Part 3

Pienimmät ryhmästä olivat jo nukkuneet, ainoastaan Selma-tyttönen minun sylissäni vielä valvoi ja lapsen kielellä yhtyi hän meidän isompien aloittamaan lauluun:

»Sulle, Isä, — sulle, isä, olkoon ylistys!»

Minkä rauhan, minkä ihmeellisen lohdun ja voiman tuotti tuo harras rukous ja luottava lapsenusko.

* * * * *

Mutta muistanpa minä myöskin ne kirkkaat kesäiset päivät, jolloin ei tätä ryysyistä joukkoa tarvinnut vilun pelosta sisään teljetä, vaan saimme mielin määrin vapaina juoksennella, kuin laitumella vallattomat vasikat.

Niin sattuivat kerran seuraamme lähitalon lapset ja niin kävi meidän mäellä ankara mellastus. Puoleentoistakymmeneen nouseva lapsiliuta kieri kilvassa viheriällä nurmikolla. Ei ollut pelkoa mistään, vanhemmat kaukana kotimökiltä, eikä häirinnyt leikin menoa yhdenkään aikuisen vakava varoitus. Mutta pian oli meillä kaikilla kiusallisen kova nälkä. — »Mennään meidän hernemaalle» — ehdotti se talon vanhin poika. — »Uskaltaako sinne?» — epäilin minä, joka tunsin olevani vastuussa hallussani olevista sisaruksistani. — »Tottahan uskaltaa, kun minä käsken» — vakuutteli Risto ja niin lähdimme me joukolla talon hernemaalle.

Mutta tuskin olimme me siellä ehtineet hävitystyömme alottaa, kun paikalle saapui Riston isä kovaäänisesti kiroten. Kuin säikähtynyt lammaslauma hajosi lapsiparvi ja minun sisarukseni, lyöntejä ja potkuja saaden pujottelivat aidan raoista pakoon.

Tämä oli minusta häpeällistä, astuin isännän eteen aikeessa esittää asian, mutta ennenkuin ehdin minä suutani avata, vetäsee tämä minua vasten kasvojani niin, että lensin pellon ojaan. Kun sitte viimein kykenin nousemaan ylös, näin, miten isäntä asteli vainion viertä omat lapsensa ympärillään, joille ei rikkomuksesta seurannut mitään rangaistusta. — Luulen, että Ristokaan ei tunnustanut meitä sinne haastaneensa ja kipeämmin kuin saamani lyönti koski mieltäni sana, jonka kirousten välistä olin kuullut: — _varas!_

— Mitä sanookaan minulle nyt äitini?

Ilta tuli. Toiset menivät tupaan, minä istuin hämärässä, navetan nurkan takana, toinen silmä kiinni turvonneena.

— Eemu! — huutaa kuistilla Selma, mutta minä en hievahda paikaltani. — Eemu, Eemu! — kuuluu yhä, jo huutaa äitikin ja hänen äänessään on hellii sointu. — Epäilen korviani valehtelevan, sillä laskujeni mukaan odottaa minua nyt suurin selkäsauna, mitä milloinkaan olen saanut, koska varastaminen oli äitini suurin kauhu ja siitä oi hän meitä aina erikoisesti varoittanut.

Että hän, paremmin kuin isäntäkään kuuntelisi minun selityksiäni, siitä ei minulla ollu suuria toiveita.

Viimein kokosin kumminkin rohkeuteni ja tulin tupaan. Äitini vei minut lampun ääreen ja nähtyään siniset, muodottomiksi turvonneet kasvoni, sulki hän minut hellästi syliinsä ja itkuun hyrskähtäen lausui: »Voi, miksi Jumala antaa köyhälle ollenkaan lapsia!»

Miten hyvä oli minun maata siinä äidin lämpimässä sylissä ja yhdessä itkeä hänen kanssaan.

* * * * *

Sain jälestäpäin kuulla, että samaisen talon piika oli sattumalta kuullut keskustelumme Riston kanssa ja kertonut tapahtuman äidilleni jo ennen kuin hän kartanosta kotia ehti.

* * * * *

Olin juuri täyttänyt kaksitoista vuotta, kun isäni, ennestäänkin raihnas ja kitulias sai jalkaansa vamman, joka teki hänestä raajarikon. Entistä suurempi kuorma sälytettiin nyt äitiparkani hartioille. — Minä lähden nyt ansaitsemaan, menen taloihin paimeneksi, — sanoin uljaana äidilleni ja mielessäni kuvittelin, miten suuren avun hän siitä on saapa.

Pian ilmestyi paikka. Pussi selässä, oman, hyvän äitini varoituksilla, ja siunauksilla evästettynä, minä köyhästä, rakkaasta kotimökistäni lähdin, ensikertaa ulos avaraan maailmaan. Minä tunsin hämärästi, että se merkitsi eroa omistani, että olin kuin irtolehti, taikka laineilla lastu, — mutta minä nielin miehekkäästi kurkkuani kuristavan itkun puuskan. — Paistoihan niin kirkkaasti keväinen päivä, se antoi mieleeni luottamusta ja rohkea elämän usko, pääsivät minussa taas voitolle.

