Part 3

»Jotta voisitte tämän ymmärtää, niin katsokaa tarkoin palloa, jota nyt pidän siten, että päiväntasaaja on käännettynä suoraan lamppua, se on, meidän aurinkoamme kohden. Kuten näette, lankeaa valo maan koko toiseen puoliskoon; toisella puoliskolla on päivä, kun taas toisella on yö. Niin kauvan kun nyt päiväntasaaja on kääntyneenä aurinkoa kohden, ovat päivä ja yö tarkoin tasan jaetut, eli toisin sanoen, meillä on kaksitoista tuntia päivää ja kaksitoista tuntia yötä sen vuoksi, että maa säännöllisesti pyörii kerran ympäri kahdessakymmenessä neljässä tunnissa ja aina lännestä itään. Mutta kohta kun maa napoineen kääntyy hiukan enemmän aurinkoa kohden, tai oikeammin kääntyy pois siitä päiväntasaajan kanssa, samalla tapaa kuin minä nyt käännän tätä palloa, muuttuu asianlaita toiseksi. Kun näet aurinko yhtämittaa luo valoansa maan koko puoliskoon, ja etelänapa jonkun verran kääntyy pois auringosta, niin täytyy tietysti pohjoisnavan aivan samassa määrin kääntyä enemmän sitä kohden ja auringon suvella paistaa sitä kauvemmin siihen.

»Keskellä maata, siis päiväntasaajan ympärillä, ei tämä tee suurtakaan eroitusta. Mutta mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä pitemmäksi käy päivä; ja kun aurinko on pohjoisen kääntöpiirin yläpuolella — se on kesäkuun 21 päivänä, joka on meidän pisin päivämme — ei se vähään aikaan ollenkaan laske etelänavan luona, toisin sanoen on näkyvissä yötä päivää.

»Tähän aikaan eivät auringonsäteet enään lankea niin vinosti maapallon pohjoiseen puoliskoon, ja juuri tästä syystä on meillä silloin _suvi_. Kesäkuun 21 päivänä on aurinko siis lähimpänä meitä, se on suoraan pohjoisen kääntöpiirin yläpuolella eli niin kaukana pohjoisessa, kuin se ylipäänsä voipi olla.

»Kääntäkäämmepä pallo nyt takaisin, niin että aurinko uudelleen tulee yhä enemmän päiväntasaajaa kohden. Katsokaahan, lapseni, nyt käy tuo valoisa paikka pohjoisnavan luona yhä pienemmäksi; päivät lyhenevät lyhenemistään, auringonsäteet lankeavat uudelleen yhä vinommin maapallon pohjoiseen puoliskoon, ja luonnollisesti tulee yhä kylmempi.

»Syyskuun 25 päivänä, siis kolmen kuukauden eli neljännesvuoden kuluttua, joutuu aurinko uudelleen suoraan päiväntasaajan yläpuolelle. Silloin taas päivä ja yö ovat yhtä pitkät, s.o. meillä on _päiväntasaus_, eli, kuten sitä myös nimitämme, _syyspäivän tasaus_. Te näette, että kun käännän pallon näin, ei aurinko enään paista päiväntasaajaan, niin kuin äärimmäisiin napoihin, oikealle ja vasemmalle. Mutta mitä enemmän maa kääntyy niin, että sen eteläinen puolisko kääntyy enemmän aurinkoa kohden, sitä enemmän me käännymme poispäin siitä, sitä vinommin lankeavat sen johdosta auringonsäteet, meihin, sitä kylmempi tulee meille, ja sitä kauvemmin saamme olla pimeässä, maan pyöriessä ympäri. Nyt tulee maapallon eteläisellä puoliskolla suvi, kun me sitä vastoin saamme talven. Joulukuun 21 päivänä on _eteläinen_ kääntöpiiri suoraan auringon edessä. Katsokaa, lapset, jos nyt käännän pallon näin, on etelänapa kokonaan valossa, pohjoisnapa sitä vastoin täydellisessä pimeydessä. Etelänavan luona näkyy nyt aurinko alituisesti; pohjoisnavalla on useamman kuukauden yö.»

»Useamman kuukauden _yö_!» huudahtivat molemmat sisarukset ihmeissään; »mitä sitten ihmiset tekevät sinä aikana? Sanokaa, isä, eikö aurinko milloinkaan nouse koko tänä aikana?»

»Ei, lapseni, kuten näette tästä pallosta, ei aurinko voi paistaa pohjoisnapaan, kun maan eteläpuolisko on enemmän kääntyneenä aurinkoa kohden. Samaten on laita eteläisellä pallonpuoliskolla, kun pohjoinen on kääntyneenä päin aurinkoa. Mutta meillä, jotka emme asu niin lähellä napaa, että meiltä kokonaan voitaisiin riistää valo, on tähän aikaan, joulukuun 21 päivänä, lyhin päivä ja pisin yö, ja samalla kun auringonsäteet vinoimmin lankeavat meihin, kylmä sää eli talvi.

