Part 6

Minä ravistin olkapäästä sitä sohvalla nukkujaa, arvellen, että tuossa varmaankin on päällikkö, koska on ylempänä muita. Se örisi jotakin, mutta en saanut siitä selvää. Tein uuden yrityksen parantaen vielä äskeisestä.

— Etkös sinä perkele kuule, kun sanoin, että siellä se on nurkassa, se pullo — kiivastui unestaan häiritty...

— Hiiteen pullot, — sanoin minä — tässä on nyt tärkeämpiä puhuttavia, — missä on esikuntapäällikkö?

Muristen jotain käsittämätöntä painui tämä takaisin sohvaan, ollen jo uudelleen unessa. Huomasin jo, että siitä ei tule tolkkua, palasin takasin etuhuoneeseen ja onnistuin lopuksi valveuttamaan yhden noista lattialla nukkujista...

— Saisikohan täällä tavata esikuntapäällikköä, taikka puhutella edes jotakin esikunnan jäsentä? — kysyin minä.

Puhuteltu nousee istualleen ja kynsii kohmeloista päätään.

— Jaa, — mitäs olis asiaa?

— Kunhan ensin saan kuulla, ketä minun on kunnia puhutella.

— Olen esikunnan varapuheenjohtaja.

— Minä olen N:n pataljoonan päällikkö. Tietääkös täällä esikunta, tai huvittaako teitä kuulla, miten Vilppulassa on käynyt.

— Oo ja, kyllä tiedetään.

— Minä tahtoisin tietää, mihin toimenpiteisiin on esikunta ryhtynyt.

Varapuheenjohtaja laskee kirousta, kuin ulkolukua, sitte hän röyhistää rintaansa, katsoo tuikeasti verestävillä silmillään ja sanoo: Sellaiset päälliköt ja sotamiehet, jotka peräytyvät rintamalta ilman esikunnan määräystä, eivät tarvitse muuta, kun antaa maistaa omia pistimiä.

— Omia pistimiä, oikein, olen kanssanne samaa mieltä, mutta se toimenpide olisi alotettava täältä esikunnasta.

— Vai täältä! Me olemme tehneet työtä yöt päivät, ihan tässä tulee hulluksi ihminen!

— Sen kyllä uskon, — sanoin minä — senverran tunnen tuon aineen vaikutusta — järjen se vie.

— Mitäs sinä siinä viisastelet? — äkämystyy varapuheenjohtaja.

— Mitäs minä, — näen vaan suuren määrän tyhjennettyjä pulloja, josta heti huomasin, että toimessa täällä kyllä on oltu, mutta nyt olisivat hyvät neuvot tarpeen, koska vihollinen on kohta niskassamme.

Varapuheenjohtaja ei vastannut, katseli vaan tylsästi eteensä, niinkuin ei olisi oikein tajunnut mistä oli kysymys.

Samassa tuli siihen muuan helsinkiläinen, jonka minä tunsin ja se alkoi kysellä, mikä on tähän alituiseen peräytymiseen syynä.

— Juopottelu! — sanoin minä — täällä juodaan, rintamalla juodaan, kukin koettaa järjestää elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista ja miehet pyrkivät mikä lomalle, mikä pakosalle, päästäkseen ajoissa pois satimesta. Semmoinen on meillä komento. Kaikenlisäksi seuraavat Valkoset sitte vielä puhelinkeskustelujamme ja kuulevat koko tämän meiningin — mahtaa niitä naurattaa!

— Mistä sen tiedät? — kysyy varapuheenjohtaja.

— Kun oli mukanani telefonimonttööri, joka kahden miehen kanssa totesi asian.

Varapuheenjohtaja hyppäsi pystyyn ja kiljasi.

— Se on helvetinmoinen vale!

Jo suututti minuakin, sieppasin pöydältä konjakkipullon ja vähällä oli, että en nakannut sitä varapuheenjohtajan päähän.

‒ Vai valhe! — huusin minä — mutta tässä pullossa on konjakkia ja koko esikunta on sikahumalassa — onkos sekin valhe?

Tästä meidän kovaäänisestä keskustelustamme heräsivät vähitellen lattialla nukkuvat esikuntaherrat, minut julistettiin vangituksi ja teljettiin sivuhuoneeseen, mistä sitte pian sain vapaakyydin Helsingin tiedusteluosastoon.

Siellä suljettiin minut taas yksinäiseen suojaan, jonne usean tunnin odotuksen jälkeen vihdoinkin ilmestyi kaksi tutkijaa, jotka alkoivat minua kuulustaa.

— Missä ovat rahasi?

— Ne otettiin jo Tampereella.

— Paljonko niitä oli?