Ihana oli se kuiva, lämmin alkukesä. Hyvä oli paimenen olla, kelliä kedolla, katsellen taivaalla purjehtivia poutapilviä ja seurata silmillään leivosen nousua kohti sinisen taivaan korkeutta. — Aikookohan se pujahtaa taivaan portista sisälle — ajattelin. Mutta sitte näin minä sen nuolena syöksyvän tänne alas, kuin olisi se paratiisin portailta palautettu. Sitte muistelin minä Eliasta, joka kultavaunuilla ajoi sinne ylös — ei elävää ihmistä taivaaseen vastaan oteta, ellei hän kultakieseillä sinne aja — mietin minä mielessäni.

— Niin, armaita olivat paimenpojan aurinkoiset päivät!

* * * * *

Sitte tuli syksy, sateinen ja kylmänkolea. Pientä ruumista puisteli ainainen vilu, koska ohuet, repaleiset vaatteet läpimärkinä ihoon kiinni liimautuivat. Iltasin saavutti pimeys ja monikymmenlukuista lehmälaumaa, joka sienihimossaan metsiä samosi, oli melkein mahdotonta saada kotiin.

Kohtelukin talossa oli muuttunut. Kun iltasella uupuneena nälästä ja vilusta väristen, kotia saavuin, sateli käskyjä kaikkialta. Emäntä tarvitsi vettä ja puita, isäntä lähetti riihimiehille sanoja, tahi pani minut asialle kylän kauppapuotiin. En toisinaan tahtonut pystyssä pysyä, mutta minä purin hammasta, päätin olla mies ja _kestää!_

Olihan se äiti niin hartaasti pyydellyt, että en lukemistani unohtaisi, mutta niin ankara oli nyt päälläni i'es, että niin pian, kun se iltamyöhällä harteiltani putosi, vaivuin minä lopen uupuneena raskaaseen, tiedottomuuden tapaiseen uneen.

* * * * *

Tulipa sitte se muistorikas syyskuun ilta, joka jätti minun nuoreen herkkään mieleeni kuin poltinraudalla painetut jäljet.

Metsä pimeni pikaisesti ja minä kiiruhdin karjoineni kotiin. Kun emäntä oli käynyt navetassa, tuli hän luokseni vihaisesti tiuskaten: »Minne jätit sen Koivupään? Nyt juokset takaisin metsään, etkä palaja takaisin muuten kuin kadonneen kanssa».

Minua niin hirvitti pimeässä ja sydän pelkoa täynnä riensin minä takaisin mustaan metsikköön. Mutta siellä saavutti minut kuvaamaton kauhu. Väsyneessä päässäni toimi kiihoittunut mielikuvitus ja silmieni edessä kuvastuivat monenlaiset harhanäyt. Puut ja pensaat paikoiltaan siirtyilivät ja vihdoin koko metsä mielestäni eli ja liikuskeli. Silloin tuli minulle kamala hätä, kuten joskus unessa tulee. Tuskin saatoin liikuttaa jalkojani. Kirkuen samosin minä tiestä tietämättä suorinta suuntaa kylää kohti.

Vavisten seisoin minä pimeällä pihalla. Koko asia, jolle minut oli lähetetty, oli metsässä mielestäni mennyt ja mahdotonta olisi ollutkin löytää kadonnut lehmä sellaisessa pimeydessä. — Oli kauheata astua emännän eteen, mutta pimeän pelko ja kalvava nälkä ajoivat minut menemään tupaan.

Jo minun kurjasta muodostani päätteli emäntä että asia ei ollut onnistunut ja huutaen karkaa, hän kimppuuni.

»Käskinkö sinua sinne huvireissulle, — enkö lähettänyt sinua sitä lehmää hakemaan», hän kiljui niskaani tarttuen.

Voimainsa takaa hän kädellään minua kuritti, vedellen sokeasti minne sattui. Mieleni oli äskeisen pelon kiihdyttämä, minussa syttyi äkkiä voimakas viha. Lujasti tarrauduin hänen kurittavaan käteensä ja iskin lujat kampaani siihen kiinni.

Ote heltyi emännältä ja minä näin hänen ottavan uunilta paksun puun, jolla aikoi minut perin pohjin pehmitellä.

Silloin syöksyin ulos, yön pimeyden turviin, jota äsken niin kamalasti olin pelännyt ja piilouduin lähimpään heinälatoon.

Siellä istuin valveilla sen yön, tuntematta enää pelkoa, vilua eikä nälkää. Käteni olivat nyrkeiksi puristuneet, sisimmässäni kiehui valtava viha ja pääni koston tuumia hautoeli. — Niin vietin valvoen sen kamalan yön ja aamun sarastaessa lähdin minä vaeltamaan kotimökkiäni kohden.