»Silloin, kun meiltä eniten puuttuu auringonvaloa, paistaa toinen aurinko meidän ylitsemme ja valaisee meidän olemassaoloamme: me vietämme silloin Vapahtajamme syntymää, sytytämme joulukuusemme, jotka loistavat niin ihanasti pimeänä talvi-iltana, ja odotamme toivovaisina sitä aikaa, jolloin päivät jälleen alkavat käydä pitemmiksi. Ja jo heti joulun jälkeen nousee aurinko jonkun verran korkeammalle, vaikka me emme sitä huomaa, ja kääntyy jälleen päiväntasaajaa kohden. Mitä lähemmäksi se tulee päiväntasaajaa, sitä pitemmiksi käyvät päivät meillä, kunnes se neljännesvuotta myöhemmin, se on toisin sanoen, maaliskuun 21 päivänä jälleen on suoraan päiväntasaajan yläpuolella. Silloin meillä on taas _päiväntasaus_ eli _kevätpäiväntasaus_. Auringonsäteet eivät enään lankea niin vinosti meihin, tulee sen vuoksi lämpöisempi, sanalla sanoen, meillä on kevät.

»Nyt te kai ymmärrätte myöskin, minkä vuoksi vuosi on jaettu neljään säännölliseen vuodenaikaan, nimittäin kevääseen, suveen, syksyyn ja talveen, ja käsitätte syyn, miksi päivät ovat meillä pitemmät suvella, kuin talvella.»

»Mutta miten merkillistä se lieneekään, isä», sanoi Frits nauraen, »kun aurinko ei ollenkaan laske pohjoisnavalla, tai kun siellä on niin pitkä yö. Siellä en tahtoisi asua.»

»Niin, kummallinen maa se on tosiaankin», Vastasi isä; »ja vast’edes toivon saavani tilaisuuden kertoa siitä monta huvittavaa asiaa.»

»Mutta ell’ei aurinko paista siellä pitkään aikaan», sanoi pikku Maria, »niin on siellä varmaankin hyvin kylmä.»

»Aivan varmaan», vastasi isä, »kääntöpiirien välillä on lämpimin. Koska aurinko alituisesti kulkee yli päiväntasaajan, s.o. milloin ylös-, milloin alaspäin, tai pikemmin on milloin pohjois-, milloin eteläpuolella päiväntasaajaa, milloin taas suoraan sen yläpuolella, on myöskin helposti selitettävissä, että siellä, maapallon keskustan ympärillä, on kuumin. Mikään varsinainen talvi ei täällä voi tulla kysymykseen, koska aurinko ei milloinkaan etene varsin kauvaksi päiväntasaajasta.

»Mutta samasta syystä, nimittäin sen vuoksi, että navat eivät koskaan käänny aurinkoon päin, on niiden luona hyvin kylmä, etelänavan, samoin kuin pohjoisnavankin luona; ja me, jotka asumme melkein päiväntasaajan ja pohjoisnavan keskivälillä, emme elä kuumassa, emmekä kylmässä, vaan _lauhkeassa_, s.o. kohtuullisen lämpimässä ja kohtuullisen kylmässä ilmanalassa, toisin sanoen, me elämme lauhkeassa _ilmavyöhykkeessä_, kuten tieteellinen nimitys kuuluu. Pohjoisnavalla sitävastoin vallitsee kesä ainoastaan niin kauvan kun aurinko on pohjoisen kääntöpiirin läheisyydessä, joka on hyvin lyhyt aika. Koko muun ajan vallitsee siellä talvi, ja usein on siellä hämmästyttävän kylmä. Pohjoisnavan perukoilla ei sen vuoksi myöskään ole mitään muuta kuin jäätä, niin ainakin otaksutaan; eikä milloinkaan ole vielä ainoankaan ihmisen onnistunut tunkeutua sinne. [Kuten nuoret lukijamme kentiesi ovat kuulleet kerrottavan, on meidän päivinämme yritetty ilmapallolla päästä pohjoisnavalle, mikä uhkarohkea yritys ei kuitenkaan ainakaan tähän asti ole onnistunut. _Suoment. muist_.]

»Mutta nyt luulen selittäneeni asian jotakuinkin selvästi teille, niin että te ymmärtänette, mitä tarkoitetaan pohjoisella ja etelällä. Sano, Maria, missä on pohjoinen?»

»Missäkö pohjoinen on?» vastasi Maria, »pohjoinen on kaiketi siellä, missä pohjoisnapakin.»

»Niin, tietysti; mutta näytä nyt se myöskin kartalta.»

»Tuolla ylhäällä, isä.»

»Ihan oikein, lapseni. Entäs missä on sitten etelä, Frits?»

»Etelä on siellä, missä päiväntasaajakin», vastasi Frits.

