Part 5

Ja sitte kertoi hän taistelleensa useammalla rintamaosalla ja huomatessaan miten valkoinen armeija yhä läheni kaupunkiamme oli hän päättänyt käyttää viimeistä tilaisuutta ja tulla luokseni yöllä, heittämään hyvästit. Sillä kapinallisten kohtalo oli jo ratkaistu hänenkin mielestään.

Silloin minä tunsin tulevani täyteen neuvokkaatta, tarmoa ja voimaa. Minä, joka muuten olen luonteeltani aikaansaamaton ja hidas, virisin koin jousen jänne, minä piilotin hänet ovelasti, tein näppäriä suunnitelmia pakomatkaa varten Ruotsin puolelle — minä aijoin pelastaa hänet, pelastaa mistä hinnasta hyvänsä.

Kului kymmenen onnellista päivää, sillävälin olivat valkoiset jo vallanneet kaupungin.

Jos jään tänne, saatan sinulle ainaisen häpeän — sanoi hän silloin. — Kerran se kumminkin tulee kaupunkilaisten tiedoksi, että sinä olet minua täällä säilyttänyt. Lähden itse ilmoittautumaan valkoisille.

Minä vastustelin kaikin voimin, mutta hän pysyi päätöksessään, kuten tapansa oli.

En ole ottanut osaa ilkitöihin, enkä ole harjoittanut julmuuksia, — lohdutteli hän minua, — ainoastaan rintamilla rehellisesti taistelin, siksi ei rangaistuksenikaan pitäisi olla niin kovin raskaan, parempi on, että kärsin sen ilman muuta ja alotan sitte taas uudella innolla elämän.

* * * * *

Helvi keskeytti kertomuksensa ja kohenteli sammuvaa hiillosta.

Armi nousi ja sytytti lampun. Sitte istui hän ystävättärensä viereen ja odotti hiljaa, kunnes hän taas jatkoi kertomustaan:

— En unohda yhtäkään näistä päivistä, jolloin pelon ja toivon välillä häilyen elin elämäni lyhyen onnen. Minä tiesin, että se loppuu pian, minä olisin tahtonut pysähdyttää ajan juoksun ja pidättää päivien kulun, mutta sitä nopeammin vierivät hetket.

Ja kun Lauri kymmenennen päivän aamuna sanoi: nyt minä lähden, en sanallakaan vastustellut enää, vaan varustauduin tähän vaikeaan eroon, niinkuin sairas välttämättömään hengenvaaralliseen leikkaukseen.

Lupaa minulle, ett'et itke, vaan kestät toivossa, kunnes tämä kaikki on ohi — sanoi Lauri, — vielä kerran on meidän aikamme tuleva, sinun ja minun, — puheli hän, silmissään valoisa tulevaisuuden usko ja luottamus vastaiseen onneen, — mutta toista minä aavistelin.

Saatoin häntä portaille. Pihalla kääntyi hän vielä ja katsoi taakseen — voi Armi, minä näen yhä vieläkin tuon katseen, — en olisi koskaan luullut, että minua saattaisi kukaan niin paljon rakastaa.

Aamu oli keväinen, kirkkaasti paistoi aurinko ja keskellä pihamaata vihersi jo ruoho, vaikka seinustoilla näkyi vielä lunta ja jäätikköä.

Tunsin rinnassani äkkiä oudon, sanomattoman ahdistuksen, sain vaivoin ääneni kuuluville ja kutsuin hänet takaisin, kerran vielä. — Olet minun, Lauri, kuolemassakin olet sinä minun!

Hän kalpeni ja sulki silmänsä kuultuaan sanani, mutta tuokiossa oli hän taas entisellään, hymyili ja lausui; — Helvi, mitä sinä sanoitkaan, — voi hyvin, — näkemiin!

Hän meni ja minä seurasin häntä silmilläni niin kauvan kuin voin ja kun hän oli kadonnut näkyvistäni, sulkeuduin huoneeseeni, peitin akkunani, enkä sallinut kenenkään nähdä suruani. — Siitä asti olenkin karttanut päivän valoa ja ihmisten seuraa ja odottanut vaan yön tuloa, hiljaisuuden ja hämärän, jolloin saan olla suruni kanssa kahden.

Armi otti ystävänsä laihan, kylmän käden ja lämmitti sitä omassaan.

— Sinähän palelet.

— Niin, minua paleltaa aina, minun olemuksestani ovat kaikki elämän voimat ehtyneet, eikä olemassaolollani ole enää mitään merkitystä.

— Kenties palaa hän vielä.

