden, eivät ne sinua huomaa, rauhassa saat mennä, — lohdutteli hän minua. Mutta kun joen ranta aukeni, ei hän enää itse tohtinutkaan edetä, vaan sinne rytäikköön nysähti ja saatuaan sovitun summan, sataviisikymmentä ruplaa, vilisti kiireellä takaisin metsään.

* * * * *

Kun sitte yksin seisoin sen harmaan liejuisen veden rannalla riisuutuen viskautumaan tuohon kylmään kylpyyn, niin kolkolle se hiukan tuntui, tuli mieleeni sekin, että jos saisin suonenvedon ja jäisin sinne, enhän ole enää nuori ja muutenkin aivan harjaantumaton sellaiseen urheiluun, mutta minä purin yhteen loukkua, lyövät hampaani, käärin vaatemytyn selkääni ja sanoin itselleni, että parempi on tuolla virrassa, kun sen _itäisellä_ rannalla.

Onnellisesti kumminkin pääsin Suomen puoleiselle rannalle ja niin ajattelin minä kotomaan mantereelle astuessani, että olkoonpa nyt edessäni mitä vaikeuksia tahansa, niin taakseni jäi kumminkin pahin.

Vartiopatrulli pidätti minut heti ja kuljetti vääpelinsä eteen. He olivat hauskoja, ystävällisiä miehiä, jotka kohtelivat vankiaan ihmisellisesti ja kun minä ensimäisenä iltana, niiden kamalien kuukausien jälkeen, panin levolle suomalaisten ihmisten kanssa, suomalaisessa talossa, oli mielessäni omituinen onnen tunne ja minä sanoinkin niille sotamiehille, jotka minua vartioivat, että sen olen ainakin tällämatkalla tullut tietämään, miten kallis on ihmiselle _isänmaa_.

Synnin tuoksu.

— Katsokaas pojat! Siinä nyt on piru itse, — sanoivat asemalla N:n kaupungin katupojat, kun se musta ryssänupseeri astui rautatievaunusta ulos.

— Piru se on! Näetkös tuota korkeata kyömynokkaa ja noita silmiä, jotka hehkuvat kuin kekäleet. Noin musta ei ihminen voi milloinkaan olla, — vakuuttelivat he toinen toisilleen.

— Ruhtinas! — kuiskasi toverilleen »Grand Cafe'n ruotsinmaalainen tarjoilijatar ja levitti työtoverinsa eteen kokonaisen satasen, jonka tämä uusi »kundi» oli hänelle antanut yhdestä olutpuolikkaasta ja kahdesta voileivästä. Sellaista juomarahaa yhdestä pivosta ei hän tässä viheliäisessä pikkukaupungissa ollut vielä koskaan saanut.

* * * * *

Mutta kun »espiä» astelevan tyttöparin silmiin äkkiä ilmestyi tämä muukalainen, nyyhkäsi vanhempi heistä valkokutrista toveriaan takin hihasta, hänen korvaansa kuiskaten; — Mefisto!

Vaan pieni kaunotar oli jo ennemmin huomannut nuo sinervänmustat, pitkät kiharat tummien silmien kumman katseen ja hänen nuori, herkkä sydämensä sanoi: — valtias!

Senjälkeen se valkotukkatyttönen valmistautui huolellisesti niille tavallisille kävelytunneilleen ja pian huomasi vierellä toveri, että Mefiston katseet kohdistuivat kiinteästi hänen nuoreen ystävättäreensä: »Älä viitsi sitä vilkaistakaan» — sanoi hän tälle, mutta samassa huomasikin miten hohtava punerrus hänen hienoja poskipäitään somisti. Asia oli selvä; Yhteiset iltakävelyt tuntuivat toisesta siitälähtien vastenmielisille ja hän etsi syyn jäädäkseen seuraavina iltoina kotiin.

Ero ystävättärestä, oli puuseppä Salosen sinisilmä tyttärelle suuri suru. Seuraavina iltoina istui hän kotona, kyynelissä silmät, poskilla hehkuva puna ja povessa outo polte.

Mutta eräänä aamuna hänen tullessaan työpaikkaansa, Paulamäki K:in konttoriin löysi hän pulpetiltaan kimpun mitä ihanimpia tummanpunaisia ruusuja.

Kukkien keskessä oli kultareunakortti, kortilla tuntemattomalla käsialalla piirretyt sanat:

»Ihanimmalle Suomen Immelle!»

