Part 4

— Eipä maar' — olen minä jo monta lajia tähän ikääni nähnyt, kyllä minä jo tunnen suomalaiset. — Voi, toista on ryssä! — niin on hellä ja rakas, kyllähän neiti itse tietää!

Näin kävi keskustelu kaikenaikaa. Miina ei säästellyt vettä, ei saippuaa, eikä kättensä voimaa, kun oli kyseessä postineidin hoitaminen, sillä tämä oli hänelle rakas, aivan kuin läheinen omainen. Se oli aina ollut Miinalle parempi kuin muut ja kun silläkin oli ollut se Kasinoffinsa.

* * * * *

Taas oli viikko vierähtänyt. Miinan ja Iivanan rakkaus oli tulista, nopeasti edistyvää lajia. Niinpä oli nyt Iivana-ryssä kokonaan muuttanut Savusen saunapiian matalaan majaan.

Ja Miinan kasvot aivan loistivat, oli kuin ainainen onni hänen hökkeliinsä olisi astunut. Semmoinen rakkaus, semmoinen ilo, joka, aivankuin taivaasta pudoten oli hänen syliinsä syössyt. Vielä neljä viikkoa takaperin oli hänen elämänsä vaivalloinen ja työläs ja koko maailma hänen silmillään katsottuna kuin kylmä, noettunut saunankiuvas.

Mutta nyt oli se kuuma ja tulinen, nokkelana hääräili Miina, löylyä viskasi, vihtoja hautoi ja kokosi juomarahat alimmaisen hameensa syvään taskuun.

Ja Iivana, entinen kyläsuutari paikkaili kaikki mökissä löytyvät kenkärajat. Iivanan erikoista ammattitaitoa Miina naapureilleen kehuskeli ja pian oli koko esikaupunki Miinan Iivanan vakinaisena »kundipiirinä». — Olihan »svaboda». — Iivana nakutteli hartaasti päivät päästään, pistäytyen kasarmilla vain silloin, kuin limppu oli lopussa.

Mutta miestä on arvonsa mukaan puhuteltava. Kauhukseen kuuli Miina lemmittyään mainittavan sellaisilla nimityksillä kuin »Miinan-ryssä» ja »Sauna-Miinan-Iivana», — tämä ei kävisi laatuun.

Ja koska Iivana oli suutari ja hyvä suutari olikin, eikä hän suinkaan ollut mikään kisälli, vaan suutarimestari, siksi alkoikin Miina mainita häntä vierasten kuullen lyhyesti vain »mestariksi».

* * * * *

Niin oli talvi mennyt, kulunut jo puoleksi kesäkin, kun muutamana helteisenä poutapäivänä astelee Sauna-Miina »mestarinsa» käsikynkässä, kohti kaupunkia, jonka esikartanossa oli heidän pienoinen pesänsä. — Niin he astua löntystelivät pitkin pölyistä maantietä ja naurahteli heille vastaantuleva maalaisukko kärryiltään, myöskin räätälin pystynokkaisen Köpi-pojan näivettyneessä naamassa oli ivallinen irvistys.

— Naurakoot vaan! — ajatteli Miina, keikautti niskaansa ja oli ylpeä onnestaan, joka saattoi hänelle niin monta kadehtijaa.

Ja ilakoiden asteli edelleen nuori pari, saapui kaupunkiin ja poikkesi valtakadun varrella olevaan Östermannin puotiin.

»A' huivi maatushkalle! — hyvä, kaunis huivi, — mitä maksaa, samantekevää!»

Suuren laatikon veti nyt myyjätär esille, siinä katseltiin huivit, keltakukalliset, sinirantuiset. Iivana moitiskeli. Miinaakaan ne eivät miellyttäneet:

»Tuommoisia tuukia, aivankuin kapalovöitä! — ei me kapalovöitä tarvita.» — vitsaili morsian ja myyjätär kätki suupieleensä sukkelan hymyn.

Löytyi viimein kaunis, punaruusureunainen. Jo ilahtui Iivana ja kirkastui Miinan mieli. Pois pantiin nyt päästä vanha vaate ja Iivana löi uljaasti tiskille rahat.

Sitte kääntyi hän morsiamensa puoleen, joka suuren kuvastimen edessä uutta liinaansa solmieli, sovitteli, niin kuohahtivat Iivanan shlavilaissydämessä tunteet, yltäkylläisinä, ylitsevuotavina — ja lujasti lyödä mätkäyttäen Miinaa pakaroille puhkesi sanomaan:

»Ah, se hyvä maadushka!»

* * * * *

Ajat kuluivat.

Useamman varoituksen olivat pohjalaiset jo itäisille vieraillensa antaneet, että poistua pitäisi hyvällä, — muuten...