Helvi pudisti päätään, veti poveltaan kirjekuoren ja ojensi sen Armille. Tämän sain muutamia viikkoja hänen lähtönsä jälkeen, joka totesi vaan sen, minkä aikasemmin olin aavistellut.

Armi veti kuoresta käsissä kuluneen paperiarkin, johon oli lyijykynällä kirjoitettu.

»Oma Helvini.

Nyt saat minulta ensimmäisen kirjeen, joka nähtävästi myös on viimeinenkin, sillä toisin kävi, kuin olimme odottaneet.

He pitivät minua yhtenä puolueemme »johtavista» muutamien julkisten puheitten perusteella, lakon aikana — sen mukaan saan tuomioni. Täällä minä nyt siis odotan päivää, jonka he määräävät minun lähtöhetkekseni.

Kun katselen täältä koppini ikkunasta ulos, näen kirkkaan keväisen päivän ja lehteä tekevät puut, en tahdo käsittää, että minun täytyy pois, mullan alle, pimeään, juuri silloin kuin olisin paraiten halunnut elää.

— Täällä sisällä on niin kumman hiljaista ja minua oudoksuttaa omien askelteni kaiku.

Joskus tulee niin ahdistava tunne, on kuin minut pahoitettaisiin heittäytymään pohjattomaan syvyyteen, jossa ei mitään ääriä ole, ainoastaan pimeys ja tyhjyys.

Silloin valtaa minut kuvaamaton kauhu ja jäätävä kylmyys jäytää jäseniäni — tällaistako on kuoleman pelko?

Mutta meitä on monta, jotka nyt olemme telkien takana ja mietimme samaa.

Valkoiset luulevat hävittävänsä maastaan kaiken pahan, puhdistamalla sen punaisista, — eikö valkoisissa pahoja olekaan?

En vieläkään myönnä, että työväen aate olisi väärä, oikea on asiamme, vaikka se nyt on harhateille viety ja meidän johtajamme ovat meitä katalasti pettäneet.

Mutta minä en jaksa näitä asioita nyt enempää ajatella, minä muistelen vaan _sinua_ ja sinun kanssasi kaikkea, mitä minulla on kauneinta elämässäni ollut.

Olen niin iloinen siitä, että luotit minuun vielä, että pidit minua ihmisenä, vaikka olinkin — punakaartilainen.

Jää nyt hyvästi, Helvi, minä kiitän sinua rakkaudestasi — surun sait vastalahjaksi minulta. Kun kuulet _sen_ tapahtuneeksi, niin tiedät, että minun viimeinen ajatukseni sinä olit.

Älä sure, Helvi, sitä pyytää viimeiseksi

oma Laurisi».

Armi käänsi paperin kokoon ja huokasi syvään.

Vinttikamarissa oli syvä raskas hiljaisuus.

* * * * *

— — — Kuulitko, ikkunalasiin koputettiin, — sanoi Helvi ja hänen äänensä värisi.

— Se oli kenties joku vilussa värjöttävä pieni linturukka, joka ihastuneena lampun valoon, lensi lasia vasten — vastasi Armi, mutta Helmi vetäytyi vavisten hänen luokseen.

— Ei se ollut lintu, — minä kuulen sitä usein iltapimeässä, se on niin kauheata, on kuin seisoisi _hän_ siellä ulkona pimeässä ja pyrkisi sisälle lämmittelemään. Minä tahtoisin turvata ja suojata häntä, kuten ennen, mutta en saa, en voi nyt enää sitä tehdä.

— Helvi raukka — huokasi toinen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

— Sinä, Armi, joka olet niitä korkeampia asioita ajatellut, sano, löytyykö mitään lohdutusta enää.

Hetken vai'ettuaan virkkoi toinen vakavasti:

— Helvi, sinun suuri, uskollinen rakkautesi on hänelle, niinkuin oli lampun valo sille viluiselle varpuselle. Se tulvii sinun sielustasi ja valaisee sitä tummaa yötä, johon hän on mennyt.

— Niin, Armi, mutta ruutu on välissä, ulkona jäätävä kylmyys.

— Lasi on hauras ja särkyy pian.

— Armi, niinkö sinäkin luulet, — voi kuinka minä odotan sitä aikaa! — sanoi Helvi ja katsoi ystäväänsä, silmissään hillitty riemu.

Syyttömät.

Vankilakoulun ensimmäinen opettaja kulkee pitkin kapeita, kumajavia käytäviä, jossa tavantakaa kohtaa tuttaviaan, talon harmaanjuovikas pukuisia asukkaita. He pysäyttävät hänet kysymyksillään ja pyynnöillään, eikä hän koskaan henno olla heidän toivomuksiaan kuuntelematta. — Hän on heihin tottunut, he ovat häntä lähellä, monivuotisia tuttuja monetkin.