Siellä jonkun päivän oltuani tuli taas muuan isäntä minua palvelukseensa pyytämään. Olin iloinen saadessani toisen työpaikan, mutta laimennut oli minusta nyt se keväällinen luottamus ja elämänusko.

Siitä alkoi se ankara aika, joka kesti neljä ja puoli vuotta. Ainainen raadanta aamusta iltaan, palkkana niukka ruoka ja isännän vanhoja vaaterisoja, jotka antoivat riittämättömän suojan talven pakkasta vastaan. Milloin jäätyivät varpaat, milloin sormet ja korvat pitkillä halon- ja heinänhakumatkoilla. Usein putosi myös silmästä katkera, kirpeä kyynel, sillä minä olin nyt alkanut miettiä, miten osat elämässä ovat eritavalla tasatut.

Kun olin vihdoin täyttänyt kuusitoista vuotta, jätin kotipitäjäni ja lähdin maailmalle. Olin ruumiiltani kookas ja roteva, sekä monissa kärsimyksissä karaistunut, nyt toivoin jo kykeneväni ottamaan elämältä osani ja vaatimaan oikeuksiani.

Tuskin koskaan olisin tullutkaan noista pohjoisista tukkimetsistä takaisin näille kartanoalueille, ell'ei äidiltäni olisi tullut se surullinen kirje, joka mieleni hetkessä muutti.

Isä parka vihdoinkin kuollut, äiti kääntynyt kivulloiseksi ja viety Selman kanssa vaivaistalolle. Niin katkeralle tuntui tämä tieto, — vaivaistalolla se hyvä, ahkera äiti, joka ikänsä oli hellittämättä työssä raatanut. En saattanut sallia sitä, takaisin minun täytyi, tehdäkseni työtä heidän hyväkseen.

* * * * *

Niin oli minun tähänastinen eloni, kuin ainainen arki, loppumaton aherrus, vuodesta vuoteen ja varsinkin ne viimeiset, olivat kuin yksi ainoa helteinen heinäpäivä, jolloin tuliselta työn kiireeltä tuskin päivän kiertoa huomaamaan ehtii. Tätä kesti aina siihen asti, kunnes täyttyi elämäni kultaisin toivo uus ja minulla oli oma asunto kartanon maalla ja sen ympärillä kedosta raivaamani pellot eloa kasvoivat.

* * * * *

On suvinen sunnuntaipäivä. Lepään vuoteellani ja viikon vaivoista väsyneessä ruumiissani tuntuu suloine raukeus. Päivä paistaa lekottaa avoimesta ikkunasta, haudellen suloisesti paljaita jalkojani. — Kaikki on niin hiljaista, yksinpä Sannin, uutteran vaimoni, ainaisesti suriseva ompelukonekin seisoo tämän pyhäisen päivän.

Vierelläni seinustalla nukkui pieni poikani, vankka, puolivuotinen miehen alku. Minä kuuntelin sen tasaista hengitystä katselen sen pehmeitä, punertavia kasvoja ja silkinhienoa pellavapäätä. Minun mieltäni paisuttaa joku suuri ihmeellinen tunne, jolle en nimeä keksi. Ei ole se surua, eikä iloa, mutta on kuin sukua niille kummallekin. Minun silmääni kiertyy kyynel, minä alan jo uskoa, että tämä elämä, joskin toisinaan niin ahdas ja tuskallinen voi sentään joskus tarjota ihmiselle hiljaisen onnen hetken! — Kunpa vaan äiti olisi elänyt tähän asti! — Lepo lienee ollut väsyneelle paras, mutta Selma-siskolla on luonani kumminkin koti ja turva.

* * * * *

Se suuri marraskuun lakko 1917 on vasta päättynyt. Meidän pitäjän työväentalolle on ilmoitettu suuri kokous, ja puhujaksi odotetaan muuatta toveria, joka hiljakkoin on Venäjän matkalta kotiin tullut.

Saavun sinne hyvissä ajoin, mutta sali on jo tungokseen asti täynnä, sillä kaikki olemme uteliaita kuulemaan mitä Venäjältä tulleella on kerrottavana.

Puhellaan siinä odotellessa yhtä ja toista, keskustellaan punakaartin perustamisesta paikkakunnalle. — Toiset ovat hankkeessa innolla myötä, mutta enimmät varovaisina vastustelevat.

Minä kuuntelin kuin syrjäisenä, kuin koko asia ei koskisi minua, enkä välittänyt siitä sen enempää.

