Part 1

MAAILMA PIENOISKOOSSA

Hupaisia ja opettavaisia kuvauksia maista ja kansoista

Kirj.

FRIEDRICH GERSTÄCKER

Kotia ja koulua varten suomeksi toimitti

Wikki Ilmoni

Porissa, Gust. Ronelius, 1903.

SISÄLLYS:

1. Frits ja Maria. 2. Maa on pyöreä. 3. Maanosat ja meret. 4. Neljäs luku. 5. Pohjoinen ja etelä. Talvi ja suvi. 6. Retkeily joella ja lammella. 7. Suuret alukset ja miten niillä kuljetaan. 8. Kuinka laivat löytävät tien. — Kuu. 9. Maan eri kansat. 10. Mitkä ovat kylmät, mitkä lämpimät maat maailmassa?

ENSIMMÄINEN LUKU.

FRITS JA MARIA.

Isä kertoo heille, miltä maa näyttää.

Eräänä erittäin kauniina iltapäivänä toukokuussa läksi muuan isä molempain lastensa, Fritsin ja Marian kera huvikävelylle kaupungin ympäristöön.

Oli ihana ilma. Aurinko paistoi lämpimästi; taivas oli kirkas ja sininen. Mutta siksipä kaikki, joissa henki oli, iloitsivatkin tuosta kauniista kevätpäivästä. Eivät ainoastaan ihmiset menneet suurin joukoin pelloille, niityille ja metsään, joka vastikään oli alkanut Vihertää; eläimetkin näyttivät iloitsevan siitä, että ankara talvi nyt Vihdoinkin oli ohi, ja piehtaroivat rattoisasti auringonpaisteessa.

Leivoset kohousivat räpyttelevin siivin kedoilta ja lensivät kohti pilviä suloisesti laulaen ja iloisesti liverrellen. Pääskyset lensivät ristiin rastiin joka suunnalla, sieppasivat kärpäsiä ja etsivät oljenkorsia tai sammalia, laittaakseen niistä pesiänsä.

Hiehot oli tänään ensi kertaa laskettu niitylle, missä ne ilakoivat sydämensä pohjasta, hyppivät, leikkivät ja kiistelivät keskenänsä. Pienet lampaat, jotka paimen ajoi laitumelle, tanssivat sulasta riemusta ja juoksivat määkien sinne tänne, niin että paimen koirinensa tuskin kykeni pysyttämään niitä koossa tiellä.

Tekin, lapseni, tiedätte kyllä, miten suloiselta tuntuu, sittenkun koko talvi on istuttu neljän seinän sisälle suljettuna, ja kevät vihdoinkin tulee, tuoden mukanaan vihreyttä, puhjenneita kukkia, leijailevia perhosia, kuoriaisia ja muita siivekkäitä, jotka täyttävät ilman surisevalla äänellänsä.

Olimme talven aikana melkein ennättäneet unhoittaa, että on olemassa joitakin, joita nimitetään perhosiksi ja kuoriaisiksi, kun emme niin pitkään aikaan olleet niitä nähneet, emmekä niistä mitään kuulleet. Sen vuoksi iloitsemme sitäkin enemmän, kun nyt yhtäkkiä tapaamme ne taas, aivan kuin vanhat tuttavat, joita emme ole nähneet moniin aikoihin.

Frits ja Maria olivat melkein yhtä rentomielisiä, kuin pienet karitsat. He riensivät isän edelle, juoksivat riemuiten pitkin tietä eteenpäin ja koettivat ottaa kiinni iloisia varpusia, jotka hiekasta olivat nokallaan tavoittaneet jonkun jyvän, mikä sinne oli joutunut. Mutta varpuset olivat nopeampia kuin he, lensivät oksalle ja istuivat siellä, laulaen ja liverrellen sydämensä pohjasta. Ne tiesivät kyllä, ett’eivät nuo molemmat pienokaiset voineet kiivetä tänne ylös heidän perässään.

Tie kulki suuren, kauniin niityn poikki, jossa oli suunnattoman paljon kukkia ja hilpeästi loriseva puro. Puron yli johti porras, mitä pitkin tultiin vuorelle, jolla kasvoi suuria, varjoisia puita.

Kuljettiin vuorta ylöspäin. Niin nopeasti kuin nuo molemmat lapset juuri äsken olivat rientäneet tietä eteenpäin, niin hitaasti kulkivat he nyt; sillä vuorta ei käy nouseminen yhtä ripeästi kuin kuljetaan tasaista, sileätä tietä. Pienet jalat väsyvät, ja usein on pakko pysähtyä hengähtämään.