Ei kuulunut enää Miinan mökiltä Iivana-mestarin suutarivasaran nakutus ja vain harvoin näyttäytyi hän kotosalla, sillä tärkeät asiat olivat nyt järjestettävinä. Muutto oli nyt edessä, koko Sauna-Aliinan suurilukuinen perhe oli siirrettävä suuren isänmaan turvalliseen helmaan.

Syvissä mietteissä Iivana kulki, eikä Miina häntä kysymyksillään kiusannut, tulipahan toisinaan, kantamuksen limppua toi tullessaan kasarmilta, eikä Miinan lapsilta nyt koskaan leipää puuttunut.

Mutta yhä sähköisemmäksi kävi ilma ja joulun tienoissa jo tuntui tukalalle.

— Pane kasaan tavarasi, pakkaa tuohon arkkuun mitä sinulla on parasta, — sanoi mestari Miinalleen, päivänä muutamana.

— Laita valmiiksi kaikki, että voimme lähteä heti, kun tulee sopiva hetki — puheli Iivana edelleen ja heti tuumasta toimeen kävi Miina.

Kuin armas satujen saari, kangasti hänen silmissään avara Venäjänmaa. Mitkä toiveensa täällä täyttymättä jäivät, sen siellä saavansa tiesi, missä vuolaana vierivät leveät virrat ja valkean viljan kantaa povellaan maa. ‒ ‒ ‒

Niin ihanaksi se Iivana kotomaansa Miinalle kuvasi ja riemumielin valmistausi Sauna-Miina vaihtamaan tämän poloisen, köyhän kotimaansa avaran Venäjän käsittämättömiin kauneuksiin.

* * * * *

Kuin siivillä sujui se »pakkaus». Muuttotouhusta innostuneet lapsukaiset olivat ahkerasti apuna, kannellen kimpsuja äitinsä ympärille, joka suuren kirstun ääressä hikoillen hääräili.

Sattuipa silloin mökin sivu kulkemaan se räätälin pystynokka poika, se vinosuu virnake, jota Miina ei muulloin kärsinyt, mutta koska eronhetki oli nyt lähellä suli hänen mielensä suureen suvaitsevaisuuteen. Jalomielisesti pyysi hän ovensuuhun pujahtanutta poikaa istumaan, vaikkakin vastenmieliselle tuntui sen suupielessä asuva ainainen irvistys.

— Mihinkäs sitä nyt muutetaan? — kysäsee vieras, talon touhuja hetken katseltuaan.

— Mennään muille, paremmille maille — hyrähti Miina.

— Äiti, otetaanko kahvimyllykin mukaan! — huutaa poika, jolla on päällään ryssän sinellistä tehty puku.

— Ei me siellä kahvimyllyjä tarvita, — tsaijua siellä vaan juodaan.

— Otetaanko sitte tämä teekannu?

— Ei sellaista, se on vanha risa, kyllä mestari meille ostaa paremman. — Sen kahvipannun sentään saisit kiillottaa ja tuoda tänne. En raaski sitä jättää, vasta sen tinautinkin.

* * * * *

Niin jatkui tavarain valinta, kappale kappaleelta tarkoin tutkien, hyväksyen tai hyläten.

Siitä huomasi nurkassa istuva vieras hankkeen vakavuuden, hänen muotonsa muuttui totiseksi, hän rykäsi kerran, pari, avasi suunsa ja sanoi:

— Ettekös te myisi tätä kämppää? — ottaisin akan jos saisin asunnon.

— Kyllähän sinä tämän saat, — vai naimisiin sinäkin jo! — No, parasta lienee ajoissa — puheli Miina ja hänen mielensä jo herkäksi herahti, koska hänen sydämensä oli onnen kylläinen.

— Mitäs tämä sitte niinkuin maksaisi?

Tottapahan noista sovitaan, eikä sinun nyt tarvitse maksuista murehtia, muuta tähän vaan asumaan heti kun me olemme lähteneet. Onhan tässä sitte vapaa kortteeri, kun me mestarin kanssa tulemme Suomessa käymään, sitte joskus vuosien perästä. Onhan sitte paikka, mihin pääsemme sisälle, kun sinä akkoinesi täällä asut.

Niin sovittiin asiat ja vieraan poistuttua oli Miinan mielessä suuri tyydytyksen tunne, että hänkin oli kerran tilaisuudessa tekemään jollekin hyvää. Hän, Sauna-Miina, joka aina oli pahoitettu nauttimaan toisten hyväntahtoisuutta ja elämään _juomarahoista_, jotka kuin armopaloina tulivat, vaikka hän itse ne kovalla työllään ansaitsi. — Mutta nythän kaikki muuttuisi!