Äkkiä äänet vaikenevat ja puhujalavalle nousee pienoinen, mustaverinen mies. Hänen muotonsa oli synkkä, kun hän puheensa nuhdellen alkoi:

»Mitä ajattelette te tämän pitäjän miehet? Häpeän teidän puolestanne! Muualla jo valmiiksi harjoitetut punakaartit, te vielä tuumiskelette, tokko leikkiin rupeattekaan. Herätkää te uneksivat laumat! Kymmenet miljoonat markat uhrataan tällä hetkellä Suomen valtion varoista aseitten hankkimiseksi porvarien lahtarikaarteille, jonka tarkoituksena on nujertaa viimeinenkin niskoitteleva työmies, joka ei orjan ikeeseen taipua tahdo! Onko aikomuksenne täällä rauhallisesti katsella, miten manttaaliporhot kätkevät viljansa ja salassa sitä sijoilleen syöttävät, sillä aikaa kun teidän omat lapsenne nääntyvät nälkään.

Näin jatkoi puhuja yhä hurjentuen. Levottomana liikehti ensin kuulijain joukko, mutta vähitellen vaikeni kaikki, syntyi haudanhiljaisuus, vain puhujan ääni kaikui kolkkona, uhkaavana, kuin tuomiopasuunan ääni. Hänen pienet, pikimustat silmänsä sinkauttelivat säkeniä ympäri kuulijakunnan. Tulikipunoina ne ihmisten sieluihin putoilivat, sytyttäen siellä väkevän vihan palon.

Henkeä pidätellen kuunteli kansa — ei enää »hyvä»-huutoja ei ainuttakaan suosion ilmausta. Jäykkinä, mykkinä, seisovin silmin, puoliavoimin suin tuijottavat miehet kohti puhujalavaa vielä silloinkin, kun mustaverinen mies oli sieltä poistunut.

Suurena, tuhoisena paloi nyt hänen sytyttämänsä tuli. Koko täyteläinen kokoussali paloi. Enimmittä keskusteluitta poistuimme kukin koteihimme, mutta minä huomasin, kuinka kalpeina olivat miesten kasvot ja heidän silmissään hehkui kiihkeä, kuin kuumeinen kiilto.

* * * * *

Kotia päästyäni heittäydyin vuoteelleni. Maailma oli mustunut mielessäni ja minä tunsin sairauden sydän-alassani. En oikein tiennyt, mikä minuun oli mennyt, sen vaan tunsin, että oloni ei ollut oikea.

Keittiöstä kuului ompelukoneen käynti. Selma nukutti pikkupoikaa laulaen jotain surunvoittoista säveltä.

Aloin kuunnella sitä ja erotin sanat.

»Kurjuutta, puutetta kuuluu ympäri maan köyhälistö sen kärsiä saa. Miksi kansamme ain' kulki pää alespäin hoiperrellen vain pimeytehen,

Lapset pirtissä tuolla voivat nälkähän kuolla äiti heikkona, kalpeana. Lapset avuttomat, aivan alastomat, nälkää äidille valittelevat.

Auttakaa rientäkää, poistakaa kurjuutta, älkää sallitko nääntyä näin. Apu köyhille on juuri nyt verraton laulut sydämmissä säilytetään.»

Tuota laulua en ole ennen kuullut, mistä ihmeestä se tyttö on sen oppinut — ajattelen.

»Lapset pirtissä tuolla, voivat nälkähän kuolla, äiti heikkona, kalpeana» — oh, entisyys palaa eteeni elävin kuvin, minun aivoni ovat sekaisin, minun pääni on kuin hulluksi tulemassa.

Minä kiertelen vuoteessani kaiken yötä, kunnes vaimonikin vierelläni valveutuu.

— Mikä sinun on, Eemu, et ole ollenkaan nukkunut ja iltasellakin olit kovin kumman näköinen, — mitä on tapahtunut?

Vedän häntä itseäni lähemmäksi ja tunnen helpoitusta saadessani puhella hänen kanssaan.

— Suuret tapahtumat ovat tulossa, Sanni. Köyhälistön ennestäänkin kurja elämä käy päivä päivältä yhä ahtaammaksi. Apu on tarpeen, pikainen, kiireellinen apu!

Olin hetken vaiti ja varroin hänen jotakin sanovan, mutta hän lepäsi liikahtamatta kuin lisää odotellen.

— Niin, Sanni, ei meillä ole hätää, en minä itseni tähden olojen parannuksista välitä, mutta ne monet muut, jotka tälläkin hetkellä ovat ilman kaikkea, välttämättömintäkin, heidän tähtensä, jos tarve vaatii, uhraan minä oman kotini onnen.

Hänen kasvonsa ovat kasvojani lähellä, minä tunnen, kuinka polttavat kyyneleet vierivät pitkin hänen poskeaan, mutta hän ei vieläkään vastustele.

— En epäile tarttua aseeseen, jos sikseen tulee, sinä olet kelpo ihminen, ahkera ja työteliäs, kyllä sinä pojun kanssa toimeen tulet, ellen minä siltä matkalta palaisikaan.