Ja vaikka »länsipään» asukkaat ovat uusia ja vasta muutaman kuukauden tiilitalossa asuneet, ovat he jo huomanneet, että häntä uskaltaa asioineen lähestyä.

Nytkin kohtaa hän käytävässä kuullun punakaartilaisen, Vihtori Virtasen, joka nähdessään opettajan tulevan, pysähtyy odottamaan.

— Mitäs kuuluu Virtaselle? — Onko mitään erikoisempaa tänään mielessänne?

— Tuomio tuli.

— Vai jo tuli. No mikä nyt sitte oli oikeuden päätös?

— »Mullin tuomio» — henki pois!

— Mutta kuolemantuomioita ei enää panna täytäntöön.

— Kova se on sentään lievennettynäkin, — elinkautinen vankeus.

— Voihan tulla vielä uusia armahduksiakin — sanoi opettaja lohduttaakseen.

Vanki oli hetken vaiti ja katseli synkästi eteensä.

— On se sentään surkiaa kun sellaiseen kohtaloon pitää ihmisen joutua ja aivan syyttömästi!

— Olette siis ihan syyttä täällä?

— Ihan!

— Kuten kaikki toisetkin.

— Kaikkiko?

— Melkein kaikki sitä vakuuttavat.

— Eihän toki! On meidän joukossamme paljon roistoja ja rikollisia, jotka ovat tehneet paljon pahuutta, — mutta minä en ole tehnyt mitään sellaista, mistä tällaisen rangaistuksen olisin ansainnut.

— Mitenkä ne teitä sitte niin ankarasti tuomitsivat?

— No se kävi sillä tavalla, kun minä nyt opettajalle oikein selitän. Helsingin valtauksen aikana piilouduin minä ensin asuntooni ja sitte pakoilin jonkun aikaa missä milloinkin satuin suojan saamaan. Mutta kun minä toverien joukosta näin hävisin, luulivat he minun jo surmani saaneen. Sitte tulivat meikäläisille tilinteon päivät. Hädissään syytivät nyt toverini kaikki pahat tekonsa kuolleen miehen niskoille. Ryöstöt, murhat, rääkkäykset, kaikki omat tihutyönsä sanoivat he kuolleen Virtasen tekemiksi.

— Olisiko sillä lailla saattanut käydä?

— Ihan varmaan!

Opettaja miettii.

Virtasen katse kiinnittyy vankiin, joka vartijansa saattamana kulkee pitkin poikkikäytävää. Hän alentaa ääntään ja osoittaa osatoveriaan:

— Tuokin tuolla, — suuri konna!

— Tunnetteko hänet?

— Tunnen toki tuon Ropposen, — pahantekijän, syyti sekin suuret syntinsä minun niskoilleni.

— No olipas, kun toisen niskoille...

— Sellainen se on, tuo Ropponen.

* * * * *

Vähän myöhemmin astui opettaja Ropposen selliin.

— Kah, opettaja, — olipa oikein hyvä kun tulitte, olen niin odottanut!

— Alkaako aika tuntua pitkälle?

— Pitkä on, ei tahdo päivästä loppua tulla.

— Sanovat ne muut, että tähänkin sentään tottuu, — lohdutteli toinen.

— Kun vaan saisi jotakin tekemistä millä aikaa tappaa. — Sitä minä ajattelin, että jos opettaja olisi toimittanut minulle maalausvehkeet, koska minusta nyt tuli talon vakinainen asukas.

— Joko olette saanut tuomionne?

— Johan sitä tuli minun osakseni, kun kuoleman tuomioita kaksittain antoivat.

— Voitte olla huoletta, ei niistä panna täytäntöön jos korkeintaan yksi, — naurahti opettaja.

— Tuskinpa sitäkään — onhan se armahdus..

— Niinpä kyllä, ei kukaan nyt enää henkeään menetä. — Istumista vaan tuli.

— Tuli sitä.

— Ropponen istui hetken vaiti ja näytti harmistuneelta, sitte puhkesi hän kiihkeästi puhumaan.

— Eihän se muuten niin harmittaisi, mutta kun ihan _syyttömästi!_

— Tekin siis syyttömästi!

— Tekin, sanotte, onko siis muitakin mielestään syyttömiä.

— Melkein kaikki, vain harvat tunnustavat mitään tehneensä.