Vihdoin toki saavuttiin vuoren huipulle. Ylhäällä oli mukava, leveä ruohopenkki; penkin vieressä oli lähde, jossa oli erinomaisen kirkasta, juoksevaa vettä. Lähteen partaasta riippui myös pieni pikari, joka oli kiinnitetty kapeaan ketjuun, jott’ei se joutuisi hukkaan ja jotta niillä, jotka nousivat vuorelle ja halusivat sammuttaa janoansa, olisi millä noutaa vettä.

Frits olisi kernaasti tahtonut maistaa vettä heti, sillä hän oli kovasti janoissaan. Mutta isä kielsi häntä juomasta. Fritsin oli liian lämmin ja hän olisi tullut sairaaksi, jos olisi heti juonut kylmää vettä.

Lapset istuivat isän kanssa sohvalla, levätäkseen ja vilvoitellakseen. Paikalta, missä he istuivat, oli lavea näköala alapuolella sijaitsevan seudun yli.

Syvällä heidän allaan oli keto, jonka yli he äsken olivat kulkeneet. Sen vasemmalla puolella oli kaupunki, jossa he asuivat, oikealla suuri metsä ja kaukana metsän takana muutamia korkeita vuoria, joille etäisyys antoi sinisen värivivahduksen.

Frits oli kahdeksan vuoden ikäinen, Maria kuusivuotias. Molemmat olivat syntyneet kaupungissa, olivat aina asuneet siellä, eivätkä vielä milloinkaan olleet tulleet kauvemmaksi, kuin tielle, metsään tai tälle vuorelle, jonne isällä usein oli tapana heitä seurata.

»Tahtoisinpa sangen mielelläni kerran kulkea noiden vuorten yli, saadakseni nähdä mitä niiden takana on», lausui Frits. »Voi, miten siellä lieneekään kaunista!»

»Sinä et siellä saisi nähdä mitään muuta kuin täälläkään», vastasi isä, »nimittäin niittyjä, metsiä ja toisia vuoria. Sillä kun kuljet noiden vuorten yli, näet toisia vuoria, saman näköisiä ja aivan yhtä etäällä.»

»Onko isä ollut siellä?»

»Olen, lapseni, kyllä olen.»

»Mutta entäs jos kuljetaan noiden _toisten_ vuorten yli?»

»Silloin on asian laita aivan samoin», vastasi isä hymyillen. »Meidän maapallomme on hyvin suuri, ja mihin ikänänsä menetkin, on siinä vuoria ja tasankoja, metsiä, niittyjä, peltoja ja laaksoja.»

»_Laaksoja_, mitä ne ovat?» kysyi Maria.

»Laaksoksi, lapseni, nimitetään paikkaa, joka on kahden vuoren välissä. Täällä me olemme vuorella, ja tuolla, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, on toinen vuori, jolla näet nuo pienet, valkoisiksi maalatut talot puutarhoinensa. Noiden molempain vuorten välillä olevaa syvää välipaikkaa, jossa puro juoksee, nimitetään _laaksoksi_. Siellä, missä ei ole vuoria, ei siis myöskään ole laaksoja.»

»Onko sellaisia maita, joissa ei ole vuoria?» kysyi Frits.

»On kyllä. On hyvin suuria maita, jotka ovat aivan tasaiset ja lakeat, suunnattomat matkat kaikkea kasvullisuutta vailla tai sitten ihmiskäden viljelemiä. Se merkitsee, että on muokattu ja kynnetty ja siten saatu ehkä varsin satoisakin viljelysmaa siihen, missä ei ennen mitään kasvanut. On myöskin olemassa suuria tasankoja, joilla kasvaa ainoastaan metsää. Toisekseen taas on olemassa maita, joissa esiintyy ainoastaan korkeita vuoria, joiden välillä on laaksoja. Täällä meillä sitävastoin on vuoria, laaksoja ja tasankoja vuorotellen; ja saman epätasaisen jaon me tapaamme kaikkialla maan päällä.»

»Mutta mistä sitten tulevat vuoret?» kysyi Maria.

»Siihen kysymykseen on vaikea vastata, lapseni, koska on vuoria, jotka ovat keskenään hyvin erilaiset», vastasi isä. »On hyvin korkeita vuoria, joilla lumi mitä lämpimimpänä sydänkesänäkin pysyy sulamatta; toisilla vuorilla taasen, jotka eivät ole niin korkeat, kasvaa mehukasta, ravitsevaa ruohoa, joka lehmille on oivallista. Useilla, ei aivan korkeilla, vuorilla kasvaa lukuisia suuria puita, jotka antavat maalle varjoa ja kesäkuumalla ehkäisevät auringonsäteitä, jottei maa kuivuisi liian paljon. Puiden varjostamilta vuorilta ovat alkujansa nuo kirkkaat lähteet, jotka sitten juoksevat alas laaksoihin ja taivaasta lankeavan sateen kanssa pitävät niityt ja pellot kosteina, jotta karja saapi rehua ja kasvava laiho voi kostua.»