* * * * *

Illalla tuli Iivan-mestari hiukan hermostuneena kotiin. — »Pahoja kuuluu, maamushka, .— pahoja kuuluu! Etelä-Pohjanmaalla valkoinen armeija noussut, pannut useissa paikoin venäläiset sotamiehet telkkien taasse. Jo tulevat tänne pohjoiseen päin. — Sanovat, että olisi Oulu vallattu — miten käynee maamushka, miten nyt käynee?» — puhelee Iivana-mestari murheellisena, mutta hellillä hyväilyillä koetti Miina poistaa armastaan painavat huolet.

* * * * *

Yöllä heräsivät he kiväärin laukaukseen. Iivana hyppäsi ylös ja näki, että kasarmi oli jo osaksi ketjulla ympäröity ja yhä kerääntyi mustia varjoja sen rakennuksien ympärille. Ryssät sisäpuolella, unenpöpperössä laukaisevat silloin, tällöin, kuin ilmoittaakseen, että täälläkin eletään Mutta Iivana-mestari koppasi käteensä sangon ja lähti paljain päin, paitahihasillaan juoksemaan kasarmia kohti. Miina, joka luuli hänen tulleen hulluksi, huuteli itkien ja siunaillen poistuvan perään, palaamaan pyydellen.

Sinne yöhön se katosi Iivana ja Miina parka kätki päänsä pieluksiin, ollakseen kuulematta yhä kiihtyvää ampumista.

— Sinne se meni, syöksi varman surman suuhun, voi hyvä Isä sentään!

* * * * *

Mutta ei aikaa kauvaakaan kulunut, ennenkuin Iivana taas ilmielävänä työntyi mökin ovesta sisälle ja asettaen sangon keskelle pöytää, selitti äkillisen ilon mykistämällä Miinalle, miten hän muisti kasarmin suureen pataan jääneen illalla hyvää hernekeittoa, jota hänen täytyi hakea lapsille, ennenkuin valkoiset ottivat haltuunsa kaiken.

Onko ihmeellisempää ihmistä nähty, joka sillä tavalla toisen lapsista huolehtii. — Ihan sydän oli Miinalla sulaa ja huolellisesti hän nyt kätki kalleimpansa, piilotti vuoteeseen olkien alle, siltä varalta, että valkoiset tulisivat häntä täältä etsimään.

* * * * *

Seuraavana iltana oli pakomatkalle lähdettävä. Kaikki oli valmiiksi varattu, lapsetkin pukineet päällään nukkumassa, joten ei muuta, kuin nostaa pystyyn sopivan hetken tullen.

Ja puoli-yön aikaan tulikin Iivana siviilipukuun puettuna, erään toverinsa kanssa. He nostivat olkapäilleen arkun ja sanoivat kantavansa sen tienkäänteessä odottavan hevosen rekeen.

— Odota täällä, kunnes haen teidät — sanoi Iivana, meidän on mentävä vähissä erin, muuten herätämme valppaiden »lahtarien» huomion.

Ja kärsivällisesti odotti Miina, vartoi tunnin, toisen ja kolmannen, — ei kuulunut mitään.

Tuli aamu. Lapset heräsivät ja ihmetellen kyselivät, miksi heidän oli täytynyt nukkua takit yllään.

* * * * *

Jonkun ajan kuluttua, kun postineiti kuuli ystävänsä, Sauna-Miinan onnettomuudesta, astui hän eräänä kevät-talven päivänä tähän autioon mökkiin, jonka emäntä viheliäisen vuoteen laidalla istui, päärmäten punaruusuisesta kihlahuivistaan — kapalovyötä.

Niin murtunut hän oli, niin raskaat olivat ne huolet, joita hän viime aikoina oli saanut kantaa ja jo ennestäänkin ahdas elämä kävi hänen tyhjentyneessä mökissään päivä päivältä kävi yhä tukalammaksi.

Mutta huoliaan ei Miina osaaottavalle, ystävälliselle postineidille valittanut, vaan ihmisten pahuutta, koska he sanoivat Iivana-mestarin _tahallaan_ hänet jättäneen ja hänen tavaransa vieneen. Häntä raivostutti se katala syytös. — Niin hellä ja hyvä, kun se Iivana oli, ja sellaista huolta kuu se piti toisen lapsista, että henkensä kaupalla haki kasarmiltakin sota-yönä soppaa. — Hänkö olisi pettänyt, — ei ikinä!

Ja toinen oli vaiti ja antoi hänen sydäntänsä purkaa, mutta samalla hänkin mielessään mietti, että ehkäpä se ryssä sittenkin on ryssä!

Kahdesti kuolemaan tuomittu.

Istun Söörnäisten kuritushuoneen hämäläisessä kansliahuoneessa ja odotan vankia, jota oppaani hakee sellistään. Hän on kuuluisa murhamies, tuo Häggström, kuolemantuomioitakin on hänelle annettu kaksittain.