»Päiväntasaaja on tosin meidän eteläpuolellamme», vastasi isä; »mutta sillä et ole tarpeeksi selvästi ilmoittanut suuntaa. Sillä koska päiväntasaaja on viiva, jonka voimme ajatella vedetyksi maan ympäri, niin tulisimme päiväntasaajan luo, vaikkumme kulkisikaan aivan eteläiseen suuntaan. Jos pysytteleisimme enemmän oikealla tai vasemmalla, lännenpänä taikka idempänä, niin lopuksi kuitenkin saavuttaisimme päiväntasaajan. Tarkoin osoittaaksesi, missä etelä on, täytyy sinun siis ilmoittaa määrätympi kohta ja tehdä samalla tapaa kuin Maria.»

»Etelä on siellä, missä etelänapakin», vastasi Frits.

»Vallan oikein. Mutta nyt tahdon myöskin mainita teille, kuinka me auringosta voimme nähdä, missä etelä oikeastaan on. Te tiedätte, että me asumme maapallon pohjoisella puoliskolla — vai kuinka? — ja ett’ei napa koskaan ole kääntyneenä aurinkoon päin. On siis myöskin luonnollista, että aurinko aina on meidän _eteläpuolellamme_. Keskipäivälläkään ei aurinko ole aivan suoraan päämme yläpuolella — kuten sitävastoin on laita niiden ihmisten, jotka asuvat päiväntasaajan alla, tai kääntöpiirien välillä — vaan aina etelässäpäin taivaankannella. Mutta kun maa liikkuu hyvin säännöllisesti ja aina pitää tarkoin vaarin ajastansa, seuraa siitä, että aurinko meillä keskipäivällä aina on korkeimmillaan ja suoraan etelässä.

»Tämän mukaisesti on laitettu aurinkokelloja, joissa ei ole muuta kuin rautainen tanko eli viisari, joka aina osoittaa etelää kohden. Kun nyt aurinko on suoraan etelässä, saa se rautatangon varjon lankeamaan suoraan seinälle ja silloin meillä on puolipäivä, s.o. kello on kaksitoista.

»Nyt olen selittänyt teille, miten voidaan löytää kolme ilmansuuntaa, nimittäin _itä_ auringon noususta, _länsi_ sen laskusta ja _etelä_ siitä paikasta, missä aurinko keskipäivällä on korkeimmillaan.

»On siis jäljellä ainoastaan neljäs ilmansuunta, nimittäin _pohjoinen_, ja nyt minä kerron teille, kuinka on keksitty hyvin yksinkertainen kone, jolla määrätään tämä ilmansuunta. Tiedättehän, mikä magneetti on — vai kuinka?»

»Kyllä, isä», vastasi Frits. »Isällähän on magneetti, joka näyttää ihan hevosenkengän kaltaiselta ja vetää luoksensa kaiken, mikä on raudasta.»

»Minullakin on magneetti», kertoi pikku Maria; »se on punainen, ja kun minulla on pienet kalani vedessä ja pieni peltinen veneeni ja pidän magneettia vedessä, niin tulevat ne uiden täyttä vauhtia ja riippuvat niin lujasti magneetista, että minä voin vetää ne ylös vedestä.»

»Nyt tiedätte molemmat mitä tarkoitan», sanoi isä. »Sinun on sitäpaitsi muistettava, Maria, että jos magneetti on punainen, on se ainoastaan siksi, että se on sellaiseksi maalattu. Mutta mistä se johtuu, että tämä magneettinen rauta vetää muun raudan luokseen ja pitää sen kiinni, on jotakin, jota emme tiedä; se riippuu eräästä luonnonvoimasta. Jumala on sen siten asettanut, ja meidän käy tämän asian suhteen samoin, kuin monen muun luonnonilmiön suhteen; me emme voi sitä selittää. Me näemme ainoastaan, että niin on.

»Kauvimpana pohjoisnavan luona, tai ainakin sen läheisyydessä on jotakin, jota yhtä vähän voimme selittää, eräs voima, joka vetää magneetin luokseen. Tietenkään ei tämä voima ole tarpeeksi suuri, voidakseen pitkän matkan päästä järkäyttää magneettia tai rautaa paikoiltaan. Mutta jos neulan kärkeä sivellään magneetilla ja sitten asetetaan tämä neula keskikohdaltaan toisen neulan kärkeen, esim. kuten minä nyt asetan tämän lyijykynän sormeni päähän, niin osoittaa magneetilla sivelty neulankärki vakavasti ja säännöllisesti _pohjoista kohden_. Missä tahansa oltaneekin maan päällä, vaikkapa niin kaukana, ett’ei pitemmälle voitaisi päästä, siis _etelänavalla_, niin viittaa magneetilla sivelty neulankärki kuitenkin alati pohjoiseen päin. Jotta nyt aina voitaisiin tietää, missä pohjoinen on, on keksitty pieni kone, jota nimitetään _kompassiksi_, ja minä olen teitä varten Valmistanut sellaisen täksi illaksi.»