»Ei siihen mitään lähteitä tarvita», virkkoi Frits. »Onhan meillä joki, joka juoksee tuolla alhaalla.»

»Mistä sitten luulet joen tulevan?»

»Mistäkö joki tulee? — sitä en tiedä», vastasi Frits.

»Sano, poikani, etkö ole joskus kaupungissa huomannut, kuinka vesi, silloin kun sataa, valuu alas katoilta? Mutta jott’ei vedeltä puuttuisi kulkuväylää, on kaduille laitettu ojia. Kun nyt kadunkulmassa kaksi sellaista katuojaa kohtaa toisensa, niin juoksee kumpaisenkin vesi yhteen ainoaan katuojaan, laajenee ja tulee yhä syvemmäksi. Mitä useamman katuojan sisällys tällä tavoin juoksee yhteen, sitä suuremmaksi käy virta, joka siten syntyy. Samoin on laita täällä vuoristossa. Tuolla alhaalla olevassa ahtaassa laaksossa juoksee, kuten tiedät, puro. Jos nyt seuraat lähdettä tännepäin, niin huomaat, että se laskee vetensä puroon. Kaikkialta vuoristosta tulee vielä muita lähteitä, jotka kaikki yhtyvät purossa; ja jos seuraat puroa, niin huomaat, että mitä useampia lähteitä se on ottanut itseensä, sitä voimakkaampana ja syvempänä juoksultansa se virtaa eteenpäin. Monet lähteet tekevät siis puron, ja kun sitten monta _puroa_ tulee yhteen, niin ne tekevät _joen_, tai, kuten sananlasku sanoo: 'monta pientä puroa tekee suuren joen’.»

»Mutta mistä se johtuu», kysyi Frits, »että kaikki lähteet löytävät tien puroon, ja että purot sitten juoksevat yhteen? Jos ne sen sijaan juoksisivat vieretysten, niin eihän meillä olisi ollenkaan jokia.»

»Lähteet eivät oikeastaan virtaa puroihin», vastasi isä, »niiden vesi kerääntyy vain syvimpiin paikkoihin. Vesi ei voi juosta vuorta _ylöspäin_, sen täytyy aina virrata _alaspäin_, ja syvimmässä paikassa, vasta siinä, syntyy puro. Joet virtaavat ylipäänsä vain suurissa laaksoissa; kun ne juoksevat tasangolla, täytyy syvimmän paikan olla jossakin siinä. Tänne kerääntyy silloin puroista tuleva vesi ja muodostaa _jokia_.»

»Niin, mutta kun joki tulee syvän kolon luo, niin juokseehan se alas koloon ja jää sinne», huomautti Frits.

»Niin», vastasi isä, »mutta ainoastaan niin kauvaksi, kunnes se on täyttänyt kolon eli tuon syvän paikan. Jos kaadat vatiin vettä, ei se juokse yli ennen kun vati on aivan täynnä vettä. Jos edelleen kaadat lisää vettä, niin se valuu vadin laitojen yli maahan. Kun puro tiellään tapaa syvän paikan, kerääntyy vesi siihen, ja nyt syntyy se, mitä me nimitämme _lammikoksi_. Kohta kun lammikko on tullut täyteen, juoksee se vesi, joka ei enään mahdu siihen, eteenpäin, aivan kuten oli vadinkin laita. — Mutta kun joki, joka on paljoa suurempi, saapuu sellaiseen syvennykseen ja täyttää sen vedellään, niin sitä nimitetään _järveksi_. Kun taas vesi, esim. kovan sateen jälkeen, on pysähtynyt pienempään syvennykseen, josta se ei pääse pois, vaan jossa sen täytyy joko kuivua tai haihtua, niin nimitetään tätä _lätäköksi_ tai _rapakoksi_. Mutta sellaiset _lätäköt_ eivät koskaan voi tulla sanottavan suuriksi. Kun juokseva vesi tulee alas vuorilta, etsii se aina itselleen tien, raivaa uran alempana olevaan seutuun ja kaivaa sen vuoksi itselleen maahan vaon eli kourun, jolle on annettu nimeksi _uoma. Joen-uoma_ on siis suuri kouru, jossa joki sitten virtaa eteenpäin, ja joen molemmilla puolilla olevaa maata nimitetään sen _rannoiksi_.»

»Mutta, sanokaa, isä, minne joet lopuksi laskevat?» kysyi Frits.