— On sitä tehty yhtä jos toistakin, mutta _minä_ en ole mitään rikosta tehnyt. Vahtipalvelusta vaan suoritin ja olinhan minä joskus jossakin mukana, jossa pahojakin tekivät, mutta sen minä vakuutan, että en sormeni päälläkään kehenkään koskenut, — mutta kun syylliset joutuivat kiinni... Minuahan luultiinkin ensin kuolleeksi kun en heti näyttäytynyt, niin silloin sälyttivät toverini omat syynsä minun päälleni.

— Tunnetteko Virtasta, jonka kanssa äsken käytävässä puhelin. Näin, että huomasitte meidät ohikulkiessanne.

Tunnen minä Virtasen, sen kelmin, tietääkös opettaja, että siinä vasta on mies, jolla on raskas syntitaakka, se poika ei häikäillyt käydessään käsiksi toisen omaan, ahnas on rahalle ja perso väkeville, tekee mitä tahansa, omaatuntoa, näettekös, ei ole miehellä ollenkaan. Se vasta on oikea kelju, tuo Virtanen!

— Tiedättekö, että, hän äsken tuolla käytävässä kertoi itselleen käyneen juuri samoin, kuin teillekin on käynyt.

— Älkää, opettaja hyvä, ikinä uskoko sen miehen valeita, vai kehtaa vielä puolustautua ja tekeytyä syyttömäksi, sen hävyttömyydellä ei olekaan mitään rajoja, oikeudessakin koetti se työntää omia konnan töitään minun niskoilleni — hirttää sen pitäisi, koko roiston, — vai sekin mielestään kärsii täällä _syyttömästi_.

Pataljoonan päällikkö.

Samaisen »länsipään» asukkaita oli myös pataljoonan päällikkö, johon kerran pyysin saada tutustua.

— Mielenkiintoinen mies, — virkkoi oppaani — paljon on hänestä tässä kaupungissa kapinan aikana puhuttu ja oli siitä muistaakseni »Työmiehessä» kirjoituksiakin. Jotkut punaset täällä vieläkin väittävät hänen myyneen Valkosille yhden rintamaosan, kuten heille oli sanottu ja itsepintaisesti he yhäkin pitävät kiinni siitä uskostaan, että ilman petosta ei heitä olisi voitu kukistaa, siksi muutamat tovereista vielä tänäkin päivänä karsain katselevat pataljoonan päällikköä — minä haen hänet nyt tänne.

Jään kansliahuoneeseen odottamaan.

* * * * *

Kohta saapui hän takaisin, muassaan tuo mainittu mies. Ijältään näytti hän olevan noin viisissäkymmenissä, keskikokoinen, leveäharteinen, kasvoiltaan aito suomalainen tyyppi, mutta erikoisesti pisti silmääni tuo harvinaisen voimakas leuka.

Pienistä, tummista silmistään luo hän minuun epäilevän, tutkivan katseen, kuin aikoisi sanoa: Mistäs nyt on kysymys, kun alkaa akkaväkeäkin tänne ilmestyä?

Tämä tutkimus ei kumminkaan kestänyt kauran. Pian palasi hymy noille järeille kasvoille, joilta ensin ilmennyt epäilys oli kadonnut ja minun käteni hukkui suureen, karkeaan kouraan.

Ilmoitin haluavani vaan puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen kokemuksiaan kapina-ajoilta.

— No jutellaan vaan, koska on tuota aikakultaakin näin viljalti.

— Kuinkas ne päivät nyt täällä kuluvat?

— Mikäs siinä, meneehän se, nyt varsinkin kun saan ottaa osaa töihin, onhan ajankulua, kun saa jotain näperrellä. Ei se kruunu töillään tapa, jollei ruuillaankaan repäse, nälkä vähän tahtoo tulla näillä annoksilla, minä olen aina tottunut niin riskisti syömään.

Sen miehen ulkomuodosta päättäen kyllä saattoi uskoa.

— Johtunee se tuosta tupakan puutteestakin, — jatkoi hän, — ei tässä surua muusta olisikaan, kun vaan saisi pitää pikanellikäärön taskussaan. Näettekös, kun äkkiä pitää luopua tupakasta, johon pienestä pojasta pitäin on tottunut, niin siitä tulee sellainen ainainen hiukastus.

— Mutta hyvissä voimissa näytätte olevan, useat täällä valittavat kovin heikontuneensa.

— Terve kuin pukki ja ihme kyllä, että olen yhä vielä elossa, vaikka niin moneen kertaan on jo uhattu ottaa henki. Ampua uhkasivat toverit, kuolemantuomion julistivat minulle valkosetkin ja, — tässä sitä yhä vaan ollaan. Tottapa se kuolemakaan ei tule, ennenkuin on aikansa tullut.