Hän painautui minua lähemmäksi, minä tunsin, kuinka hänen ruumiinsa värisi, mutta sanaakaan ei hän sanonut ja minä puhelin edelleen:

— Minä tiesin sen, sitä sinulta odotinkin — ei kunnon vaimo estä miestään tekemästä sitä, minkä hän pitää velvollisuutenaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli se eilinen puhuja paikkakunnalta poistunut, mutta suuren muutoksen oli hän jättänyt jälkeensä. Kuin kuumeessa kulkevat miehet, ei kenellekään maittanut entinen elämä. Töihin ryhtymisestä ei ollut enää puhettakaan ja ilman enempiä epäilyjä syntyi nyt punainen kaartti, joka pitäjän väkilukuun nähden oli sangen suuri.

* * * * *

Olin valittu komppanian päälliköksi ja ensimäinen sotaretki johon joukkoineni otin osaa, oli aseitten etsintä kartanosta. Kerrottiin siellä piileilevän myös valkokaartilaisia, joten meitä lähti sinne kaksi komppaniaa taisteluun varustettuina. Piiritimme päärakennuksen, josta ammuttiin meitä kohti muutamia laukauksia, jotka eivät kehenkään sattuneet. Sen toisen komppanian päällikkö tunkeutui muutamien miesten kanssa taloon sisälle, meidän muiden ulkona vartioidessa. Kuului kaksi laukausta. Sisällä olevilta sain minä kuulla, että se oli kartanon nuoriherra, joka vastusta yrittäessään sai surmansa meikäläisten käsien kautta. Tämä ensimäinen verityö meidän paikkakunnalla tehtiin helmikuun neljäntenä päivänä.

Me vietimme sitte majoituspaikoissa muutamia päiviä, lähempiä määräyksiä odotellen, öillä liikuskelivat myös paikkakunnan valkokaartilaiset joita aina jokunen joutui vangeiksemme ja silloin kuin meille vihdoin tuli määräys lähteä Kirkkonummen rintamalle, oli hallussamme kymmenen aseella varustettua valkoista vankia.

Kun me sitten aamulla helmikuun neljäntenätoista, varustauduimme matkaa varten, ajoi majoituspaikan pihamaalle vieras, monikymmen miehinen hyvin asestettu punakaarttilaisjoukko, joka ilmoittaa itsensä »lentäväksi kolonnaksi.»

Nämä alkoivat esikunnalta kysellä valkoisia vankejamme.

— Me aijomme niitä säilyttää täällä toistaiseksi — oli esikunnan vastaus.

— Ne ovat jätettävät meidän haltuumme! Sitävarten olemme tänne tulleet, että viemme vangit parempiin säilytyspaikkoihin — ahdistaa »lentävän kolonnan» johtaja.

Esikunta arvelee, epäilee, mutta myöntyy vihdoin ja niin sijoitetaan vangit vierasten rekiin, jotka lähtevät ajamaan joukkojemme etunenässä.

Pitkänä jonona painuvat sotaan lähtevät punakaarttilaisjoukot tietä pitkin. Silloin tällöin kajahtaa talvi ilmassa laulunpätkä aina alkuunsa kuoleutuen. On miehillä mielissä kaiho ja kullakin koteihinsa kaipaus salainen, sillä ainaisen eron mahdollisuus masentaa mielet.

Katsahdan taakseni ja näen vielä vilahdukselta pienen kotini valkean pärekaton, jota ei vielä aika eikä sää ehtinyt harmaannuttaa, ennenkuin minun näin piti sen suojasta poistuman. — Olen näkevinäni vaimoni kyyneleiset silmät, kuin hän pientä poikaamme rinnoillaan ruokkii ja etenevien joukkojen jälkeen jäisen ikkunan lävitse katsoo.

* * * * *

Olemme tulleet metsäiselle taipaleelle, kun kulkue äkkiä seisahtuu. »Lentäväkolonna» oli pysäyttänyt hevosensa ja minä tunnen kamalan aavistuksen nähdessäni heidän asettavan vankeja riviin maantien vierustalle.

Pelkoni ei ollut turha. Minä käännän pois pääni. On kuin jokainen laukaus tuntuisi minuun, on kuin jokainen kuula ruumistani koskettaisi... vihdoinkin valmis!

Meidän täytyy nyt ajaa noitten veristen ruumiiden ohi, jotka tien vierustalla viruvat. Minä näen ne siinä, vaikka koetan olla katsomatta, — kymmenen kuollutta, oman paikkakunnan miehiä kaikki. Selkääni karmivat kylmät väreet — vaatiiko vallankumous välttämättä näiden uhrien hengen? — eikö tässä tapahtunutkin rikos? — kyselin kauhuissani itseltäni.

Tultiin tienkäänteeseen. »Lentäväkolonna» jonka luulimme seuraavan meitä Kirkkonummelle, kääntyikin toiselle suunnalle. Kukaan ei tietänyt tästä julmasta joukosta, mistä se tuli ja missä oli heidän matkansa määrä. Luulen, että heidän varsinaisena tehtävänään oli vankien »säilyttäminen».