Näin sanoen isä nousi ylös ja meni kirjoituspöytänsä luo noutamaan vähäistä messinkirasiaa.

»Katsokaa, lapseni», sanoi hän, »tämä n.s. kompassi ei oikeastaan ole mitään muuta, kuin jonkinlainen kellonkuori, ontto ja lasi päällä. Tästä keskikohdasta pistää esiin pieni, teräväpäinen nasta; tämän nastan päässä keinuu neula, joka on asetettava niin, että se pysyy täydellisesti tasapainossa, eli toisin sanoen vaappuu, minkä kautta se helpoimmin pannaan liikkeelle. Näettekö kärjen? Se on varustettu pienillä vä’illä, aivan kuin nuoli, mutta tämä ainoastaan siksi, ett’ei sitä sekoitettaisi nuolen toiseen päähän. Tämä magneetilla sivelty kärki osoittaa aina tuota seinää kohden; pohjoinen on siis siellä. Jos nyt käännän kompassin miten tahansa, niin osoittaa tuolla sisällä oleva neula kuitenkin aina uskollisesti samalle suunnalle. Kun minulla on tuollainen kompassi, niin tarvitsee minun ainoastaan katsoa, miten kärki osoittaa, tietääkseni heti, missä pohjoinen on. Mutta jos tiedän, missä pohjoinen on, voin myös helposti löytää muut ilmansuunnat. Voitko sanoa minulle, Frits, mitenkä tämä tapahtuu?»

»Voin, isä, sen voin; jos tiedän missä pohjoinen on, niin tiedän myöskin, missä etelä on, sillä sehän on vastapäätä pohjoista.»

»Aivan oikein, lapseni. Neulan vastakkainen kärki osoittaa siis etelää kohden. Kuten jo olen sanonut teille, ovat kaikki kartat laaditut siten, että pohjoinen on _ylöspäin_, kun asetatte kartan eteenne; etelä on siis alaspäin kartalla — vai kuinka?»

»Niin on.»

»No, missä sitten on itä?»

»Itä on oikealla!» huudahti pikku Maria — »siellä missä Aasiakin.»

»Hyvin, tyttöseni!»

»Ja länsi vasemmalla, siellä missä Atlantin Valtamerikin!» huudahti Frits.

»Katsokaahan, lapseni», sanoi isä, »nyt voitte ainoastaan tämän pienen koneen avulla määrätä kaikki neljä ilmansuuntaa. Jos keskipäivän ajoissa asetutte kasvot käännettyinä aurinkoa kohden, on pohjoinen tietysti teidän takananne; mutta missä _silloin_ on itä?»

»Siellä, mistä aurinko _nousee_», vastasi Frits, »siis _vasemmalla_.»

»Vallan oikein; ja länsi on silloin tietysti oikealla.»

»Ja jos minä asetun niin, että kasvoni ovat käännettyinä itään päin», sanoi Maria, »niin on etelä oikealla ja pohjoinen vasemmalla kädelläni.»

»Se oli hyvin, lapseni; tällä kertaa sinä olit oikein tarkkaavainen. Voitko nyt sanoa minulle, mikä on oikealla puolellasi, jos seisot kääntyneenä sinne päin, mihin aurinko _laskee_, s.o. länteen päin?»

»Silloin on pohjoinen oikealla puolellani», kiiruhti Frits vastaamaan.

»Nyt luulen, ett’ette sitä asiaa enään unhoita», sanoi isä ystävällisesti; »ja koska te niin hyvin olette ymmärtäneet _tämän_, tulette myöskin helposti käsittämään, mitä vast’edes teille ilmoitan.

»Kompassin molemmat pääsuunnat ovat siis _pohjoinen_, koska neula osoittaa sinne, sekä vastapäätä oleva ilmansuunta, s.o. _etelä. Itä_ ja _länsi_ ovat oikealla ja vasemmalla. Mutta pohjoisen ja idän tai pohjoisen ja lännen tai idän ja etelän tai lännen ja etelän välillä on vielä melkoinen tila, ja nämä ilmansuunnat saavat nimensä molemmista pää-ilmansuunnista, joiden välillä ne ovat. Esim. tällä kartalla on meillä pohjoinen tuolla ylhäällä ja itä täällä oikealla kädellä; mutta jos nyt tahdomme ilmoittaa tuon kulman, joka on pohjoisen ja idän välillä, niin nimitämme tätä _itäpohjaksi_. Kun siis tuolla oikealla olevaa kulmaa nimitetään itäpohjaksi, miksikä silloin sinä, Frits, nimittäisit vasempaa kulmaa, pohjoisen ja lännen välillä olevaa?»

»_Pohjalänneksi_, vastasi Frits enempää arvelematta.

»Se ei ole aivan oikein», vastasi isä; »sillä me asetamme aina molemmat pääsuunnat, siis _pohjoisen_ ja _etelän_, viimeksi. _Pohjalännen_ asemesta täytyy sinun sen vuoksi sanoa _länsipohja_. No, sano minulle nyt, miksi voisit nimittää alempaa kulmaa vasemmalla, sitä, joka on lännen ja etelän välillä?»