Hitaasti kuluvat hetket. Konttorikellon kullatut osoittimet siirtyvät niin verkkaan, että tuskin eroittaa odottava silmä niiden paikaltaan liikahtaneen.

On sekaisin silmissä sarakkeet ja leikkiälyöden karkeloivat numeroiden valtaisat rivit, tanssien, hyppien ylös ja alas, harhaisen katseen tieltä.

Hän ei jaksa jatkaa, hän heittää kesken työnsä ja lähtee ulos.

Kuin kuumeisena hän kotiansa kohti kulkee, puristellen valkeata vitilunta pienissä polttavissa käsissään. — On, kuin alati näkisi edessään ruusujen hehkuvan punan, on kuin mustien silmien katse lepäisi hellittämättä hänen päällään ja outo aavistus sielussa kuiskaa, että jotakin nyt tapahtuu, jotain outoa, ihmeellistä, ihanaa.

* * * * *

Hän oli jo kerinnyt kotinsa kynnykselle kun kaukaa näki tuulessa heiluvan halatin. Vavahti immellä sydän, värähti välillä riemun ja pelon: Hän se on! — Tulee! — Tuo tullessaan sen tuntemattoman, ihmeellisen osani. —

* * * * *

Vihaisesti viskasi uusi konttorineiti ne kuihtuneet ruusut pöydältään, heitti no palavaan uuniin ja pesi pois sen vihertävän liman, joka niiden lionneista varsista oli hänen käsiinsä tarttunut.

Ryssän ruusut, — hyi! —

Mutta hänen nyrpistettyyn nenäänsä lehahti kuolevien kukkain hieno haju, kuin hehkuvan hekuman huumaava tuoksu, ja itse tiedottomasti, aukeni sydämmen suljettu sokkelo, josta nousi sen tuntemattoman onnen kaukainen, kumma kaipuu.

* * * * *

Meni talvi, tuli kevät.

— »Jokos meidän piru nyt lähtee sinne, mistä se tulikin?» — kyselivät toisiltaan pikku pojat N:n kaupungin rautatien asemalla, mutta tarjoilijattaret »Grand-Cafe'ssa» tiesivät, että »ruhtinas»: lähtee nyt kesälomalle ja tulee pian taas takaisin.

Samaan aikaan hävisi myös puuseppä Salosen kaunis tytär, joka talvella erosi konttori paikastaan. Ja jo samana iltana tiesi jok' ainut pyöreä poskinen porvarisrouva tässä kaupungissa tämän katoamisen salaisen syyn.

* * * * *

Toisen talven lumet peittivät jo N:n kaupungin kapeita katuja.

Neiti Salonenkin oli taas koteutunut, mutta kukaan ei ollut häntä entisekseen tuntea.

Todellakin hän oli asultaan kuin ruhtinatar, päällään pietarilainen turkki, jonka upeaan, pehmeään kaulukseen hänen pienet kasvonsa miltei kokonaan upposivat. Hänen korviaan koristivat suuret, himmeät safiirit, hänen hienoissa sormissaan briljantit kimaltelivat ja hänen yllään väreili vieraanmaan väkevä hajuveden tuoksu.

Tummat renkaat ympäröivät nyt noita sinisiä silmiä, mutta niiden säteily oli entistä ihanampi, niiden ilme ihmettelevä ja onnen kylläinen kuin lapsen joka satujen suloissa elää.

N:n kaupungin siveelliset pikkurouvat lakkasivat häntä tervehtimästä ja toiset käänsivät pois päänsä hänet kohdatessaan.

Mutta toiset tiesivät »pirun» hallussa olevien valtionvarojen pahasti vaillentuneen.

* * * * *

Aika kului.

Kalpenemistaan kalpeni Salosen tyttären hieno poski ja silmien ympärillä ne siniset renkaat yhä suurenivat. Hänestä saivat nyt pikkukaupungin naiset pitkien puhteittensa puheen aineen.

Sitte sulkeutui hän sisälle sairauden tähden ja toisesta kaupungista tuotiin tuttava venäläinen lääkäri häntä hoitelemaan.

Puuseppä Salosen asuntoon on sijoittunut syvä, synkkä suru ja pienen valkoisen kamarin pöydällä palaa lamppu jo kautta kolmannen yön.

Sairaan tila tuntuu yhä huononevan. Hänen silmänsä palavat suurina, tuskan puhuvina ja harhainen katseensa kulkee kautta huoneen.