— Vähän yli neljätuhatta kaartin rahoja, omiani kuusikymmentä markkaa.

— Entä ne rahat, mitkä sait lahtareilta? — kysyy tiedustelija.

Olin ensin hämmästyä sanattomaksi, mutta pian minä ymmärsin yskän ja täytyi niille totisesti nauraa. — No on sitä älyä teidänkin päässänne joskus, — minä sanoin — olipa se hauska keksintö, minusta teitte syntipukin ja miehille varmaan on selitetty, että minä olin myynyt rintaman valkokaarttilaisille. Silläkö te pelastitte oman nahkanne, johdettuanne ensin kaikki hunningolle.

— Mikä nyt on hunningolla?

— Kyllähän sen kohta näette, kun Valkoset ovat täällä.

— Et sinä niitä tänne asti saa, vaikka kyllä koetit tietä avata.

— Älä viitsi minun edessäni joutavia jutella, ei siitä ole tässä mitään hyötyä, uskotelkaa ihmisille mitä haluatte, mutta älä tuo minulle vasten silmiä noita lorujasi, joita et itsekään usko — puhelin minä.

— Ei se tarvitse muuta, kun viedään vaan suoraan jäälle — sanoi tutkijoista toinen, joka tähänasti oli ollut vaiti.

— Viekää pois, — sanoin minä, — onhan teillä valta, mutta antakaa sentään ensiksi syödäkseni, ette suinkaan aijo minua nälkäisenä taivaaseen lähettää.

— Ei tämä ole leikin asia.

— Eipä ei.

— Olet sinä jo pääsi edestä pahaa tehnyt.

— No niin kuuluu, mutta minä olen ollut koko päivän syömättä...

Sain kun sainkin lopulta ruokaa, sitte istuttivat he minut umpinaiseen autoon ja niin sitä lähdettiin.

En muuta ajatellutkaan, kuin että matka päättyisi jäälle, mutta ne veivätkin minut poliisikamarin putkaan.

Siellä sain levätä sodan rasitusten jälkeen. Ja kyllä minä nukuin, annoin mennä yöt ja päivät yhteen kyytiin, kunnes jo vallan sekosin ajasta.

Kerran kiipesin minä ikkunaluukulle ja sieltä näin, kuinka ilmassa leijaili suuret määrät paperintuhkaa. — Ahaa, ajattelin minä, — se tulee Säätytalolta, missä herrat polttavat papereitaan, tämä on lopun edeltä, nyt sitä varmaankin lähdetään käpälämäkeen, Valkoset taitavat jo ollakin lähellä.

Samassa aukeni putkan ovi ja sisään työntyivät ne kaksi tiedusteluosaston jäsentä, jotka olivat minua kuulostaneet.

— No terve mieheen, — sanoin minä, — jokos sitä nyt lähdetään jäälle.

Ne ovat nolon näköisiä, eivätkä vastaa.

Aloin arvata heidän asemansa ja teki mieleni hiukan kiusotella.

— Aikovatkos herrat nyt asettua asumaan tähän vaatimattomaan kortteeriin.

— Aika aikansa kutakin, — vastasi toinen.

Sitte sain kuulla, että miliisi oli vanginnut koko tiedusteluosaston.

Minulle tultiin hetkistä myöhemmin ilmoittamaan, että olin vapaa ja sain mennä.

Mutta enpä tuosta hyvinkään iloinnut, kun muistin sen paperintuhan ja tiesin, että tuskin ennätän kotonani hyvästillä käydä, kun tulee toinen poika ja korjaa taas talteensa, niin kävikin ja täällä sitä nyt ollaan.»

— Täällähän sitä.

»Ja mikäs siinä, joudanhan minä täällä istumaankin, kunhan vaan aina olisi taskussa käärö sitä parasta _suutupakkaa_.»

Aatteen puolesta.

— Seis, ketä siellä!

Vartija kohottaa kiväärinsä ja tähtää kohden pensastoa josta kuului kahinaa ja hiljaista supatusta.

— Ulos piilostanne, muuten...

— Älä nyt helvetissä huuda, Mannila, luuletko täällä nyt lahtareita olevan — me vaan, neljä toveria... odotahan, — oletko yksin?

— Entä sitte? — milläs asioilla toverit liikuskelevat, epäilenpä aikeitanne, — joutuin tilille miehet!

‒ No älä nyt ole noin olevinasi, kuin mikäkin porvari — ei se tässä nyt enää kannata.

Miehet kömpivät esille, istuivat pitkälle penkille asemahuoneen edustalla.

Vartija nojasi kivääriinsä ja katseli heitä. Yö oli hämärä, kuukin kätkeytyi pilveen. Ei täällä oikein eroittanut toistensa kasvoja, mutta yksi tuntui kumminkin tutulle. — Tuon punapartaisen miehen oli hän jossain ennenkin nähnyt.