Frits mietti silmänräpäyksen, ennen kun vastasi: »_Länsi-eteläksi_; onko se oikein, isä?»

»Kyllä, poikani, aivan oikein», vahvisti isä. — »No, entäs toinen kulma, tämä tässä alhaalla oikealla kädellä, Maria?»

»_Itä-etelä_ [Suomenkielessä käytetään toisiakin nimityksiä, nim. itä-pohja = koillinen, länsi-pohja = luode, länsi-etelä = lounas ja itä-etelä = kaakko. Suom. muist.], isä», vastasi pikkutyttö.

»Hyvin, lapseni, nyt olette olleet tarkkaavaiset, ja minä toivon, ettette unhoita, mitä olette oppineet. Muistakaa vaan, mitä jo kerran olen teille sanonut, nimittäin että kartalla on pohjoinen ylimpänä, niin löydätte sitten helposti muut ilmansuunnat. Mutta on myöhä ja aika mennä levolle. Kun aurinko huomisaamuna jälleen nousee idästä, on teidän oltava ylhäällä ja reippaat; kun se sitten keskipäivällä on etelässä, lähdemme tuolle sovitulle huviretkelle.»

KUUDES LUKU.

RETKEILY JOELLA JA LAMMELLA.

Seuraajana päivänä paistoi aurinko lämpimänä ja säteilevänä, ja lapset riemuitsivat ilosta, kun vanhemmat ikäpuoleen valmistausivat lähtemään ulos.

Frits ja Maria kiiruhtivat pukeutumaan ja juoksivat pian vanhempien edellä katua pitkin kohti lähintä kaupunginporttia.

Sinne ehdittyä jättivät vanhemmat valtamaantien ja kulkivat suoraan joelle, joka virtasi lähellä tuota pientä kaupunkia.

»Minä luulin, että me menisimme lammelle, isä», sanoi Frits, joka jo alkoi peljätä, että isä ehkä oli unhoittanut, mitä oli luvannut edellisenä päivänä. Mutta isä vastasi:

»Sinne menemmekin, rakas lapsi. Mutta lampi on hyvän matkan päässä täältä; ja kun varmaankin äidille ja pikku Marialle kävisi liian rasittavaksi kulkea tuo pitkä matka edestakaisin, niin luulen, että mieluummin laskemme jokea alas. Teidän on silloin paljoa helpompi kävellä takaisin, kun ette ole ennättäneet niin kovin väsyä.»

Lapset olivat tähän tyytyväiset. He eivät vielä milloinkaan olleet kulkeneet joella ja saattoivat töin tuskin malttaa mielensä, kunnes heidät oli sijoitettu veneeseen.

Oli kuljettavana ainoastaan lyhyt matka joelle ja pian tavattiin kalastaja, joka kuljetti pienen perheen erääseen lammen läheisyydessä olevaan paikkaan. Luonnollisesti oli isän maksaminen miehelle vaivanpalkkiota.

Joki ei ollut leveä, mutta jotensakin vuolas. Kun vesi ei ollut kovin syvää, tarvitsi kalastajan käyttää ainoastaan pitkää seivästä, jolla hän sauvoi venettä eteenpäin.

Kun oli hetkinen kuljettu tällä tavoin, pyysi isä kalastajaa pitämään venettä keskellä jokea ja antamaan sen seurata virranvuota, jonka jälkeen hän sanoi lapsille:

»Muistatteko vielä, mitä kerroin eilen, nimittäin ett’emme me täällä maan päällä voi huomata sen liikuntoa siksi, että kaikki, mitä näemme ympärillämme, liikkuu samalla kertaa, kun mekin?»

»Kyllä, isä», vastasi Frits, »sen muistan. Mutta täällähän me näemme varsin selvästi, että me liikumme, eikö totta, isä?»

»Aivan oikein», vastasi, isä »mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että molemmilla puolillamme olevat rannat eivät liiku samalla kertaa, kun me.»

»Minusta tuntuu aivan, että me pysymme paikoillamme», sanoi Maria, »ja että rannoilla olevat puut _juoksevat takaperin_. Kuinka kummallista, isä!»

»Niin, näetkös, lapseni», vastasi isä, »aivan samoin on meidän maamme laita: kun me itse liikumme, näyttää meistä siltä, kuin siirtyisi aurinko taivaankannella, koska se on ainoa meille näkyvä esine, joka _ei_ liiku. Tiedämmehän, että puut noilla rannoilla ovat juurillaan kiinni maassa, eivätkä _voi_ liikkua; sen vuoksi ne olemme me, jotka liikumme. Jotakin samantapaista voimme huomata kuustakin. Kun se illalla näyttäytyy taivaankannella ja myrskypilvet nopeasti kiitävät sen ohi, niin näyttää usein siltä, kuin pilvet pysyisivät paikoillaan ja kuu, joka kuitenkin liikkuu ainoastaan perin hitaasti, kiitäisi pilvien läpi huimaavaa vauhtia. — Mutta pitäkääpä nyt kädet silmien edessä tarkoin. — Kas noin. — Voitteko vieläkin nähdä jotakin?»