Olen minä tässä joskus itsekseni naureskellut, että ei tämäkään elämä niin vaikeata ole, kun oli se päällikkönä olo, eivät ne ole niinkään hauskoja, herrojen päivät, varsinkaan kun meikäläinen niille joutuu. Eikä siitä sitte päässyt poistumaankaan, ei vaikka miten yritti. Kerrankin kun pyysin eroa, sanoi rintamapäällikkö: — mikäs sun siinä on ollessasi? — En ole tällaiseen toimeen valmistunut, — selitin minä, — rupesin vaan tilapäisesti, kunnes ehtisivät valita uuden entisen sijalle, joka aina oli humalassa. — Pysy vaan siinä — sanoi hän — ei tässä kukaan ole valmistunut, en ole sotakenraali minäkään, olenpahan vaan ammatiltani räätälimestari, mutta täytyy tässä kuukin parhaansa koettaa. Kun taas kerran tuntui kovin työläälle, menin lääkärin luokse valittaen liikarasitusta, mutta ei se auttanut, — mikäs siinä, terveys oli hyvä.

Olisin minä solttuna rintamalla mielellänikin ollut, suoritinhan nuorna miesnä kolmen vuoden sotapalveluksen, mutta ruveta päälliköksi ja vielä sellaisessa armeijassa, jossa ei ole järjestystä niin minkäänmoista, ei kuntoa eikä kuria, oli svaboda, näettekös, ja kukin eli niin, kuin häntä parhaiten huvitti.

Sitte vielä ne pirun ryssät. Niiden kanssa vasta oli ihmeessä, ei muuta kun yllyttivät miehiä pahantekoon, takavarikoimisiin ja kotitarkastuksiin. Kerrankin muuan miehistäni sanoi: Mitäs näillä kivääreillä tehdään, kun niitä ei saa käyttää?

— Etkös tiedä, että niitä käytetään rintamalla vihollista vastaan, eikä kotinurkissa — sanoin minä.

— Mutta kun ryssätkin...

— Mitäs sinä ryssistä, ne ovat valmiita taas jonkun ajan perästä tappamaan meidät kaikki, kun taas asiat tässä kääntyy, ettekö huomaa, miten ne ovat valmiita tyhjentämään meidän pankit ja rahalaitokset, miten paljon ne Turussakin ryöstivät ja veivät laivoihinsa.

— Niin, ne olivat anarkisteja — päätteli poika.

— No mistäs sen tiedät, mikä niistä on anarkisti, mikä joku muu, ryssä kun ryssä — sanoin minä.

Eikä niitä kanaljoita taistelussa näkynyt, ei ainakaan rintaman niissä osissa missä minä olin mukana. Kirkkonummellakin ne vaan rintaman takana olivat korjailevinaan kuularuiskuja, mutta entäs kun taistelu oli loppunut ja minä sain toimekseni lastata vangit vaunuihin, niin jopas tulivat minun luokseni pyynnöllä, että saisivat tehdä niistä selvän. Kun selitin, että sellainen ei tule kysymykseenkään, pyysivät ne vielä, että antaisin heidän teloittaa edes johtajat samoin kuin he ovat omansakin teloittaneet. — Semmoinen se on ryssä, ei siinä ole miehen vastusta, mutta on julma ja verenhimoinen, kun pääsee voitetun vangin kimppuun. Monta kertaa teki mieleni antaa niille vasten taulua, mutta ajattelin sentään, — olkoot minun puolestani.

Sodan alkuaikoina minä olinkin vaan täällä Helsingissä, tehden vartiopalvelusta kahden komppanian kanssa, toiset kaksi minun pataljoonastani olivat jo aikasemmin lähetetyt rintamalle. Ja täällähän sitä oli elämää, kun kaikki oli alussa outoa, eikä kukaan tietänyt miten järjestää, ja kun yleinen, innostus vielä lisäksi meni miehille päähän. Kaikki olivat ankarassa toimessa, mutta kukin toimi oman päänsä mukaan.

Pahinta oli se yleinen vangitsemiskuume, ilman aihetta ottivat punakaarttilaiset ihmisiä kadulta kiinni. Kerrankin toivat miehet minulle hyvin puetun nuorukaisen, joka näköjään oli jonkun hienomman herrasperheen jäsen. — Tässäkin on lahtari— esittää miehistä muuan.

— Mistäs tiedät, että on lahtari?

— Ka, näkeehän sen.

— Onkos sillä asetta, taikka onko se tehnyt mitään, mistä voidaan syyttää?