Tuntuu hiukan kolkolle täällä. — Mitä osaan minä hänelle sanoa, miten jaksan asettua hänen kannalleen ja ymmärtää sellaisen sielun oikeata tilaa. — Moninkertainen murhamies, ollut mukana suurissa ase-etsiskelyissä, joissa on tehty paljon pahuutta, murhattu, kidutettu, poltettu — mahtaa olla hirveä olento — hui!

Rautaristikkoinen ikkuna katonrajassa päästää niin niukasti sisälle sydäntalvenpäivän harmaata valoa.

Ovi aukenee vihdoin ja saattajansa seuraamana työntyy sisälle noin kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hänen kasvonsa ovat tavattoman kalpeat, hänen suurien silmiensä terät sairaalloisesti laajentuneet. Huomaan, että hänen ruumiinsa värisee kuin vilussa.

Astun luokse ja otan hänen kylmän kostean kätensä:

— Miten te olette joutunut tänne? — sanon, samalla, kuin oppaaltani sivumennen kysäsen: — Eikö Häggström ollutkaan tavattavissa?

—- Minä se olen, — lausuu arka, vavahtava, vielä puoleksi lapsellinen ääni.

— Tekö? — Mitä ihmettä? Kuinka kaikki on tapahtunut?

Hän putosi hervottomasti tuolille, jota tarjosin ja katsoi niin avuttomasti minuun.

— En itsekään tiedä, kuinka minun on käynyt, joskus luulen, että se on unta kaikki tyyni, mutta sitte minä taas herään ja huomaan olevani täällä, siitä tiedän, että se kauhea uni on sittenkin ollut totta.

Hänen äänensä vapisi ja silmänsä kyyneltyivät. —

— Aijoin pyytää teitä kertomaan retkistänne, — virkoin vangille, — mutta näen, että olette sairas, enkä tahdo teitä rasittaa.

— Kyllä minä jaksan ja mielellänikin juttelen. Siellä sellissä on aika niin pitkä ja kaikenlaiset kuvat nousevat siellä silmiin.

— Niin kuvat tosiaankin! — ajattelin, ne täällä mahtavat eniten vaivata nuo yksinäisyyden ja kiihoittuneitten aivojen synnyttämät kuvat.

— Jos teitä huvittaa kuunnella, — virkkoi puhutettavani, ensin hiukan toinnuttuaan, — saatanhan kertoa jotakin, jota sattuu mieleeni tulemaan, vaikka eivät ne minulle suinkaan ole mitään hauskoja muistettavia.

* * * * *

— Kesällä v. 1917, jolloin niin monessa paikoin Suomea perustettiin suojeluskuntia, syntyi sellainen myös minun kotipitäjässäni Helsingin lähistöllä. Olin ensimmäisiä ilmoittautumassa, meidän pieni joukkomme piti harjoituksiaan säännöllisesti ja innostuneita oltiin. Minä ainakin ajattelin, että tämä nyt oli tuova jotakin vaihtelua, siihen ainaiseen yksitoikkoisuuteen, mikä siellä syrjäkylässä teki päivät niin pitkiksi.

Mutta työväenyhdistyksen taholta alettiin hankkeitamme kovin karsain katsella. Kuului uhkauksia, ensin salaisia, sitten julkisia, kunnes kukaan ei enää uskaltanut ottaa osaa harjoituksiin ja niin loppui suojeluskunnan julkinen toiminta syksypuolella.

Kului vaan jokunen viikko, niin perustettiin paikkakunnalle järjestys- eli punanen kaartti.

Eräänä päivänä tuli sitte luokseni naapuri, Vainion Ville, koko kylän punaisin poika, joka nykyisin oli myös kaartin johtaja. — Kuules Häggström; — se sanoi, — teit saamarin tyhmän tempun, sinä, torpparin poika ja työmies, sekaantuessasi porvarien lahtarikaarttiin. Mutta sensijaan, että nyt panisin nimesi mustaan kirjaan, tulin ajamaan hiukan järkeä päähäsi, koska tiedän, että olet sellainen ymmärtämätön nallikka. — Piru sinut nyt kumminkin perii, ellet paikalla liity punaiseen kaarttiin. Tämä on viimeinen varoitus, minkä sinulle annan, — muista se!

Villeä oli syytä pelätä, sen tiesin, ja menin kaartiin osaksi siitä syystä, osaksi myös seikkailun halusta, joka on minussa ollut voimakas, aina pienestä pojasta asti.

* * * * *

Sitte tuli se kuuluisa Sipoon retki. Yhdyin aseitten etsijäin matkaan ja — takaisin tultuani päätin pysyä poissa punaisesta kaartista.