»Emme, isä», vastasivat molemmat lapset yhtaikaa.

»No, tunnetteko sitten, että me liikumme?»

»Emme; nyt olemme kokonaan liikkumatta», vakuutti Frits.

»Vai niin, vai olemme?» vastasi isä hymyillen. »Ota pois kätesi, niin saat nähdä, että me kuljemme nyt yhtä nopeasti kuin ennenkin.»

»Niin; mutta jos pidän kädet silmieni edessä, niin en tunne mitään», sanoi Frits.

»Se on juuri siksi, että sinä et näe mitään ulkopuolellasi olevia esineitä, joista voisit huomata, että me liikumme. Kun aurinko, jonka tiedämme pysyvän paikoillaan, näyttäytyy taivaankannella, voimme siitä nähdä, että _me_ liikumme samalla kun maakin liikkuu. Mutta kun taivas on pilvien peitossa tai kun vallitsee sumu, niin ei meillä täällä maan päällä olekaan mitään ulkonaista esinettä, josta voimme nähdä, että me liikumme; ja meistä tuntuu silloin, kuin olisimme aivan paikoillamme.»

Kalastaja oli nyt uudelleen tarttunut sauvoimeen ja sauvoi venettä niin nopeasti eteenpäin, että vaahto pärskyi keulassa.

»Hei! kuinka se kulkee», riemuitsi Frits. »Jos joku tahtoisi rantaa pitkin seurata mukana, niin saisipa hän juosta kelpo tavalla. Kas, kuinka puut kiitävät meidän ohitsemme! Maria oli aivan oikeassa, näyttää tosiaankin siltä, kuin kiitäisivät ne ohitse. Ja katsokaa, kuinka vesi koskena kohisee ja kyntää oikeita vakoja! Oi, kuinka kaunista!»

»Näitä nimitetään _hyöky-aalloiksi_», selitti äiti hymyillen. »Täällä eivät aallot ole kovinkaan suuria; mutta jos joskus pääsisitte merelle, niin saisitte nähdä paljon suurempia aaltoja.»

»Onko äiti milloinkaan ollut merellä?» kysyi Maria.

»Olen, lapseni», vastasi äiti. »Sinun ollessasi vielä pieni pikkarainen, matkustimme me, isä ja minä, eräälle saarelle, jonka nimi on Helgolanti.»

»Missä Helgolanti on, isä?» kysyi Frits.

»Pohjanmeressä, poikani», vastasi isä.

»Matkustiko äiti silloinkin tällaisessa pienessä veneessä?» kysyi Maria.

»En, lapseni», vastasi äiti, »paljon suuremmassa veneessä. Mutta siitä saa isä kertoa myöhemmin. Nyt olemme kohta siinä paikassa, johon isä on luvannut meidät viedä. Näettekö pajupensaiden läpi tuota vaaleanpunaista kattoa? Se on niin kutsuttu kalastajamaja; se on aivan tuon suuren lammen rannalla, ja siellä me juomme kahvia ja syömme leivoksia.»

»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä. »Sitten saan Fritsin kanssa taas leikkiä rannalla ja etsiä raakkuja ja kukkia, ja sitten isä poimii muutamia noista kauniista- valkoisista ja keltaisista lumpeen kukista, jotka pistäytyvät näkyviin lammesta.»

Sillä aikaa kulki vene nopeasti eteenpäin jokea pitkin, ja pian oltiin maallenousupaikan luona, jonka jyrkästä rannasta johtivat ylös pienet, mukavat raput.

N.k. kalastajamaja oli huvittelupaikka, johon sen kaupungin asukkailla, missä Fritsin ja Marian vanhemmat asuivat, usein oli tapana lähteä kahvia juomaan ja soutelemaan lammelle. Talo oli muutaman sadan askeleen päässä joesta, josta lampikin sai vetensä.

Ennen kun mentiin sisälle, vei isä molemmat sisarukset paikalle, johon oli kaivettu kapea kaivanto, jonka kautta johdettiin osa joen vedestä lampeen. Lampi täyttyi tällä tavalla, ja se vesi, mikä ei mahtunut siihen, johdettiin pois toiselta puolen, aivan kuten isä jo oli kertonut heille.

Pienessä, hymyilevässä puutarhassa, joka oli rakennuksen edessä, istui jo useita vieraita pöydän ääressä, ja suuri joukko lapsia juoksenteli puutarhassa, leikkien haukkaa ja kyyhkystä. Frits tapasi heidän joukostaan muutamia koulutovereja, ja hän ja Maria pyysivät vanhemmilta luvan saada leikkiä heidän kanssansa.