— Eikä ole, mutta me vaan tuotiin kun se on lahtari, — intti punakaartilainen.

— Tietäkääs nyt pojat, — sanoin minä, ja muistakaa kun sanon, että minulle ei ole annettu minkäänlaista määräystä vangituttaa ketään, olkoon hän lahtari tai mikä hyvänsä, ell'ei häntä julkisesti rauhanhäiritsijänä tavata. Meidän asiamme ei ole ketään pidättää, sitävarten ovat miliisi- ja tiedustelutoimisto — katsokaas pojat, kun jokainen hoitaa vaan omat asiansa, silloin kaikki käy hyvin.

— Päällikkö taitaa itse olla lahtari kun se pitää lahtarien puolta.

— Kuuloahan sen, lahtari se on ja kun se vielä, on entinen poliisi... katsos vaan, ettemme toimita sinua itseäsi tiedusteluosastoon, — uhkailivat minua miehet.

— Viekää pois, jos on mielestänne syytä, — sanoin minä, — mutta laskekaa ensin se »lahtarinne» vapauteen ja saattakaa se koriasti kotiinsa, koska nyt on myöhä ja matkalla voisi uusia ikävyyksiä sattua. Tällä hetkellä olen vielä teidän päällikkönne, — sanoin, ja totella niiden täytyi, vaikka pahaa murinaa ne pitivät mennessään.

* * * * *

Kerran taas aamulla aikaseen, tulivat miehet uudella tiedolla. — Lahtarien asepaja löydetty keskeltä kaupunkia, missä asetta lyödään yön päivän kanssa, lakkaamatta. — Näetteköhän taas näkyjä — epäilin minä. Samassa soi puhelin.

— Se asepaja, — no niin, mennään katsomaan sitä vapriikkia, — sanoin minä rykmentin päällikölle, joka oli puhelimessa.

Ja joukolla, juhlallisesti, lähdettiin sitä lahtarien asetehdasta valloittamaan.

Tämä sijaitsi, kuuleman mukaan, postikonttoria vastapäätä, kadun toisella puolella ja, — pihan perältä löytyi tosiaankin pajan näköinen, jossa nokinen mies takoa kalkutteli, korjaillen ympärillään olevia, aataminaikuisia aseita.

— Kenen käskystä työskentelet?

— Postin talouden hoitaja näitä korjauttaa, kuuluu aijotun jakaa näitä maaseutuposteljooneille — selittää seppä.

Jo minua olisi naurattanut taas tämä touhu, mutta totisena oli jatkettava tutkimuksia, piti kutsuttaa vielä se taloudenhoitajakin kuulusteltavaksi ja tehdä raportti rykmentin päällikölle. Vaikka minä selitin, että ne aseet ovat paljasta romurautaa, tuli senaatista määräys, että ne ovat takavarikoitavat, koska armeijassa oli taskuaseista puute, — tuossahan niitä nyt on, minä sanoin, eikä ole vaikea huomata, jos putoamaankin sattuu, kyllä sen helposti tuntee, milloin tasku tyhjenee — tuumasin minä — ja niin vietiin aseet työväentalolle, mutta maaseutuposteljoonit jäivät yhtä turvattomiksi kuin tähänkin saakka.

Tuskin olin minä ehtinyt majoituspaikkaani. Säätytalon toiseen kerrokseen, kun taas haettiin minua alakertaan ratkasemaan muuatta asiaa.

— No jo nyt on peeveli — sanoin minä, — olenko minä mikään santarmi tai dedektiivi! Ei muuta kun tutki ja selvittele, yhden jutun kun saa käsistään, niin jo paikalla keksivät uuden, onko tämä mitään sotamiehen työtä?

Kassakaapin luona seisoi punakaarttilainen ja muuan siviilihenkilö, jonka heti arvelin taas lahtarina pidätetyn.

Tuo tuntematon punakaartilainen noputti kassakaapin ovea ja sanoi:

— Tämä on aukaistava ja minun on saatava sen sisällys.

— Entä sitte? — sanoin minä.

— Tämä herra on maisteri N. — hänellä on avain, mutta hän ei aijo aukaista sitä.

— Vai ei, — minkäs minä sille mahdan, ei minulla ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

Kuinka minä voin aukaista tuntemattomalle — sanoi maisteri, — ei hänellä ole mitään papereita, mitkä valtuuttaisivat hänen ottamaan haltuunsa kassakaapin sisällön.

Punakaartilainen otti taskustaan paperin ja sanoi: — pataljoonan päällikön on allekirjoitettava tämä.

— Ei ikinä! minä en tunne tällaisia papereita.