— Mihaili!... Oletko luonani Mihaili?... Tuntuu kuin se lähenisi... etkö näe, että... ovinurkkaa pimittää musta varjo... älä anna sen tohtorin tulla... hän ei saa lähestyä vuodettani ... suojele minua, Mihaili! — Mihailini, valtiaani, ... ole kanssani... älä minua hädän hetkenä heitä!

— Lintuseni, valkea kyyhkyseni! — Etkö näe, että vierelläsi valvon. Ketään muuta ei huoneessa ole, vain unessasi näit sinä sen mustan varjon. — Lääkäri lähti täältä jo eilen, eikä sinun enää tarvitse häntä nähdä.

— — Kuolema tulee... Mihaili!... minä pelkään...

Vierellä istuva musta mies kumartuu yli vuoteen, nostaa käsivarrelleen valkean pieluksen ja kapealla kädellään sivelee hän tuskan hiestä kostuneita, silkin pehmeitä suortuvia.

Sairas näkee nyt lähellään mustan kiiluvan silmäparin ja kiljasee ensinäkemisessä kuulemansa sanan: — Mefisto! —

Mutta samassa palautuu taas muisti, valjut huulet heikosti hymyävät ‒ ‒ Sinähän se olet, Mihaili!

* * * * *

Mihaili on kaikkensa koettanut. Sairas on ylen kiihoittunut, toisinaan vallan raju, eikä mitään keinoa löydy hänen rauhoittamisekseen. Mihaili on valvonnasta väsynyt ja hermostunut. Tänne on hän ollut vuorokauden suljettuna, kahdenkesken kuolemassa kamppailevan kuumesairaan kanssa ja toisesta huoneesta kuuluu lakkaamatta Salosen vaimon itku ja vaikerrus.

Vaikealta tuntuu tilanne, vaan ei keksi venäjänmies, miten oudosta vankeudestaan vapahtuisi, sillä hänen sielunsa kammoo kamalasti kuoleman läheisyyttä ja kun sairas siitä vaan mainitseekin tuntee hän kylmän väristyksen ruumiissaan. Kumpa saisi hänet vaan pysymään vaiti!

Uusi ajatus iskee äkkiä hänen aivoissaan: sairaan silmissä väikkyvät harhakuvat ovat muuksi muutettavat! Tähän tarttuu hän kuin viimeiseen, pelastavaan keinoon.

Ja kun potilas jälleen horteestaan valveutuu, ilmestyy hänen silmiinsä mustien silmien kiinteä katse.

— Sulje silmäsi, tyttöseni. — Me lähdemme nyt pitkälle matkalle, minä vien sinut kanssani kauvas. — Olet viluissasi, lapsi, ja väsynyt siksi kannan sinua sylissäni kappaleen matkaa.

Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi jälleen. — Kuuletko, miten helisevät talviset tiu'ut, meidän ajaessamme yli lumisen lakeuden, kautta valkoisten kenttäin. ‒ ‒ Me olemme nyt rautatieasemalla, jonne juna juuri puuskuttaen saapuu. Nyt nostan sinut vaunuun. — Jo kuuluu kimakka vihellys ja vilkkuen vierivät ohitse lumiset metsät ja maat.

— Matka on pitkä, sinä nukut minun sylissäni, sinun on lämmin ja hyvä. ‒ ‒ Aika rientää, hetket vierivät, me matkustamme yhä, kunnes sulina vesinä välkkyvät ne valkoiset lumet, kunnes vihoittaa maa ja ilmassa helkkyy lintujen laulu.

Hetkeksi vaikeni taas vuoteen vierellä musta mies, vaikeni ja mietti. Sairas lepäsi nyt levollisena ja nyyhkytykset viereisessä huoneessa hetkeksi vaimenivat.

— Missä me olemme — kuuluu hiljainen kuiske ja valjuilla kasvoilla kajastaa vieno hymy.

— Joko heräsit, lintuseni, katso siis ikkunasta! Sivuuttaneet olemme jo aikoja Suomen rajan ja samoamme pyhän, suuren Venäjän sydämeen. Katso, kuinka täällä jo vihannoivat vainiot, näetkö, kuinka niityillä naisten kirjavat, kevätkoreat puvut hohtavat, ja heidän moniväriset silkkiset päähineensä välkkyvät kevätauringon kirkkaassa valossa silmiä huikaisten. — Mutta yhä edemmäksi me etenemme.