Sen saivat he varsin kernaasti, ja lapset huvittelivat nyt parhaansa mukaan vähintäänkin tunnin ajan. Mutta luonnollisestikaan eivät he silti unhoittaneet kahvia ja leivoksia; — ja tässä kalastajamajassa olikin oikein oivallisia leivoksia tarjona.

Vanhemmat olivat tällä välin tulleet katsomaan lapsia, miten he leikkivät, kunnes nämä vihdoin lakkasivat siitä ja rupesivat poimimaan raakkuja ja kukkia. Muutamat tytöistä osasivat sitoa seppeleitä kukista; pojat juoksivat tai hyppäsivät kilpaa, ja ken parhaiten juoksi tai hyppäsi, sai seppeleen palkinnoksi.

Frits saattoi juosta hyvin nopeasti ja oli myös saanut erittäin kauniin seppeleen, josta hän oli varsin ylpeä. Olihan hän kunniallisesti ansainnut sen, ja kaikki, minkä itse ansaitsemme, lahjoittaa meille paljon suurempaa tyydytystä kuin se, minkä saamme lahjaksi.

Useat perheet olivat tällä aikaa vuokranneet veneitä ja liikuskelivat nyt lammella. Kun Fritsin ja Marian isä tiesi, että hän sillä valmistaisi heille suuren ilon, otti hänkin veneen.

Siitä syntyi sanomaton riemu, kun Frits ja Maria nyt saivat astua veneeseen ja lähteä itse poimimaan noita kauniita keltaisia ja valkoisia lumpeita. Pian oli heillä suuri vihko näitä kukkia. Mutta heidän täytyi olla sangen varuillaan, kun he poimivat niitä; sillä lumpeet olivat hyvin lujasti kiinni pitkissä, sitkeissä varsissa, ja Frits oli kerran putoamaisillaan laidan yli veteen. Maria silloin kovasti peljästyi; ja joka kerta, kun Frits sitten kumartui laidan yli tavoittaakseen kukkaa, piti hän häntä lujasti kiinni takinliepeestä.

Kun oli poimittu kukkia tarpeeksi, tahtoi Frits koettaa soutaa venettä. Soutaja suostui tähän mielellään; mutta Frits ei ensi kokeessa onnistunut. Siitä, joka istui katselemassa, näytti soutaminen helpolta asialta; eikä soutajakaan näyttänyt tuntevan itseään vähintäkään rasittuneeksi soutamisesta. Mutta kun Fritsin itsensä piti koettaa, ei se tahtonut onnistua.

Siten on monen asian laita tässä maailmassa; ne näyttävät niin yksinkertaisilta, mutta kuitenkin vaativat ne jonkinlaista taitavuutta tai ainakin jonkun verran harjoitusta, sanalla sanoen, tarpeellista kätevyyttä. Jos kerran sitä on saavutettu, niin työ kyllä menestyy; mutta sen vuoksi on itse tartuttava kiinni, muuten ei opita koskaan.

Niin tässäkin. Frits oli niin kauvan katsellut, että hän lopuksi uskoi osaavansa asian ilman muuta. Mutta kun hän tarttui airoon, ei siitä tahtonutkaan tulla niin mitään; ja vasta kun kalastaja muutamia kertoja oli hänelle perusteellisesti näyttänyt, miten se oli tehtävä, ja hän itse koettanut useampia kertoja, käsitti hän asian ja huomasi nyt, ett’ei kaikki ole niin helppoa, kuin miltä näyttää.

»Nyt ymmärrät kyllä», sanoi isä, »kuinka menetellään, kun venettä kuljetetaan eteenpäin airon avulla. Se tapahtuu samalla tavalla, kuin milloin uidaan, vaikka silloin ne ovat käsivarret ja jalat, jotka toimivat airoina. Kun soudat ja kuljetat airoa lappeellaan veden läpi, niin painaa se vettä vastaan ja työntää kelluvaa venettä eteenpäin. Mutta jos sitävastoin viet airon terävällä syrjällään veden läpi, menee se sen läpi liian helposti, voidakseen ajaa venettä eteenpäin. Se ei näet kohtaa vastusta, eikä sen vuoksi voikaan käyttää voimaansa. Airon lapa sitävastoin koskettaa paljon enemmän veteen samalta kertaa, eikä siis voi yhtä helposti halkoa sitä ja ajaa sen kautta venettä eteenpäin. Mutta tule nyt tänne, niin näytän sinulle, kuinka veneessä _pidetään peräät_.»

_»Pidetään perää_, isä — mitä se on?» kysyi Frits.