— Ei teidän tarvitse sitä avata, — sanoin minä maisterille.

— Onhan tässä alistuttava väkivallan edessä, — tuumi tämä.

Mutta minä vakuutin hänelle, että niinkauvan, kun minä olen täällä, ei hänelle väkivaltaa tapahdu tämän katon alla.

Siitä paikasta menin puhelimeen ja ilmoitin asian rykmentin päällikölle, joka käski lähettää miehet esikuntaan, mutta kun tulin takasin, oli huone tyhjä. Oven vartija ei tietänyt muuta, kun että molemmat miehet olivat menneet ulos. Maisterin kohtalosta en sittemmin ole mitään tietoa saanut, mutta sen toisen tulin tapaamaan heti toistamiseen.

Parin tunnin kuluttua haetaan minut autolla paikalliseen esikuntaan. Täällä istui se tuntematon tuloani odotellen. Minulta kysytään nyt juhlallisesti, olenko oikein vakinaisella palkalla ruvennut porvarien palvelukseen ja samalla julistetaan minut vangituksi ja pistetään kellariin, josta taas jonkun tunnin kuluttua sain astua vapauteen.

Voi, kun minua nyt sapetti! Pyysin rykmentin päällikköni ottamaan selvää minun asiastani, mutta minun annettiin vaan ymmärtää, että parasta on olla hiljaa ja pitää hyvänään saamansa solvaus. Menin yleisesikuntaan, mutta sielläkään ei ollut sen suurempaa lohdutusta, sanottiin vaan, että siinä tiedustelutoimistossa olisi niin paljon korjattavaa. — No eikös täällä sitte ole pääjohto? — sanoin minä — niinhän sen pitäisi olla, sanottiin, — mutta ei ne siitä välitä, tuumi se esikunnan jäsen.

Ei siinä sitte ollut muuta neuvoa, kun pyysin vaan, että toimittaisivat niin, että minut komennettaisiin rintamalle, mitä pikemmin, sen parempi.

Mutta ennenkuin se määräys tuli, sattui vielä muutamia hullunkurisia juttuja täällä. Niinpä kerrankin, kun olin kotona perheeni luona, syöksyi sisään muijaparvi, jotka tahtoivat tietää omaisistaan, jotka minä olin lähettänyt rintamalle. — Oli, näettekös, kysymys niistä kahdesta komppaniasta, joista minä en tiennyt sen enempää kuin hekään.

— Mutta päällikön täytyy tietää, koska on itse ne sinne lähettänyt — vaativat vaimot.

— Minä sain vaan määräyksen laittaa kaksi komppaniaa työväentalon pihalle ja kuulin vasta jälestäpäin, että ne olivat viedyt jonnekin Porin tienoille.

— Lieneekö minun mieheni elossakaan enää!

— Ja minun...

— Entä minä, jolta mies ja poika on lähetetty tapettavaksi...

— Päällikön täytyy saada selvä, ovatko ne vielä hengissä.

‒ Kuulin tässä eilen, että ensimäinen komppania on kokonaan tuhoutunut.

— Se tietää sen, mutta koettaa salata.

— Mutta hyvät akat... — koetan minä väliin, vaan tiedättekös, siinä oli sellainen voivotus, huuto, ja parku, että mahdotonta oli saada ääntänsä kuuluville.

— Mutta meidän pitää saada nostaa miestemme tili — huutavat ne edelleen.

— Ei minulla ole mitään kassaa hallussani.

— Vai ei! — se tappaa meiltä miehet ja aikoo näännyttää meidät lapsinemme nälkään ja viluun.

— Rahastonhoitaja maksaa palkat — koetan minä selittää.

— Siellä me jo kävimme ja se neuvoi pataljoonan päällikön luokse.

— Siinä on tullut erehdys, kyllä se selviää, — koetan minä lohduttaa, — mutta kuka sitä kuunteli. Muijat vaan huusivat, itkivät, ja haukkuivat, että samanlaisija porvareita ovat omat johtomiehet, kuin lahtaritkin, samat ovat herroilla tavat, ketä tahansa olivatkin — ja kun vihdoin sain ne ovesta ulos, niin jo minä helpoituksesta huokasin, — siinä sitä vasta on ihminen pelissä, sellaisen kiukkuisen akkalauman kanssa.

* * * * *

Vihdoin viimeinkin pääsin rintamalle, mutta ei ollut helppoa sielläkään, kun piti hallita sellaista hillitöntä laumaa, saamatta käyttää minkäänlaisia rankaisukeinoja, piti muka olla toverikuri, — mutta ennenkuin siitä on apua, pitää joukon olla jo paljon kehittyneemmistä aineksista kootun.