* * * * *

Siellä vakinaisella rintamalla ei tapahtunutkaan mitään erikoisempaa sillä kerralla, vuorottaista vartiopalvelusta vaan suoritettiin. Sitte siirrettiin meitä paikasta paikkaan, kunnes huhtikuun kolmantena päivänä saavuimme määräyksestä Vesilahdelle, missä pienempi punakaarttilaisjoukko piti hallussaan siellä olevia varustuksia ja lähellä oli myös valkoisten ketju.

Koskenkylään olimme me majoitetut ja täällä teki esikuntamme suunnitelmiaan hyökkäykseen, jonka piti tapahtua huhtikuun kuudentena päivänä.

Mutta edellisenä iltana syntyi joukkojemme keskuudessa suuri sekamelska ja hämminki. Tampereelta saapui Vesilahdelle muutamia meikäläisiä, jotka kertoivat valkoisten jo vallanneen kaupungin. Mielet tuosta masentuivat, huomista hyökkäystä ei kukaan pitänyt mahdollisena, ja enimmistön mielipide miestemme keskuudessa oli, että heitetään ajoissa aseet ja käännytään koteihimme kukin, ennenkuin meidät saavuttaa suurempi onnettomuus.

Oli joukossa niitäkin, jotka pitivät kunniallisempana ase kädessä kaatumisen, yksinpä häviönkin pakoa parempana.

Silloin ilmestyi taas kuin taivaasta pudoten se samainen mustaverinen mies, Venäjältä tullut bolshevikki-puhuja ja hänen vaikutuksensa punakaarttilaisjoukkoihin oli sama, kuin ennen kotopitäjäni miehiin työväentalon kokouksessa. Mielet virisivät kaikilla ja toisten silmissä jo kangasti pikaisen voiton varmuus.

»Äsken vasta saapui lentokone Tampereelta» — hän selitti — »kaikki on hyvin, eivät asiamme ole milloinkaan olleet paremmin kuin nyt. Tampere on _meidän_ ja _pysyy!_ Te uskoitte niitä kunnottomia laiskureita, jotka vahtipalveluksia peläten kaupungista karkasivat ja saattaakseen sekaannusta aikaan he teille valheitaan syöttelivät. — Ne ovat jo muuten pidätetyt ja saaneet ansaitun palkkansa, ne lurjukset.

Taas sinkoilivat kipinät noista mustista silmistä, taas syttyivät kuulijain silmissä tulet, kun hän hehkuvin sanoin huomiseen hyökkäykseen kehoitti, johon sitten uudistunein voimin huhtikuun seitsemäntenä ryhdyimme.

* * * * *

Oli ihanainen kevät aamu, kun me kello neljän seuduissa lähdimme vasten valkoisten asemia. Päästyämme niitä lähelle, noin neljänsadan metrin välimatkan päähän, alkoi ankara ampuminen kummaltakin puolen. Tunsin mieleni kylmän tyyneeksi. Tein työtä kuin kotoisella vainiolla ja aina, kun kiven suojasta kohoutui näkyviin vihollisen pää, koetin tähdätä sitä mahdollisimman tarkasti.

Kumminkin tuntui taistelu tuloksettomalle, koska kumpikin puoli oli suojatuissa asemissa, siksi antauduimme me vaaralliseen hyökkäykseen ja ryntäsimme kohti kylää yli aukean jokijään.

Eilinen innostuksemme ajoi meitä eteenpäin ja ankaran taistelun jälkeen saimme me klo 2 ajoissa haltuumme kylän, mutta se vaati meiltä uhreja paljon.

Illan tullen tyyntyi tuli. Vain joku harhakuula leiriimme lensi. Kävelin kentällä ja katselin kuolleita, jotka siinä sekaisin viruvat. Tuossa vierekkäin tupertuneena kaksi veljestä, punainen ja valkoinen, poikasia vielä kumpainenkin ja melkein saman näköiset he ovat, siksi heitä veljeksiksi kutsun. — Vatsallaan maaten, käsivarsi toisen harteille heitettynä, aivankuin helteisenä kesäpäivänä pihanurmikolla, jolloin he päivällistunnilla puuhatessaan ovat päivänpaisteeseen hetkeksi nukahtaneet. ‒ ‒ Mutta punasena rusottaa poikien välillä verinen lampi ja kasvot syvälle lumeen hautautuneina lepää toinen, toisen lasittunein silmin toveriaan katsellessa. — Miksi taistelivat? — miksi manalle menivät ne nuorukaiset? — _Oikean_ asian puolesta kumpainenkin kalleimpansa, nuoren elämänsä uhrasi. — Mieleeni väkisinkin pyrkii kysymys: — Kenellä tässä on oikein?

* * * * *

Seuraava aamupäivä kului rauhallisesti, mutta puolen päivän tienoissa alkoi äkkiä ankara kuulasade.