‒ Varkaisiinkos sitä ollaan menossa, vai mitä?

— Äläs huoli noin mahtaillen puhua, meitä on tässä neljä ja sinä näytät olevan yksin.

— Vaikka teitä olisi viisi, mutta aikomuksenne eivät ole oikeat, koska noin lymyillen kuljeksitte. Kuuluuhan sitäpaitsi valituksia jokaikinen päivä, kuinka punakaartilaiset ryöstävät ja varastavat seudun asujamilta, pannen puhtaaksi koko tienoon, — se on meille sentään suuri häpeä! — Minä puolestani olen aikonut armotta ampua sen, joka uskaltaa yrittääkin väkivallan töitä silloin, kun minä olen vahdissa.

— Älä suotta uhkaile, emme me sitä kumminkaan pelästy. Eikä tässä sitäpaitsi ollakaan varkaisiin menossa, vaan — kotiin.

— Kotiin! — vai karkulaisia. —

— Nimitä meitä kuten haluat, mutta ei yksikään, jolla hiukankin on järkeä päässään halua enää jatkaa tällaista elämää, — puhelee se punapartainen.

— Jassoo, vai sillätavalla ovat asiat, — mutta nytpä muistan; missä viimeksi tavattiin, sehän oli siellä suuressa kokouksessa viime syksynä Helsingissä, missä tämä sotakysymyskin oli keskusteltavana. Silloin minä vielä vastustin asiaa, mutta sinäpä se siellä intoilit silloin: — »aatteen puolesta, veljet, toverit» — No niin, nyt huudan minä taas sinulle, että aatteen puolesta pysyt paikallasi, vaikka tässä hetkessä lahtarit tulkoot!

— Mitä tuo nyt enää kannattaa, — olemmehan satimessa. Johtajamme ovat puikkineet ryssänmaalle pakoon, ja meitä ei ole enää kuin kourallinen jälellä täällä Lahden lähistöllä, vaan muutaman tunnin työ saksalaisen kuularuiskuille. Kaikki on menetetty, miehiä karkaa laumottain joka yö, ja hullu on, joka jää. Kelle siitä on hyötyä, jos jäämme tänne saksalaisen teurastettavaksi taikka antaudumme vangeiksi lahtareille.

— Vai sieltäpäin nyt puhaltaa tuuli, — mutta sen minä sanon, että asiamme eivät olisi, niinkuin ne nyt ovat, ell'ei teidän kaltaisianne olisi joukossamme.

— Ei, Mannila, ei alkusyy ole siinä, sehän petti sieltä ylhäältäkäsin — meille valehdeltiin pitkin matkaa, puheltiin suurista voitoista ja uskoiteltiin tulevilla onnenpäivillä, samaan aikaan, kun jo itse valmistautuivat lähtemään ryssänmaalle piiloon, pelastaakseen lopputilistä, jonka hyvin jo tiesivät tulevan.

Kovin sitä saksalaisten tuloakin joukoilta salattiin. Tässä vielä pari päivää takaperin ammutti meidän komppanianpäällikkö pari miestä, jotka olivat sitä tietoa toisille levittäneet. — Näyttää kuin nuo päällikötkin yhä raaistuisivat, hengen vievät vähimmästäkin.

Punapartainen nousi:

— Tule mukaan, Mannila, vielä kadut, jos jäät.

— Vai vielä mukaan! — entä jos minä sanon, että teistä ei yksikään hievahda paikaltaan.

— Me menemme siitä huolimatta.

‒ Mutta jos minä ilmiannan teidät, tai lasken lävitse jokikisen, — te kurjat karkurit.

— Voithan koettaa.

— Mutta minä en viitsi, paetkaa te vaan ja koettakaa säilyttää sitä kallista henkeänne, minä seison vaikka viimeisenä ja sanon valkosille, kun tulevat, että asiamme on sittenkin oikea, vaikka väärät henkilöt joukkomme häviöön johdattivat.

— Jää sinä vaan tekemään selityksiä lahtareille, ne kyllä vastaavat sinulle, ajamalla, kuulan kalloosi, sen siitä hyödyt, kun rupeat heidän kanssaan viisastelemaan. — Näkemiin, Mannila.

Miehet loikkivat radan yli metsikköön, Mannila katsoi heidän jälkeensä kunnes hävisivät sinne, kuusikon pimentoon.

Syntyi syvä hiljaisuus.

Ilma on leuto ja äsken langennut vitilumi vuotaa vetenä kattojen räystäviltä alas.

Mannila istahti penkille ja paineli kiväärinsä perällä suojaiseen hyhmään.