Pysyttelin kotonani, en liikkunut missään ja luulin saaneeni jäädä rauhaan.

Mutta Vainion Ville etsi minut uudelleen.

— Mikä sinuun on mennyt? — hän sanoi, — noin arkako olet, että ensimmäisestä kahakasta säikähdät! Ethän sinä ole mikään mies, — tiedä, tokko siksi koskaan tuletkaan. Ottaisit nyt kumminkin harjoituksiin osaa niin voisi sinua käyttää ainakin vahtipalveluksiin.

Näin hän minua härnäili ja hammasta purren minä vastasin, että minä en sittenkään tule!

— Vai et! — Tiedätkö, minkä olisit ansainnut, mutta minä en viitsi sinulle, kun olet lapsuuden tuttava ja entinen työkaveri kartanon kovakokkareisilla pelloilla, siksi annan sinulle vielä erään hyvän neuvon erojaisiksi: — Poistu nyt kiireimmiten paikkakunnalta, sillä kartanon herra on sinun hengestäsi luvannut 1,500 mk, kiukuissaan on sinulle sen Sipoon matkan jälkeen. Luulen, että hänen kätyreillään kyllä on pienen rahan puute ja niin metsästävät he sinut, — senkin jänis.

Ville vakuutti puhuvansa täyttä totta ja minä, joka jo lopuksi aloin hänen sanoihinsa, luottaa vakuutin silloin pysyväni punakaartissa viimeiseen asti. — Koska kerran kartanon herra panee minusta jahdin, niin odottakoon! — uhkailin.

Kohta lähdinkin Helsingin punakaartein, pääsin mukaan taisteluihin ja tunsin, että sota-into oli minussa syttynyt. — Ette usko, miten hauskaa on silloin, kuin oikein ryskää ja soi kivääri- ja kuularuiskutuli! — Ette tiedä, miten jännittävää on seistä vahdissa, pimeänä talviyönä, alla hohtava hanki ja edessä musta metsä. Kuinka herkkä on silloin mielikuvitus! Jokainen risahdus metsässä on lähestyvän vainolaisen askel, joka pensaassa näkee jännittynyt silmä kykkivän vihollisen.

Tuskin saattaa hengittää. — Lujasti pusertuvat kiväärin ympärille sormet ja koko ihmisen olemus on kuin yksi ainoa terästynyt katse. ‒ ‒

* * * * *

Hänen silmissään paloi, hänen ohuen nenänsä sieramet väreilivät, — näin hänessä tällä hetkellä vaan sotaista intoa hehkuvan suomalaisen.

Pian aleni taaskin ääni alakuloiseksi, kun hän kertomustaan jatkoi:

— Mutta paljon on minulla sieltä ikäviäkin muistoja. Punakaarttilaiset olivat armotonta väkeä, mutta mukanamme olevat venäläiset opettivat meille vielä julmuuttakin. Muistan kerrankin, kun oli kysymyksessä vankien teloitus ja aiottiin ne ampua, kuten tavallista, niin astui joukosta esiin venäläinen bolshevikki ja sanoi: — Ne ovat pistimillä surmattavat, vallankumouksen tulee olla julman ja verisen, ei se muuten mikään vallankumous olekkaan — ja se sai myös tahtonsa täytetyksi.

Kerran taas, kun marssimme Porvoota kohti, sattui tien vieressä talo, jonka ohi kuljettaessa, huusi eräs venäläisten väliköissä oleskellut: — Toverit, tästä talosta pyysin kerran rahallani ruokaa ostaa. Siihen vastasi pöydän päästä porho — liian kallista on nyt leipä sinun syötäväksesi — niin sanoi, toverit, kuljemmeko kiltisti sen miehen talon ohi?

Se puhe meni muihin, kaikki innostuivat — Jumalauta! — oliko leipä työmiehelle liian kallista? — Puhtaaksi se talo, hengiltä se porho! — huudettiin sisään hyökäten.

Tyhjät olivat siellä suojat, väki paennut metsiin, punaisten tulon edeltä. Kukin korjasi nyt talosta mukaansa, minkä kelpaavata löysi ja vielä pitkän matkaa valaisivat etenevien kaartilaisten tietä sen palavan talon mahtavat liekit.

Niin kostettiin isännälle, jota syytti se kulkeva vallityöläinen, vaikka kukaan ei tietänyt, oliko hänen puheessaan perääkään, mutta mielet olivat kaikilla niin kiihoittuneet, että ei joutanut kukaan asioita ajattelemaan. Yksi sana, syytös, olipa siinä sitte perää eli ei, saattoi saada suurta tuhoa aikaan.