»Samoin kuin on hyvin korkeita vuoria tässä maailmassa», vastasi isä, »niin on myöskin olemassa hyvin suuria, syviä aloja, jotka ovat paljon alempana, kuin se seutu, jossa me asumme. Joet juoksevat kauvas, kauvas pois, aina kunnes ne saapuvat näihin syviin paikkoihin. Siellä osuu kaikki vesi yhteen — sinun pitää voida ajatella mielessäsi, miten suunnattoman suuria vesimääriä siinä täytyy olla — ja näitä syvimpiä paikkoja maan päällä, joihin kaikki vesi kerääntyy, nimitetään _mereksi_.

»Mutta jos vesi jää paikoilleen _sinne_, niin onhan tämäkin lätäkkö», huomautti Frits.

»Ei, lapseni, _tästä_ ei voida käyttää sanaa lätäkkö», vastasi isä. »Ajattele ainoastaan suurta, hyvin suurta huonetta, johon useampia satoja, jopa tuhansia vuosia sitten kaikki suuret joet ovat vuodattaneet sisällystänsä, niin ymmärrät kyllä, että tämän täytyy olla jotakin enempi, kuin tavallinen lätäkkö.»

»Eikö se vieläkään ole täynnä?» kysyi Maria.

»Täysi se kyllä on», vastasi isä, »mutta se ei voi juosta yli äyräittensä, koska suuri osa vedestä uudelleen haihtuu. Olen jo sanonut teille, että lätäkössä oleva vesi vähitellen kuivuu eli haihtuu, ellei ole mitään kulkuväylää. Myöskin siitä suuresta vedestä, jota me mereksi nimitämme, haihtuu paljon, mikä tietysti on varsin luonnollista, koska sillä on niin suuri pinta. Mutta kun joet yhtämittaa valavat siihen sisällystänsä, ei se voi vähentyä. Jumala on viisaudessaan järjestänyt sen niin.»

»Mitenkä se tapahtuu, kun vesi haihtuu?» kysyi Frits. »Voiko sitä nähdä?»

»Ylipäänsä ei sitä voi nähdä», vastasi isä. »Mutta ehkäpä joskus hyvin kylmällä ilmalla olet nähnyt veden _höyryävän_?»

»Kyllä», ehätti Frits vahvistamaan, »sen olen nähnyt monta kertaa. Se näyttää aivan siltä, kuin vesi kiehuisi.»

»Niin, näetkös, poikani, ne ovat nuo hienot vesihiukkaset eli vesipartikkelit, kuten on tapana kutsua niitä vieraalla sanalla, jotka uudelleen nousevat ilmaan. Me nimitämme tätä sumuksi eli usvaksi. Tuolla ylhäällä ne sitten kokoutuvat ja muuttuvat pilviksi; ja kun useampia pilviä yhtyy, lankeaa usva jälleen maan päälle ja nimitetään silloin _sateeksi_. Tuuli ajaa pilvet pois sellaistenkin maiden yltä, joissa vettä ei ole paljon; ja sade lankeaa pelloille, niityille ja puihin, pitäen ne kosteina, niin että ne voivat kasvaa ja rehottaa. — Katsokaa, tuolla vuorten yläpuolella nousee juuri sellaisia pilviä; ja koska ne näyttävät synkiltä eli, toisin sanoen, ovat hyvin tiiviitä, on luultavaa, että saamme sadetta tänä iltana. On sen vuoksi parasta, että menemme kotiin, jott’emme kastu läpimärjiksi.»

»Se ei tee mitään», vakuutti Frits; »voimmehan ripustaa vaatteemme keittiöön, lieden eteen, niin ne pian taas kuivuvat.»

»No, mutta ymmärrätkö nyt, mistä se johtuu, että ne kuivuvat jälleen?» kysyi isä.

»Kyllä, isä», ehätti Frits vastaamaan, »sen tiedän — Vesi _haihtuu_.»

»Aivan niin, Frits hyvä», vastasi isä hymyillen. »Nyt olet ainakin oppinut jotakin tänä päivänä. Mutta nyt luulen ehtineemme sekä vilvotella että huo’ata tarpeeksi. Juokaa nyt tuosta uhkeasta lähteestä ja sammuttakaa janonne; sitten palaamme kotiin, jott’emme tule liian myöhään illalliselle. Voisi muutoin tapahtua, että teekin _haihtuisi_ meiltä, ja siihenpä ette luullakseni taitaisi olla kovinkaan tyytyväisiä.»

TOINEN LUKU.

MAA ON PYÖREÄ.

Isä oli ollut aivan oikeassa. Pilvet vetäytyivät yhä enemmän yhteen; ja tuskin olivat huvikävelijämme ehtineet kotiin, kun alkoi sataa, vieläpä oikein kelpo tavalla.