Kaikki hänen sisälläänkin alkoi rau'eta ja sulaa, — hänen palava innostuksensa, hänen tähänasti horjumaton uskonsa köyhälistön oikean asian varmaan voittoon, tuntui jo luhistuvan, ja uuden yhteiskunnan ihanne oli hänen silmissään nyt, kuin suojaisen sadeilman pehmittämä lumilinna.

Mannila silmäilee väsyneesti eteensä.

— Tosin oli noilla tovereilla oikeinkin tavallaan, — mitä tämä nyt enää hyödytti, kun kaikki oli kumminkin menetetty.

Silloin muisti hän lähetin tuoman kirjeen komppanian päälliköltä, jonka äsken, noiden miesten tullen, oli taskuunsa työntänyt, — se koski vangittua asemapäällikköä, joka oli tuonne sisähuoneisiin suljettuna.

Mannila luki päällikkönsä määräyksen, — luki vielä toistamiseen ja paperi putosi hänen kädestään.

— Onko se mies hullu! tahtoo tapattaa ihmisiä ilman muuta, — onhan tässä jo kylläksi veritöitä tehty!

Hän otti ylös kirjeen, katseli sitä vielä kerran pisti sen sitte rypistettynä taskuunsa ja lähti kävelemään.

Vangitun vanhuksen kuva ilmestyi elävänä hänen eteensä: — Harmaa tukka, korkea otsa ja sellainen luja leuka! Koko olemuksessa on harvinainen voima ja tarmo, — kunnioitettava, miehekäs mies, — olkoot mielipiteensä mitkä tahansa. —

— Tänä yönä, — kuuluu määräys, — ei, sanon minä, — ei, vaikka mikä tulkoon!

Vartija astelee ripeästi edestakaisin, tallaten mustan polun valkoiselle pihamaalle.

— Onko tuokin nyt olevinaan oikeutta; — mies tuomitaan ammuttavaksi, ilman tutkimuksia ja kuulusteluja, — mistä syystä? — eihän häntä ole ase kädessä tavattu.

»Vastavallankumouksellinen» — sanoo komppanianpäällikkö, — hyvä, mutta mistäs sen tiedät, onko sinulla todisteita? ‒ ‒ Mitä lienee sinulla taas tekeillä? — Olen huomannut sinun ennenkin ajavan yksityisiä pyyteitäsi vallankumouksen nimessä, — lieneekö toimintasi nytkään niistä vaikutteista vapaa, mutta minulla et vaan teetä mitä tahansa.

Vartia käveli kiivaasti puhellen puoliääneen: — Minä en ammu sitä miestä, — vakuuttaa hän yhä, puoleksi itselleen, puoleksi päällikölleen, jonka tiesi parhaillaan kaupungilla pitävän öisiä ilojaan.

Hän sytyttää paperossin ja koettaa miettiä muuta, hakien ajatuksilleen uutta aihetta, mutta lyhyen kehän kierrettyään, palasivat ne takaisin siihen paikkaan, mistä olivat lähteneet.

Yö oli kulunut yli puolen. Vangittu asemapäällikkö huoneessaan viipyi yhä lamppunsa ääressä. Mannila näki, miten hän siinä istui, otsaansa käteen nojaten, — aavistikohan kohtalon, mikä häntä odotti.

Mannilan mieleen hiipi pelonsekainen levottomuus, kuin lähenevän onnettomuuden aavistus. Olo täällä ulkona tuntui niin oudon yksinäiselle ja mykkä kuusimetsä seisoi synkkänä kuin tulevaa tuhoa ennustaen. —

— Johan minä sen sanoin, että en sitä tee!

Kuin jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne kasvoi nyt hänen ja tuon vangin välille, hänestä oli, kuin joku näkymätön käsi olisi merkillisesti kiertänyt sekaisin heidän kohtalojansa langat.

— Hän istuu siellä sisällä vangittuna ja minä täällä ulkona häntä vartioin, — mistä meidän välillämme vihollisuus? — emmekö yhtähyvin voisi olla yhdessä ja neuvotella miten tässä olisi meneteltävä.

Ja ääni siellä sisässä sanoo:

— Ei komppanianpäällikkö koskaan heitä sitä, kehen hän kerran on kyntensä iskenyt, ell'et tee sitä nyt, tapahtuu se toiste, — sinun täytyy pelastaa hänet tänä yönä, nyt on viimeinen tilaisuus, — pelasta hänet ihmisyyden nimessä!

Mannila poikkesi polultaan, astui likemmäksi ikkunaa, josta valo lankesi pimeälle pihamaalle.

Mies pöydän ääressä ei nostanut silmiään papereista, joihin oli syventynyt, — olivatko ehkä asiapapereita, kenties kirjeitä omaisille.