Jo pysähtyy juna viimeiselle asemalle ja me olemme tulleet pieneen, sisävenäjän kaupunkiin. Tämä kaupunki on rakennettu ilman suunnitelmia, ilman määrättyä järjestystä, ei sen perustajilla ole ollut länsimaitten arkkitehtuuria. Vapaan, vallattoman mielikuvituksen loihtimana on se virran varrelle kohonnut ja luulee vieras katselija sitä suurten, iloisten lasten leikkialueeksi. Tässä kaupungissa on seitsemäntoistatuhatta asukasta ja sataseitsemänkolmatta kirkkoa, jotka kullattuine kupooleineen virran varrelta kohoavat. Siinä on kirkkoja kaikenvärisiä, vihreitä, keltaisia; sinipunaisia, siinä on sinisen kirkon vieressä valkea kappeli ja sen sivulla kohoaa suuri, loistavan punainen emäkirkko. Koko jokilaakso on kirkkoja täynnä, eri suuruisia kaiken värisiä, kantaen pyhimystensä nimiä, joille ovat omistetut. Ja kaupungin keskitse kulkee virran hopeanhohtoinen juova.

Täällä näet sinä iloisia, huolettomia kasvoja, kuulet naistemme helisevän naurun. Tuossa kerjäläinen, joka äsken avuttomin ilmein ja vaikertavin äänin eteemme pysähtyi almua anoen, mutta heti kun oli ristinmerkillä lahjastaan kiittänyt, suoristui koukkuinen selkä, ja hymyhuulin, hyräillen jatkaa hän taas mieron loputonta matkaa.

Täällä kuulet sinä meidän kielemme kauneuden, sen pehmeän soinnahduksen, joka on kuin kottaraisen keväinen kieli, täällä löydät sinä kansan, jonka jalan noususta jo tuntea saatat, että ympärilläsi on shlavien heimo, jonka jalan poljennassa on tanssin tahti.

Mutta tänne emme vielä pysähdy, koska isäni maatilalta on täällä vastassamme troikka — kolme virmaa pikimustaa oritta. — — Kas niin, minä painan sinua rintaani vasten, ettet putoa, edessämme on nyt viiden peninkulman tietön taival.

Kuuletko miten korskuvat hevoset jo riuhtovat valjaitaan. Ne ovat puolivilliä eläimiä ja niiden silmissä palaa väkevä elämäninto.

Jo hellitti kuski hevoset — älä pelkää, armas, ne kirmasevat kuin kolme pikimustaa paholaista kautta vihreän nurmen. — Ei tietä missään, ei estettä ei aitaa, vapaa on maa, laaja ja lakia, jommoiseksi Jumala sen loi! — —

On kevät, kyyhkyseni, keskivenäjän kevät, hurmaten kulkee tasangoilla suvinen tuuli ja auringon hehkussa väreilee kevättuoksuinen ilma viheriän maan yllä.

Älä säikähdä, armas, outoa ääntä, se on näiden eläinten tapa, että ne kiljuvat mennessään, kirkaisevat kaikki kolme yhteen ääneen, se on niiden voimallisista rinnoista lähtevä ilonilmaus, se on niiden suurissa sydämmissä sykkäilevän, ylitsevuotavan voiman huojentava purkaus. ‒ ‒

Jo kallistuu länteen päivä. Maasta kohoaa lämmin huuru, joka sinervänä seinänä muodostaa ainoan rajan maan ja taivaan välille. Me ajamme kohti autereisiin ruskopilviin laskevaa aurinkoa. Edessämme hohtaa punervana läntinen taivaan ranta, vaan takanamme on tumman hämäräinen lakeus. — Vielä on osa matkasta jälellä, sinä näet, kultaseni, että viisi penikulmaa troikalla täällä, on enemmän kuin muualla kokonainen elämä!

Jo eroittaa korvani kaukaisen koirien haukunnan ja kevät hämärässä karkeloivan kyläväen iloiset äänet. Tuolla jo näkyykin kaukainen kylä, ryhmä rinnakkain rakennettuja turvekattoisia hökkeleitä, jotka heikkoudessaan toinen toisiinsa nojautuvat. Älä ihmettele niiden huonoutta: — tämän kylän asukkaat ovat ammatti varkaita, mutta kelpo ihmisiä kaikki. Ei kukaan heistä rasita itseään työllä, ei ketään huoli huomennesta ahdista, ei kenenkään harteita elämä taakkana paina. Katso, kuinka tulet noiden hökkelien valoluukuista tuikkaavat yli yön, sillä he ovat oikeauskoisia kristityltä, jotka palvelevat pyhimyksiään ja jakavat almujaan.