Sadetta kesti koko yön. Seuraavana aamuna tutki Frits hyvin tarkkaavaisesti täyttyneitä katuojia, joissa keltainen, likainen sadevesi nopeasti virtasi eteenpäin, vieden mukanansa oljenkorsia, puupalasia ja muita kadulle heitetyltä esineitä.

»Näetkö, Maria», huusi hän sisarelle, »noista kattokouruista juoksevat _lähteet_ alas, kuten isä eilen kertoi meille. Tuolla toisella puolella on meillä _puro_, tällä puolella on meillä myös sellainen, ja siinä, missä ne yhtyvät on meillä _joki_. Katsohan, kuinka nopeasti se virtaa katua alaspäin kulmauksen ympäri, joutuakseen siellä yhteen toisen joen kanssa. Kulmauksen toisella puolella on _meri_.»

»Emmekö mene katsomaan merta?» kysyi Maria. »En ole vielä milloinkaan nähnyt merta.»

»Silloinpa saisit kulkea kauvas, rakas lapsi», sanoi isä, joka nyt tuli heidän luokseen. »Joet virtaavat usein pitkiä matkoja, ennenkun saapuvat mereen; ja ennenkun sinne saapuisit, niin ehtisitpä kovasti väsyä.»

»Kuulkaa nyt, isä», sanoi Frits, »kun tulen suureksi, tahdon minäkin mennä merelle. Mutta minne on minun mentävä? Minä seuraan vaan jokia, eikö niin, isä?»

»Niin, tietysti, poikani», vastasi isä. »Jos ulottaisit sen lähteen luota, josta eilen joit, ja sitten yhtämittaa seuraisit vettä pitkin rantaa, niin tulisit lopuksi meren luo. Kulkenet muuten miten tahdot, kun vaan kuljet suoraan eteenpäin, niin saavut lopuksi aina meren rannalle, sillä erotuksella kuitenkin, että toiseen paikkaan pääset pikemmin perille, kuin toiseen. Jotta paremmin voisitte ymmärtää tämän, olen tänään ottanut esille kartan, johon on kuvattu koko meidän maapallomme ynnä meret.»

»Sepä näyttää hauskalta», sanoi Maria, joka oli rientänyt tuolia noutamaan, heti kun isä oli saanut levittäneeksi kartan pöydälle. »Sehän on sinistä kaikki tyynni, ja siinä on punaisia, valkoisia, mustia ja keltaisia täpliä.»

»Nähkääs, lapseni», sanoi isä, »tämä kartta kuvailee koko maata, Kaikki sininen, minkä näette tässä, on _vesi_ eli meri, jota me myöskin nimitämme valtamereksi. Kuten näette, ei meri ole yhdessä ainoassa kohdassa, vaan useammissa eri paikoissa, maata välissä siellä täällä. Tällä tavoin jakautuu suuri meri eli valtameri pienempiin osiin, ja näillä on kullakin nimensä, jotta ne voidaan eroittaa toisistaan. Tämän selitän toisella kertaa lähemmin. Myöskin punaisilla, valkoisilla ja muun värisillä täplillä, jotka kuvaavat maita, on erityiset nimensä.»

»Sepä mainiota!» huudahti Frits, »sehän on aivan kuten meidänkin laitamme. Minä olen nimeltäni Frits, pikku sisareni nimi on Maria.»

»Aivan niin», vastasi isä. »Jos teidän kumpaisenkin nimi olisi Frits, ja minä huutaisin Fritsiä, niin ettehän voisi tietää, ketä minä tarkoittaisin. Sen vuoksi annetaan sekä ihmisille että hengettömille kappaleille nimet, jotta ne voidaan eroittaa toisistaan.»

»Mutta tässähän on _kaksi_ kuvaa», huomautti Maria. »Onko siis olemassa kaksi maata?»

»Ei, lapseni», vastasi isä. »Kumpikin kuva on ainoastaan puolet maasta, ja ne on asetettu vieretysten, jotta te voisitte nähdä ne samalla kertaa. Mutta se täytyy minun tehdä havaannolliseksi toisella tapaa. Frits, mene noutamaan se omena, jonka äiti on ottanut esille ja aikonut jakaa teidän keskenne.»

Frits tuli pian takaisin, tuoden omenan.

»Katsokaa, lapseni», sanoi isä, ottaen omenan ja näyttäen sitä heille, »maa ei suinkaan ole litteä, kuten tällä paperilla oleva kuva näyttää, vaan _pyöreä_, niinkuin tämä omena.»

»_Pyöreäkö?_» kysyivät lapset hämmästyneinä. »Sepä kummallista!»

»Siinä tapauksessa olen iloinen siitä, että asumme täällä ylhäällä», lausui Frits, »sillä sivuilta _liu’utaan_ varmaankin alas.»