Vartija katselee häntä ristiriitaisin tuntein, sillä hänen sielussaan kuuluu taas toinen ääni.

— Luuletko, että hän, hieno herrasmies, lyö punikin kanssa veljen kättä ja antautuu kanssasi keskusteluihin ja vaikka hän ottaisikin elämänsä sinulta kuin lahjana takaisin, halveksii hän sinua kumminkin koko sydämestään. He pitävät meitä rosvoina, isänmaan pettureina, he inhoovat meitä ja taistelevat meitä vastaan, kuin pyhää sotaa käyden.

— Se on heidän asiansa — mutta hän on syytön, — ihmisyyden nimessä...

— Aatteen puolesta! — Mannila, — vastahan sitä äsken vakuutit tovereillesikin, — nytkö sinä jo ajattelet paeta ja viedä muassasi valkoisen vangin, — vihollisen.

— Aatteen puolesta, aatteelle uskollinen viimeiseen asti, — kertasi mielessään väsynyt vartia ja istahti penkille.

— Ihmisyyden nimessä, — kuului vielä, mutta vain jostain hyvin kaukaa.

* * * * *

Aamulla tuli komppanianpäällikkö tiedustelemaan, oliko käskynsä tullut täytetyksi.

‒ Ei! — paukautti Mannila, — sitä minä en ole tehnyt.

‒ Ja miksikä ei, kun minä kerran käskin.

— Eihän sitä ihmiseltä noin vaan henkeä viedä, ilman tutkimatta ja tuomitsematta, ei ollut edes minkäänlaisia papereita...

— Kun _minä_ sen sanon, niin siinä se on tuomio, etkö sinä sitä tiedä, — perkele! Siinä on sitäpaitsi papereita, jos niitä haluat, — huomisaamuna se tapahtuu, tulen itse mukaan.

* * * * *

On kirkas keväinen aamu. Notkopaikoissa hohtavat vielä valkoiset lumet, mutta ilmassa väreilee jo voimakas keväinen tuoksu ja metsässä soi lintujen moniääninen laulu.

Synkkinä, äänettöminä kulkevat kuusikossa ne viisi miestä. Kaksi asestettua punakaartilaista edellä, kaksi perässä, — keskellä vangittu asemapäällikkö.

Risto Mannila, toinen etumaisista vartioista kulkee kumarassa, katse kiinteästi maassa, kuin toivoisi hän sieltä löytävänsä ratkaisun siihen tuskalliseen kysymykseen, mihin hän kahden unettoman yön kuluessa on turhaan koettanut itselleen vastata: kumpaa ääntä olisi tullut totella?

Hän kääntyy ja katsoo vankiin. Tämän tyyni, kirkas katse kohtaa Mannilan katseen. —

Mannilan askeleet tulivat yhä raskaammiksi, kivääri olalla on kuin taakka, on kuin täytyisi hänen luhistua sen alle.

Kahden korkean petäjän väliin osoitetaan vangille paikka.

Hänen katseensa kulkee kuin hyvästellen kautta metsäisen kukkulan, sen alla aukeavan laakson ja kaukaisen kylän, joka puoleksi aamun autereisiin kätkeytyy.

Verkalleen kohoaa vanhuksen käsi ja paljastuu harmaa pää.

— Peitetäänkö silmänne? — kysyy komppanian päällikkö

— Ei tarvitse, — tuli vanhuksen tyyni vastaus.

Mannila saa merkin, mutta hän seisoo liikahtamatta paikallaan.

Silloin astuu esiin käskyn saanut toveri, kohottaa kiväärinsä, mutta laukausta ei kuulu.

Komppanian päällikkö kiroaa ja komentaa esille kolmannen.

‒ Päällikkö, tuo mies ei osaa ampua! — huutaa Mannila — tämä on kidutusta! — Ell’en voi hänen henkeänsä pelastaa, en kumminkaan siedä nähdä vanhaa miestä rääkättävän — — yksi ainoa kuula, hyvin tähdätty, lopettaa silmänräpäyksessä tämän kidutuksen.

Kumahti laukaus keväisessä ilmassa ja kallioilta vastaili siihen moninkertainen kaiku.

Ääntä päästämättä horjahtaa maahan vanhus. Veri valuu hienona suihkuna ohimosta, punaten korvalliselta ne hopeanharmajat hapset.

* * * * *

Kuusenoksia viskelivät punakaartilaiset ruumiin päälle ja lähtivät painumaan rinnettä alas.

Mutta Mannila jäi mäelle. Lakitta päin, petäjän varteen nojaten hän vainajan luona seisoo.