Läpi kylän kulki tiemme ja nyt ajamme lehtokujaa myöten, joka johtaa isieni monisatavuotiseen sukukartanoon. Nurmikkona ovat nyt käytävät, jotka kenties kerran maailmassa olivat hiekoitetut ja talossa portaat niin lahot, että niitä on varovasti asteltava, ja joka huoneessa, joka sopessa elää sadun henki.

Näetkö, omani, miten mustansiniselle taivaalle syttyvät tähdet, miten tuores, keväinen lemu lähtee mustamultaisesta maasta, miten poppelit tuoksuvat niin, että hulluksi tulee ihminen, — tästä tiedät, Suomen tyttö, että nyt ollaan — Venäjän maassa!!

Nyt huomaat, rakkaimpani, mikä ero on sinun maasi välillä ja minun, miten erilainen on näiden kansojen veri. Polttavana tulena hehkuu venäläisen veressä intohimo ja roihuavana kulona palaa täällä elämän liekki, — sillä aikaa kun siellä Suomessa sammuvaan hiillokseen vaivaloisesti tulta puhalletaan.

* * * * *

Näin lamppuun tuijottaen, muistojaan haastellen istuu sairaan vieressä musta mies, mutta tuskin oli ehtinyt lopettaa kun käsivarrellaan lepäävä pää käännähti tuskallisesti ja valjuilta huulilta kuului heikko valitus.

— Päästä jo, Mihaili!... en tahdo jäädä tänne!!... sinun ruusujasi tuoksu on hekuman hehku,... sinun poppeliesi tuoksu on synnin tuoksu... Päästä, Mihaili!... nopeammin kuin villit hevosesi... kiidättää minua ikäväni pohjoiseen... kotiini... On helpompi nukkua hankien alla... kun yllä humisevat hartaat hongat... meidän täytyy nyt erota ... Mihaili jää hyvästi... hyväs—ti...

* * * * *

Ne kauniit silmät avautuivat vielä kerran, mutta musta mies näki niiden katsovan hänen ohitsensa, jonnekin kauvas ja hän tunsi jo olevansa — yksin.

Punakaartilaispäällikön muistelmia.

(Söörnäisten kuritushuoneella 1919.)

— Elinkautinen! —

Kun kopin ovi paiskautuu kiinni ja säppi ulkopuolelta lipsahtaen sen lukitsee, silloin on minulla aina tunne sama, kuin oli ennen lapsena kotimökissä, kolkkona sateisena syyspäivänä, jolloin äiti ja isä olivat kartanon päivätöissä ja me kaikki, kahdeksan vekaraa olimme teljetyt päiväkaudeksi tupapahaseen. Niin alakuloisena oli silloin mieli, sekä hoitajien, että hoidettavien ja niin loputtoman pitkiä olivat tunnit.

Pimeys piiritti tuvan, tirkistellen ikkunoista sisälle. Se asusti jo mustana uunin nurkassa ja läheni ovipielestä keskilattiaa.

Keräännyimme pöydän ympärille ja istuimme toisiamme lähellä.

Pienemmät lapset jo itkivät leipää pyydellen ja kaikkien vatsoissa kurisi nälkä, sillä ne muutamat perunat ja vähäinen leipäosa, jonka äiti lähtiessään oli meille jakanut, olivat jo aikoja sitte syödyt.

Otin syliini pienen Selman, joka äitiä huutaen hakkasi ikkunaan. Minä painoin häntä rintaani vasten ja lämmitin povellani hänen kylmiä pikkukäsiään. Minä koetin vakuuttaa pienemmille, että äiti jo aivan kohta on kotona, mutta omaakin kurkkuani jo tukehdutti itku. Silloin aloimme kaikki yhdessä rukoilla, että Jumala antaisi sadepilven kulkea kartanon maiden yli ja äiti siten pääsisi pikemmin kotia.

Näin alkuun päästyämme rukoilimme vielä paljon muutakin, etenkin äidille kaikenlaista hyvää, sillä huolimatta nuoresta ijästäni oli minulla selvä tietoisuus siitä, että kuorma äitini harteilla oli liian raskas.

Näin rukoilimme me kauvan, kunnes tupa oli pilkkosen pimeä, mutta meiltä oli jo kadonnut pelko ja nälkä.