»Siten ei ole asian laita», vastasi isä. »Pyöriipä maa vielä yhtämittaa ympäri meidän ollessamme sen päällä, niin että toisinaan olemme ylhäällä, toisinaan alhaalla; mutta mitään ei siitä putoa.»

»Sitä en voi ymmärtää», sanoi Frits.

»Niin, rakas lapsi», Vastasi isä, »onpa olemassa monta täysikasvuistakin, jotka eivät ymmärrä sitä asiaa; eikä se mitään hyödyttäisi, jos koettaisin oikein selvästi selittää sen sinulle. Vanhemmiksi tultuanne te kyllä helpommin sen ymmärrätte. En olisi mitään virkkanut asiasta, ellei teidän olisi ollut tarpeellista ainakin tietää, että niin on. Muuten ette olisi voineet käsittää toisia asioita. Mutta kuunnelkaa nyt tarkoin, niin minä koetan ainakin jossain määrin selittää teille, kuinka maa pyörii ympäri, ja mistä se johtuu, ett’emme putoa siitä.

»Maa liikkuu, kuten jo olen sanonut teille, eikä ainoastaan itsensä ympäri, vaan myöskin suuressa kehässä auringon ympäri. Matka, minkä se silloin kulkee, on suurempi kuin voitte ajatellakaan, ja se tarvitsee kokonaisen vuoden, ennenkun se on päättänyt kiertokulkunsa. Katsokaa tuolla pöydällä olevaa kärpästä, miten nopeasti se liikuttaa pieniä jalkojansa, ja kuitenkin liikkuu se ainoastaan hitaasti eteenpäin. Teidän kanssanne puhuessani, on se tuskin päässyt eteenpäin enempää, kuin muutaman tuuman. Marian tarvitsee ottaa ainoastaan yksi askel, niin on hän kulkenut paljoa pitemmän matkan, kuin kärpänen.»

»Niin, mutta minä voin juosta paljoa nopeampaan, kuin Maria», väitti Frits.

»Tietysti voitkin, koska olet suurempi kuin hän. Mutta minä tahdon koettaa tehdä asian kuvaannolliseksi toisella tapaa. Tässä on minulla yksi niistä pienistä kivikuulista, joilla Fritsin usein on tapana leikkiä. Minä panen kuulan pöydälle omenan viereen. Näetkö tuota pientä tummaa pistettä tässä kuulassa? Asettakaamme kuula siten, että tuo piste tulee ylöspäin. Jos minä nyt pyöritän kuulaa kerran ympäri, kunnes piste uudelleen tulee ylös, niin ei se ole kulkenut pitempää matkaa, kuin oman ympäryksensä. Pyörittäkäämme nyt omenaa kerran ympäri, kunnes varsi tulee jälleen ylös. Nähkääs, omena on tullut paljon pitemmälle. Anna minulle nyt suuri kuttaperkkapallosi, Frits, niin pyöritämme sitäkin ympäri. Katsokaa, pallo tuli vähintäänkin kaksi kertaa kauvemmaksi, kuin omena. Nyt voitte helposti ymmärtää, kuinka kauvas maan on pyörittävä, kun se vaan pyörähtää yhden ainoan kierron.»

»Niin, mutta jos maa pyörii ympäri kuin myllynratas, niin tulemmehan me viskatuiksi kauvas pois, kun kuljetaan alaspäin», väitti Frits.

»Siitä on Luoja pitänyt huolen», vastasi isä. »Kaikkialla, missä ihmisiä ja eläimiä kävelee, puita ja pensaita kasvaa, on niillä maa allansa. Maa pitää kaiken tämän kiinni vetovoimallansa. Mutta te olette vielä liian nuoret, voidaksenne tätä käsittää; tahdon kuitenkin _yhdellä_ esimerkillä koettaa jossain määrin tehdä asiaa havaannolliseksi. Hyppää kerran, Frits.»

»Miten on minun hypättävä?»

»Hyppää suoraan ylöspäin, niin korkealle, kuin voit.»

»Minäkin tahdon hypätä», sanoi Maria.

»Hyvä, hypätkää sitten molemmat, mutta niin korkealle, kuin mahdollista.»

Molemmat lapset hyppäsivät niin korkealle kuin voivat.

»Vielä korkeammalle!» yllytti isä.

»En voi hypätä korkeammalle, Isä», sanoi Frits.

»Miksi et?»

»En tiedä», vastasi Frits, »mutta minä en voi!»

»En minäkään», sanoi Maria.

»No, siispä tahdon sanoa sen teille», vastasi isä. »Te ette voi hypätä korkeammalle siksi, että tuntuu siltä, kuin pitäisi joku kiinni teidän jaloistanne ja vetäisi teidät takaisin alas.»