Ja on kuin tuossa vierellä ilkkuisi joku: — Sinäpä sen teit, — sinäpä sen sittenkin teit!

— Aatteen puolesta — höpisee hän ja kasvoillaan on avuton, tolkuton ilme.

Sovinto.

Järjestyksenvalvoja koettaa hajottaa kokoontunutta kansaa.

— Hullu mies on ilmestynyt kylään, kulkee saarnaten talosta taloon ja sanoo tulleensa korvesta, rakentamaan rauhaa veljesten välille.

— Mikä lienee, maankiertäjä.

— Pitäisi oikeastaan ottaa äijä talteen.

— Antaa sen olla, — ei tuo liene vaarallinen.

— Hän tekee kiihoitustyötä, hän on provokaattori — hänestä täytyy ottaa vaaria.

Mutta väkijoukon keskeltä kuuluu repaleisen, paljasjalkaisen vanhuksen ääni:

Voi veljet, saman heimon miehet, tehkää sovinto — älkää antako auringon laskea vihanne ylitse.

Ja hän joka ensin löi, tulkoon ja sanokoon, minä kadun ja anon anteeksi pahat tekoni.

Ja hän, joka vääryyttä kärsi, sanokoon sortajallensa, veljeni, minä annan sinulle anteeksi kaiken, sillä molemmat olemme me syntiä tehneet.

Älkää maksako pahalla pahaa, älkää kostako kärsimäänne vääryyttä, »sillä kosto on minun, sanoo Herra».

Voi veljet, saman heimon miehet, peskää jo veljesverellä tahratut kätenne ja polvistukaa meidän Jumalamme eteen, että hän ottaisi meidän päältämme vihan kirot ja armahtaisi vielä tätä onnetonta kansaa.

* * * * *

— Näinä vaikeina aikoina on jo moni järkensä menettänyt, — virkkoi joukosta joku.

— Täällä ei ole lupa puhua, — sanoo järjestyksenvalvoja ja hajottaa kansan.

* * * * *

Vanha Johannes kulkee edelleen, talosta taloon, kylästä kylään ohjaten aina askeleensa sinne, missä tuhoisimmin tuntuivat vihan jäljet.

Älkää olko pahaa vastaan, — älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Toiset ajavat hänet huoneestaan ulos, toiset hiukan säälivät höperöä vanhaa miestä.

* * * * *

Kerran tuli hän iltamyöhällä taloon, missä väki oli jo levolla. Emäntä vielä valvoi, alustaen taikinaa.

— Rauha huoneellesi, — lausui vanhus.

Huhu on kulkenut miestä nopeampaan, tulija jo tunnetaan talossa, emäntä vastaa tervehdykseen, hymähtäen surullisen katkerasti.

Vieras käy pyytämättä peremmälle ja istahtaa uuninpenkille.

Toinen jatkaa ääneti työtään. .

— Suuri suru on sydämelläsi, emäntä, ja silmäsi ovat paljon kyyneleitä vuodattaneet.

— Lienet, vieras, kohtaloni kylältä kuullut.

— En ole, mutta tunnen täällä tuvassasi hiljaisten hetkiesi huokaukset.

— Eipä tuo kummaa, jos jo tuntuisivatkin tämän talon kärsimykset vaikka matkojen päähän, semmoinen on täällä ollut tänä keväänä tuska, että vertaista ei ole ennen kuultu, — tupaan tulee raakalaisjoukko keskellä päivää, raastavat pöydän päässä einehtivän isännän, jonka sitten omalla pihamaalla pistimillään surmasivat. Ei tällaista elämää ennen ole nähty, eläimiäkin koetetaan teurastaa tuskattomasti, mutta nuo raakalaiset koettavat hengenlähtöä hidastuttaa, nauttiakseen uhrinsa tuskista mahdollisimman kauvan.

— Voi niitä ihmisparkoja.

— Petoja ne ovat minun mielestäni, kun juuri samat ihmiset, joita tässä on vuosikausia auttanut ja elättänyt karkaavat tilaisuuden tullessa kimppuun ja vievät hengen.

Siinä on sitte kaikesta palkka.

— Eikö ollut mitään erityistä syytä?

— Eipä suinkaan, muuta kuin kateus, — tuohan se oli, Mäki Matti, ilmiantajana, hänen toimestaan ne roistot tähän taloon tulivat. — Tuossa on asunut meidän maalla jo lähes kymmenen vuotta, täältä sitä aina on Matin mökkiin apua haettu, täältä sitä aina on annettukin. Tänne ne tekivät töitä niin mies kuin vaimokin, kunnes lopulta vaatimukset palkkojen suhteen tulivat jo aivan kohtuuttomiksi, olisivat varmaankin tahtoneet kaiken, — tuli riita isännän kanssa, Matti lupasi kostaa ja — kosti.