»Perän pitäminen veneessä on», vastasi isä, »kun sille annetaan määrätty suunta. Se voi tosin näin pienessä veneessä, kuin tämä on, tapahtua airoillakin; mutta se käy paljoa helpommin pienen, tähän perään kiinnitetyn liikkuvan laudan avulta, jota nimitetään _peräsimeksi_ eli _ruoriksi_. Tämän taidon ovat ihmiset oppineet tutkimalla kaloja, jotka kaikki hyvältä Luojalta ovat saaneet leveän pyrstönsä sellaiseksi peräsimeksi. Sitä mukaa kun ne kääntävät tätä peräsintä oikealle tai vasemmalle, saa niiden ruumis sen suunnan, johon ne haluavat liikkua.

»Katsohan, poikani, jos nyt painan tätä pientä peräsintä vasemmalle, s.o. ohjaustankoa oikealle, niin täytyyhän veden puristua sitä vastaan, eikö niin? Vesi siis pysähtyy ja työntää sitä osaa veneestä, missä peräsin on, jonkun verran taaksepäin eli oikealle. Mutta kun veneen takaosa poikkeaa oikealle, niin täytyy etuosan mennä vasemmalle. Jos sitävastoin painaa peräsintä oikealle, s.t.s. ohjaustankoa vasemmalle, niin puristuu vesi _oikeata_ kylkeä vastaan ja painaa perää vasemmalle, siis täytyy keulan mennä oikealle. Siis, toistaakseni asian, jos painan peräsintä vasemmalle, niin kääntyy myöskin veneen keula vasemmalle; jos painan sitä oikealle, niin menee keula eli kokka, joksi sitä myös nimitetään, samoin oikealle. Jos sitävastoin pidän peräsimen vallan suorassa, niin että vesi aivan tyynesti ja hiljaa voi virrata ohi sekä oikealta että vasemmalta, ei peräsimellä luonnollisesti ole mitään vaikutusta, ja vene kulkee silloin suoraan eteenpäin.

»Sen vuoksi onkin vene, kuten tämä, rakennettu melkein kalan muotoiseksi, pitkäksi ja edestä suipoksi, että se helpommin voi halkoa vettä. Molemmilla puolilla olevat airot vastaavat kalan eviä, peräsin sen pyrstöä.

»Mutta nyt, lapset, luulen olevan ajan ajatella kotimatkaa», sanoi äiti. »Aurinko on jo jotensakin alhaalla, ja meillä on pitkä matka kuljettavanamme.»

Lapset olisivat kyllä mielellään tahtoneet soudella lammella vielä hetkisen, ja etenkin oli Fritsin vaikea jättää peräsintä, jonka isä oli hänelle antanut. Mutta vanhemmat tietävät aina, mikä on parasta heidän lapsilleen; ja yhtä paljon kuin Fritsin ja Marian vanhemmat olivat päivällä nähneet vaivaa valmistaakseen lapsilleen huvitusta, yhtä paljon huolehtivat he nyt siitä, ett’eivät pienokaiset joutuisi alttiiksi kostealle yö-ilmalle ja sen kautta tulisi sairaiksi.

Isä antoi sen vuoksi Fritsin ohjata maihin. Frits koetti pitää venettä määrätyssä suunnassa; mutta se ei tahtonut hänelle onnistua. Milloin ohjasi hän liiaksi oikealle, milloin liiaksi vasemmalle, niin että isän lopuksi täytyi häntä auttaa.

Vihdoinkin oltiin maallenousupaikan luona. Isä maksoi kalastajalle hänen vaivoistaan ja veneestä, ja sitten kulki tuo pieni perhe valtamaantietä pitkin hitaasti takaisin kaupunkiin.

SEITSEMÄS LUKU.

SUURET ALUKSET JA TAITEN NIILLÄ KULJETAAN.

Lapset juoksivat iloisina vanhempien edellä. Niin kauvan kun aurinko vielä paistoi, lentelivät perhoset liipottelevin siivin, eivätkä Frits ja Maria voineet tarpeekseen ihailla näitä eläimiä ja niiden koreita, kirjavia värejä. Mutta kun aurinko laski, olivat perhosetkin poissa; arvatenkin etsivät ne pieniä vuoteitansa kukista, puista tai ruohoista. Ainoastaan valkoiset päiväperhoset parveilivat vielä poppelien ympärillä ja leikkivät haukkaa ja kyyhkystä, aivan kuten Frits ja Maria aikaisemmin olivat tehneet kalastajamajan puutarhassa.

Turilaatkin elostuivat ja lensivät suristen puusta toiseen.

Ihmiset, jotka kaiken päivää olivat oleskelleet ulkona Jumalan vapaassa, ihanassa luonnossa, vaelsivat nyt takaisin kaupunkiin, omaan kotiinsa. Ainoastaan silloin tällöin kohtasi muutamia kulkijoita, jotka arvatenkin asuivat lähimmässä kylässä, ja joilla oli ollut joitakin asioita toimitettavana kaupungissa. Nämä vaeltajat tervehtivät ystävällisesti, kulkiessaan ohitse, ja kiiruhtivat eteenpäin pitkin askelin, arvatenkin ollen innokkaita hekin pääsemään kotiin.