»Niin, isä», vastasi Frits nauraen, »juuri siltä se tuntuu. Heti kun olen päässyt vähän matkaa ylöspäin, täytyy minun tulla takaisin alas.»

»Niin, näetkös, se on juuri maan _vetovoima_, eli kuten sitä myös nimitetään, maan _attraktsioonivoima_, joka tämän vaikuttaa. Jos heität kiven ylös ilmaan, niin putoaa se aina takaisin maan päälle. Mitä suurempaa voimaa käytetään, sitä korkeammalle ilmaan joutuu kivi; mutta sen täytyy aina tulla takaisin alas.»

»Niin, mutta voivathan linnut lentää korkealle avaruuteen», väitti Frits, »niin korkealle, että monta kertaa niitä tuskin näkeekään enään.»

»Niin, lapseni», vastasi isä, »linnuille on hyvä Jumala antanut kevyen ruumiin ja voimakkaat siivet. Niin kauvan kun ne käyttävät _voimaansa_ ja sillä painavat allansa olevaa ilmaa alaspäin, nousevat ne yhä korkeammalle. Mutta heti, jos me asettaisivat siipensä ruumista myöten ja pysytteleisivät hiljaa, putoisivat nekin alas kuin kivi. Jos metsästäjä ampuu linnun kuoliaaksi ilmassa, tai jos ainoastaan sen siipi vahingoittuu, niin ett’ei se enään voi sitä käyttää, täytyy sen silloinkin pudota maahan. Mutta vaikka voimakkainkin lintu, esim. kotka tai korppikotka, nousee niin korkealle, kuin sen voimissa on, täytyy sen kuitenkin aina tulla alas jälleen, koska maan vetovoima on paljon väkevämpi kuin lentovoima. Linnut ainoastaan uivat ilmassa, samaten kuin meidän ankkamme ja hanhemme uivat vedessä. Kun nyt olen selittänyt teille, että maa on pyöreä, niin ymmärtänette myöskin, miksi tälle paperille on siitä maalattu kaksi kuvaa. Jos näet pidän tätä omenaa edessäsi, niin voit nähdä ainoastaan _sen_ puolen, joka on käännettynä sinuun päin; toista et voi nähdä siksi, että se on takapuolella. Leikatkaamme nyt omena kahteen osaan ja asettakaamme ne pöydälle, niin että lappea puoli on pöytää vasten. Siinä on teille maamme molemmat puoliskot, ja nyt voitte nähdä ne samalla kertaa.

»Mutta nyt riittänee jo tältä päivältä. Sinun, Frits, pitää lukea niin, että opettaja tulee olemaan tyytyväinen sinuun, kun loma-ajan päätyttyä jälleen alotat koulunkäyntisi. Tuossa on, jakakaa nyt maapallo. Sinä, Frits, otat toisen puoliskon, Maria toisen; kumpikin kuorikoon osansa ja syököön sen.»

KOLMAS LUKU.

MAANOSAT JA MERET.

Molemmat lapset olivat hyvin tyytyväiset tähän maanjakoon. Fritsin täytyi nyt istuutua työskentelemään; pikku Maria, joka aivan äskettäin oli alkanut lukea, kirjoittaa ja kutoa, äidin ollessa opettajana, leikki sillä välin ja aitasi tuoleilla laajan alan, jota hän nimitti _mereksi_. Kun Frits oli lopettanut lukemisen, täytyi hänen leikkiä mukana ja laittaa kuntoon joki, joka virtasi mereen.

Frits teki tämän mitä suurimmalla ilolla, mutta arveli uskovansa joen paisuvan yli äyräittensä ja juoksevan niin rajusti valtamereen, että heitti nurin pari tuolia. Mutta silloin suuttui pikku Maria ja sanoi, että jos joki tuolla tavoin rimpuilee, niin saa se kernaasti _haihtua_.

Iltapäivällä oli sää tosin hiukan parempi, mutta maa oli runsaasta sateesta vielä niin märkä, ett’eivät nuo molemmat sisarukset voineet lähteä ulos.

Frits pyysi sen vuoksi äidiltä kartan lainaksi vielä kerran, jonka jälkeen molemmat lapset istuutuivat katselemaan maita ja meriä.

Mutta he eivät tietäneet, miten asettaisivat kartan. Maria tahtoi vaan väännellä ja käännellä sitä, mutta Frits Väitti, että kartta olisi asetettava niin, että saatettaisiin lukea, mitä siihen oli painettu. Kun äiti tuli huoneeseen, pyydettiin häntä selittämään, miten eri maita nimitetään.