Vanhus katseli nuorta naista silmissään suru ja sääli. Sitte hän hiljaisella äänellä virkkoi: — Jumala auttakoon sinua antamaan anteeksi Mäki Matille.

— Mitä sanotkaan vieras! — huudahti emäntä — sellaista rikosta ei Jumalakaan voi anteeksi antaa. — Onneksi saatiin Matti kiinni ja on jo tuomittu ansionsa mukaan.

— Rukoile, emäntä, joskus hänen puolestaan.

— Sitä minä en voi, — vastasi toinen kylmästi.

— Ja Mäki Matin vaimolla on seitsemän lasta, oletko tiedustellut heidän tilaansa?

— Vieras, miksi kiusaat minua, ei minulla ole mitään tekemistä heidän kanssaan.

— He ovat sinun lähimäisiäsi.

— Olivat kerran, mutta kun on välillä sellainen viha...

— Suuri viha on suurella rakkaudella sammutettava — tiedätkö, emäntä, Mäki Matin mökissä on suuri hätä, seitsemän pienokaista on nälkään nääntymässä ja äiti kulkee horjuen kujasilla, etsien heidän ravinnokseen nokkosia, johon hänellä ei ole suuruksen tuoksua sekaan, — sinä, emäntä teet selvästä viljasta taikinasi.

— Tarkoitatko, vieras, että minun pitäisi jakaa leipäni veriviholliseni kanssa.

— Jumala käskee sinun auttamaa hänen pienokaisiaan.

— Mene pois, älä vaivaa minua enää, suruni on muutenkin kyllin suuri.

‒ Minä menen, mutta tulen huomenna takaisin. — Jos murheesi on kyllin syvä, auttaa se sinua kuulemaan sisässäsi puhuvan totuuden äänen. — Rauha tulkoon sinun murheelliselle sydämellesi — se oikea rauha, joka on totisen taistelun tulos ja voitto.

Autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

Autuaat ovat laupiaat sillä he saavat laupeuden.

Autuaat ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan pojiksi kutsuttaman, — lausuu mennessään vanhus.

Mutta emäntä pysähdyttää hänet vielä.

— Minne menet yöksi, vieras?

— Yövyn missä milloinkin, heinäladossa, navetan ylisillä, aina sentään olen suojan saanut, — viimeyön vietin Mäki Matin kurjassa mökissä, — ell'ei sinulla, emäntä, ole mitään sitä vastaan, otsin lepopaikkani täältä talosi ulkosuojista.

— Emäntä aikoi ensin antaa hänelle tilan tuvassa, mutta kuultuaan taas Mäki Mattia mainittavan sanoikin vaan:

— Tee kuten tahdot.

* * * * *

Vanhus valvoo tallin ylisellä, emäntä yksinäisessä kamarissaan.

Hän kääntyilee tilavalla vuoteellaan ja muistelee aikaa, jolloin siinä hänen vierellään nukkui toinen, hän, joka väkivaltaisesti oli riistetty elämästä, keskellä parasta miehuuden ikää.

Ja hänen, Tuomaan vaimon, vaadittaisiin antamaan anteeksi _niille!_ — olkoot nyt oloissaan, itse he ovat kurjuuden päällensä vetäneet.

Hän veti peitteen päänsä ylitse ja koetti nukkua.

Uni ei tullut.

Hän näki vaan edessään Mäki Matin lapset ne olivat niin laihtuneet, että luita peitti vaan sinervä nahka.

Sekin Saimi, hänen kummityttönsä, jota hän oli ajatellut ottolapsekseen, kun omia heillä ei ollut. Siitä tuumasta ei kuitenkaan ehtinyt tulla valmista ennen kuin sattui se riita Matin ja Tuomaan välillä, siitä lähtien oli kumminkin puolin erossa oltu — mitenkähän saivat sen tytön pysymään Tapolasta poissa, varsinkin alkuaikoina, — se kun oli tottunut aina täällä käymään.

Se sairastuikin pian sen jälkeen, olisi silloin Matin mökillä apua tarvittu ja olisihan hän mennytkin, varsinkin sen lapsen tähden, mutta eihän sitä viitsinyt, kun oli tuossa juuri ollut niin olevinaan se Matti, huusi ja haukkui ja uhkasi Tuomaalle näyttää, — niin tuumittiin mekin, että tulkoot nyt omin avuin toimeen.

Päivä jo valkeni, lintuset heräsivät ja keväisessä ilmassa kaikui helkkyvä laulu.

Emäntä jatkoi yhä mietteitään, oli kuin olisi tuossa vierellä ollut joku toinen, jolle hän selvitteli ajatuksiaan.