Kiväärien ja kuularuiskujen soidessa alkoivat valkoiset hyökätä kylään, jonka me eilen olimme heiltä valloittaneet. Nyt alkoikin taistelu sellainen, että siitä olikin jo leikki kaukana. Miehiä kuoli ja haavoittui ehtimiseen, kaatuneita virui kaikkialla, apua ei ehditty antaa ja kuiviin valuivat veret.

Mutta olimmehan me jo taistelun tuoksinaan tottuneet ja kylmäverisesti jatkaa toinen työtään, vaikka toveri vierellä vetää viimeiset henkäyksensä.

Makaan maassa ja ammun minkä ennätän, mutta kivi, jonka takana tähtäilen, suojaa ainoastaan osan ruumistani, joten olen kuin jänis, pää pensaan suojassa.

Ja ympärilläni vinkuvat kuulat, tehden lähistössäni tuhoaan — en ajattele mitään, laukasen ja odotan osaani.

Silloin se tuli, joka oli minua varten, puhkasi saappaan ja lävisti jalkaterän, mutta sen synnyttämä kipu ei suurikaan ollut.

Tuli heikkeni hiukan, käytin hyväkseni väliaikaa ja aloin laahustella pois taistelupaikalta, vetäen perässäni puutunutta koipeani. — En ehtinyt montaakaan metriä edetä, ennenkuin toinenkin kuula sattui, lävistäen saman jalan reiden. Ryömien aloin nyt edetä tehden veristä jälkeä vetiselle suomaalle. Kohta sentään keskeytyi sekin kulku, koska valkoisten puolelta heitettiin nyt niskaamme sellainen kuularyöppy, joka muistutti ankaraa raekuuroa.

Vieritin itseni kuoppaan, jonka pohjalle raskaasti putosin Ja ylt'ympärilläni roiskui lumensekainen vesi. Tämä viheliäinen suokuoppa, jossa vilusta jähmettyneenä, vertavuotavana makasin, pelasti kumminkin hengen hieveroisen siltä armottomalta ammunnalta. Täältä näin minä miten suomaalta nouseva nuori metsikkö tuhoutui, miten pienet puut kuulatuiskussa katkesivat, kaatuen, kuten nurmenheinä niittomiehen viikatteen tieltä.

Punaisena oli jo verestäni lammikon vesi ja ruumiini alkoi jo kylmästä kangistua. Kuulien rätinä ja katkeavien puiden räiske loittoni korvissani, silmäni painuivat raskaasti umpeen ja minun edessäni kulkee eletyn elämäni kirjavia kuvia.

Tiedän, että jos annan unen tulla, on se viimeiseni, — mutta minä en jaksa sen suloa vastustella, vaan vaivun kevyeen horteeseen.

Taas tempaudun minä unestani irti. Jos siihen sotkeudun, en koskaan saa omiani nähdä. Minun täytyy jaksaa huutaa, kenties kuulee joku ja tulee apuun.

Aukasen silmäni ja katson ympärilleni. Hämärä on tullut ja ampuminen hiljennyt. Ei ole ajattelemistakaan täältä ylös, tuskin saatan sormeani liikuttaa. Koetan huutaa, mutta se käy kuten pahassa unessa, kurkusta kuuluu vaan ilkeä kahina.

Mutta useamman kerran ponnisteltuani selkenee senverran ääni, että lähellä oleva sen saattaisi kuulla. Uudistan usean kerran sen huuhkaimen huudon, jonka outoa onttoutta itsekkin kammoan.

Vihdoin kuulenkin askeleita. Minut on kuultu. Senverran vielä jaksan havaita, että omat miehet ovat ympärilläni, sitten sumenee silmissäni kaikki, minä menen tainnoksiin.

Kun jälleen virkoan makaan minä sidottuna haavottuneiden junassa matkalla Helsingin sairashuoneelle, josta minut sitte kaupungin valtauksen jälkeen vangittiin.

* * * * *

Taas olen minä täällä, ristikkojen takana, josta äsken lähdin eletyn elämäni kiertopolkua kuljeksimaan. ‒ ‒ Täällä on niin synkkää ja niin sanomattoman hiljaista öisin, jolloin usein unettomana valvon. Teen tiliä itseni kanssa, tutkin syitä ja vaikutteita, jotka tieni tänne johdattivat. Koetan olla rehellinen ja puolueeton, sillä mitäpä kaunistelut nyt enää auttaisivat. Sen kumminkin uskallan sanoa, että punaiseen kaarttiin ruvetessani luulin täyttäväni velvollisuuteni köyhyydessä kärsivää kansaluokkaa kohtaan.

Yhteiskunta on jo tuomionsa langettanut, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, koska olen kuulunut joukkoihin, jotka eivät ole syyttä suljetut näiden seinien sisäpuolelle, mutta kun itse Taatto Taivahinen, aukasee paksut tilikirjansa — mikä on Hänen tuomionsa oleva?