»Niin, rakkaat lapset», vastasi äiti, »maan päällä on monta eri maata, ja jos minä nyt nimittäisinkin ne teille, niin te kuitenkin pian unhoittaisitte ne kaikki. Mutta mitä te tästä kartasta näette, eri väreillä maalattuina, ovat ensinnäkin nuo kuusi maan- eli maailmanosaa, joissa sitten ovat eri maat Näissä maissa te sitten tapaatte eri kaupunkeja ja kyliä; kaupungeissa ja kylissä seisovat talot ja taloissa asuvat ihmiset.»

»Eikö totta, äiti, me asumme _Euroopassa_?» kysyi Frits. »Sen on äiti sanonut kerran ennen; ja tähän maahan, joka on kartalle maalattu valkoiseksi, on myös suurilla kirjaimilla kirjoitettu Eurooppa.»

»Niin, Frits», vastasi äiti, »sitä maanosaa, jossa me asumme nimitetään _Euroopaksi_; sitä maanosaa, jonka näet keltaiseksi maalattuna heti Euroopan oikealla puolella, nimitetään _Aasiaksi_. Tuo suuri, musta maa täällä alapuolella on _Afriikka_, oikealla, vielä alempana, on _Austraalia_, ja tuo hyvin suuri, punainen maa täällä Vasemmalla on nimeltään _Ameriikka_.»

»Mutta kaikki nuo pienet pisteet ja maalatut pilkut meressä — mitä ne ovat?» kysyi Frits.

»Ne ovat saaria», selitti äiti. »Nuo monet pilkut, jotka näette hajallaan tuolla, Ameriikan Vasemmalla puolella, muodostavat yhteensä vielä yhden maanosan, jota nimitetään _Polyneesiaksi_. Tuossa näette useampien pienten joukossa hyvin suuren saaren, nimittäin Austraalian eli Uuden Hollannin. Se on melkein yhtä suuri kuin Eurooppa, mutta kokonaan meren ympäröimä ja siitä syystä myös todellinen saari. Jokaista maata, jota ylt'ympäri ympäröi vesi, nimitetään saareksi.»

»Mutta sittenhän nämä kaikki ovat saaria», huomautti Frits, »sillä kaikkialla on vettä eli merta.»

»Aivan niin», vahvisti äiti. »Kuitenkin on teidän muistettava, että kaikkein suurimmista, yhtenäisistä maa-alueista ei käytetä sanaa saari, vaan maanosa. Niitä nimitetään myöskin »mantereeksi» eli _mannermaaksi_. Eurooppa muodostaa siis Aasian kanssa mannermaan; sillä kuten näet, Frits, ei näiden molempain maanosain välillä ole ollenkaan merta. Myöskin Afriikka ja Ameriikka ovat mannermaita; vieläpä Austraaliaakin, jota ympäröi vesi, nimitetään sen suuruuden takia mannermaaksi. Mutta kaikki muut paikat, jotka ovat erillään mantereesta, ovat saaria, joilla kullakin on oma, määrätty nimensä. Näillä saarilla elää ihmisiä ja eläimiä, rehottaa puita ja kasvia, aivan kuin mannermaalla.»

»_Uivatko_ saaret meressä, äiti?» kysyi Maria.

»Eivät, lapseni», vastasi äiti, »ne ovat aina paikoillaan. — Mutta tuossapa tuleekin isä taas kotiin; hän kyllä selittää teille kaikki, mitä haluatte tietää.»

»Vai niin», sanoi isä, tullessaan huoneeseen ja tavatessaan lapset kartan yli nojautuneina, »te olette tehneet lopun _omasta_ maastanne ja tahdotte nyt saada tuon toisen takaisin. No, mitä on äiti teille kertonut?»

»Hän on kertonut Euroopasta ja Amerikasta», selitti pikku Maria, »me asumme Euroopassa, me!»

»Kas, kuulkaahan vaan, kuinka hyvin hänellä on asiat selvillä!» sanoi isä nauraen.

»Ja sitten kysyi Maria, _uivatko_ saaret», kertoi Frits, »mutta äiti sanoi, että sitä ne eivät tee. Ajattelimme juuri pyytää isää kertomaan meille vähän enemmän saarista.»

»Olkoon menneeksi, saatanhan sen tehdä sitten», vastasi isä ja laski luotaan hattunsa ja keppinsä. »Mutta sano minulle, Maria, miten saattoi tulla ajatelleeksi, että saaret uivat?»

»Sanoihan äiti, että saaret ovat vedessä», vastasi Maria ja tunsi olevansa hieman hämillään. »Kun jokin on vedessä, niin eihän sitä voi nähdä; mutta sen, mikä ui veden pinnalla, sen voi nähdä.»