* * * * *

Kerran taas tuli esikunnasta tieto, että vangit ovat kaikki surmattavat, koska valkoisetkin ovat ruvenneet tekemään samoin. Paljon niitä silloin teloitettiin. Usein nähtiin, miten aamun valjetessa asteli pienempi miesjoukko jäälle, josta ainoastaan kiväärimiehet takaisin palasivat. — Toisinaan määrättiin minutkin ampumaan...

* * * * *

Hän keskeytti kertomuksensa ja katseli lattiaan.

— Eikö teistä tuntunut kamalalle sellaisen käskyn täyttäminen?

— Ei silloin, minä tein vaan määräyksen mukaan, kuten sotamies ainakin, hänenhän on toteltava päällikkönsä käskyjä — ja, meillä kun vielä lisäksi oli tietoisuus, että jos meikäläinen joutuu valkoisten käsiin on edessä, ei vaan kuolema vaan julma kidutus...

— Se ei ole totta! — keskeytin hänet. — Miten lienee ollut, en tiedä, mutta niin ainakin meidän leirissä kerrottiin ja seisoihan siitä aina »Työmiehessä»...

— »Työmiehestä» ei sanaakaan! — keskeytin hänet uudelleen, — sehän on juuri tämän onnettomuuden alkusyy, sehän toi turmion, teidän puolueellenne, teille ja koko maallemme verisen tuskan. Koko tämä onneton, häpiällinen kapina, oli hedelmä »Työmiehen» kymmenvuotisista kylvöksistä.

»Mahdollista, että silläkin oli osansa, mutta oli sitä syytä syvemmälläkin, oli vuosisataiset vihat, varsinkin näiden suurten kartanoiden alueilla, niissä nopeasti iti bolshevismin siemen».

Hän oli hetken vaiti, kuin voimia kooten, koska muistojen elvyttäminen sai hänet hengästymään.

Huone, jossa me olemme hämärtyy, tunnen, että se vapauttaa häntä, siksi en pane sähköä palamaan. — Hiljaisella äänellä alkaa hän uudelleen.

— Mutta kuinka monet sentään ovat ne syyttömät uhrit, jotka tämä kamala sota kummaltakin puolelta vaati. — Kuinkas kävi minun kotikylässänikin... se oli pahinta, mitä koko sodanaikana tein, eikä se teko anna minulle enää koskaan rauhaa.

Minulla oli kasvinkumppani, koulutoveri, naapuritalon poika, Alfreti, hän oli aina ollut minulle niinkuin veli. Yhdessä lapsina leikimme, yhdessä olimme aina myöhemminkin — yhtaikaa me suojeluskuntaankin kirjoittauduimme, josta minä harjoitusten loputtua erosin. Tiesin, että Alfreti oli suojeluskunnan kirjoissa yhä ja sen olivat saaneet selville paikkakunnan punasetkin. Hänen kodissaan pantiin toimeen aseiden etsiskely, jossa minäkin olin mukana, paremminkin vaan siksi, että hänelle ei mitään tapahtuisi.

Alfreti olikin saanut hankituksi itselleen aseen, joka siinä paikassa olisi maksanut hänelle hengen, mutta minä sanoin toisille, että älkää viitsikö, pojat, kun tämä on minulle niin hyvä tuttava. Hän sai seurata meitä vankina kylään, jossa hänen tuli ilmoittaa meille toiset valkokaarttilaiset.

Ei koskaan mene mielestäni se kevättalven päivä. Ilma oli leuto, hanki hiukan jo vajotti ja metsässä semmoinen kevään tuoksu.

Astelin edellä, kivääri olalla, pitkin talvista ajotietä, joka johti suoraan metsän halki. Minun perässäni kulki Alfreti, arkana ja kalpeana ja hänen jälessään tuli toinen vartija.

Hetken kuljettuani käännyn katsomaan taakseni ja näen Alfretin polulta poistuneen. Hän astelee suoraan metsään, ikäänkuin aikoisi puiden sekaan piiloutua. — _Pakenee!_ — oli ainoa ajatukseni sillä hetkellä. Samassa pamahti pyssyni ja suulleen lumeen putosi mies.

Nyt pääsi minulta kuin hätähuuto: Jumalani, mitä minä nyt tein, sehän oli Alfreti!

Juoksin hänen luokseen, revin auki takin ja sydämmen kohdalta suihkusi vastaani helakan punainen veri. Henki ei ollut vielä lähtenyt, hän katsoi minuun sammuvin silmin, kysyvin katsein: — miksi minulle tämän teit?

Tuli siihen sitte toinen, se perässä kulkeva vartija, huulillaan pilkallinen hymy.

— Itsehän sinä, Häggström sen ammuit.

Voi, että minä sen tein! — sanoin.