Ryssä on ryssä.

Tämän tästä avautui saunan ovi ja ulkoa tuleva pakkasilma synnytti paksun, harmahtavan höyrypilven, joka raskaana huuruna lämpimän saunan lattialle pyörähti, siitä tiesivät sisällä olijat uuden »kundin» sisälle astuneen.

Lauteilta kuului valtainen vihtojen läiske ja eukkojen innokas puhelu — missä sitten ne K:n kaupungin asiat olisivat paremmin selvinneet ell'ei täällä Savusen saunan oivallisessa kisulämpimässä.

Miina, saunapiika, ammensi tiinusta vettä, heitti löylyä ja kihnutti selkiä niin, että valkoinen saippuavaahto ylt'ympärille räiskyeli.

Miinan kasvoja kuumensi, kovin poltteli oikeata korvaa — tiesihän sen! — kasarmissa istuu Ivana, iltaa uottelee ja kun kello on kymmenen lyönyt, seisoo se siinä sovitussa paikassa Savusen saunan seinänvierustalla. ‒ ‒ Ja kun pitkin iltaa taukoamatta oikeata korvaa kuumensi, oli siinä Miinalla aivan varma merkki, että Ivana häntä silloin niin kovasti kaipasi.

Eikä, hän nyt muuta toivonut, kun saada kulumaan ilta ja tyhjäksi, siivotuksi sauna.

* * * * *

Vain harvoja tuli enää sisälle, yhä useampia työntyi ulos ja pienestä pukemahuoneesta kuului puhevauhtiin päässeitten akkojen yhä yltyvä rupatus.

— Voi, kun jo menisivät sieltä! — miettii Miina ja karsaan katseen heittää hän ovelle, josta valkeaan lakanaan verhottu vartalo työntyy sisään.

Mutta kohta kirkastaa hymy noita äsken tuikeita kasvoja.

— Kas, sieltä se postineiti! Kovin olenkin teitä saunaan odottanut! Missä neiti on ollut, kun ei ole kylpömäänkään ehtinyt?

— Eihän siitä nyt kovin kauvan, kaksi viikkoa täsmälleen.

— Kaksi viikkoako? Todellakin, samana iltana tulin tuntemaan — hänet.

— Kenet?

— Sen Iivanan. — — Nähkääs, neiti, minun pitää kertoa teille tämä asia. — Kenellekään muulle en voisi puhua, mutta neiti ymmärtää joka itseki on...

— Mitä on?

— Ryssää rakastanut.

— Kuka Miinalle niin on sanonut?

— Älkää olko, neiti, huolissanne, en minä sitä kenellekään laula, mutta tietää sen jo kyllä koko K:n kaupunki, että se pitkä upseeri, Kasinoffi kävi teille ryssänkieltä opettamassa ja sekin tiedetään, mikä siinä takana oli.

Asia ei vastustelemisesta parantunut, sen huomasi postineiti ja oli vaiti, Miina jatkoi:

Olen minä montakertaa niin haikeasti neitiä ajatellut sen jälkeen kun se Kasinoffi täältä vietiin. Kyllä maar' teidän oli ikävä! Kun Ivanan täytyi toiseen pitäjään, niin minä itkin edellisen päivän ja seuraavan yön ja Ivana itki, ihan ääneensä itki ja postineiti tietää, että silloin sitä jo rakastaa, kun niin itkettää.

— Johan sitä silloin.

— Eikä se Iivana viikkoa viipynytkään, neljä päivää vain, — ikävä oli, sanoi, kuin neljä kuukautta olisi kuhmut, niin pitkälle tuntui siitäkin aika.

— Arvaahan sen, — päätteli postineiti kylkeä kääntäen. Miina häntä hieroskelee, vihtoo, hivuttelee ja yhä yltyen jatkaa:

— Mutta kun se tuli, tiedättekös mitä toi! Pitkän leipäsäkin se mökkiini venutti, oli, näettekös, taloista, tienvierustoilta hevoselleen leipää pyydellyt. Aina ne antoivat vähäsen ja kun matka oli pitkä, monta peninkuormaa, niin kertyi sitä siitä, Olihan se suuri apu minulle, kun on niitä kersoja niin monta.

— Montakos sillä Miinalla onkaan?

— Onhan niitä tullut hankituksi, on vallan viisi kappaletta!

— Onpa siinä yhden elätettäväksi, vielä tällainen kallis aika!

— Ohoh! — on siinä monta puutteen päivääkin pidetty, mutta siitä saakka kun Iivana tupaani ensikerran tuli, ei ole lapsilta limppua puuttunut. Aina sillä on murua sinellinsä alla, ei koskaan tyhjänä tule, vieläpä se paikkaa ja korjaa noiden mukulojen rajatkin. Kuka suomalainen viitsisi sillä lailla, sanokaas, kuka?

— Eivätpä taitaisi muut toisen lapsista välittää.