Minultakin kun miehiä kaatui, täytettiin komppaniat aina uusilla tulokkailla, ne olivat kirjavaa kansaa, — kaikenlaisia maankiertäjiä, joutolaisia ja Kakolasta irtilaskettuja rangaistusvankeja, joita valitsematta oli punaiseen armeijaan pestattu — pahaa tekivät, mitäs muuta, — päällikön syy!

Minkäs niille sitten teki, kerrankin määräsin kiväärin pois mieheltä, rangaistukseksi varkaudesta, — ei muuta kun kimppuuni sain koko joukon.

Ja kun vastuksia sattui, kun saatiin suuria tappioita — päällikön syy, — sen niskaan purettiin pahat tuulet.

Muistan kerrankin sellaisen päivän. Huono oli ollut onni. — Tehtiin paluuta meren jäätä pitkin, joka ylt’yleensä oli märän lumisohjon peittämä. Kuulin pahaa ennustavaa murinaa ja koko joukko oli äkeällä päällä:

— Mitäs nyt tehdään, päällikkö, kun joka pojalla ovat kengänpohjat puhki, on aivan kuin paljasjaloin lumisohjussa lahnustelisi. On sekin komento, kun paperipohjaisia kenkiä jaetaan sotamiehille, — puhkesi jo puhumaan muuan.

— Sellaisia ne ovat kaartin kengät kaikki, pahvista vaan pohjat, onhan se surkeata, mutta minkäs minä sille nyt mahdan.

— Minkäs sille tarvitseekaan mahtaa, kun on itsellä hevonen.

— Tästä tämän saat! — sanoin minä ja astuin alas ratsuni selästä — jaksan minä kävelläkin.

— Päällikön pitää ratsastaa — huusi joukosta joku.

— Joutaa se vaan kävellä kuten muutkin, sillä ovat ehjät saappaat ja vielä kalossit päällä — tuumi toinen.

— Saappaat ovat omani, samoinkuin kalossitkin, niitä en ole kaartilta saanut, eikä niihin tule kenenkään mitään, mutta tuon hevosen saa ottaa, kenen on vaikeata kävellä — sanoin minä, ja jatkoin matkaani jalan, kunnes mieheni taas tulivat siihen yksimieliseen päätökseen, että päällikkö ratsastaa ja niin minut taas istutettiin hevosen selkään.

* * * * *

Meidät oli määrätty Viipuriin, mutta mikä lienee muuttanut päällystön mielen, — Hyvinkäältä sain kuulla, että oltiinkin menossa pohjoista kohti. — Minun olikin mieleeni tämä muutos.

— Onkos tämä mikään Viipurin tie? Sinä perkele olet meitä taas nokasta vetänyt, — kovenivat miehet minulle, kun oltiin tultu Toijalan asemalle.

— Rintama kun rintama, mikäs siinä, — sanoin minä — Viipuri tai Tampere, onkos väliä, missä vaan parhaiten apua tarvitaan — vai pelkäävätkös pojat sitä »Mannerheimin lihamyllyä» —.

— Ei pelätä, ei!

— No mennään sitte ja tehdään siitä selvä, ei tässä ole aikaa vuosikausia sotia käydä, muuten tulee nälkä ja tappaa kaikki. — Täytyyhän tästä viimein tulla loppu. — Sanoin minä ja se tuntui olevan miestenkin mieli.

— Ensi pyhäksi Vilppulan kirkkoon!

— Olkoon päätetty!

* * * * *

Se kävi sitte niinkuin kävi, niinä päivinä tulikin Vilppulan rintamasta selvä, vaikka tulos olikin toisenlainen, kun olimme toivoneet. Otimme osaa lopputaisteluun ja lyötynä, perin pieneksi huvenneena oli joukkoni, kun me lopuksi, monien vaiheiden perästä saavuimme Tampereelle.

Näkyi, että tänne olivat pakkautuneet punasten joukot kaikilta suunnilta. Koko kaupunki oli täynnä punakaarttilaisia, asemahuoneetkin niinkuin nuijalla lyödyt.

Menin suoraan esikuntaan. Täällä kohtasi minua odottamaton näky. Miehet makasivat kaikki pitkin lattiaa ja pöydällä tyhjät konjakkipullot ja lasit todistivat, että täältä olivat kaukana surut ja huolet.

Ovi toiseenkin huoneeseen oli auki; — mikäs siinä, minä astuin peremmäksi. Täälläkin sama komento. Yksi käänsi kylkeään sohvalla, muut viruivat lattialla.