— Älä sitä huoli surra, sillä minä juuri komensin sen astelemaan sivulle päin, päästääkseni sen kuulalla lävitse. Oli minusta joutavata sitä tässä kuljetella. Sinun laukauksesi lopetti sen elämän vaan paria sekunttia aikaisemmin, kuin se muuten olisi päättynyt, — lohdutteli toveri, mutta minä en ole siitä saakka saanut missään rauhaa. Nyt vallankin täällä vankilassa, tuolla pimeässä sellissä, yksin yöllä, siellä on Alfreti aina edessäni, enkä minä pääse sitä minnekkään pakoon. ‒ ‒ Hän puhkesi itkuun kuin lapsi, hänen hento, värisevä olemuksensa kutistui miltei olemattomaksi sen väljän vankipuvun sisällä, jonka karkeata rintamustaa hän kyynelillään kasteli.

On huoneessa hiljaisuus ja puolipimeä. —

Minä ajattelen yötä yksinäisessä sellissä —

* * * * *

Häggström nousi kuin huojentuneena, lieneekö sydämmen surua lieventänyt se valtainen itku. Oppaan saattamana katosi hän taas noihin hämäriin käytäviin ja kolkosti kaikui kiviseinäin sisällä heidän etenevät, raskaat askeleensa rautaisia siltoja pitkin.

Tuomion jälkeen.

Sade löi ikkunanruutuja vasten. Myrsky vihoitteli nurkissa ja ryskytteli peltilevyjä katolla, Puolihämärää vinttikamaria valaisi uunissa hehkuva hiillos.

‒ ‒ ‒ Älä itke, Helvi, älähän nyt noin, — enhän minä aikonut sinua loukata, en tahtonut lisätä kiveä kuormallesi...

— Tätä minä en olisi odottanut sinulta, Armi, sillä minä luulin, että sinä, joka olet korkeampia asioita ajatellut, ymmärrät minua, etkä tuomitse muiden tavalla.

Huoneessa oli jälleen hiljaista.

Ulkona temmelsi tuuli.

— Sanani lienevät kuuluneet koville — alotti Armi. Hänen äänensä oli nyt lempeä ja sanansa tulivat hitaasti, kuin aikoisi hän kunkin niistä erikseen punnita — Mutta ehkä sinä sentään voit ymmärtää minuakin, se asia on, näetkös, minulle niin arka. Ajattelehan vaan, että samaan aikaan kun sinä piilottelit luonasi punakaarttilaista, olin minä rintamalla ja valmiina minä hetkenä tahansa luopumaan elämästäni _valkoisen_ voiton hyväksi, kuten kaikki muutkin, joille tämä asia oli pyhä.

— Pyhä oli se meillekin, siellä etelässä, vaikka emme olleetkaan tilaisuudessa sellaiseen julkiseen toimintaan, kuten te olitte täällä valkoisella puolella. Ainoastaan salassa, öillä, verhottujen ikkunoiden takana, ompelimme me kaupungin naiset vaatekappaleita valkoisen armeijamme tarpeiksi, joita mitä erilaisemmissa paikoissa piiloitellen säilytimme, odottaen sitä päivää, jolloin valkoiset joukot pohjoisesta rynnistäen, tulisivat pelastamaan meitä punaisten ikeen alta.

— Ja kumminkin sinä...

— Älä vaan toista sitä, minkä äsken jo sanoit, sanasi viilsi kuin terävä veitsi — tekoni oli kyllä tavallaan väärin, ainakin sinun kannaltasi katsottuna, sillä sinä näet Laurissa vaan punakaarttilaisen, yhden noita vihattuja punikkeja, joita kaikesta sydämestäsi kammoksut, — mutta minulle hän oli yhä sama kuin ennen.

Ja kun hän kolkutti oveani sinä kevät-talven yönä ja minä näin hänen silmänsä hämärässä, loistivat ne yhtä kirkkaina kuin silloin kerran, seitsemäntoista vuotta sitte, jolloin hän pienenä, viluisena ryysyläisenä kolkutti oveamme. Hänen sinisissä silmissään olivat silloin kylmän tuulen ja varhaisen surun puristamat kyyneleet.

Otin syliini pienen palelevan pojan, vein äitini eteen, joka silloin vielä eli ja sanoin hänelle, että tässä on nyt se pikkuveli, jota aina olen tulevaksi toivonut. — Tunnetko tarkkaan, että se on hän — sanoi äiti. — Noista sinisistä silmistä minä hänet tunnen, — vastasin minä.

Äitini teki melkein kaikki, mitä minä, hänen ainoa lapsensa halusin, suostui ottamaan pienen Laurin ottopojakseen ja minä, joka juuri olin koulunkäyntiin lopettanut, omistin nyt kaiken aikani pikkuveljen vaalimiseen.