Tähän asti oli se vaan vaiteliaana kuunnellut häntä, nyt alkoi sekin ilmaista mielipiteitään.

Sinä tiesit sen, — sanoi se näkymätön — että Matin vaimo oli miehensä käytöksestä pahoillaan, kertoihan Siltalan Maija sen sinulle Sinä tiesit, että hänellä silloin oli suurin hätä, kun lapsi sairasti ja olisi pitänyt käydä kylillä töissä, aika oli kallis ja puute ahdisti kaikin puolin, — sinä annoit hänen kärsiä,- — toisen tähden.

Olisiko minun ehkä pitänyt mennä sinne ja nöyränä kysyä, jos saisin auttaa heitä, sen jälkeen kuin Matti oli...

... Matti loukannut ylpeyttäsi, siitä syystä jätit sinä tekemättä sen, minkä muuten olisit tehnyt, mikäs se oli muu kuin kosto, — sinäkin siis kostit — Oletko muuten tullut ajatelleeksi olivatko ne Matin syytteet niin peräti aiheettomat.

* * * * *

Emäntä suuttui ja ponnahti pystyyn.

Onhan mieletöntä syytellä itseään sellaisen vääryyden kärsittyään.

Mutta tuo toinen jatkoi hellittämättä:

Jos olisit silloin mennyt Mäki Matin mökille, jos olisit hyvällä palkinnut pahan, — kukapa tietää, mikä vaikutus tuolla teollasi olisi voinut olla vastaisiin tapahtumiin, — ehkä toisin olisi käynyt kun kävi.

Oliko siis minun syyni että niin kävi! — huudahtaa emäntä puoliääneen.

Joskaan ei syy ollut sinun, olisit voinut ehkä rakkaudella sammuttaa vihan ja torjua tuhon.

Emäntä astelee edestakaisin huoneensa lattiata ja hänen ruumiistaan pusertuu kylmä hiki. — Olenko minä järjiltäni, taikka olisiko mahdollista, että minullakin oli osani tässä kauheassa tapahtumassa, ‒ ‒ kenties olisi Tuomas vielä elossa, jos olisin ajoissa ehtinyt apuun ja tukahduttanut vihan palon.

Hän putosi raskaasti tuolille, ikkunan ääreen, hän oli taistellut koko yön ja tunsi nyt olevansa lyöty ja seisoi syytettynä oman itsensä edessä.

Aurinko oli noussut, järven yllä liikkuivat valkeat usvat ja nurmikolla kiilteli öinen kaste.

Emännän otsa painuu kylmää lasia vasten ja suuret kyyneleet putoilevat valkeaksi maalatulle ikkunalaudalle.

Jotakin kovaa ja kylmää hänen sisässään samalla sulaa ja vaikka hänen mielensä on masentunut, tuntuu samalla kuin helpoittuisi, kevenisi kuorma.

Kun kulkijavanhus aamulla tuli tupaan, kutsui emäntä hänet kamariin ja he puhelivat kauvan kahdenkesken.

Ja ennen iltaa tiesi sen koko kylä, että Tuomas Tapolan leski oli suurilla kantamuksilla varustettuna, yhdessä sen kulkevan saarnaajan kanssa, mennyt Mäki Matin mökille ja tuntikausia viipynyt siellä.

Olihan se kaunis teko, mutta sellainen menettely ei tälläkertaa tuota vastaavia tuloksia.

— Aika on toinen, nyt vedetään jyrkät rajat.

— Me teemme oikeutta, me annamme kullekin ansionsa mukaisesti, — niittäkööt nyt sitä, mitä itse ovat kylväneet.

Niin sanottiin yhdellä puolen, mutta toisella taas hammasta purren puheltiin:

— Me emme armoa pyydä, emmekä armoa saa, — mutta me kostamme kerran vielä.

— Me kostamme kaiken kaiken, jumal'avita, — kosto on suloinen.

Ja vaeltava saarnaaja pidätettiin passittomana ja vietiin kuulusteltavaksi. Mutta matkalla vartija puoleksi leikillä, puoleksi ivalla kääntyi häneltä kysymään:

—-No montakos sielua se ukkeli sai taivutetuksi sovintoon tällä paikkakunnalla.

— Tuomas Tapolan vaimon.

— Yhden ainoan vaan, — hymähti vartija väheksyen, mutta vanhus onnellisena jatkoi:

— En ole ihanampaa armonpäivää nähnyt, kun vihamiesten vaimot sisarina painuivat toistensa syliin. Siinä itkettiin ja iloittiin ja hän, jolla oli, jakoi leipänsä sille, jolla ei mitään ollut, ‒ Siunattu oli se sovinnon päivä!