Ajat kuluivat, pikkuveli kasvoi ja voimistui, oli raju ja vallaton, kulutti kengät ja sukat, laittoi nuttuunsa monet reijät — minä ne paikkasin ja parsin, minä yksin sain kaikesta pitää huolen, koska sillä ehdolla oli äiti tuumani hyväksynyt ja minä tahdoin näyttääkin, että kykenin pitämään huolta pojastani. Minä opetin hänelle lukemisen ensi alkeet, minä saatoin hänet ensikerran kouluun, joskus luulivat minua hänen äidikseen ja minä olin ylpeä siitä.

Niin vierivät vuodet, minä elin vaan häntä varten, en välittänyt mistään muusta, enkä kaivannut kenenkään seuraa.

Laurini oli täyttänyt yhdeksäntoista, kun hän ensikerran puhutteli minua nimeltään, tähänasti oli hän sanonut minua tädiksi.

— Helvi, — sanoi hän ja äänessään oli miehekäs kaiku.

Minä hämmästyin ja käteni alkoivat vavista. Työni vaipui hetkeksi helmaan.

— Helvi, — lausui hän uudelleen ja katsoi minua suoraan silmiin, — viimeistä kertaa korjaat minun paitaani tällä erää.

Hän oli äkkiä muuttunut, pikkuveli oli huomaamattani kasvanut suureksi, — minä en tuntenut häntä enää.

Hän aikoo nyt minut jättää — ajattelin.

Kyyneleet tulivat silmiini ja putoilivat hänen valkealle paidalleen. — Minne sinä aijot? — sain tuskin sanotuksi.

— Menen maailmalle, onneani koettamaan minä lähden, — tuli vastaus varma ja selvä.

— Jätät meidät ja kotisi.

— Minä tulen takaisin ja otan sinut omakseni, — Helvi, kun palaan, olet sinä morsiameni.

Niin hän lausui ja lähti ulos.

Olin hämmästynyt ja mieleni oli kovasti järkytetty. Tajusin vaan sen, että jotakin tavatonta oli minulle tapahtunut, jotain ihmeellistä ja uskomatonta.

Kun sitte selvisin hiukan, etsin kuvastimeni, jota muutoin en juuri tarvitse ja tarkastin huolellisesti kuvaani siinä.

Ja minä huomasin, että kasvoni, jotka koskaan eivät ole olleet kauniit, olivat entistä värittömämmät ja että kurttuja oli jo ilmestynyt otsaan, silmien alle ja suun seutuville: — täydellinen vanhapiika!

Ihmettelin Laurin äskeisiä sanoja ja minussa heräsi pelko, että hän pitää ehkä velvollisuutenaan huolehtia nyt minusta, koska äitini sairauden tähden oli otaksuttavaa, että pian tulisin olemaan täällä hiljaisessa kodissani — yksin.

Mutta hän teki tyhjäksi minun epäilykseni ja minä aloin nyt tuntea sitä onnea, jonka olisi pitänyt tulla jo paljoa aikaisempaan, — Armi, minä rakastan häntä ja niinkuin vaan rakastaa nainen, jolla ei ole muuta rakkautta kuin yksi, ei ole ollut, eikä tule koskaan olemaan. — —.

Pian sen jälkeen hän lähti. Minä odotin vuoden ja toisen. Hän ei antanut mitään tietoja itsestään, ei koskaan kirjelippuakaan lähettänyt, mutta minä luotin hänen sanoihinsa, uskoin hänen kerran tulevan ja odotin yhä.

Ja hän tuli viimein, tuli sinä kevättalvena yönä, repaleisena, nääntyneenä, mutta minä näin vaan ne siniset silmät, jotka loistivat kirkkaina, kuten silloinkin, monta, monta vuotta sitte.

Minun mielestäni haihtui sillä hetkellä kaikki muu ja ääretön ilo valahti minun ylitseni.

Ja nuo samat käsivarret, jotka hentoisina ensikerran tässä samassa paikassa kaulaani kiertyivät, sulkivat minut nyt lujaan, lämpimään syleilyyn.

Kuistin ovi oli jäänyt auki ja taivas oli kirkkaassa tähdessä silloin...

Suljin oven ja vein hänet sisälle kuten ennen.

Sytytin lampun ja vasta silloin huomasin minä hänen käsivarressaan punaisen nauhan.

Se oli jo puoleksi hihasta irtautunut, minä tempasin sen siitä ja viskasin uuniin.

— Tuo merkki ei kuulu sinulle, olet erehtynyt, — sano, Lauri, että se oli erehdys, — pyytelin minä.

— Mahdollisesti — vastasi hän hiljaa, — mutta kullakin lienee oikeutensa valita sen, minkä oikeampana pitää.